May the Force be with you

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Pöhnää ja himoja

Tänään on syttynyt Lukulamppu, käykää katsomassa.

Tänään on ollut hankala päivä eilisen kellojen siirtämisen vuoksi. Olen ollut haukottelevainen ja poispaikaltaannyrjähtänyt, enkä usko, että kymmenenkään tunnin yöunet korjaisivat tilannetta. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä huonommin reagoin tähän keväiseen kellojen siirtoon.  Syksyllähän se on tietysti ihan eri asia...

Tänään en ole kirjoittanut, enkä kirjoita. Viikonlopun kirjoitusrutistus ja Volvon kolmannen version kasaansaattaminen oli aika luja setti. Tänään kävinkin sitten jumpassa ja aion lukea Kankimäen Asioita. Ehkä saan sen pian loppuun. Mainostin kyseistä kirjaa tänään myös työkavereille.

Johtuu ehkä kaikesta sekä ei mistään, että tänään hinkuan myös ihan hillittömän paljon Brunbergin lakua, jota ei saa mistään lähimaaston kaupoista (ikuinen murheeni) ja jos saisin päättää, söisin sen kanssa Fazerin sinistä, jota en syö ikinäkoskaan, koska suklaa ei ole minun juttuni. Ajattelin, että porsaankyljys, keitetyt perunat ja höyrytetty parsakaali, joita vetelin mahan täydeltä, olisivat torpanneet näitä mielihalujani, mutta vielä mitä. Tänään olisi niin täydellinen päivä pistellä Brunbergin ihania, kiiltäviä lakuja suuhun sohvalla löhöten ja lukea steampunkia. Jostain syystä juuri steampunkia. Minulta löytyisi Osuuskumman Steampunk! Koneita ja korsetteja, mutta ne lakut, ne lakut.... onnetonta.

En siis kirjoita. Luen vain. Pienen pieni etäisyydenotto Volvoon ja kirjoituslepuutus minulle. Ajatukset kypsyvät ja porisevat sillä aikaa päässä. Ajatukset Brunbergin lakuista. Nyt siitä tuli oikein pakkomielle.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Oman elämänsä sankari

Suunnittelin paistavani maustekakun, mutta se taisi nyt jäädä. Tässä on kakkua ja palkintoa ihan tarpeeksi: sain Volvon kolmannen version kirjoitettua loppuun tänään. Paljon muuta en olekaan tehnyt ja nyt on väsynyt ja onnellinen olo. Deletoin editoimisen aikana aika paljon, mutta koska tiettyjä kohtauksia piti lihottaa ja joku uusi kohtauskin syntyi, niin käsikirjoituksessa on nyt 123 sivua, yksi enemmän kuin silloin kun aloitin editoimisen. Eikä Volvo ole vielä valmis. Puuttuu paljon. Sitä ajankuvaa, jonka puuttumisesta olen valittanut jo pitkään. Ja sivujuonesta puuttuu todennäköisesti vielä ainakin yksi kohtaus, jonka sisällöstä minulla ei ole aavistustakaan. Lisäksi sivujuonen ajankuva huojuu, ja siinä on solmimaton langanpää, joka luultavasti pitää solmia - tai sitten deletoida kokonaan. Ja sitten on yksi läpi kässärin kulkeva asia, joka täytyy kirjoittaa kokonaan, ehkä. En ole päättänyt vielä, mutta luulen, että lisään sen elementin mukaan. Ja pari kässärissä kerrottua asiaa pitää muuttaa "näytä, älä kerro"-muotoon. Ja yhtä sun toista siihen päälle.

Mutta silti. Huolimatta kaikesta tekemättömästä työstä. Olen kirjoittanut Volvon nyt kolmeen kertaan ja se alkaa muistuttaa romaanikäsikirjoitusta sen sijaan, että olisi silppusäkki. Kolmas versio kirjoitettu. Voi luoja. Ja että Volvon kanssa on vieläkin kivaa. Että tykkään sen kirjoittamisesta ja henkilöhahmoista vieläkin. Vaikkakin tähän on mennyt hirvittävän vähän aikaa, vuosi ja kolme kuukautta, mutta silti, että minulla on kivaa Volvon kanssa.

Juuri nyt ei tunnu ollenkaan siltä, että kässärin kanssa olisi edessä loputon suo. Töitä kyllä, mutta mitä siitä.

