Mustikoita, vatukoita ja lomasta ja sen loppu

Huomenta. Siis iltaa. Jotain sellaista. Syön tänään kerättyjä vadelmia ja mustikoita. Kumpikin laatu omassa purkissaan ja kauhon lusikalla suuhuni. Lomat on lomittu. Olenko ollut lomatunnelmissa? En. Olenko levännyt? En. Tuntuuko siltä, että tämän kesäloman aikana ladatuilla akuilla jaksaa taas koko ensi talven? Ei todellakaan. Tämä kesä ja viime kesä eivät ole tarjonneet lomailua ja akkujen lataamista juurikaan ja kaksi kesää ilman rentoutumista alkaa jo vähän painaa takaraivossa. No, kunhan arki asettuu, niin kyllä se taas siitä, omalla painollaan, enkä ehdi miettiä, olenko väsynyt vai väsynyt. Hiukan pessimistinen kyllä, tällä hetkellä, ja samalla optimistinen: vaikka huomenna pitääkin palata töihin, niin alkavalla viikolla on iltaisin kaikkea kivaa, joten tulossa ei mitenkään voi olla huono viikko. Plus että ensi viikonlopun olen kotona. Mitä luksusta. Ei tarvitse tehdä mitään, mitä ei halua.

Vaikka tänä kesänä oli ikävän paljon samoja asioita kuin viime kesänä (hautajaiset, huolehtimista, puuhaa kotitarpeiksi ja vähän ylikin), niin se on ollut erilaista, että en ole lukenut. En ole lukenut loppuun mitään muuta kuin kaksi runokirjaa. Muita olen aloittanut, mutta loppuun en ole saanut vielä yhtään. Kaikkein todennäköisin loppuunluettava on nyt Niina Hakalahden Sydänystävä, ja Kate Mortonin Hylätty puutarha on hyvässä menossa jo, mutta jotenkin tympii juuri nyt. Jos vuosi sitten olin tähän mennessä lukenut varmaan parituhatta sivua, niin tänä kesänä ehkä kaksi sataa. No, tästä eteenpäin voin ehkä keskittyä lukemiseenkin.

Mutta jos on ollutkin hiukan raskasta ollakseen kesä, niin entäs sitten mustikat! Olen syönyt mustikoita aina kun on ollut mahdollista. Olen käynyt aamuisin yöpuvussa poimimassa aamiaismustikat. Olen poiminut pakkaseen, olen poiminut suuhun, olen poiminut kuppiin ja kaatanut siitä suuhun. Aamupalaksi ja iltapalaksi, jälkiruuaksi ja välipalaksi. Minusta tulee kohta ehkä mustikka. Ja nytkin syön mustikoita. Ja vattuja, joita en ole syönyt enkä nähnyt vuosikausiin näin paljon. Meidän vatukkomme oli niin suuri ja runsasoksainen, että vaikka sieltä kävi poimimassa vattuja puoli sukua, niin tänään, kun poimin viimeiseni, eli nämä, joita juuri syön, niin oksat roikkuivat taas raskaina kypsien vadelmien painosta, enkä millään saanut kaikkia poimituksi. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän pyörin vattupuskissa ja mustikanvarpujen seassa innosta pinkeänä. En kerää kymmeniä ämpärillisiä, mutta kerään kuitenkin. Mustikoitten poimiminen on melkein eniten zen, mitä ihminen voi tehdä. Ja että näin aikuisena saa ihan itse päättää, paljonko ja kauanko kerää. Minä kerään mieluummin neljä kertaa päivässä vähän, kuin vietän tuntikausia puskissa. Vähitellen keräämällä mustikointi ei tunnu missään eikä ole raskasta, vaan pelkästään zen.