May the Force be with you

tiistai 22. joulukuuta 2015

Rooiboksen vuosi 2015

Mitä on tapahtunut Rooibokselle vuonna 2015? Katsotaanpa.

Ainakin olen blogannut ennätysvähän. Tämä on 94. kirjoitus tänä vuonna ja oletan, että jää vuoden viimeiseksi, koska aion pitää lomalomaa loppuvuoden. Muina vuosina olen kirjoittanut keskimäärin sata kirjoitusta enemmän. Kaksinkertaisen määrän. Ei sillä, on tänä vuonna ollut kyllä kaikenlaista, mikä selittää yhtä sun toista.

Ensinnäkin olen kirjoittanut. Volvo kaipasi syventämistä ja sitä se sai. Ja vaikka muuta uumoilin, niin pääsin kyllä uudenkin osan kanssa käsinkirjoittamisen rutiiniin.

Keväällä kirjoitin Volvoa enemmänkin ja deadline oli toukokuussa. Ja keväällä en tiennyt vielä mitään siitä, kuinka tiukkaa kirjoitusajan kanssa tulisi olemaan syksyllä - onneksi! Deadline piti ja Päivin arvostelupalautteen rohkaisemana Volvo lähti alkukesästä yllättävän ripeästi uudelle kustantamokierrokselle.

Elokuun lopussa kyselin Volvon perään ja koska mistään ei oikein kuulunut mitään, olo oli aika apea, kunnes syyskuun puolivälissä tuli viesti kustantamosta, että he haluaisivat tehdä Volvosta kirjan ensi vuoden syksylle. Itkin kolme päivää ihan solkenaan. Oikeasti. Ja sitten, lopulta, 25 vuoden yrittämisen ja odottamisen jälkeen: kustannussopimus. Olen vieläkin joka päivä ihan hirveän onnellinen sopimuksesta. Siitä, että olen vihdoin päässyt askeleen eteenpäin. En tajua sitä vieläkään todeksi, mutta kai se tästä pikkuhiljaa :). Kustannussopimus on myös saanut minut ajattelemaan yhtä sun toista ja myös kolmatta.

Normimäärä tai vähän enemmänkin on myös flunssailtu, keväällä ja kesällä ja syksyllä. Eilen mietin flunssailun mahdollisuutta, mutta ainakaan vielä ei tullut flunssa. Toivottavasti ei tule ollenkaan. Että jos vuoden viimeinen flunssa olisi jo takana päin. Se olisi kiva.

Varmuuskopiointi ja muu tietoturvatoiminta olivat myös tämän vuoden teemoja. Hankin ulkoisen kovalevyn ja ison muistitikun, joille varmuuskopioin tiedostoni, sekä sain koneelleni skriptin, jolla olen saanut blogin talteen (skriptin saa edelleen minulta pyytämällä!). Lisäksi kiroilin yhden pikku haittaohjelman kanssa. Se ei ollut kivaa. Huolehtikaapa koneittenne virustorjunnasta!

Ylläolevien lisäksi olen matkustanut tänä vuonna Itävaltaan, Pohjois-Norjaan ja Roomaan ja käynyt Tallinnassa. Olen juhlinut kaksia häitä. Olen pitänyt kädestä kiinni ja itkenyt pilkkopimeässä lintutornissa toisessa kädessä mukillinen teetä ja toisessa samppanjaa. Olen itkenyt ikävää, ahdistusta ja onnea. Olen itkenyt ihan hirveästi. Tämä vuosi on ollut oikea itkuvuosi. Ilmeisesti olen ollut kaiken sen parkumisen tarpeessa.

Olen myös ollut ihan turhan väsynyt nyt syksyllä, kun olen yrittänyt hoitaa kaiken yhtä aikaa: työt, käsikirjoituksen uuden version, ystävät, läheiset, kodin, liikunnan, lukemisen, kaiken. Siksi pidän loppuvuoden lomalomaa. Kirjoitusvihko on sallittu seuralainen, mutta sinnekin vain sellaista tekstiä, millä ei ole mitään tarkoitusta. Huvin vuoksi kirjoittamista vain. Ja lukemista, toivottavasti paljon. Ulkoilua, nauramista. Se on tavoitteeni loppuvuodelle. Tiedän, että jouluna tulen itkemään, mutta kun pääsen siitä, toivon, että loppuvuoteni on rento ja hymyilevä. Samaa toivon teille kaikille!


maanantai 21. joulukuuta 2015

Ei tule flunssa, ei tule flunssa!

Jätin tänään liikunnan väliin ja nyt tuntuu, että valinta oli ihan hyvä. Onko sittenkin tulossa jotain typerää flunssaa? En voi olla kipeä nyt, en vaan voi. Pitää lomailla. Pitää rentoutua lomalla ja tehdä kivoja asioita. Ei maata huonokuntoisena sängyn pohjalla. Yyh! Ei sillä, loma ei ole alkanut vielä, mutta silti. Älä tule paha tauti, älä ollenkaan.

Olen yrittänyt väsätä kotisivuja itselleni taas tänään. Ongelmana on se, että en viitsisi paneutua kotisivujen askarteluun ihan kauhean paljon, joten käytän valmiita sivustopohjia. Niissä on ongelmana se, että niitä ei voi muokata niin paljon kuin haluaisin. Lopputulema: käytän tuntikaupalla aikaa valmiiden juttuja muokkaamiseen tai sen yrittämiseen. Siinä ajassa olisin jo opetellut, miten Drupal toimii, tai Joomla, tai mikä tahansa. No, katsotaan. Kyllä minä muuten olisin tyytyväinen nykytilaankin, mutta kun aion siirtää tämän blogin sitten sinne kotisivujen yhteyteen ja ongelmana on juuri se, etten saa sivuston muuta ulkonäköä nätiksi, jos blogin rakenne ja ulkonäkö on toimiva, ja päinvastoin. Mutta kun haluan molemmat. Luulen, että jossain vaiheessa joudun taipumaan ja askartelemaan sivut alusta asti itse, ilman valmiita palveluja ja sivupohjia. Boring :).

Tiskit likoavat. Mietin laiskasti sitä, mitä pakkaan joulunviettoon mukaan. Pitää ottaa kaksi kirjoitusvihkoa, koska tuo nykyinen on ihan lopussa. Pitäisi ottaa terve Rooibos mukaan sinne lomanviettoon. Taidan mennä keittämään rooibosta ja lisätä siihen kilon inkivääriä ja hunajaa ja sitruunamehua. Ja jos vaikka menisi nukkumaan puoli yhdeksältä, niin kuin lapsena.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Etuaikaa ja appelsiinia

Olin sopinut kustannustoimittajan kanssa, että viilaan Volvosta vielä kahta lukua ennen loppiaista. Tein hommat viime viikonloppuna ja tänään, koska tiedän, että kun joulunpyhät alkavat ja välipäivät luisuvat käsistä, en ehdi rauhoittua kirjoittamiseen. Kustannustoimittaja sai äsken sähköpostilla Volvon uusimman version ja kunhan minulla alkaa joululoma keskiviikkona, niin se on sitten ihan oikea joululoma. Ei työntekoa eikä työntekoa. Lepäämistä ja ihan muita asioita sen sijaan.

En ole yhtään lähempänä Volvon uutta nimeä kuin tähänkään asti. Jotan lyhyttä ja ytimekästä sen pitäisi olla, mutta en yhtään tiedä, että mitä. Jospa loma auttaa, tai kustantamo.

Olen ostanut joulukukkia. Joka päivä tekee mieli mennä kukkakauppaan ja ostaa lisää. En mene enää, koska olen kaiken järjen mukaan ostanut jo tarvittavan määrän joulukukkia.

Himoitsen appelsiinia, joka makaa keittiössä ja viettää viimeisiä kokonaisia hetkiään. Himoitsen kurkkua, mutta kurkut ovat tähän aikaan vuodesta usein sen makuisia kuin niillä olisi ollut onneton lapsuus. Himoitsen luomuporkkanoita ja niitä minulla on. Monessa pussissa. Ostin tänään kilon lisää, vaikka entisiäkin oli, sillä aion syödä seuraavat kolme päivää kylläkseni porkkanoita.

En oikein hahmota edelleenkään. Enkä oikein jaksakaan. Välillä kyllä, mutta en koko ajan. Eikä se haittaa. Ihan kohta saa keskittyä yksinkertaisiin asioihin. Ihan kohta.

Yritän kirjoittaa joku päivä jonkunlaisen vuosiyhteenvedon. Katsotaan ehdinkö. Sitten loppuvuoden olen lomalla, blogistakin. Ja mahdollisimman paljon myös puhelimesta. Totutan silmät katsomaan kirjan sivuja ja kaukaisuutta älyruudun sijasta. Katsotaan, miten käy. Sen vuosiyhteenvedon siis.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Tuplakoti

Tänään ilmassa oli pientä välttelyä. Paketoin joululahjoja. Puhuin puhelimessa. Tein itse falafeleja uudella, lupaavalla reseptillä ja totesin, että hyvä resepti ja pienellä viilauksella täydellinen. Ripustin pyykit. Ripustin seuraavat pyykit. Ja sitten vihdoin kirjoitin.

Minulla on kaksi lukua työstettävänä. Kirjoitin ensimmäisen aika pitkälti uusiksi äsken. Se oli lyhyt luku. Piti saada asia pysymään samana, mutta sanottua se toisella tavalla. Teksti tuli. Viilaan sitä vielä joku päivä, tai ensi viikonloppuna. Ensi viikon sunnuntaina kirjoitan sen toisen luvun. Luulen, että se ei tarvitse niinkään paljon uudelleenkirjoitusta kuin hiukkasen suitsintaa. Hienosäätöä.

Olen kotona. Ja kun kirjoitan Volvoa, on kuin olisin kotona.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Vanha yllätys

Pari viikkoa sitten lähtetin kässärin uusimman version kustannustoimittajalle ja tällä viikolla sain väliaikaviestiä. Viestittelimme hetken kustannustoimittajan kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että korjaan vielä kahta lukua ennen kuin saan takaisin punakynällä koristellun version kässäristä. Loppiaisena kässärin pitäisi olla kunnossa minun puoleltani ja sitten jään odottelemaan sitä punakynäversiota takaisin korjattavaksi. Joten tänä ja ensi viikonloppuna on ohjelmassa kahden peräkkäisen luvun viilausta Volvosta.

Kustannustoimittajalla oli toinenkin pyyntö. Loppiaisen aikaan pitäisi fiksatun käsikirjoituksen lisäksi olla jo jotain nimiehdotusta kirjalle. Nimi. Voi apua. Siis kun. Nimet ja minä. Joku vakiolukijoista ehkä muistaa, että nimet ja minä emme ole aina ihan sopusointuisa pari. Joko keksin hyvän nimen heti, tai sitten en koskaan. Ja koska keksin Volvolle työnimeksi Volvon heti (mutta kirjasta ei voi tulla nimeltään Volvo), niin sehän tarkoittaa sitä, että pitäisi keksiä toiseen kertaan sopiva nimi kässärille, jolla minun nimeämislogiikallani on jo nimi. Että onnea vaan. Pyörittelin jo eilen nimiehdokkaita mielessäni. Yksi ehdokas on, mutta kun sen niminen kirja ilmestyi pari vuotta sitten. Eli tarvitaan lisää ehdokkaita. Pyörittelin ja pyörittelin, mutta eilen ei tullut mitään kuningasideaa. Toivottavasti se tulee viimeistään joulunpyhinä tai uutenavuotena, tai että saan kasaan edes muutaman siedettävän nimiehdotuksen, joista kustantamon porukka voi brainstormata jonkun loistokkaan nimen. Tai jotain. Aika näyttää. Hämmentäväähän tässä oli lopultakin se, että nimi tarvitaan, koska kustantamo alkaa konkretisoida syksyn kustannusohjelmaa plus että graafikko alkaa tehdä kantta, ja ilman nimeä on vaikea tehdä kantta loppuun. Kantta. Graafikko. Minun pikkuinen Volvoni. Ei mene jakeluun. Viime päivinä on muutenkin ollut taas jakeluunmeno-ongelmia tämän kustannussopimusasian kanssa. Tiedän, että siitä on jo kohta kolme kuukautta, mutta silti sopimuksen olemassaolo tulee joinain päivinä jotenkin puskan takaa ja yllätyksenä. Niin kuin tänään. Että ihan oikeastiko? minä kysyin itseltäni ja en meinannut uskoa vastausta.

Ja kaiken tämän keskellä, tai siis kaiken muun keskellä on Volvo ja Volvon nimi ja kaikki muut asiat hyökyvät yli niin kuin aalto ja vetäytyvät pois ja jättävät minut hytisemään märkänä ja kylmissäni ja sitten taas hyökyvät yli ja sitten taas on Volvo ja en tajua puoliakaan asioista, joita tapahtuu ympärillä. Ja joulukin, kaikkineen, ja lumeton maa.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Pimeä on parasta huumetta

Viime viikonloppuna Volvo lähti kustannustoimittajalle. Toivon, että se on nyt parempi kuin ennen tätä kirjoituskierrosta. Uskon, että se on, mutta aina joskus pieni epäilyksenpoikanen sanoo, että ehkä en olekaan parantanut, vaan pahentanut sitä. Yritän niitata nuo epäilykset alkuunsa, koska eihän niistä mitään hyötyä ole. Eikä kässärin tarvitse olla vielä aivan täydellisen valmis, koska nyt odotan sitten kustantamon kommentteja taas seuraavaa kirjoituskierrosta varten. Korjattavaa ja hiottavaa on vielä, ja aikaa korjata ja hioa.

Tänään näin kirjoittajakavereita. Oli hauska jutella pitkästä aikaa. Ja kun ajattelin Volvoa, tuli hyvä mieli. Kun viimeksi tapasimme samalla porukalla, Volvo ei ollut vielä edes lähtenyt tuolle kustantamokierrokselle, jolta tuli palkaksi sopimus. Asiat muuttuvat nopeasti sitten kun ne alkavat muuttua.