Kunhan olen käynyt nuo jäljellä olevat viilaukset läpi, eli saanut seuraavan version kasaan, aion luetuttaa Volvon jollakulla. Kenellä? En tiedä yhtään. Tarvitsen lempeän palautteenantajan, joka ei pilkkaa, murskaa ja muserra, vaan osoittaa minulle suuntia, joihin mennä. No, kyllä se lukija jostain ilmaantuu ennemmin tai myöhemmin. Luultavasti hän kurvaa paikalle Volvolla.

Vastustus

Ulkona paistaa aurinko ja on ihana kevätpäivä, ja minä istun sisällä tietokoneen ääressä ja editoin. Ei sillä, ulkona leijuva katupöly ja siitepöly tekevät kyllä sen, että kovin pitkällinen ulkoilu ei ole minua varten näinä aikoina. Sitäpaitsi pitää editoida, kun voi. Juuri nyt iski stoppi ja tuli olo, että huh ja tauko ja ei tätä kohtausta nyt. Jos puhuisin Pressfieldin sanoin (The War of Art), sanoisin, että nyt iski resistance. Jokin sisäinen raja, jonka kohdalla on helppo luovuttaa ja sanoa, että tämän kohtauksen kirjoitan uusiksi toiste. Koska tuntuu siltä. Koska nyt ei jaksa. Koska ja koska ja koska. Ja kun tajusin törmänneeni tuohon rajaan, tajusin, että minun nimenomaan pitää jatkaa ja kirjoittaa tuo kohtaus nyt heti. Mennä sitä kohti mitä välttelen. Joten so long, palataan kun työ on tehty.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Vanhaa ja uutta, sinistä ja ostettua

Kirjojenostolakkoni elää ja voi hyvin. Sen vahvistukseksi ostin tänään vähän lisää kirjoja... Krhm. Mukaan tarttui kaksi Katariina Vuorisen runokokoelmaa: Kylmä rintama ja Rouvien ja lintujen talo. Minulla on selkeästi menossa runojenostokausi. Runojen lisäksi ostin Osuuskumman kustantaman ja J.S.Meresmaan ja Markus Harjun toimittaman novelliantologian Steampunk! Koneita ja korsetteja. Että niin hyvin kirjojenostolakkoni jakselee. Kohta saan sentään Pressfieldin The War of Artin luettua, että edes jotain lukemattomien kasoista siirtyy sinne luettujen puolelle. Oikeasti, minulle on kasautunut niin paljon lukemattomia kirjoja, että olisi syytä osallistua kirjablogien masinoimiin lukumaratoneihin heti kun niitä taas järjestetään, että saisin jotain rotia noihin alati kasvaviin kasoihin.

Näin tänään sattumalta yhden puolitutun. Hän kysyi, mitä kirjoittamiselleni kuuluu ja etenkin, että onko Kreikkalaisille, siis edelliselle kässärilleni, joka makaa telakalla, tullut vihreää tai edes vaaleanvihreää valoa mistään suunnasta. Kun vastasin, että Kreikkalaiset ovat telakalla, ja uusi kässäri työn alla, enkä yritäkään saada Kreikkalaisia julkaistua nyt, näin puhekumppanini kasvoilla ilmeen, jonka tunnistin. Sääliä siitä, että annan liian helposti periksi Kreikkalaisten kanssa. Säälinsekaista ylemmyyttä, että jaa-a, Rooibos on vielä tuossa juniorivaiheessa kirjoittajana, jossa käsikirjoitus hylätään ja uusi aloitetaan heti kun muutama hylsy on tullut, eikä ymmärretä, että hylsyt ovat vasta matkan alku, ja sitten se työ vasta alkaa. Tunnistin ilmeet ja vaikka teki mieli sanoa niille ilmeille oikein kipakasti vastaan, en sitten viitsinyt. Mitä se muille kuuluu. Kreikkalaiset, jotka paketoin lepäämään telakalle niin kitkerin ja surullisin tuntein vuosi sitten. Käsikirjoitus, joka ei koskaan tule saamaan hylkäyskirjeitä kaikista kustantamoista, joihin sen olen lähettänyt (viimeiseltä kierrokselta puuttuu kolme tai neljä hylsyä vielä, ja sitä edelliseltäkin muutama). Teki mieli sanoa sille puolitutulle, että nii-in, Kreikkalaiset ovat telakalla, mutta en kaipaa sääliäsi siitä, että annoin muka liian helposti periksi. Sinä et tiedä, mitä kaikkea se kokoelma on käynyt läpi, etkä sinä tiedä, miten monta kertaa minä ne novellit kirjoitin. Et tiedä, montako kertaa tiputin jonkun hienon novellin joukosta pois ja korvasin toisella, joka sopi kokonaisuuteen paremmin. Et tiedä, montako kertaa keskustelin kustantamojen kanssa julkaisemisesta ja sain lopulta vastaukseksi, että ei tämä kyllä meille mitenkään kelpaa, vaikka osaatkin kirjoittaa ihan ookoosti. Etkä tiedä sitä, että minä en voinut tehdä Kreikkalaisille enää mitään - parasta mitä voin niille tällä hetkellä antaa, on aika, jolloin en koske niihin enkä lue niitä.

Kiukusta ja mielenmyllerryksestä päätellen Kreikkalaiset on minulle vieläkin vähän piikki lihassa. No, uinukoot siellä rauhassa. Vielä ei ole niiden aika, enkä pysty tietämään, onko koskaan. Nyt on kuitenkin Volvon vuoro ja minä aion aloittaa päivän toisen editointisession. Eilen pääsin editoinnissa 25 sivua eteenpäin, tänään on mennyt 9 ja nyt siis jatkuu. Vaikka delete-nappula on viuhunut aiottua enemmänkin, sivumäärä on vajentunut silti yllättävän vähän. Ja kirjoitusvihossa on muutaman sivun verran lihotusta tiettyihin kohtauksiin. Kyllä se siitä, kyllä se siitä. Ja koska Kreikkalaisten kirjoittaminen on opettanut minua, olen nyt eri kirjoittaja kuin vuonna 2007 kun aloitin Kreikkalaisten kirjoittamisen ja vähän myöhemmin tämän blogin. Olen eri ja osaan enemmän.

Kupissa on pu'erh-teetä ja vieressä Volvon printti. Minä jatkan nyt töitä.

Siirtymisiä

Kaupasta tullessani ymmärsin yhden asian kässärin rakenteesta. Tajusin, että sivujuonen yksi kohtaus kuuluu oikeasti käsikirjoituksen loppuun, eikä siihen missä se nyt on. Lopussa sillä on luonnollinen paikka, johon se kuuluu. Aurinko lämmitti selkää ja näin taas hetken ajan, millainen Volvosta voi tulla. Käsikirjoitus ei tuntunut hetkeen yhtään niin epätoivoiselta ja keskeneräiseltä kuin millainen se varmaan oikeasti on. Nuo tajuamisen hetket, kun tietää, mitä tekstille pitää tehdä, ja näkee sielunsa silmin, mitä siitä voi tulla, ovat niitä, jotka potkivat eteenpäin silloinkin kun ei huvita.

Päästyäni kotiin ja laitettuani ostokseni jääkaappiin lähdin samoin tein uudestaan ulos. Suorinta tietä kirjoituskahvilaan. Teekupillista myöhemmin olin sekä kirjoittanut Volvoon pätkän lisää siihen siirrettävään kohtaukseen että omituisen tarinan miehestä, joka perustaa kahvilan. Ei mikään kaunokirjallisuuden helmi, mutta tarina, joka versoi ajatuksesta, joka tarttui minuun matkalla kotoa kirjoituskahvilaan ja jonka halusin paperille.

Kello oli kaksitoista kun lähdin kirjoituskahvilasta ja minusta tuntui kuin olisi ollut jo myöhä iltapäivä. Kotimatkalla en saanut ideoita eikä yksikään tarinanpoikanen tarttunut hihasta kiinni. Tänään on kuitenkin tiedossa vielä siirtymisiä paikasta A paikkaan B ja sieltä paikkaan C ja takaisin kotiin. Ei minua haittaa, jos noidenkin matkojen aikana tajuan asioita Volvosta tai löydän ajatuksia, joista tulee pieniä tarinoita.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Editointia

Editointipäivä. Istuin aamupäivällä kirjoituskahvilassa ja kirjoittelin hiukkasen jotakin. Nyt iltapäivällä olen keskittynyt editointimerkintöjen siirtämiseen printistä tiedostoon. Ei pelkkää merkintöjen noudattamista, vaan myös lisäyksien kirjoittamista, palojen siirtelyä ja muistilappujen liimaamista printtiin niille isompien korjausten kohdille, joiden tiedän joutuvan odottamaan seuraavaa kierrosta.