Ulkona on pimeää. Siellä on aamulla pimeää ja illalla pimeää ja koko ajan pimeää. Paitsi tänään päivällä, kun aurinko pilkahti ja taivas oli sees, mutta en nähnyt sitä kuin puolen minuutin ajan, koska töissä oli kaikkea, enkä ehtinyt tuijotella ikkunasta ulos. Eikä pimeä häiritse minua. Pidän siitä. Ihanaa, että päivä ei ala pidentyä vielä, sillä olen ihan tyytyväinen tähän pimeyteen. Joka vuosi on yhtä iso yllätys, että pimeä tosiaan tulee tähän vuodenaikaan niin aikaisin ja sakeana. Ja jotenkin kodikkaana. Sitäpaitsi pitää olla lunta ennen kuin päivä alkaa pidentyä. Joten lunta ja pakkasta odotellessa.

Olen ajatellut tänä syksynä paljon elämää yleensä. Sitä, miten asiat muuttuvat. Jotkut pahaan suuntaan, jotkut hyvään. Miten parin vuoden sisälle on mahtunut paljon pahaa ja myös hyvää. Miten tämäkin syksy olisi voinut olla ihan erilainen ja nyt se oli tällainen. Miten Volvo on tehnyt helpommaksi kestää muita stressejä, kun yksi asia elämässä on kohdallaan, Minun pieni Volvoni.


perjantai 27. marraskuuta 2015

Volvosta, julkaisemisesta ja pimeydestä

Tänään minulla on ollut kirjoituspäivä. Ei ollut mitään hajua, mitä olisi päivän ohjelmassa Volvon suhteen, mutta menin kirjoituskahvilaan ajatuksena kirjoittaa vähän päätä avaavaa raakatekstiä ja sitten sain Volvoon pari juttua, jotka olivat minusta oikein käyttökelpoisia. Nyt iltapäivällä kirjoitin aamupäivän raakatekstit puhtaiksi etsittyäni niille sopivat paikat käsikirjoituksesta.

Luulen, että Volvo alkaa olla siinä kuosissa, että sen voi pikkuhiljaa lähettää kustannustoimittajalle. Minullahan on kustantamon kanssa sovittu deadline marraskuun lopussa ja tiedän, että ainoa, mitä teen Volvolle enää ennen poislähettämistä, on viilailu. Ehkä katson hiukan tänään kirjoittamaani uutta kohtaa ja hion sitä vähän. Ehkä korjaan sanan sieltä, toisen täältä samalla kun skrollailen ympäri Volvoa. Eiköhän se ala olla tässä. Tältä erää. Lohdutan itseäni sillä, että kustannustoimittaja kyllä sanoo, mitä kannattaisi vielä tehdä. Ja että lopulliseen deadlineen on vielä puoli vuotta aikaa, ainakin.

Paniikki ei ole iskenyt vieläkään. Saisin sen kyllä lietsomalla esiin, mutta yritän pysyä mieluummin hyvällä tuulella Volvon suhteen. Kun luen käsikirjoitusta, löydän sieltä kohtia, jotka saavat kulmakarvani nousemaan. En muista kaikkea läheskään ulkoa, ja hyvien kohtien löytäminen hämmentää hiukan. Minäkö tuon olen kirjoittanut? Ilmeisesti sitten niin :). Ja koska olen saanut kustannussopimuksen, olen edelleen päättänyt nauttia kaikesta. Myös kaikesta siitä muokkaamisesta ja viilaamisesta, jota saan tehdä vielä mielin määrin.

En vieläkään oikein tajua, että Volvolla on sopimus ja että se julkaistaan. En oikeasti. Aina välillä asia uiskentelee tajuntaan ja saa minut hymyilemään.

Eräs julkaissut ystävä muistutti, että julkaisun jälkeen tulee sitten tyhjä hetki, kun tajuan, että ei se julkaiseminen lopultakaan muuttanut mitään. Niin. Eihän se julkaiseminen mitään muuta. Ja silti se muuttaa kaiken. En enää koskaan joudu pelkäämään, etten ikinä kirjoita julkaisukelpoista tekstiä. Pelkään ihan taatusti, etten enää koskaan saa aikaan toisen kirjan vertaa julkaisukelpoista tekstiä, mutta se on eri pelko ja tervetullutta vaihtelua. Ja sitäpaitsi minulla on päivätyö. Joka nielee minut oikein mielellään niin kokonaan, etten ehdi miettiä yhtään mitään muuta. Luulen, että se pitää minua poissa sieltä tyhjästä hetkestä, sillä työkiireen ja -stressin alla ei paljon tyhjiä hetkiä mietitä, hyvä kun ehtii syödä ja pestä pyykit ja nukkua. Enkä odotakaan, että elämäni mullistuisi julkaisemisen myötä. Odotan kyllä, että se tuo joitain pieniä kivoja asioita mukanaan, mutta että kaikki mullistuisi? Tuskin. Töihin pitää edelleen herätä, jos haluan voitaleipää. Ja raakatekstiä pitää kirjoittaa, jos aikoo kirjoittaa. Ja silti: onhan tämä jännää ja hienoa! Totta kai on! Ihan superia! Ihan mielettömän hienoa ja ihanaa. Ja silloin pitää iloita, kun on iloitsemisen syytä, sillä koskaan, koskaan ei voi tietää, mitä huominen tekee.

Asiasta toiseen: on harmaa päivä. Ihana päivä. Miten minä tykkäänkään näistä syksyn pimeistä. Ainoa, mistä en niin välitä, on tämä lämpötila, koska ottaisin mieluummin pakkasta. Työpäivinä pimeys on paljon painavampaa, mutta tällaisina vapaapäivinä, kun saa kirjoittaa ja tehdä asiat omaan tahtiinsa ja tehdä sitä mitä haluaa, tämä hämäryys ja pimeys on ihana peitto.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Paniikkia odottaessa

Kirjoitin vähän. Hyvin vähän. Pari lausetta sinne tänne, vähän viilausta. En oikein tiedä. Deadlineen on kaksi viikkoa ja odotan paniikkia. Onnistuin kuitenkin lukemaan äsken Volvosta hyvän pätkän ja ihmettelin, että minäkö tuon olen kirjoittanut. Paniikki ei kolkuta vielä ovella. Milloinhan se tulee? Onkohan se paha? Etenkin kun Volvon kanssa kaikki on tuntunut niin hyvältä ja helpolta yleisesti ottaen. Vai tekeeköhän Volvo paniikistakin helpon? En tiedä. Aika kuluu. Yhä lähemmäs tulevat sellaiset asiat, mitä kustannustoimittaja väläytteli alkusyksystä: kansi, kirjailijakuva. Ne konkretisoivat, luulen. Sitäkin, että tekstille pitää tehdä jotain, mutta että pitääkö kuinka paljon ja mitä - en minä tiedä.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Puolikas haastesuoritus

Sain E.K:lta Kahvia ja kirjaimia -blogista tunnustuksen, kiitos E.K siitä :)! Koska en tunnu ehtivän nykyään juuri mitään, teen tämän haasteen ikävä kyllä vain puoliksi: vastaan E.K:n kysymyksiin, mutta koska pitäisi mennä nukkumaan (olla jo nukkumassa), en nyt ehdi tehdä muuta (ja oletan hyvin vahvasti, etten ehdi blogata lähipäivinä). Joten - tässä vastaukseni E.K:n kysymyksiin:

1. Mitä luet parhaillaan?
Huh - mitäpä en lukisi parhaillaan (nolo tunnustus, kesken olevia on kai kahdeksan). Aktiiviluennassa tällä hetkellä Gail Carrigerin Manners&Mutiny, Vuokko Sajaniemen Pedot. Ei-aktiiviluennassa keskeneräisiä esim. Catton: Valontuojat, Juslin: Frida&Frida.

2. Kahvia vai teetä?

Teetä, teetä, teetä! En ole oppinut koskaan juomaan kahvia. Yritin kyllä vuonna 2011. Ei onnistunut. Nykyään juon yhä enemmän rooibosta, koska vatsa ei kestä kauhean hyvin paljoa mustaa teetä. Valkoinen tee on myös hyvää. En siedä mitään kerma/karamelli/suklaa-aromeja teessä, enkä parfyymisiä teesekoituksia. Hyvää Earl Greytä ei voita mikään ja rooiboksista parasta on luomuappelsiinirooibos.

3. Kuinka kauan olet työstänyt nykyistä tekstiäsi?

Tämän tiedän aika tarkalleen :). Volvo oli ensin novelli, mutta kuvio jäi pyörimään päähän ja ajattelin kirjoittaa sitä vähän lisää. Se "vähän lisää" alkoi vuoden 2013 aivan ensimmäisinä päivinä.

4. Mistä voisit luopua saadaksesi enemmän aikaa kirjoittamiselle? Vai onko vapaa-aikasi karsittu jo minimiin?

Luovun tarvittaessa asioista, joista minun ei pitäisi luopua, kuten liikunnasta. Vapaa-aikani on karsittu minimiin silloin kun kirjoittaminen sitä vaatii. Sosiaaliset suhteet kärsivät varmaan herkimmin. Sori, ystävät!

5. Tummaa vai vaaleaa suklaata?

Tummaa. Mieluummin ei suklaata lainkaan, vaan salmiakkia.

6. Harrastatko jotain mikä ei liity mitenkään kirjoittamiseen tai lukemiseen?

Harrastan kyllä. Laskettelen ja lasken telemarkia. Aiemmin kävin myös ratsastamassa, mutta vuonna 2008 uhrasin sen harrastuksen kirjoittamisen vuoksi, koska aikaa ei vain ollut kaikkeen. Käyn myös kuntosalilla.

7. Milloin olet luovimmillasi?

Kirjoittaessani? Niin ainakin toivon. Vuorokaudenajalla ei ole väliä, mutta kesä ei ole ainakaan kirjoitusaikaa.

8. Viimeisin elokuva jonka katsoit teatterissa?

Mission Impossible, tämä uusin. En valinnut itse ;).

9. Odotatko mitään erityistä ensi vuodelta?

Odotan! Sitä, että Volvon pitäisi tulla ulos alkusyksystä! Odotan ihan kaikkea julkaisuun liittyvää jännää ja kässärin työstämiseen liittyvää jännää :).

10. Oletko unelma-ammatissasi?

Ei minulla ole unelma-ammattia. Jollei kirjoitamista lasketa, ja ei, sitä en tee työkseni.

11. Kasvis vai liharuokaa?

Molemmat. Siis liha. Kasvisruoan syöntiä yritän lisätä, koska lihaa nyt vaan syödään ihan liikaa ja kasvikset ovat paljon terveellisempiä plus että tykkään kasviksista. Olen kyssäkaaliholisti ja porkkanisti. Ja olen sijoittanut yhteen lähipiirin pakastimeen puolikkaan luomukaritsan (okei, siitä on syöty jo aika paljon) ja sitten minulla on kotipaikkakunnalla pakastin, josta haen aina tarpeen tullen poronlihaa. 

Ja nyt minun piti olla jo nukkumassa, joten hyvää yötä teille kaikille ja E.K:lle vielä kiitos haasteesta, kivoja kysymyksiä :)!

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Sekavaa sekalaa

Yhtä sun toista. Olen hengissä. En kipeänä edes, kop kop puuta, mikä on harvinaista tälle syksylle, mutta liikkuvia osia on niin paljon, etten vain ehdi kaikkea. Töissä kiire, kotona kiire, pyykki-imurointi-tiski-laskut-liikunta-silitys-kaverit-ruokakauppa-vessan pesu-taas pyykkiä-pakkaamista--. Ja yritystä mennä ajoissa nukkumaan. Ei onnistunut tänään, koska kello on jo yli kymmenen. Huomenna pitkä päivä edessä ja ai niin, piti se romaanikin kirjoittaa loppuun, tosiaan. Ei sillä, kirjoitin eilen illalla vähän ja se oli hyvä, mutta silti, olen hidas ihminen, pidän rauhallisuudesta ja siitä, että saan itse määritellä milloin kiirehdin ja milloin en, mutta nykyään minulta ei enää kysytä. Onneksi on aarre, joka hakee kaksi kassia pyykkiä ja tuo ne takaisin puhtaina ja joka auttaa kaikessa, missä voi. Eikä tässä muuten mitään, mutta väsyttää vain. Muutoksia on niin paljon, etten pysy perässä ja se kai vähän väsyttää, ja samoin mennyt, ja tulevakin vähän, koska olen huono pysymään vain tässä hetkessä ja olemaan stressaamatta. Mutta olen kyllä onnellinen. Monestakin syystä. Niitä on, kaikkien synkeiden aikojen jälkeen niitä on. Ja nyt menen nukkumaan.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Järjen ääni

Ei kirjoittamista tänään. Ehkä vähän raakatekstiä, jos yletän. Ihan vain diipadaapaa ei mitään järkevää. Juurrutusta ja rauhoitusta. Pääni ei pysy paikallaan, ainakaan koko aikaa, ja se aiheuttaa sivuvaikutuksia. Kaipaan päärauhaa.

Sain tänään kehotuksen pitää itsestäni huolta. Sitä edelsi huomautus, että kässäri stressaa minua ihan selvästi. Teki mieli sanoa oikein kipakasti vastaan, mutta olin lauhkealla tuulella plus että tajusin murto-osasekunnissa, että sanoja oli oikeassa.

Henkilökohtaisessa elämässäni ei ole varmaan ollut mitään, mitä olisin koskaan halunnut niin paljon kuin kirjoittaa julkaistavia kirjoja. Nyt olen saanut sen kustannussopimuksen, kahdenkymmenenviiden vuoden hakataan-päätä-seinään-yhä-uudestaan-ja-uudestaan jälkeen. Juuri nyt tuntuu hyvältä Volvon kanssa. Tajusin siitä asioita viikonloppuna ja sain kirjoitettua ja minusta tuntuu, että teksti eteni. Vielä on tekemistä, enkä tiedä mitä ja miten, mutta ei tunnu paniikilta. Ja silti (tai ehkä juuri siksi): on ihan absurdia ja utopistista kuvitella, etteikö kässäri ja sen keskeneräisyys stressaisi minua. Vaikka siltä ei tunnu. Hyvänen aika - kun näin iso tavoite alkaa toteutua, olisi ihan todella outoa, jos alitajuntani ei olisi stressaantunut ja huutaisi äänettömästi koko ajan, että "haloo Rooibos, tämä on elämäsi tärkein aika, sinun on pakko saada Volvosta hyvä, etkä saa pilata sitä, sillä koko olemisesi tähtää nyt siihen ja on tähdännyt viimeiset kaksikymmentä ja viisi vuotta!" Että tuota. Ei tunnu stressaantuneelta, mutta jos läheinen ihminen sanoo, että olen stressaantunut, niin kaipa sitä sitten pitää uskoa - kyllä hän minut tuntee. Enkä valita, enkä sano, että tämä on huonoa stressiä, mutta yhtä kaikki - totta kai on paineita. Olen tyhmä, jos kuvittelen, että ei tunnu missään, kun olen vihdoin päässyt tähän pisteeseen.