Aurinko paistaa ja minä istun sisällä koneeni ääressä. Välillä juon teetä ja välillä käyn hakemassa salmiakin suuhun. Kun kirjoittelin kahvilassa, yritin muistuttaa itseäni siitä, että ei Volvo ole loputon suo. Että oikeasti, jos minulla olisi vaikka viikon verran aikaa, niin saisin tosi paljon aikaan. Näissä editointimerkinnöissä ei menisi kuin pari päivää, ja täydennyksissä ja lisäyksissä toiset pari. Ja sitten on noita uusia pätkiä, jotka pitää upottaa mukaan, niissä puoli päivää ja viilailuissa toinen puoli. Että jos minulla olisi viikko käytettäväksi, Volvo näyttäisi niin lyhyen ajan jälkeen jo tosi erilaiselta ja paljon ehjemmältä. Tietysti on myös se ääni, joka sanoo, että joo, mitä sitten, kun sivujuoni on ihan levällään ja et ole edes varma, että toimiiko se sittenkään. Ja että sinulla kun ei ole sitä viikkoa käytettäväksi Volvoon. Vähät siitä äänestä. Tilanne ei ole ollenkaan niin epätoivoinen kuin miltä se tuntuu. Nyt vain editoimaan, niin kyllä se siitä.

torstai 27. maaliskuuta 2014

Teetä ja kiemurtelua

Koska olin tänään Théhuoneen tienoilla, kävin hankkimassa vähän teetä. Tarkoitus oli ostaa vain valkoista teetä, mutta ei se tietenkään jäänyt siihen. Ihana teen tuoksu, hyvä palvelu, kaikki ne houkuttelevat teelaadut... Ostin valkoista, ostin rooibosta, ostin pu'erhiä, joka on uusi tuttavuus. Maistelun aion aloittaa huomenna.


Tällä hetkellä ja tässä hetkessä kaikki on periaatteessa ihan jees. Tiedättekö kuitenkin tunteen siitä, että vaikka kaikki on ihan ok, tuntuu niin kuin joku asia olisi pielessä. Niin kuin jotain olisi pielessä tai kuin ennakoisi huonoja uutisia. Tämä tällainen varuillaanolo on raskasta. Aion paeta sitä sänkyyn Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -kirjan pariin hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoaikaa. Lämmin sänky ja kirja - jospa tämä kylkiluita tökkivä ajatus siitä, että jokin asia on huonosti, jäisi peiton ulkopuolelle ja antaisi minun olla rauhassa. Ja jospa se pysyisi poissa niin, että kunhan olen huomenna hoitanut yhden ikävän asian (vai sekö minun kylkiluitani tökkii jo nyt?), niin sen jälkeen askel olisi kevyt ja kynä kulkisi paperilla ja tasoittaisi tietä sanoille. Että kirjoittaminen olisi vapautta ja rauhaa. Sitä minä toivon.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Hyllystä

Nyt minä haluan tehdä tämän "vastaa kysymyksiin kirjahyllystäsi löytyvien kirjojen nimillä"-meemin, joka kierteli aikanaan. Lueskelin blogeja ja törmäsin tähän taas äsken ja totesin, että tänään on hyvä päivä tätä varten. Enkä haasta ketään, haluan vain tehdä omaksi ilokseni.

1. Oletko mies vai nainen? Kalpeat tytöt.
2. Kuvaile itseäsi. Antaumuksella keskeneräinen.
3. Mitä elämä sinulle merkitsee?  Tyhjän paperin nautinto.
4. Kuinka voit? Nälkä.
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. City.
6. Mihin haluaisit matkustaa? Humiseva harju.
7. Kuvaile parasta ystävääsi. Voimanaiset.
8. Mikä on lempivärisi? Appelsiinin tuoksu.
9. Millainen sää on nyt? Auringonkukkatalvi.
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Puolikas keltaista aurinkoa.
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Hänen varjonsa tarina.
12. Millainen on parisuhteesi? Mykkä jumala.
13. Mitä pelkäät? Vieras kartanossa.
14. Päivän mietelause. Saako lähettää terveisiä?
15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Sinun jälkeesi, Max.
16. Miten haluaisit kuolla? Urho Kekkosen pöydässä.