Joten. Yritän pitää itsestäni huolta. Parhaiten tekisin sen kirjoittamalla, mutta silloin kun ei ole aikaa tai kertakaikkiaan energiaa kirjoittamiseen, niin pitää tehdä se huolenpito muuten. Esimerkiksi pysäyttämällä pää, jolla on vaikeuksia pysyä paikallaan. Syömällä hyvää ruokaa, tarpeeksi usein. Syömällä vitamiineja ja sinkkiä ja magnesiumia. Nukkumalla paljon. Liikkumalla (silloin kun ei tarvitse varoa orastavaa tai päällä olevaa flunssaa). Hengittelemällä syvään. Puuuuuuh.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Tiinantai, maastai, maanantai, tiistai.

Minulla on päivät ihan tuhannen sekaisin, vaikka tänään on vasta maanantai. Pääni mielestä pitäisi olla tiistai, sillä sunnuntaista on jo vaikka kuinka paljon aikaa. Ja sitten taas töissä olen mukamas ollut jo kaksi päivää, vaikka oikeasti yhden. Ehkä sekaisuus johtuu siitä, että heräsin aamulla monta kertaa. Torkutin nimittäin. Ei pitäisi. Ei tosiaankaan pitäisi. Tai kerran tai kaksi, mutta ei viittäkymmentä minuuttia viiden viiva kymmenen minuutin välein, ei todellakaan. En tiedä, miten lipesikin tänä aamuna noin pahasti. Ja siis jos pitää oikeasti nousta johonkin tiettyyn aikaan, niin pääsen ihan hyvin sängystä ylös ensimmäisellä soitolla, mutta silloin kun ei ole ihan pakko... Hohhoijaa. Paha tapa, josta pitäisi opetella pois, mutta tiedättekö sen tunteen, kun kello soi, torkun tyrkkää päälle ja sitten kääntää kylkeä ja on unenpöpperössään ihan tosi vahingoniloinen koko maailmalle, hähhähhää, enpäs nouse vielä! Että tuota. Huomenaamulla olisi tarkoitus päästä sängystä ylös ihan oikeasti ja torkuttamatta kuin maksimissaan kaksi kertaa. Tarkoittaa sitä, että seuraavaksi pitää mennä pesemään hampaita ja hankkiutua sänkyyn, koska haluan lukea sängyssä vähän ja se tarkoittaa sitä, että sinne pitää mennä niin ajoissa, että ehtii lukea. Eikä niin kuin eilen, että myöhään sänkyyn, sitten vielä lukemista ja sitten huono unensaanti ja aamulla ne torkutukset. Joten: hyvää yötä itse kullekin säädylle.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Avain, luottamus, kynttilä, helpotus

Olen kirjoittanut tänään ja ajatellut Volvoa. Olen jopa tajunnut yhdestä henkilöhahmosta yhden asian. Sellaisen asian, minkä kaikki Volvon lukeneet ovat varmaan tajunneet jo aikapäiviä sitten. Yhden toisteisuuden, joka on hyvä ja sopiva ja johon pystyin lisäämään käsikirjoitukseen avaimen, jolla lukija löytää lisää, jos haluaa.

Juuri nyt minulla on aika hyvä olo Volvon suhteen. Tietenkin pitäisi painiskella epävarmuuksien kanssa ja olla daideellisessa luomisen tuskassa, mutta enpä viitsi. Olen saanut Volvoa eteenpäin tänä viikonloppuna ja minulla on varmempi olo sen kanssa. Kirjoitin myös väliaikatietomeilin kustannustoimittajalle ihan vain omia ajatuksiani selvitelläkseni. Deadlineen on kuukausi. Marraskuun lopussa pitäisi olla tältä erää paketti kasassa. Uskon, että se onkin. Eikä tuo edeltävä lause tarkoita sitä, ettenkö stressaisi, ahdistuisi ja pelkäisi marraskuun aikana. Aikaa ei ole kovin paljon. Uskon, että saan Volvon pakettiin kuun loppuun mennessä, jos minulla on aikaa ja energiatasot edes jossain kuosissa ja pää pysyy kasassa. Tunnen kuinka arki alkaa vaania ensi yön takana huolimatta siitä, että se on vielä ensi yön takana. Tiedän, että minulla ei ole paljon aikaa kirjoittamiselle seuraavien viikkojen aikana. Tiedän, että minun pitää repiä sitä aikaa jostain. Tiedän, että tulen olemaan vielä paniikissa. En ole kuitenkaan nyt. Nyt tuntuu siltä, että olen Volvo on parantunut tänä viikonloppuna ja siitä tunteesta yritän pitää kiinni. Jonkunlaisesta itsevarmuudesta. Ja kuka tietää, ehkä paniikkia ei tulekaan. Ainahan sitä saa toivoa.

Sytytin kynttilöitä. Tämä ilta jotenkin vaatii sen. Päivä on ollut harvinaisen pimeä. Ei pelkästään harmaa, vaan käsittämättömän pimeä. Keskipäivällä sytytin kaikki kattovalot ja siltikin tuntui liian hämärältä. Ulkona oli kuitenkin hyväätekevän kostea ilma, kun kävin myöhemmin kävelemässä. Eikä harmaus ollut niin harmaata, kun olin osa sitä.

Vieläkin minuun lehahtaa uutena se, että minulla on kustannussopimus. Huimaava ja kevyt ja onnellinen ajatus. Että onnistuin viimeinkin. Että tulee uusia kriisin- ja pelonaiheita, mutta enää minun ei tarvitse pelätä, etten koskaan ikinä julkaise mitään. Mikä autuas ylellisyys tämä onkaan.


perjantai 30. lokakuuta 2015

Sanon, että olen siivonnut

Irrottelen langanpäitä ja toisissa kohdissa solmin kudokseen uusia lankoja. Osan niistä päättelen, osa saa jäädä päättelemättä. Kääntelen työtä eri asentoihin, yritän löytää luontevia kohtia uusille langoille niin, että ne erottuvat edukseen, mutta eivät näytä jälkikäteen lisätyiltä. Ompelen pieniä pistoja ja kiristän kuteita, löysytän toisaalta. Etsin lankoja, joiden luulin olevan eri paikassa kuin mistä ne lopulta löydän, ja sellaisina, ettei niihin voi sitoa enää uutta rihmaa, koska tilaa ei ole.

Yritän ajatella niin etten ajattele liikaa. Yritän ajatella oikealla tavalla. Pehmeästi ja huomaamattomasti ennemmin kuin vaativasti ja nyrkki edellä. Yritän pitää ajatukset hellinä ja olla rakentamatta niiden ympärille portittomia aitoja. Yritän pitää ikkunat auki sinne suuntaan, missä ei ole pilviä.

Pakkaan pyykit kahteen suureen kassiin niin että joku muu saa pestä ne. Laitan tiskit likoamaan toista kertaa ja toivon, että tällä kertaa saan ne hoidettua. Istun lattialla ja yritän olla näkemättä kaikkea sitä, mikä pitäisipitäisipitäisi, aina vaan pitäisi. Pyyhin hihansuulla näppäimistölle sataneen pölyn pois ja sanon, että olen siivonnut. Selaan tiedostoa ja etsin paikan, johon voi kutoa hiukan lisää punaista väriä.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Bussikyytiä

Eilen heräsin Roomassa, tänään Helsingissä. Kotiin on tullut syys ja kylmä ja ruska sillä välin kun olin täältä poissa. Tuuli on kylmä, eikä minulla ole hansikkaita tai pipoa. Eilen oli Rooma ja tänään on arki. Työpäivän jälkeen tein kana-vihanneskeittoa ja söin ja nyt kirjoitan. Arki tuntuu aika litistävältä. Jaksaisin kyllä nämä asiani, jos saisin tehdä niitä yksi kerrallaan, mutta tällaisina lomanjälkeisinä päivinä sekä työt että käsikirjoitus tuntuvat ruuhkabussilta, jossa ei yllä pitämään tangosta kiinni, vaan heilahtelee kaatumaisillaan bussin liikkeiden mukana, ja tuuskahtelee päin muita ihmisiä.

Jatkan kirjoittamista. Palanen kerrallaan.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Ei mikään yllätys

Nimittäin se, että olen taas kipeänä :(. Tämä syksy on ihan superkypsä sairastamisen suhteen. En ole ollut kuin muutaman viikon terveenä kesäloman jälkeen, enkä niitäkään peräkkäin. Ja nyt taas, tautia pukkaa. Toivottavasti saamani antibiootit julistavat minut pian terveeksi ja muut tropit pitävät minut jatkossakin terveenä. Pitäisi käydä töissä ja pitäisi kirjoittaa Volvo, mutta koska en ole sitä ihmislaatua, joka voi tehdä yhtään mitään järkevää kipeänä, niin sekä päivätyöt että kirjoittaminen kärsivät - ja hermot myös! Ärsyttää ja väsyttää. No, jospa tämä tästä. Jospa. Etten olisi sitten sairaana enää tänä vuonna enkä mielellään ensi vuonnakaan.

Eilen illalla sain sen verran aikaan, että luin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin loppuun. Itäranta on lempikirjailijoitani, Teemestarin kirja oli hieno ja niin on tämä uusinkin. Eniten ihalen Itärannan kieltä. Miten hän valitseekin sanat, jotka osuvat niin täydellisesti toisiinsa ja maaliin. Kateeksi käy. Sellaisella hyvällä tavalla.

Tänään lääkitsen itseäni vielä teellä ja Downton Abbeyllä. Toivottavasti olen huomenna tarpeeksi kunnossa kyetäkseni töihin ja muihin tavallisiin asioihin.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Aika

Haisen savulta. Olen polttanut risuja, kantoja ja juurakoita. Ihan kirjaimellisesti. En ole kirjoittanut viikonloppuna. Paitsi ehkä kolme sanaa. Toivon, että pääsen jatkamaan niillä Volvoa alkavalla viikolla. Huonolta näyttää, ajanhallinnan suhteen siis, mutta jospa jossain välissä. Tänä syksynä on aika paljon asioita päällekkäin ja Volvo on niistä tärkein, mutta koska arki kulkee ja mikään ei pysähdy, vaikka sainkin kustannussopimuksen, pitää ne muutkin asiat hoitaa. Mukana on kivoja juttuja ja neutraaleja juttuja ja yritän käyttää aikani niin, että kaikkeen riittää, mutta että Volvolle eniten.

Volvon seuraavan version pitäisi olla valmis marraskuun loppuun mennessä. Tällä kierroksella isompia asioita ja seuraavalla kierroksella kielempiä asioita. Sitten vielä tarpeellinen määrä lisäkierroksia. Ensi kesänä viimeiset viilaukset ja alkusyksystä Volvon pitäisi olla sitten jo kansissa. Jo? Vasta? Jo. Vasta. Riippuu siitä miten sen ottaa. Tällä hetkellä yritän olla ajattelematta mitään muuta kuin marraskuun lopun deadlinea. Ei niiden muiden deadlinejen ajattelemisesta mitään hyötyä ole tässä vaiheessa.

Ilmat kylmenevät ja kuivuvat niin sisällä kuin ulkonakin. Ajattelen kaikenlaista näinä päivinä. Aina välillä ajattelen sitä, miten onnellinen olen. Joinain päivinä pelästyn sen ajatuksen jälkeen ja pelkään, että onni otetaan pois, jos nautin siitä liikaa. Joinain päivinä en pelästy, vaan kehrään niin kuin pieni eläin auringonläikässä.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Lillukoita

Maanantaina oli vapaapäivä ja kirjoitin. Aika vähän. Enimmäkseen luin Volvoa. Tänään tein lukukorjauksia tiedostoon. Kaikkea en saanut vielä käytyä läpi.

Olen saanut kustannustoimittajan kommentit Volvoon jo kolme viikkoa sitten. Olen alkanut kirjoittaa uutta versiota. Tässä kohtaa pitäisi katsoa rakennetta ja sisällön syventämistä tietyistä kohdista. En osaa. Teksti on lähellä ja sitä on vaikea analysoida. Tuttu amatööriolo valtaa alaa. Ja vaikka kirjoitan ja korjaan ja muutan, minusta tuntuu, että teen niin kovin vähän ja että muutokset eivät ole konkreettisia, ja että etenen etanan vauhdilla. Sekin on tuttu olo. Niinpä tänään tein lukukorjauksia tiedostoon. Olen deletoinut muutaman sivun edestä tavaraa, olen siirtänyt lukujen paikkoja, olen viilannut tekstin pintaa, vaikka päätin, etten viilaa nyt, koska se kierros tulee myöhemmin. En erityisesti nauti siitä, kun käsikirjoituksen korjausmerkinnät pitää siirtää paperilta tiedostoon. Se on tavallaan tylsää ja aivotonta hommaa ja sitten ei kuitenkaan - pitäisi katsoa jokainen korjaus tarkalla silmällä ja miettiä, ovatko ne tarpeen, ovatko ne tarpeeksi, olenko ajatellut oikein, kun olen suunnitellut korjauksia. Tavallaan homma on korjausten kopiointia paperilta tiedostoon ja tavallaan ei. En ole koskaan tykännyt tällaisesta hirveästi. Ei sillä, teen tämän ihan mielelläni, jotta Volvosta tulee parempi, mutta toivon, että ylihuomisen kirjoitusvapaapäivä tuottaa muutakin kuin lillukanvarsilta tuntuvia korjauksia.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Vaaleanpunaista keittoa

Menin töiden jälkeen kirjoituskahvilaan ja ilahduin tosi paljon siitä, että Volvo tuli taas. Olin kirjoituskahvilaan mennessä väsynyt ja tuntui siltä, että sekin on hyvä, jos saan kirjoitettua edes jotain raakatekstiä, ja että tuskin Volvoa. Siksi se olikin niin iloinen yllätys, että kun sain kirjoitettua hetken aikaa, se tuntui samalta kuin aina ja antoi energiaa. Helpotus.

Tämä ilta on ainoa takuuvarma kirjoitusilta tällä viikolla. Perjantai ehkä, mutta en tiedä vielä. Ensi viikolla minulla on kirjoitusvapaata maanantaina ja perjantaina. Toivottavasti ne auttavat ja pääsen eteenpäin.

Minulla on keitto kiehumassa. Tulossa kasvissosekeitto kurpitsasta ja muista sesongin vihanneksista ja juureksista. Laitoin myös yhden punajuuren. Taitaa tulla vaaleanpunaista soppaa. Kunhan olen syönyt, kirjoitan vähän lisää. Siirrän tiedostoon ainakin tuon, mitä kirjoitin töiden jälkeen kirjoituskahvilassa. Ei se ole mitään erityisen suurta, eikä erityisen pitkä pätkä, mutta täydentää viimeperjantaista työtä. Pienin askelin. Yritän olla ajattelematta, mitä kaikkea pitää vielä tehdä, ja keskityn yhteen asiaan kerrallaan. Nyt on tämä työn alla ja sitten kun tästä on selvitty, niin seuraava asia. Kyllä se siitä.

lauantai 3. lokakuuta 2015

Sävyjä

Ensin kirjoitan, sitten en kirjoita, sitten kirjoitan. Katu sytyttää lamppunsa ja ne ovat vaaleanpunaisia lumpeita, kelluvat alassuin lumpeiden peilikuvina. On kahdenlaista odotusta, sellaista joka tuntuu hyvältä ja sellaista joka ei tunnu.


Istun lattialla takapuoleni puuduksiin. On taas se, etten osaa kirjoittaa kirjoituspöydän ääressä. Ystävä kävi ja söimme herkkuja ja alkuiltapäivä on hyvä pienille juhlille, tai teettelylle, jota edeltää kuohuva juominen. On hyvä huomata, että on ystäviä, jotka pitävät puoliani silloinkin kun en itse tajua, että on jotain puoltapidettävää.

15.10. julkaistaan Emmi Itärannan uusi romaani. Aion ostaa sen heti ja lukea sen heti ja upota siihen heti. Sitä ennen luen enimmäkseen jotain muuta. Niin kuin Volvoa ja vähän Gail Carrigeria. Ehkä muutaman runon. Naistenlehtiä. Ja aion ajatella kaikilla väreillä ja paljon.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Volvon tomutusta ja kaappi, josta tullaan vielä joskus ulos

Vapaapäivä, kirjoituspäivä. Sinänsä huono juttu, koska flunssa ei ole vieläkään poissa ja vaikka tänä aamuna oli selvästi parempi olo kuin eilisaamuna, ei olo ole koko ajan kovin kaksinen. Juuri nyt kiinnostaa eniten päiväunet, eikä pyykin ripustaminen tai Volvo. Haluaisin vain ryömiä peiton alle ja nukkua.

Olen kirjoittanut Volvoa pitkästä aikaa. Ja muutakin, ihan puutaheinää raakatekstiä. Mutta Volvoa olen kirjoittanut ja ajatellut. Sain pari viikkoa sitten kustannustoimittajan kommentit, joiden perusteella pitäisi miettiä Volvon seuraava versio edellistä paremmaksi. Tähän asti olin antanut kommenttien muhia. Kävin ne läpi aina välillä, mutta en tehnyt asialle mitään, en edes ajatellut Volvoa. Olen huomannut jo aikaa sitten, että jos saan kunnollista palautetta tekstistä, teen aina näin. Luen palautteen, annan ajan kulua, luen palautteen, annan ajan kulua. Ja sitten vasta, kun palaute on muhinut aikansa, rupean hommiin. Tänään oli se päivä. Ihan vain siitä syystä, että tänään minulla on vapaapäivä ja jossain vaiheessahan hommiin pitää ruveta.

Vaikka en ole katsonutkaan Volvoa toukokuun lopun jälkeen, olen ihan yhtä suossa sen kanssa kuin aiemminkin, luulen. Olin ajatellut, että aika tekisi tehtävänsä ja etäisyys ja kun avaisin Volvon tiedoston, näkisin sen jotenkin etäämpää ja olisi helpompi nähdä, mikä mättää ja mikä ei. Ööö, joo ei. Melkein sanoisin, että kissinpissit. Okei, on siellä joitain kohtia, joista huomaan, että ne ovat turhia, pelkkää tilkettä ja täytettä, mutta muuten olen ihan yhtä kaulaani myöten Volvossa kuin aina ennenkin. Ei auta, pitää vain luottaa intuitioon (joka puhuu useimmiten ihan liian hennolla äänellä) ja kirjoittaa.

Olen miettinyt kirjoittamista paljon viime päivinä. Sitä, miten paljon olen tehnyt töitä tämän tilanteen eteen. Että vihdoin on kustannussopimus ja mitä kaikkea se on vaatinut. Aika kultaa muistot ja mikään määrä kirjoittamista ei tunnu enää liialliselta. No okei, Kreikkalaisten kanssa olisi voinut olla helpompaa, mutta kai minä tarvitsin ne nokkakolarilta tuntuvat hylsytkin. Vai tarvitsinko? Mihin niitä tarvittiin? En tiedä. Sen minä kuitenkin tiedän, että kaikkien niiden hylsyjen keskellä ja kaiken sen tylsääkin tylsemmän arkisen puurtamisen keskellä on ollut ihan hirveän iso ilo tästä blogista ja kanssabloggaajista ja lukijoista. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta en tosiaankaan silloin vuosia sitten, kun aloitin bloggaamisen, olisi mitenkään uskonut, miten paljon tulen saamaan tästä. Pelkästään se, että olen voinut kirjoittaa kirjoittamisesta, mutta myös kaikki te ihanat, jotka olette potkineet minuun tarmoa ja lohduttaneet hylsyjen kohdalla ja tsempanneet ja olleet vertaistukena. Kiitos! Ja kyllä, jatkan bloggaamista. En tule edes ihan vielä kaapista ulos sen suhteen, että mikä kustantamo ja kenen nimi kirjan kannessa sitten kun se ilmestyy. Vielä vähän aikaa nautiskelen tästä, että olen suurimmalle osalle lukijoista anonyymi ja kuka tahansa. Olen nimittäin huomannut, että ajatuksena se kaapista ulostulo on kaikkein hankalin siinä kokonaisuudessa, että se, mitä olen aina halunnut, toteutuu. Ei se, että joku ventovieras huomaa, että jaa, tuonniminen ihminen on kirjoittanut tuonnimisen kirjan, vaan se, että tutut (blogitutut, työkaverit, sukulaiset etc) tietävät sitten lopulta kuka olen ja mitä olen kirjoittanut.

Onneksi siihen on aikaa, ennen kuin pitää tulla ihan lopullisesti kaapista. Eikä sillä, haluan tulla, mutta kyllä se silti tuntuu nyt arveluttavalta. Asia, joka on kaksikymmentäviisi vuotta ollut yksityisasia, ei kohta olekaan sitä enää. Tiedän, ettei se merkitse kenellekään muulle kuin minulle itselleni yhtään mitään, eikä ole kovin big deal (suurinta osaa hyvänpäiväntutuista se ei taatusti kiinnosta pätkääkään), mutta minä olenkin minun pääni sisällä ja tämän pään sisällä kaapista ulostulo on uutta ja outoa.

Jaaha. Pitäisikö tehdä sitten jotain järkevää. Joko nukkua ne päiväunet tai jatkaa Volvon kanssa. Vaikuttaa vähän siltä.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Mitä kaikkea?

Mitä kaikkea tekee ihminen niiden kahden viikon aikana, kun kustannussopimus on varma, mutta ei vielä 100% varma? Välttelee bloggaamista, koska on niin vaikea olla paljastamatta mitään siinä taikauskoisessa pelossa, että jos paljastaa, niin se 1% voittaa ja luvattu jää tapahtumatta. Ostaa yhden lisäpullon oikeaa shampanjaa jääkaappiin. Itkee. Ihan tolkuttomasti. Oikeasti. Parkuu silmät päästään ensimmäiset kolme päivää ja senkin jälkeen on silmät kosteina kerran päivässä siksi, että oikeasti, kerran elämässä se taitaa tapahtua ensimmäistä kertaa. Kustannussopimus siis. Käy töissä. Ihan normaalisti. Ei tässä mitään. Tekee töitä, puuhastelee, tiskaa, siivoaa. Kirjoittaa vain muutaman sivun raakatekstiä, yllättävän kivuttomasti ja niin kuin mitään ei olisikaan. Syö. Paljon syö. Nukkuu. Paljon nukkuu. Sairastuu flunssaan. Todellakin. Ihan perinpohjaisesti. Nielee räkää. Sori. Mutta kun niin vain on, jos on flunssassa. Aika paljonkin, jos kerran on flunssassa. Luulee parantuneensa. Juhlii häitä. Sairastuu uudelleen. Itkee. Syö. On ihan normaalisti ja unohtaa välillä, enimmäiksi aikaa, että maailman suurin haave ja tavoite on ihan kädenhipaiseman päässä.

En meinaa uskoa vieläkään.

Ensimmäiset kolme päivää itkin. Ensimmäisen illan itkin ihan tosissani. Onneksi oli rakkaita pitelemässä minua pystyssä suurimman onnen hetkillä.

Onneksi on niin monta ihmistä, jotka tulevat onnelliseksi minun onnestani. Se onni on syheröinen ja mutkikas ja kaita ja leveä ja suora ja valoisa ja varjoisa myös. Se vain on. Ensimmäinen askel pitkässä portaikossa.

Miten on mahdollista, että kahdenkymmenenviiden vuoden äheltäminen, pään lyöminen seinään, epäonnistuminen, toivottoman toivon ylläpitäminen loppuu yhteen sähköpostiin. Uusi ajanlasku. Uusi aika. Uusi kaikki. Eikä mikään muutu, tietenkään, ei oikeasti muualla kuin minun pääni sisällä. Että astun elämänvaiheesta seuraavaan. Että voin tehdä tällä askeleella niin monen ihmisen niin iloiseksi. Että tulee uusia murheita, uusia stressattavia asioita, mutta että jotkut asiat, joita olen murehtinut ja stressannut kaksikymmentäviisi vuotta, loppuvat. Vaihtuvat toisiin ja se on hyvä niin. Uusi askel. Uusi elämänvaihe. Uutta. Muuttuvaa. Uusi asenne tästä lähtien. Uusi. Erilainen.

En ole ihan syyntakeellinen tänään, olen juonut  shampanjaa ja olen sairas. Ihan sama, vaikka alkaisinkin jo tottua ajatukseen, mutta jos tätä on odotettu koko aivollinen elämä, niin tätä myös juhlitaan. Sitä auttaisi flunssaton olotila. Ei sellaista ole. Juhlin sitten paremmalla volyymillä kun olen terve. Nyt on sekä flunssa että onni.


Arvatkaa mitä arvatkaa mitä arvatkaa mitä???!!!

Kustannussopimus! Kustannussopimus! Kustannussopimus!

Se oli jo 99% varmaa pari viikkoa sitten maanantaina ja nyt kun sopimuksessa on molempien osapuolten allekirjoitukset, uskallan kertoa täälläkin ja huutaa ääneen!

Minulla on kustannussopimus ja Volvo julkaistaan :)! Maailman siisteintä! Nyt se on tapahtunut! Nyt se tapahtuu! Kahdenkymmenenviiden vuoden yrittämisen jälkeen minulla on kustannussopimus. JES! JES! JES!

tiistai 29. syyskuuta 2015

Flunssasyksy

Mikä tautinen syksy. Olen ollut lomaltapaluun jälkeen kai kaksi viikkoa siinä kunnossa, että voin sanoa olleeni terve. Eilen oli sellainen päivä. Tänään ei ole. Nyt ei mitään viikkokausien hivuttelua, niin kuin edellisen taudin kanssa, vaan kerralla päälle ja kunnolla. Ehkä tämä sitten menee poiskin nopeammin? Toivottavasti. Olo on aika karu. Olin ajatellut, että käyn tänään kunnon kävelylenkillä ja kirjoitan loppuillan. Jepjep... Ehkä sitten seuraavassa elämässä, tai ensi viikolla, tai parin viikon kuluttua. Olo on juuri niin flunssainen kuin flunssaisena on. Ja tekee mieli jäätelöä, ihan tosi paljon, mutta ei sitä nyt saa. Syön pistaasipähkinöitä ja juon rooibosta, jossa on inkivääriä, sitruunaa ja hunajaa.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Hollantilainen sipulikukkakatalogi, josta en ymmärrä sanaakaan

Olen tehnyt viimeisen viikon aikana monta asiaa, joita en ole tehnyt koskaan ennen. Olen tyhjä ja täysi yhtä aikaa ja valmis astumaan askeleen, puhaltamaan voikukan hahtuvat ilmaan, ojentamaan käden, heittäytymään uimasille, ojentamaan kynän, katsomaan eteenpäin, kirjoittamaan. Kirjoittamaan erityisesti. On asioita, jotka kiskovat aikaani eri suuntiin ja on suuntia, jotka kutsuvat enemmän kuin toiset. On sanoja, joita on ikävä niin että itkettää, ja on ikävä niin että itkettää. On paloja kurkussa, on varpaillaan huojumista, on ojennuksia, on möyhennettyjä peittoja ja kaipausta. Itkua, joka kiristää leukapieliä ja rintaa ja tuntuu äkillisenä viiltona kurkussa. On tähtikirkkaita öitä, vaikkei oikeasti ole, on lempeää sumua ja asioita, jotka eivät enää koskaan ole niin kuin ne olivat. On ruokia, jotka odottavat syöjäänsä ja pölyjä, jotka pyyhkijäänsä, sanoja, katseita, nöyrtymisiä ja iloja. On odotuksia, jotka lopulta puhkeavat ja purskahtavat ja kirjoja, joista tulee surulliseksi ja punaisia kenkiä, asioita jotka pitää tehdä ennen kuin niiden pitää olla valmiita. Unia, jotka pitää nukkua, eikä kirjoitella tällaisia tyhjäpäisiä listoja, joten nyt menen nukkumaan ja katson unia silmät ympyriäisinä. Sängyssä luen hollantilaista kukkasipulikatalogia, josta en ymmärrä sanaakaan.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Viikonloppu

Velvollisuuksia, saunomista, uimista pimeässä, puhetta, hyvää ruokaa, viimeiset karviaiset, väsymystä, yskää, havunneulasia, ystävällisiä kasvoja, ruskaisia mustikanvarpuja, juna, lukemista, nojatuoli, tuulta, aurinkoa, mustia pilviä, kirjakauppa, järvi, auto. Nyt kotona. Pitää mennä nukkumaan.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Hidasta tokenemista

Sain jo ensimmäisen pyynnön siitä skriptistä, jolla oma blogini on nyt tallennettu näköispainoksena koneen kovalevylle ja myös ulkoiselle kovalevylle backupiksi. Jos joku muu kaipaa blogiaan talteen helpolla tavalla, niin mainostan edelleen, että skriptin kirjoittaja antoi luvan levittää sitä ja skriptin saa minulta ja minuun saa yhteyden oikeassa reunassa näkyvän sähköpostin kautta :).