Kyllä se tästä

Oi jos saisin yhden tasaisen päivän! Sellaisen, että saisin olla suhteellisen hyvällä tai neutraalilla tunnelmalla koko taivaallisen päivän alusta loppuun. Se olisi autuutta. Mistä voitte päätellä, että juuri nyt arkeni ei ole kovin tasaista. Ei ole, ei. Ei kaikki mikä tapahtuu, ole pahoja, on siellä välissä niitä kevyempiäkin hetkiä, mutta siinäpä se, että heti kun jostain takaiskusta saa itsensä taas jaloilleen, niin eiköhän kohta tapahdu taas jotain, mikä heilauttaa tunnetilan paniikin puolelle, tai vähintäänkin taustalla vaanivan, kalvavan huolestuneeksi. Että kirjoita tässä sitten. Ei sillä, ei ole ollut aikaakaan. Enkä kuitenkaan pode kriisiä siitä, että en ole kirjoittanut taas moneen päivään. Kirjoittamiselle on aikansa. Kriisien selvittämiselle on aikansa. On aika sille, että istutaan ystävien kanssa alas ja syödään hyvin. Sille, että hikoilee jumpassa, eikä ehdi ajatella mitään kalvavia asioita. Sillekin on aikansa, että vain on, eikä tiskaa, vaikka pitäisi, eikä pyykkää, vaikka pitäisi, eikä kirjoita, vaikka pitäisi. On vain. Lataa akkuja ja ajattelee, että kyllä se tästä. Kyllä se tästä. Kyllä se tästä.

Sitä paitsi - tulee viikonloppu. Tulee perjantai, joka on vapaa töistä, koska teen edelleen nelipäiväistä viikkoa. Silloin voin kirjoittaa, sen jälkeen kun olen ensin suorittanut muutamia ikäviä asioidenhoitamisia. Mutta joka tapauksessa. Perjantaina. Minä. Kynä. Vihko. Kirjoituskahvila. Viikonloppuna jaksan ehkä palata taas Volvon editoinnin pariin. Printti on kahdessa pinossa pöydällä, ohuemmassa pinossa läpikäydyt sivut ja paksummassa ne, jotka ovat vielä tekemättä. Mutta viikonloppuna. Kyllä minä vielä. Sitä paitsi työn alla on kuitenkin Volvo, joka pitää minusta huolta. Se on pitänyt minusta huolta jo reilun vuoden ajan ja luotan siihen niin kuin vain Volvoon voi luottaa.

Mitä päiviä. Tänään aurinko laski punaisena. Nyt on yö ja taivas pelkkää mustaa. Kaupungin yllä lentokone kulkee valopisteenä kuvasta ulos. Ikkunan kautta peilautuu kaksi valoisaa lamppuani ja niiden läpi yö. Sänky odottaa ja uni haluaa silittää jo otsaa. Juuri nyt ei ole kevyttä ilman painavaa. En tunnista viikonpäiviä, mutta toivon niistä kauniita ja uutisista hyviä. Pimeässä valo kuljettaa valoa. Jos tuulisi, puiden oksat saisivat valot räpsymään.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Sunnuntai

Mitä sitä tänään sanoisi. Taivas on valkoinen tai harmaa, riippuu siitä miten katsoo. Puut liikahtelevat hitaasti. On ääniä, jotka tulevat ei-mistään ja joka puolelta: putkien kohinaa, talon naksauksia, autojen jyrinää kadulla. Olen hidas ja täynnä harmaata minäkin ja hiljaisuutta. Odotan sitä, että kaupunki vaihtuu ja siinä välissä maisema syöksyy kasvoille. Puut liikehtivät hiljaa ja tönivät toisiaan. Minulla on painavat käsivarret ja vain ajatus Volvon kirjoittamisen suuntaan, ei enempää. Tuntuu kuin rinnan päällä istuisi painava kissa. Olen niille allerginen.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Lähti käsistä