Flunssa vaivaa edelleen. Sillä on painavat kädet ja se pitelee minua ison osan ajasta sängyssä tai sohvalla. Toivottavasti alan olla huomenna pelikunnossa.

Maanantaina oli iloinen päivä. Mitä olen tehnyt sen jälkeen? Itkenyt aika paljon. Sairastanut flunssaa, katsonut aivottomana telkkaria ja itkenyt taas vähän. Olen kova itkemään, kun sille päälle satun.

Korvat ovat lukossa, yskiminen sattuu vatsalihaksiin ja niska ja selkä ovat jumissa. Puistelen päätäni epäuskoisena. Voi kun sataisi. Kostea ilma tekisi hyvää.


tiistai 15. syyskuuta 2015

Sekopää

Totaalinen selkäjumi. Flunssa otti yliotteen vihdoin viimein ja kampesi minut sänkyyn ja siinä rytäkässä selkälihakset jumittuivat. Olen yskinyt keuhkojani irti ja maannut ja tuijottanut kattoa ja elokuvia ja yrittänyt ymmärtää asioita. En tiedä olenko onnistunut. Ehkä vähän. Aika huonosti.

Lehti on kääntymässä. Tai uusi vuodenaika alkamassa. Tai kakku on kypsynyt. Keuhkorakkulat tirsahtaneet täyteen limaa. Illat ovat pimeitä. Minä kerään voimia. Enkä meinaa uskoa kaikkea mitä minulle sanotaan.

Toivottavasti nukun ensi yönä enkä yski. Tauti on tukeva ollakseen kestänyt jo kolme viikkoa. Hartiat alas korvista, hartiat alas korvista. Rintaa riipii monesta eri syystä.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Ehkä

Voi apua. Olen juonut liikaa samppanjaa ja kaikki on ehkä. Luojalle kiitos kaikki on ainakin ehkä. Vähintään.

Maanantai-ilta

Olen syönyt tänään lounaan jälkeen vähän leivänpääliskinkkua, yhden paistetun munan ja nyt juustonäkkileipiä. Mitä olen juonut? Kupin teetä - ja ruokamäärään nähden ihan liikaa samppanjaa. Viimeinen lasillinen juuri tässä koneen vieressä. Miksi? Toivon ihan superhartaasti, enemmän kuin mitään, että voin kertoa teille jossain vaiheessa hyviä uutisia - .


maanantai 7. syyskuuta 2015

Kaipuu

Kirjoitin raakatekstiä ja kurkotin itseäni kohti. Sanoja on, kun niille antaa tilaa ja aikaa ja kynän. On myös kuvia, jotka nousevat pintaan, kun levä ja kuihtuvat ulpukanlehdet ja pinnalla kelluva roska siivotaan ensin pois. On kuvia, jotka ovat tummia kuin syvä vesi, kun sinne katsoo silloin, kun taivaassa on vielä himmeä valo. On satuja, joita lukiessa sydän pakahtuu ja niitä, joiden sielussa asuu synkkyys ja niitä, joilla on kumisaappaat jalassa poutasäälläkin ja niissä hikiset jalat.

Kaipaan kirjoittamista ja aikaa sille. Kaipaan sitä tunnetta kun voi antaa syvyyksistä nousta mitä tahansa. Häpeää, polkupyöränraatoja ja uppotukkeja ja heijastuksia.

Omat sanat ja omat kuvat ovat lepoa. Niissä on omat lakinsa ja oma logiikkansa eikä minun tarvitse selittää kumpaakaan kenellekään. Ne ymmärtävät, jotka ymmärtävät, ja muut näkevät niissä eri kuvioita kuin minä ja he ymmärtävät myös.

Minulla on ikävä sitä, että onnistun ja että käsikirjoitus hyväksytään ja otetaan minulta lopulta pois, pois minun käsistäni ja otetaan pois mahdollisuus palata vielä kerran ja koettaa vuosien kuluttua uudestaan. Kaipaan sitä, että en enää epäonnistu. Ikävöin uutta vaihetta, vaikka tiedän, että se ei ole helppo vaihe, sillä hyvätkin elämänmuutokset ovat elämänmuutoksia, eikä niitäkään opi hyväksymään hetkessä.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Tässä kohdassa

Perjantaina pidin vapaapäivän. Kirjoitin ja siivosin. Kirjoitin soopaa ja siivosin kodin ja etenkin keittiön sellaiseksi, että täällä on taas kiva olla. Kirjoittaminen teki niin hyvää, että illalla sain kommentin, että vaikutan tosi rennolta ja seesteiseltä. Niin. Olokin oli sellainen. Ja nyt tuntuu vaikealta, ettei kirjoitusaikaa ole enempää ja etten voi huomenna, siistissä kodissa, tarttua kynään ja antaa sille sitä, mitä sille kuuluu. Tuntuu, että olen sen velkaa. Itselleni ja kirjoittamiselle, mutta eipä auta. Työtä, työtä, työtä tehdään, jotta, jotta leipää syödään.

Toivottavasti saan hylsyn ensi viikolla. Tai vaikka useamman. Niin kuin kirjoitin viime viikolla, yleensä se, että kysyy kustantamoista säällisen ajan kuluttua kässärinsä kohtalosta, on kirvoittanut pari pikaista hylsyä. Tämä hiljaisuus alkaa kuitenkin käydä hermoille. Ei mitään reaktiota. Alan jo epäillä itseäni: lähetinkö ne meilit oikeasti vai kuvittelinko kaiken?

Syyskuu on täällä ihan kokonaan. Ikkunasta näkyy taloja, jotka on huputettu julkisivu- ja/tai kattoremonttia varten. Puut sinnittelevät vielä vihreinä. Varasin kirjastosta kirjoja.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Kaiuton huuto

Laitoin viikko sitten meiliä muutamaan kustantamoon, että ovatko ehkä jo lukeneet Volvon. Olen tehnyt pitkiä työpäiviä nyt kaksi viikkoa ja pieni hylsy tai pari olisi piristänyt tätä liikaa työntekoa ja muistuttanut mieleen, mikä on oikeasti tärkeää, mutta ei. Ei hylsyn hylsyä, silkka hiljaisuus. Väsynyt sellainen, siltä se tuntuu. Tuhruinen hiljaisuus, ja epäilen, että se jatkuukin. Että hylsyt on saatu, vaikka niitä on tullut vain kolmesta (vai neljästä? en muista) kustantamosta, ja muut vaikenevat minut kuoliaaksi. Yleensä olen saanut tällaisen kyselyn jälkeen ripeällä tahdilla pari hylsyä ja ajattelin nytkin, että jotain tapahtuisi. Pitkien työpäivien takia elämänhallinta on muutenkin hiukan huonolla ja on vaikea muistaa, mikä tässä kaikessa olikaan pointtina. Pyykinpesu? Se, että menee tosi aikaisin nukkumaan, että jaksaa herätä tosi aikaisin töihin? Ja viime viikolla kuitenkin kirjoitin joku ilta. Muistaakseni. Ikuisuus sitten. Taidan yrittää jotain - tiskaamista tai siivoamista tai kanssakirjoittajan tekstin lukemista ja siitä palautteen antamista. Pitäisi myös raivata kaappeja, lukea kirjoja, olla yhteydessä ystäviin, katsella sadetta, harrastaa liikuntaa, laittaa ruokaa... Ääh. Tulisi edes niitä hylsyjä.

maanantai 31. elokuuta 2015

Olin huomenna ehkä

Olin ehkä vähän niin kuin ajatellut, että voisin kirjoittaa tänään vähän. Juuei. Pitkä työpäivä, aavistuksen verran lämpöä ja univajetta ihan hirveästi. Kynä vaihtuu aikaiseen nukkumaanmenoon.

Huomenna on muuten syyskuu. Ei haittaa yhtään. Tahtoisin lukea kirjastokirjoja. Edelliset lauseet eivät liity toisiinsa, mutta ovat ihan totta. Syksyn merkki, tämä kirjastokaipuu. Uusia alkuja, uusia sivuja.

Ehkä saan kirjoitettua huomenna. Ainakin minun pitää alkaa ottaa itseäni niskasta kiinni sen suhteen. Kässäreitä ei ole ennenkään kirjoitettu huokailemalla ja voivottelemalla ajan kulua. Tällaiset päivät sallitaan, kun oikeasti on puolikuntoinen olo, mutta muuta venkoilua ei. Ei sillä, ei minulla mitään kässäriä ole työn alla, Volvon odotusta vain, mutta kirjoittaa voi aina. Eikä koskaan tiedä, mikä poikii mitäkin. Toivon, että syysreippaus valtaa huomenna alaa.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

1520 askelta kohti toivoa

Tämä on 1520. blogikirjoitukseni. Siis tuhannesviidessadaskahdeskymmenes. Jep. Samaa sanoin minäkin. Niitä on aika paljon. Jo vuodesta 2007. Olen monta kertaa miettinyt, että blogitekstit pitäisi saada talteen, ja jotenkin muuten kuin yksitellen kopioimalla tai tallentamalla, koska 1500 kirjoitusta on 1500 kirjoitusta. Sain alkukuusta sähköpostiini pienen sievän skriptin ja eilen sain apuja ja nyt minulla on koneella sekä kovalevyllä koko blogi nättinä näköispainoksena tallessa ja varmuuskopioituna. Luksusta! Ei tarvitse enää pelätä, että vuosien blogihistoria häviää tai on vain Bloggerin varassa. Skriptin kirjoittaja sanoi, että olisin osannut hoitaa koko homman itsekin hänen kirjoittamiensa ohjeiden perusteella, mutta sain täyden palvelun setin ja lopulta minulle jäi tehtäväksi vain kaksoisklikata koneen työpöydällä olevaa kuvaketta, ja katsella, miten blogi kopioitui netistä koneelle.

Tänä viikonloppuna olen shoppaillut ja juhlinut ja vanunut ja saunonut. Olen ollut onnellinen ja pelännyt sen jälkeen, että jotain kamalaa tapahtuu, koska olen uskaltanut olla onnellinen. Onneksi näitä ei tule enää usein - tuntoja siitä, että maailmankaikkeus kostaa onnellisuuden. Jospa pikkuhiljaa alan tottua siihen, että asiat ovat aika hyvin.

Hyvin olevat asiat luovat toivoa. Kun yksi suuri epäkohta on korjaantunut, tuntuu mahdolliselta, että muutkin epäkohdat saattavat joskus korjaantua. Olen ajatellut Volvoa ja sitä, millaisia tunteita se herätti uusimmassa lukijassa. Olen jutellut uusimman lukijan kanssa vähän lisää Volvosta. Hän sanoi miettivänsä Volvoa aina välillä. Muutama asia siitä palaa mieleen, on jäänyt sinne. Hymyilyttää ja on lämmin olo. Tällaisina hetkinä toivo nousee. Ehkä vielä. Ehkä vielä joku kustantamo innostuu Volvosta. Minä innostun, vieläkin, kun ajattelen sitä, ja tästä viimeisestä versiosta saamani palaute on ollut tosi hyvää, niin ammattilaiselta kuin amatööriltäkin saatu. Voi kunpa Volvo onnistuisi. Viime viikolla kirjoitin muutamaan kustantamoon meiliä ja kysyin, että miten menee, ovatko lukeneet, ovatko pitäneet. Kukaan ei ole vastannut vielä, joten voin vielä toivoa.

(ps. jos olet kiinnostunut siitä skriptistä, niin meilaa minulle)

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Paluu todellisuuteen

Ensimmäinen oikea syksyä enteilevä päivä sen jälkeen, kun kesä vihdoin alkoi pari viikkoa sitten. Olen jo ihan valmis syksylle. Huomasin sen tänään. Syksy tarkoittaa miellyttävää sisälämpötilaa kotona ja kirjoittamista ja uusia alkuja. Ja kirjoittamista. Olen kirjoittanut tänään.

Olen myös ajatellut Volvoa viime päivinä. Eräs ihminen luki sen. Ensimmäinen sellainen lukija, joka ei kirjoita itse, ei ole alalla töissä, eikä liity millään tavalla kustantamoihin. Valistunut lukija, mutta tavallaan maallikko. Ja mieskin vielä. Tähän asti Volvoa ovat lukeneet jostain syystä vain naiset.

Olen ajatellut Volvoa; sitä miten se syntyi ja miltä se tuntui. Ja voiko siitä ehkä tulla jotain. Välittyykö Volvosta lukijalle kaikki se, mitä se on. Tämä uusi lukija sanoi, että unohti Volvoa lukiessaan, kenen tekstiä lukee. Se oli parasta. Paras kohteliaisuus, vaikkei sellaiseksi tarkoitettu.

Tänään kirjoitin. Tänään ajattelin kirjoittamista. Tänään ikkunoista valuu jumalaisen viileää ilmaa lattioille.

tiistai 18. elokuuta 2015

I am saved!

Olen ollut vähän blogihiljaa, koska kaikista ajantasaisista virustorjunnoista huolimatta joku (tähän litania kirosanoja) haittaohjelma asettui taloksi tietokoneeseeni ja meni muutama päivä, ennen kuin pääsin häätöoperaatioon ihan kunnolla. Ja sehän kesti. Tuntikaupalla. Olin tänäänkin varustautunut suureen tekniseen mittelöön saatuani sähköpostiohjeita, että mitä kaikkea vielä pitää tehdä, mutta kun rupesin hommiin, kävi selväksi, että lisäviilauksia ei tarvitsekaan enää tehdä, vaan kone on puhdas. Ihanaa :). Ja huomasinpa taas tämän pikku episodin kanssa, että vaikka en ole ihan tumpelo tietokoneiden kanssa, niin en kyllä mikään virtuoosikaan tällaisissa tilanteissa. Onneksi apu on lähellä, enkä joutunut panikoimaan tämän kanssa yksin. Tai siis ollenkaan.

Sillä aikaa, kun kone on ollut levossa, olen lukenut. Eilen kirjoitin vähän toispäistä raakatekstiä. Viikonloppuna luin loppuun Kate Mortonin Hylätyn puutarhan ja äsken lopetin Anita Brooknerin Päivät Pariisissa. Seuraavaksi lukupinossa olisi esimerkiksi keskeneräinen Vartion Hänen olivat linnut (puolivälissä jo keväästä asti) tai esim Hilvon Rouva S. Tai ehkä jatkan käännöskirjojen parissa ja otan seuraavaksi Cormac McCarthyn Matka toiseen maailmaan. Onkohan se kovin synkeä? No, lukemattomien pinossa riittää tavaraa, joten ihan heti ei tarvitse mennä kirjakauppaan. Tosin saatan silti mennä ja sortua johonkin uuteen.

Syksy orastaa. Aamuisin on ihanan raikasta ja tuulella on kylmät kulmat. Syksy tarkoittaa myös sitä, että on paremmat mahdollisuudet saada hylsyjä kustantamoista. Odottelen vielä jonkun aikaa, ensi kuulle ainakin, reilusti, ja kysyn sitten hylsyämättömistä kustantamoista väliaikatietoja.

Kello on jo sata. Haluaisin, että tämä ilta jatkuisi vielä ainakin kaksi tuntia, ennen kuin nukkumaanmenoaika alkaisi hönkiä kuumaa niskaan, mutta eipä onnistu. Tulin sen verran myöhään töistä, että ilta jää väkisin lyhyeksi. Paluuta arkeen, kaikin tavoin.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Mustikoita, vatukoita ja lomasta ja sen loppu

Huomenta. Siis iltaa. Jotain sellaista. Syön tänään kerättyjä vadelmia ja mustikoita. Kumpikin laatu omassa purkissaan ja kauhon lusikalla suuhuni. Lomat on lomittu. Olenko ollut lomatunnelmissa? En. Olenko levännyt? En. Tuntuuko siltä, että tämän kesäloman aikana ladatuilla akuilla jaksaa taas koko ensi talven? Ei todellakaan. Tämä kesä ja viime kesä eivät ole tarjonneet lomailua ja akkujen lataamista juurikaan ja kaksi kesää ilman rentoutumista alkaa jo vähän painaa takaraivossa. No, kunhan arki asettuu, niin kyllä se taas siitä, omalla painollaan, enkä ehdi miettiä, olenko väsynyt vai väsynyt. Hiukan pessimistinen kyllä, tällä hetkellä, ja samalla optimistinen: vaikka huomenna pitääkin palata töihin, niin alkavalla viikolla on iltaisin kaikkea kivaa, joten tulossa ei mitenkään voi olla huono viikko. Plus että ensi viikonlopun olen kotona. Mitä luksusta. Ei tarvitse tehdä mitään, mitä ei halua.

Vaikka tänä kesänä oli ikävän paljon samoja asioita kuin viime kesänä (hautajaiset, huolehtimista, puuhaa kotitarpeiksi ja vähän ylikin), niin se on ollut erilaista, että en ole lukenut. En ole lukenut loppuun mitään muuta kuin kaksi runokirjaa. Muita olen aloittanut, mutta loppuun en ole saanut vielä yhtään. Kaikkein todennäköisin loppuunluettava on nyt Niina Hakalahden Sydänystävä, ja Kate Mortonin Hylätty puutarha on hyvässä menossa jo, mutta jotenkin tympii juuri nyt. Jos vuosi sitten olin tähän mennessä lukenut varmaan parituhatta sivua, niin tänä kesänä ehkä kaksi sataa. No, tästä eteenpäin voin ehkä keskittyä lukemiseenkin.

Mutta jos on ollutkin hiukan raskasta ollakseen kesä, niin entäs sitten mustikat! Olen syönyt mustikoita aina kun on ollut mahdollista. Olen käynyt aamuisin yöpuvussa poimimassa aamiaismustikat. Olen poiminut pakkaseen, olen poiminut suuhun, olen poiminut kuppiin ja kaatanut siitä suuhun. Aamupalaksi ja iltapalaksi, jälkiruuaksi ja välipalaksi. Minusta tulee kohta ehkä mustikka. Ja nytkin syön mustikoita. Ja vattuja, joita en ole syönyt enkä nähnyt vuosikausiin näin paljon. Meidän vatukkomme oli niin suuri ja runsasoksainen, että vaikka sieltä kävi poimimassa vattuja puoli sukua, niin tänään, kun poimin viimeiseni, eli nämä, joita juuri syön, niin oksat roikkuivat taas raskaina kypsien vadelmien painosta, enkä millään saanut kaikkia poimituksi. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän pyörin vattupuskissa ja mustikanvarpujen seassa innosta pinkeänä. En kerää kymmeniä ämpärillisiä, mutta kerään kuitenkin. Mustikoitten poimiminen on melkein eniten zen, mitä ihminen voi tehdä. Ja että näin aikuisena saa ihan itse päättää, paljonko ja kauanko kerää. Minä kerään mieluummin neljä kertaa päivässä vähän, kuin vietän tuntikausia puskissa. Vähitellen keräämällä mustikointi ei tunnu missään eikä ole raskasta, vaan pelkästään zen.










keskiviikko 5. elokuuta 2015

Tänään tässä

Ihanan rento aamupäivä kotona.

Ulkolounas, viinilasillinen ja leivos.

Ihanan rento iltapäivä ulkona ruohikolla pyyhkeen päällä.

Lounaalla luin Silene Lehdon Lumikin sydän -runokokoelmaa. Tykkään siitä. Ostin sen ihan liian halvalla (2,95e) pari viikkoa sitten ja olisin voinut maksaa enemmänkin. Puolet Lumikin sydämestä on vielä lukematta. Yritän ehkä vähän säästellä, enkä lue kaikkea kerralla. Kirjoittelin lounaalla myös muutaman sivun diipadaapaa, joten ei valittamista.

Iltapäivällä melkein nukuin. Aurinko paistoi, tuuli puhalsi ja oli yhtä aikaa lämmintä ja viileää. Tuntui hyvältä. Ajelehdin unen ja valveen rajalla, tuntui että tuntikausia, mutta oikeasti se horrostus kesti vain parikymmentä minuuttia. Kesällä on ihana nukkua ulkona vahinkopäiväunia. Parasta se on silloin, kun ei ole mikään älyttömän lämmin keli. Joskus saattaa tarvita peitonkin, tai sitten vain maton poskensa alle, mutta se, kun on kuitenkin sen verran lämmintä ja niin rentouttavaa ja rauhallista, että voi luisua uneen ulkona puiden suhistessa - se on ihanaa. Jos minulla olisi parveke, järjestäisin sinne päiväunipaikan ja torkkuisin siellä aina kun voisin.


tiistai 4. elokuuta 2015

Sesonki

Ei ole näkynyt tasaisia päiviä. Ihan hyviä päiviä nämä viimeiset, mutta eivät tosiaan tasaisia. Viime yönä luin sängyssä Sanna Karlströmin runokokoelman Saatesanat. Vähäeleisiä runoja siitä, mihin sanat eivät meinaa riittää. Olen miettinyt sitä, että tekstin kautta pystyy kyllä välittämään surua, ja kirjoittaja voi saada lukijan itkemään niin että lukijasta tuntuu, että pakahtuu, mutta jokainen suru on kuitenkin yksityinen ja teksti koskettaa ihmisessä hänen omaa suruaan. Ja että kun tietyissä tilanteissa, tietystä kohdasta sydän särkyy, sitä ei voi enää paikata ehjäksi. Ei kukaan. Jotkut asiat on kannettava aina yksin.

Olen kulkenut hameessa ja ohuessa puserossa, koska päätin, että tarkenen. Tarkenin. Vastaan tuli ihmisiä, joilla oli paksua sukkahousua, saapasta ja takkia leukaan asti napitettuna, tai pitkiä lahkeita ja hihoja. Heillä oli varmasti ihan sopivan lämmintä vaatteidensa sisällä. Niin oli minullakin omissani. Lämpö on suhteellista.

Näin tänään hyvää ystävää. Hän sanoi, että mitä tahansa voi vielä tapahtua. Totesimme, että toiveikkaana on paljon kivempi elää kuin toivonsa menettäneenä pessimistinä. Vaikka koskaan ei yltäisi sinne, mihin tavoittelee, on parempi elää tavoitellen kuin periksi antaneena. Pettymyksiä ehtii kokea ihan tarpeeksi, niissä ei tarvitse rypeä etukäteen. Ajattelin kirjoittamista. Tuntuu, että kovin moneen asiaan ei voi vaikuttaa, mutta kirjoittaa minä ainakin voin. Ja ajattelin Volvoa: yhdestäkään tärkeästä (minulle tärkeästä, minun mielestäni potentiaalisesta) kustantamosta ei ole tullut vielä hylsyä. Entä sitten, jos kaikista tulee ja Volvo ei kelpaa? Tiedän jo nyt, että Volvon kanssa totaalihylkäys tulee olemaan potku polvitaipeisiin. Jos sellainen tulee, niin itken aikani ja kirjoitan Volvon sitten uudestaan. Ja sitä ennen odotan toiveikkaana.

Sitäpaitsi kyssäkaali on parhaimmillaan juuri nyt. Ei voi olla kovin surkeana, jos on kyssäkaalikausi.

maanantai 3. elokuuta 2015

Tyhjää ja täyttä

Elokuuta. Yöt ovat jo pimeitä. On vaikea uskoa, että kolme viikkoa sitten Norjan Lapissa teltassa näki lukea kirjaa tähän aikaan illasta/yöstä ilman mitään valoa ja ilman mitään siristelyä. Ei sillä, tykkään siitä, että yöt ovat vähän pimeämpiä - luulen, että se vaikuttaa unen laatuun.

En ole kirjoittanut sitten viime näkemän. En mitään asiallista. Jotain pientä. Katson tällä viikolla, josko saisin jotain aikaan. Ehkä. Saa nähdä, jos on aikaa. Jos ei muuta, niin vähän jotain epämääräistä raakatekstiä. Sen verran olen kuitenkin edesauttanut kirjoittamista, että olen ostanut lisää kirjoitusvihkoja. Sitä samaa laatua, jota olen käyttänyt vuodesta 2007 ja jotka ovat oikeasti lasten piirustuslehtiöitä. Laskin, että minulla on jemmassa 18 tyhjää vihkoa. Menossa on vihko nro 34, eli tällä tahdilla noiden tyhjien pitäisi riittää tosi pitkäksi aikaa. Ja vaikka kirjoittaisin ennätysvauhtia (vihko viikossa täyteen, se tapahtui kerran yhdellä virkavapaalla), niin siltikin tyhjät vihkot riittäisivät pitkälle, melkein vuoden loppuun kai. Joten ei hätää sen suhteen - olen ihan jumiutunut ja addiktoitunut tuohon paperikokoon ja -laatuun, siksi tämä hamstraus.

Väsyttää. Nukkumaanmenon aika. Sitä ennen taidan vilkaista, mitä olen kirjoittanut blogiin tasan vuosi, tasan kaksi vuotta, tasan kolme vuotta sitten. Joskus on hauska palata menneeseen ja miettiä, muistaako siitä mitään.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Täällä olisi tosi kivaa kesällä

Eilen ja tänään onnistuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mitä tulee säähän. Tarkeni jopa mekolla. Tarkeni parhaimmillaan topillakin, ja ei olisi tarennut ilman aurinkorasvaa, jota en ole muistanut kylmässä läträtä ja siksi paloin. Se harmittaa. Muu ei harmita: leppoisaa, uneliasta, ihanaa. Merta. Tänä aamuna join loput aamiaisteestäni Itämeren rannassa ja kun tee oli loppu, kävin kahlaamassa vähän rantavedessä, joka tuntui kylmältä, ja sitten kävelin hiekalla paljain jaloin ja sanoin matkaseuralle "ihan kuin olisi kesä" ja sitten me molemmat nauroimme. Eilen matkaseura sanoi illalla terassilla istuessamme, että "täällä on varmaan tosi kivaa kesällä" ja sillekin me nauroimme, sillä vaikka sää suosi eilen ja tänään, illalla olisi tarvinnut vähintään fleeceä, mieluummin kevyttoppatakkia ja onhan tämä koko kesä ollut vähän sellaista, että "täällä olisi varmaan tosi kivaa kesällä".

Olen ajatellut paljon ja tänään olen myös tuntenut sen, minkä aina viimeistään tähän aikaan kesästä. Syksyn kutsun. Tuntuu kuin kesää ei olisi vielä ollut, ja samalla se on kestänyt jo kauan. Ja kun syksy tulee, olen niin valmis sille ja kaikelle, mitä se tuo: hyvää teetä, hyväätekevää hämärää, pimeät yöt, kirjoittamista, alkuja.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Valoa ja varjoa

Osa lomareissuista on reissattu ja osaa perun parhaillaan ja yritän selvittää, mitä vakuutusyhtiö korvaa ja kenelle. Taas yksi ikävä tapahtuma, tällekin kesälle siis osansa, ja se pistää kesälomasuunnitelmani uusiksi. Tiedän olevani pikkumainen, mutta hyväksyn kyllä tämän ikävän ja surullisen tapahtuman, mutta en sitä, että se osuu päällekkäin paljon odottamani matkan kanssa. Kestän kyllä surulliset asiat, mutta minun on vaikea hyväksyä, että ne nollaavat myös siinä sivussa ne kivat asiat. No, ei voi mitään. Näille asioille ei yleensä voi. Onneksi mustia vaatteita löytyy viime kesän surun vuoksi, ei tarvitse lähteä ostamaan...

Tänään kirjoitin aamulla. Raakatekstiä, mutta silti enemmän oikeasti kuin kertaakaan toukokuun lopun ja Volvon lähettämisen jälkeen. Pari hylsyä on ehtinyt jo tulla, mutta ne ovat niistä kustantamoista, joihin lähetin muodon vuoksi; eivät ne minua huoli, enkä sitä uskonut, mutta laitoin nyt niihinkin varmuuden vuoksi. Kirjoittaminen tuntui kyllä hyvältä. Oikealta. Oli suuri pöytä ja aamiainen ja kirjoitusvihko. Oli rauha ja varsinkin jälkeenpäin oli rauha sielussa. Odotan jo sitä, että lomassa tulee sellainen hetki, että pääsen varaamaan vähäsen aikaa itselleni ja ehkä kirjoittamaan vähän lisää. Ja syksy - on ihanaa, että nyt on kesä, mutta tiedän, että kun syksy tulee, olen enemmän kuin valmis sille.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Kesää

Loma lomanen. En ole oikein tajunnut sitä vielä. En ole edes valinnut kirjoja, jotka ajattelin lukea ensimmäisenä. Sääkin muistutti enemmän syksyä tänään kuin kesää. Puhalsin silti muutaman saippuakuplan. Ne lähtivät lentoon tuhatta ja sataa tuulen mukaan.

Lomalukemista. Haluaisin jonkun uuden lomalukemiskirjan, mutta siihen asti kunnes ostan sellaisen, taidan lukea noita ostettuja lukemattomia. Niin kuin esimerkiksi Niina Hakalahden Sydänystävän, Anita Brooknerin Päivät Pariisissa ja vaikka Sami Hilvon Rouva S:n, jonka kannessa komeilee alennusmyynnin häpeällisen halpaa hintaa julistava hintalappu: 2,95. Kesän tiiliskiven luin jo: Sarah Watersin Parempaa väkeä oli taattua Watersia - myös siinä, että se ei ollut millään tapaa hilpeä, vaan pikemminkin ahdistava. Taitavasti kirjoitettu, kerta kaikkiaan. Toivoisin löytäväni kesäkirjaksi jostain Veera Salmen Puluboin ja Ponin pöpelikkökirjan. Puluboi on sellaista kirjallisuutta, jota ihmisen pitäisi lukea kesällä, kun on vapaa ja irtonainen olo. Tai talvella, kun ei ole. Puluboi on ihanaa aina.

Ajattelin kirjoittaa lomalla vähän. En paljon. En mitään vakavaa tai asiallista tai tavoitteellista. Pikkuisen raakatekstiä vain. Sen verran, että muistan, että minä olen minä.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

En edes yritä

En edes yritä kirjoittaa. Nyt on kesä, ja kesät eivät ole minulle kirjoitusaikaa ja kässäri on pois käsistä, että mitä minä edes kirjoittaisin. Joinain päivinä vähän raakatekstiä, mutta en edes muista, milloin edellisen kerran. Nyt on loma kirjoittamisesta, ja syksymmällä sitten taas.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Kesäflunssa

Kesäflunssat ovat ankeita. Tämä tuntuu olevan ärhäkkää, mutta onneksi ehkä nopeaa laatua. Eilen olin ihan toimintakyvytön, tänään kykenin sentään maksamaan laskuja. Seuraavaksi ajattelin ottaa päiväunet, koska olen ollut jo kaksi ja puoli tuntia hereillä ja sehän on kokonainen iäisyys...

Ennen flunssan iskemistä luin loppuun Leena Parkkisen Galtbystä länteen. Tykkäsin siitä enemmän kuin Parkkisen esikoisesta. Galtby oli hyvä. Seuraavana lukupinossa odottaisi esimerkiksi Sami Hilvon Rouva S, mutta taidan silti lukea sitä ennen uusimman hankintani eli Sarah Watersin Parempaa väkeä.

Nukuttaa. Niistättää. Taidan oikaista sohvalle.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Kirja ja aamut ja illat

Ostin tänään kesän tiiliskivikirjan. Viime kesänä se oli Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja tänä kesänä Sarah Watersin Parempaa väkeä, joka on saanut suitsutusta joka puolella. Olisin ostanut omaksi ilman suitsutuksiakin, koska kaikki Watersilta lukemani on ollut hyvää, mutta kiva tietää, että muutkin ovat tykänneet kirjasta.

Minulla on ongelmia nukkumaanmenon kanssa tätä nykyä: ei onnistu. Aamuisin väsyttää ja koska työaamuja on vielä jäljellä ihan reilusti ennen lomaa, pitäisi kyllä kyetä nousemaan. Ajattelin mennä tänään ajoissa nukkumaan. Saa nähdä. Kello tulee yhdeksää ja tässähän voisi vielä tehdä vaikka mitä. Sataa sentään; auringonpaisteella on niin hankala irrottaa päiväpuuhista ja tyyntyä sängyn puolelle.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kesä kai

Juhannus oli ja meni. Nyt olen takaisin kaupungissa ja on vaikea tajuta, että se oli vasta eilen aamulla, kun heräsin jossain ihan muualla. Ja nyt olen ollut täällä kotona taas jo jotenkin vaikka kuinka pitkään. Juhannus oli kukkasia ja peipposten ja mustarastaiden laulua, ja jättirusakko ja palokärki ja kuikka ja tukkakoskeloita. Satoi vain vähän ja senkin sopivassa kohdassa ja nätisti.

Olen ajatellut Volvoa välillä ja kirjoittamista välillä. Mietin, että pitäisikö lukea Cameronia vähän, vai yrittää neuloa ihan vähän, vai lukea Parkkisen Galtbytä, joka on kesken. Vai pitäisikö vain olla. Pyykit pitää ainakin ripustaa. Kesä on kummallinen kaksiosainen ja tällä hetkellä en oikein tiedä, mitä ajattelisin tästä osasta. En mitään pahaa, mutta ehkä jotain pientä kuitenkin. En usko, että kovin suurta.

Aamun syksyyn verrattuna on taas kesä. Kaupunkikesä on vähän turhauttava. Ei pääse ovesta pihalle vaan rappukäytävään. Kesäisin olisi kiva asua matalammassa ja pienemmässä talossa. Niin että puiden latvat kohoavat korkeammalle kuin minä, koska oikeasti puiden latvat kohoavat korkeammalle kuin minä. Sillä tasolla avoimet ikkunat ovat haviseva siunaus.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Sadetta ja sanoja

Kirjoitin tänään raakatekstiä ekaa kertaa pitkään aikaan. Sellaista raakatekstiä, jonka ei ole tarkoituskaan johtaa mihinkään. Kirjoittamista kirjoittamisen ilosta ja pelkästään siksi, että pystyn, voin ja se tuntuu hyvältä. Teki hyvää, vaikka ulostuleva matsku olikin aika masentavaa aiheiltaan. Mutta oli myös kiva huomata, että alitajunta on selvästi tehnyt jotain sillä aikaa kun olen ollut kirjoittamatta: kynästä tuli ulos kaikenlaista, pieniä pätkiä jostain suuremmasta, jota ei koskaan kirjoiteta, alkuja, joita en halua jatkaa ja henkilöhahmoja, joita en ollut tavannut ennen. Oli kivaa. Oli turvallista ja vapauttavaa.

Päivä on taas syys. Ihan uskomatonta, ja samalla ei ollenkaan, miten paljon sää muuttuu yhdessä yössä. Eilen kesäpäivä, tänään syksy. Kosteaa ja sumuista ja tyypillinen silityspäivä, joten äsken silitin monta kesämekkoa, jotka odottavat nyt toiveikkaina kaapissa. Kostea ilma on miellyttävän tuntuista iholla ja keuhkoissa ja vesilätäköissä on keltaiset reunat.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Kirjoittajameemi perjantai-illan ratoksi

Kirjoitusbloggaajat ovat tarttuneet viime päivinä kirjoittajameemiin, joten minäkin. Ihan vain siksi, että väsyttää ja tuntuu, että päällä on pieni flunssa ja että seuraavaksi menen nukkumaan. Muut aiheeseen tarttuneet ovat esimerkiksi (ei tässä kaikki ole, ne vain, jotka olen huomannut) Vaarna ja Calendula. Alun perin meemi on lähtöisin Anna Hallavan blogista.

Missä kirjoitat yleensä?
Kirjoitan useimmiten kirjoituskahvilassa tai kotona. Kirjoituskahvilassa minulla on vakiopöydät, vaikka Volvoa kirjoitin paljon myös kahvilan nojatuoleissa (ja jumitin hartiani). Kotona kirjoitan missä vain: sängyssä, sohvalla, kirjoituspöydän ääressä, lattialla läppäri sylissä, ruokapöydän ääressä. Tykkään kirjoittaa myös hotelleissa.

Miten kirjoitat käsikirjoituksen ensimmäisen version?

Useimmiten käsin ja epäkronologisesti. Volvon eka versio ja melkein kaikki teksti ylipäätään Volvossa on kirjoitettu ensin käsin. Eka versio saattaa myös olla todella hajanainen ja harvoin kirjoitan kronologisessa järjestyksessä ja yhtä harvoin siinä järjestyksessä kuin mikä valmiin tekstin rakenne tulee olemaan. Novellit tulevat usein sen muotoisina rakenteeltaan kuin on tarkoituskin, mutta eivät aina - joskus niidenkin eka versio on vain kasa pätkiä, jotka pitää ommella yhteen.

Millaiset olosuhteet johtavat sinulla parhaan tekstin syntymiseen? 

Tähän on tosi helppo vastata: kirjoittaminen. Kuulun siihen porukkaan, joka on sitä mieltä, että inspiraatio syntyy kirjoittamalla. Olosuhteillakaan ei ole niin isoa väliä kuin sillä, että oikeasti kirjoittaa. Tietysti on joitain reunaehtoja: jos olen tosi stressaantunut töistä ja kaikki ajattelukapasiteetti on käytetty loppuun, niin kirjoittaminen harvoin onnistuu, ainakaan kauhean tuloksekkaasti. Volvon kanssa huomasin sen, että kamalissakin henkisissä olosuhteissa pystyy kyllä kirjoittamaan - tai ainakin Volvoa pystyi. Se oli pakopaikka.

Millaisia kirjoitusvälineitä käytät (eli tietokone, käsin kirjoittaminen, joku tietty kynä jne)?
Kun kirjoitan käsin, kirjoitan kirjoitusvihkoihini, joiden koko on jotain A4:n ja A5:n väliltä ja niissä on kierreselkä, valkoinen viivaton ja ruuduton paperi ja rumat kannet. Paperi on täydellisen paksuista lempikynilleni (olen tosi tarkka kynien kanssa) ja yhden sivun kirjoittamiseen menee viisi minuuttia, joten jos kirjoitan tauotta, kirjoitan tunnissa 12 sivua käsin kirjoitusvihkoon. En tarvitse kelloa, jos kirjoitan tauotta, koska voin laskea ajan sivumäärästä. Heh.

Kun kirjoitan tietokoneella, yritän tehdä sen kirjoituspöydän ääressä, että ergonomia olisi hyvä. Minulla on HP:n läppäri ja siihen langaton irtohiiri ja langaton irtonäppis. Silloin kun kone on kirjoituspöydällä, siinä on kiinni LaCie Porsche yhden teran ulkoinen kiintolevy, joka hoitaa backupit automaattisesti ja on nätti.

Välillä en osaa kirjoittaa kirjoituspöydän ääressä, vaan istun olohuoneen lattialle selkä vasten sohvaa ja laitan läppärin syliin ja muut matskut lattialle. Takapuoli puutuu, mutta etenkin viimeistelyvaiheessa se on jostain syystä ainoa toimiva paikka.

Mistä saat aiheesi?
Samasta paikasta kuin uneni.

Montako kertaa työstät käsikirjoitusta?
Oi. Niin monta kertaa kuin on tarpeen. Volvo, joka on nyt toisella kustantamokierroksella, on versiossa nro 6. Yksittäisiä novelleja saatan hinkata tosi tosi moneen kertaan, tai sitten ne ovat kunnossa kahdella kirjoittamisella. Pitkän tekstin kirjoittaminen on ihan erilaista kuin novellien, ja jotkut kirjoituskierrokset menevät siihen, että rakenteen saa hahmotettua kuntoon. Novelleissa teen yleensä kaikkea yhtä aikaa: viilaan, korjaan rakennetta, kirjoitan lisää, deletoin, muokkaan olemassa olevaa.

Mikä osa käsikirjoituksesta on sinusta vaikein?

En kyllä tiedä mikä olisi vaikeinta. Hmm. Aluista selviää yleensä sillä, että deletoi niistä muutaman sivun alusta niin että löytää sen oikean alkupisteen kaikkien jorinoiden sijasta. En kyllä tiedä. Se vaihe on hankala, kun viimeisiä viedään ja sanalla sanoen koko kässäri vain vituttaa. Siinä kohtaa yleensä totean, että "jaa, se taitaa olla valmis, koska ottaa niin pahasti pattiin".

Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rituaaleja? Miten valmistaudut kirjoittamaan?
Minulla ei ole rituaaleja enkä edes halua niitä. Ainoa rituaalini on rutiini, jos sitä voi rituaaliksi kutsua, ja haluan pitää homman sellaisena. Ei rituaaleja, ei tähtiä tietyssä asennossa, vaan kirjoittamista. Olen jollain tapaa ylpeä siitä, että voin kirjoittaa missä tahansa ja milloin tahansa. Laadusta en sano mitään, koska roskan määrä on vakio ja huono teksti pitää kirjoittaa pois, että pääsee hyvän äärelle, joten huononkin raakatekstin kirjoittaminen on minusta hyvä asia.

Mitä teet kun tarina jumittaa?
Ovatpa vastaukseni tylsiä, mutta vastaan tähänkin että kirjoitan :)! No, joskus pidän breikkiä ja tartun johonkin toiseen tekstiin välillä, tai sitten olen ihan kokonaan kirjoittamatta ja ajattelematta kirjoittamista ja teen jotain muuta. Taidenäyttelyt ovat aika jees - ylipäätään joku ihan muu taide kuin kirjallisuus. Mutta joo, kirjoitan. Kirjoitan uudestaan, toisesta näkökulmasta, kirjoitan siitä, millaisen haluaisin tarinasta kirjoittaa jne - houkuttelen tekstiä esiin ja yleensä se loksahtaakin sitten paikoilleen. Ja joskus ei, vaan jumittaa yhä vaan. Joskus se on minulla sen merkki, että teksti ei ole elinkelpoinen.

Mitä genrejä kirjoitat ja/tai haluaisit kirjoittaa? 
Taidan kirjoittaa koivuklapiproosaa. Realismi on minun lajini, mutta haluaisin kirjoittaa myös jotain muuta - esimerkiksi jotain yhtä hienoa kuin Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Haluaisin myös kirjoittaa vielä joskus nuortenkirjan, joka olisi uskottava eikä tätimäinen. En ole kokeillut koskaan. Haluaisin osata kirjoittaa runoja, mutta en osaa. Runojen editointi on minusta kaikkein vaikeinta, koska omat runot ovat minulle kuvia ja tunteita eivätkä samalla tavalla tekstiä kuin proosa.
        

torstai 11. kesäkuuta 2015

Vihreä purskahdus

Päivät juoksevat käsistä. Valuvat ja tahmaavat kädet mennessään, mutta se onkin sitten ainoa, mitä jää. Kiirettä ja väsymistä kyllä, mutta tuntuu monen asian kohdalla, että ei ehdi. Tai että pitää odottaa ennen kuin ehtii ja saa. Ihmiset puhuvat kesästä ja minä herään siihen vain pätkittäin, silloin lähinnä, kun olen sellaisissa paikoissa, missä puut purskahtavat vihreää ja tuoksuu syreeni. Tuuli on kuitenkin kylmä ja napittaa takin kiinni.

Luen hiljakseen sängyssä iltaisin, muutama sivu kerrallaan. Ajattelen kirjoja, ajattelen kirjoittamista, ajattelen Volvoakin. En ehdi tarttua mihinkään, eikä olisi energiaakaan. Kirjoittamista olisi periaatteessa ikävä jo, mutta en jaksa, täytyy pitää taukoa. Nyt alkaa huomata, että takana on rankka talvi ja energiavarastot ovat vähissä. Nukkuisin ja söisin enemmän kuin nukun ja syön, mutta vaikka olo on nuupahtanut, olen silti tavallaan - oikeastaan - uskaltaako sitä sanoa ääneen ja saako sitä sanoa ääneen? Ainakin hetkittäin tyytyväisen lisäksi onnellinen. Olosuhteet huomioon ottaen, mutta olen, aina välillä. Kaikki ei ole hyvin, kaukana siitä, mutta on myös hyviä asioita ja niistä olen kiitollinen. Niin kuin siitä, että Volvo on olemassa ja alan uskoa siihen, että se on hyvä. Parasta, mitä olen kirjoittanut.

Nyt menen nukkumaan.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Raja

Mitään ei ole tapahtunut, mutta on saavutettu sen vanha tuttu henkinen raja. Tänään havahduin. Laitoin samppanjapullon jääkaappiin. Nyt ei enää tunnu liian aikaiselta eikä ole liian myöhäistä siinä pelossa, että pullon laittaminen kylmään saisi asiat jäämään tapahtumatta. Nyt jääkaapin alahyllyllä odottaa samppanjapullo sitä, että jonain päivänä Volvo tulee mukanaan hyviä uutisia. Tuntui tarpeeksi valmiilta, eikä kohtalon uhmaamiselta laittaa pullo kylmään, vaikka ihan yhtä katteetonta se on tänään kuin eilenkin.

Volvo on tämän kesän osalta kirjoitettu. Kesät eivät ole minun kirjoitusaikojani ja tältä kesältä Volvo on ohi. En ole kirjoittanut mitään moneen aikaan. Siis ehkä kymmeneen päivään. Sunnuntait tuntuvat tyhjiltä. Pitää viihdyttää itseään muuten. Tyhjissä illoissa ei ole taustalla tietoa, että pitäisi kirjoittaa, jolloin kaikki muu tekeminen tuntuu paljon viihdyttävämmältä. Nyt ei tunnu viihdyttävältä juuri mikään. Paitsi että haluaisin kävellä lauhassa illassa ulkona jossain sellaisessa paikassa, jossa on paljon vihreää ja vanhoja puita ja puutarhat tukossa vihreydestä. Ulkona tuulee niin että tukka lähtee päästä ja lauha on kaukana tuosta kelistä. Vihreää on, mutta ei sellaista, jota tahtoisin. Taidan mennä tiskaamaan.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Lukijapalautetta

Tällä kakkoskierroksella Päivi ja Tuntematon lukija saivat Volvo-postia esiluettavaksi ja sain perjantaina iloista meiliä Päiviltä, joka siis luki Volvon arvostelupalvelun ominaisuudessa.

Ja olipa ihana lukea palautteesta, että Päivi oli tykännyt Volvosta :). En ole ollut vähään aikaan niin huojentunut, koska pelkäsin, että olin työntänyt Volvoa tällä kirjoituskierroksella vahingossa kohti tyhjyyttä, mutta se pelko oli sitten turha. Huh! Yksi epävarmuus selätetty ja nyt osaan seisoa Volvon takana taas tomerammin, kun mieltä ei kalva pelko siitä, että olen sössinyt koko homman viimeisen puolen vuoden aikana. Kyllä kelpaa. Ja Päivin tekemät huomiot kässärin yksityiskohdista olivat osuvia - monta darlingia pääsi tappolistalle, sillä nyt minäkin näin, että vaikka darlingit olivat, no, darlingeja, niin myös ihan turhia käsikirjoituksen kannalta. Once again - miten noiden darlingien kanssa ei tuppaa ikinä oppimaan? Ja monta pikkuasiaa pitää korjata kässärin sisällöstä, esitellä tietyt asiat aiemmin ja tehdä tarkennuksia. Hyvä, että on lukijoita, jotka osoittavat ne ontuvat kohdat, kun itse en tosiaan näe niitä enää.

Alkaa olla toiveikas olo, että Volvosta vielä tulee jotain oikeaa. Katsotaan nyt, miten käy.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Syys

Tein tänään pitkän päivän töissä ja tänään en kirjoita iltasivuja tai raakatekstiä. Olisihan se ihanaa, mutta kun aivot lyövät tyhjää. Menen sänkyyn kirjan kanssa, Gail Carrigeria tai Vera Valaa. Kuuntelen miten sadepisarat napsuvat ikkunapelteihin ja tuuli humisee nurkissa ja ulkona on niin syksyä, niin syksyä. Edessä on neljän päivän vapaus. Ehkä pientä kirjoittamista. Ei mitään suureellista. Volvo on edelleen lukijoilla ja kirjoittamisessa houkuttaa tällä hetkellä se, ettei tarvitse kirjoittaa mitään asiallista, tärkeää tai hyvää. Voisin vain hahmotella, luonnostella, lauleskella. Ihan vain siksi, että se tuntuu hyvältä. Mutta tänään menen sänkyyn, vedän peiton leukaan asti ja leijun uneen niin kuin lehti kevyeen veteen.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Tosia kliseitä

Näin tänään kirjoittajaystäviä. Kaikilla meillä on tilanteemme. Tekstit ovat melkein samoissa tilanteissa, tai lähellä sitä. On käsikirjoituksia viittä vaille valmistumassa, käsikirjoituksia, jotka lähtevät kustantajakierrokselle ensimmäistä tai toista kertaa. Käsikirjoituksia, joita, tai joiden osia, olemme lukeneet ristiin ja rastiin. Teki hyvää jutella. Teki hyvää nähdä ymmärtävät silmät siinä kohtaa kun nostin oman katseeni kesken puheeni ylös punaviinilasista. Teki hyvää tietää, että siinä oli joukko ihmisiä, jotka tietävät, miltä minusta tuntuu. Eikä kuitenkaan. Vaikka minulla on läheisiä kirjoittajaystäviä, en voi koskaan tuntea aivan kokonaan sitä tunnetta, että joku heistä kokisi kirjoittamisen samalla tavalla kuin minä, kokisi ne kirjoittamisen aiheuttamat tunteet samalla tavalla, tuntisi kirjoittamisesta kertomisen samalla tavalla - . Lopultakaan, edes niiden joukossa, joiden kanssa tunnen olevani läheisin kirjoittamisen suhteen, en ole koskaan kohdalla. Olen aina sivussa. Ja mietin, onko meillä kaikilla se sama olo. Kaikesta vertaistuesta, kaikesta kokemusten jakamisesta huolimatta, tunnemmeko me kaikki sen erillisyyden, sen pienen tunteen, jonka myötä tajuamme, ettemme koskaan löydä toista ihmistä, joka ajattelee kirjoittamisesta juuri samalla tavalla, joka kokee kirjoittamisen samalla tavalla kuin me itse. Onko läheisinkin ystävä siinä kohdassa järisyttävän kaukana? Onko paras mahdollisuus ymmärtää kirjoittamistani kuitenkin sellaisilla ihmisillä, jotka eivät kirjoita itse lainkaan? Onko etäisyys se, joka sitoo yhteen? Vai onko toinen kirjoittaja, joka melkein yltää siihen, mitä tarkoitan, kun puhun kirjoittamisesta, se, joka tajuaa parhaiten?

En tiedä. Koen usein kirjoittajajoukoissa erillisyyttä ja erilaisuutta. Onko se jokaisen kirjoittajan osa? Onko se erilaisuuden kokemus se, joka pitää meidät kirjoittamassa? Johtuuko juuri siitä erilaisuuden kokemuksesta niiden kaikkein ymmärtävimpienkin keskellä se, että yritämme kirjoittaa, yritämme tavoittaa toisen ihmisen täydellisesti? Jakaa oikeasti sen, minkä näemme? Onko kirjoittaminen vain keino ojentaa käsi toista ihmistä kohti?

maanantai 11. toukokuuta 2015

Sekalaisaa

Volvo on lukijoilla. Tein töissä pitkän päivän ja sen jälkeiseen koomaan kirjoitin käsin neljä sivua raakatekstiä. Ei mitään järkevää, mutta oikein paikallaan juuri siksi. Nyt pitäisi alkaa ryömiä taas sänkyyn. Nukuttaa kyllä, ei siinä mitään, mutta tuntuu että jotain on jäänyt tekemättä tältä illalta. Lisää kirjoittamista, tai sitten lukemista. Ehkä pieni kävely ulkona. Ei tänään.

Pysyin viime viikolla ja viikonloppuna lujana, enkä ostanut yhtään uutta kirjaa. Mieli teki ja yksi oli jo kädessä, mutta pidin pintani. Lukemattomien pinot ovat ihan tarpeeksi korkeita ilman uusia ostojakin. Ei sillä, tekisi kyllä hyvää lukea nyt Volvo-tauolla mahdollisimman paljon. Olen vain vähän naatti, ja "oikeiden" kirjojen lukemiseksi pitäisi olla vähän vähemmän naatti. Ai että mitä ovat ei-oikeat-kirjat? No esimerkiksi niitä sataan kertaan luettuja Viisikoita, joita pystyn kyllä kahlaamaan läpi millaisessa koomassa tahansa. Mutta kun kirjapinossa odottaa Cormac McCarthyä ja Anita Brookneria ja Sami Hilvoa ja Jussi Valtosta, niin niihin verrattuna Viisikot nyt vaan ovat kertakaikkisen yksinkertaisia. Ja aivot tuntuvat tarvitsevan tällä hetkellä juurikin yksinkertaista luettavaa.

Pidän helatorstain jälkeisen perjantain vapaata. En ole ihan varma, mitä tekisin sillä. Ehkä luen. Ehkä kirjoitan raakatekstiä. Ehkä en tiedä. Olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa Volvon siksi aikaa kun se viipyy lukijoilla. Volvoa ei ole tekstitasolla. Se on olemassa vain keltaisena, toiveikkaana valona ja maisemana, joka onnistuu.

lauantai 2. toukokuuta 2015

Volvosta ja Viisikoista

Toukokuu. Sade napsuu ikkunalautoihin ja pilvet roikkuvat ihan samalla korkeudella kuin syyskuussakin. No, tämä sade tekee varmaan ihan hyvää luonnolle. Ja tekisi minullekin, jos menisin sekaan, mutta enpä mene.

Volvo on lähtenyt koelukijoille, joita on tällä kierroksella kaksi. Toiselle Volvo on ihan uusi tuttavuus ja toinen, Tuntematon lukija, luki Volvon jo kaksi versiota sitten. Kiva kuulla molempien kommentit - ja hyvä, että toisella on Volvo-historiaa ja toisella ei.

Minulla on monta kirjaa kesken, mutta tänään olen lukenut vain vanhoja Viisikoita. Jotkut päivät vain ovat Viisikko-päiviä ja sitä vastaan on turha potkiskella. Sohva, viltti, Viisikko retkellä ja hiukan jotain hyvää lukemista. Ripustan vain pyykit ensin.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Käperrys

Sataa kuin olisi parempikin syyskuu. Harmaata ja pimeää koko päivän ja ulkona kastuu pohjaa myöten. En ole liikkunut tänään kotoa sen jälkeen kun tänne tulin. Jotenkin tällä viikolla on iskenyt väsymys. En tiedä, johtuuko se keväästä vai siitä että edelliset kunnon lomat ovat jo kaukana vai siitä että sain Volvon pakettiin vai mistä, mutta nukkuisin. Ja en pelkästään nukkuisi, vaan menisin mielelläni sänkyyn jo yhdeksäksi ja lukisin kirjaa ja sitten nukahtaisin ajoissa. Viime yönä nukuin kai kahdeksan ja puoli tuntia, mutta unet olivat monipuolisia ja puuhakkaita ja aamulla en ollut erityisen pirteä kun heräsin. Ja tänään sitten - hämärää, harmaata ja sade naputtelee ikkunalautaan. Tekee mieli herkkuja. Tekee mieli peiton alle. Elimistö luulee, että on syksy ja pitää varautua talviunien varalle, kerätä vararavintoa nahan alle ja tehdä pesä.