Olen jo pitemmän aikaa ollut sitä mieltä, etten osta kirjoja ennen kuin saan lukemattomien pinoja pienemmiksi. Jepjep. Tämän päätöksen jälkeen ostin ensin Anna-Kaari Hakkaraisen uusimman eli Purkauksen, sitten pari muuta kirjaa ja toissapäivänä uuden Grantan, Saila Susiluodon Carmen-runokokoelman, Juuli Niemen Yömatkat ja Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Niin ja tänään Hassan Blasimin Vapaudenaukion mielipuolen. Minulla on sellainen olo, että olen ostanut muutakin uutta, mutta en nyt vain muista, että mitä. En mitenkään muista. Jotain kuitenkin, ihan varmasti. Eikä mitään ajatustakaan siitä, milloin saan nuo luettua, sillä lukemattomien kasassa odottaa kaikkea jännittävää sielläkin, kuten Alice Munroa, Emma Juslinia, Herta Mülleria, Henriikka Tavia... you name it. Että tuota. Ja kun sitä Volvoakin pitäisi kirjoittaa. No, ehkä alkava viikko tekee taas ihmeitä? Ainahan sitä voi toivoa. Ja jospa saisin Pressfieldin The War of Artin pian luettua, sillä se on hyvä kirja ja sitä tekee mieli lukea. Paitsi että tällä hetkellä ohi pyyhkii Kankimäen kirja, jota luen Mikinä eli minikirjana ja samalla koko ajan mietin, pidänkö formaatista vai en. Tällä hetkellä ollaan positiivisen puolella. Ainakin kirjaa tulee luettua joka paikassa, kun se on niin pieni ja helppo ottaa esiin eikä vie tilaa. Ainoa ongelma on se, että virsikirjapaperista tehtyjen sivujen kääntämisessä saa olla turhan tarkkana, ettei mene kaksi tai kolme kerralla.

Että tuota. Jos nyt ainakin yrittäisin olla haalimatta lisää kirjoja itselleni, ennen kuin olen lukenut edes muutaman vanhoistani. Ja jos nyt vain yrittäisin lukea. Ja kirjoittaa.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Uudestaan

Kävin kirjoituskahvilassa. Kirjoitan vihkoon pätkiä yhdestä ja samasta kohtauksesta, uudelleen ja uudelleen. Kirjoitan sitä samaa kohtausta kolmatta tai neljättä kertaa, tai osia siitä. Haluan tunteen oikeanlaiseksi ja sanat helpoiksi. Kirjoitan sitä samaa kohtausta vielä varmasti kaksi tai kolme kertaa ja sitten kun istun koneen äärelle, yritän punoa niistä kaikista eri versioista ja kaikista eri katkelmista sen yhden oikean, jota voin editoida edelleen.

Tänään raakateksti sujui taas. Sekä se osa, joka oli terapiakirjoittamista, omien tunteiden lataamista paperille, kuin se osa, kun kirjoitin Volvoa, sitä yhtä ja samaa kohtausta taas uudelleen. En tiedä, onko tänään kirjoittamani laadullisesti mistään kotoisin, mutta ajatuksellisesti se on. Tunnen sen. Ei mitään väliä, vaikka en koskaan käytä tänään kirjoittamaani raakatekstiä mihinkään, mutta se oli tärkeä kirjoittaa. Se avasi uusia yhteyksiä ajatusteni välille, se visualisoi minulle minua itseäni, se teki hyvää niin kuin vain kirjoittaminen tekee: juurrutti, maadutti, rauhoitti olemaan läsnä siinä missä on.

Olen lukenut tänään taas Pressfieldin The War of Artia ja pidän siitä yhä enemmän. Joissain kohdissa olen Pressfieldin kanssa eri mieltä, mutta sekin on hyvä, että tunnistaa omat erimielisyytensä ja pystyy artikuloimaan ne itselleen. Pystyy ajattelemaan sanoilla pelkkien tunteiden sijaan.

Äsken satoi luntaräntää pyryn verran ja maisema oli sumea. Sade lakkasi yhtä nopeasti kuin alkoikin ja nyt näyttää kuin ei koskaan olisi pyryttänyt mitään. Musta on mustaa ja puunlatvat ovat punertavia tai kellertäviä, maa valkoista tai loskan väristä. Asiat ovat tarkkarajaisia.

Tässä

Olen itkenyt tänään kolmesti. Kerran pelosta, kerran helpotuksesta, kerran kiitollisuudesta.

Olen ajatellut sieluani; sydänlintujani. Sitä, kuinka minun täytyy pitää huoli niistä ja siitä, että ne voivat lentää. Olen ajatellut kirkkaita värejä.

Olen hymyillyt. Olen juonut kaksi kuppia teetä. Kirjoittanut kolmetoista sivua käsin.

Olen lähtenyt kotoa neljästi ja tullut kotiin yhtä monta kertaa.



sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Vire

Olen editoinut Volvoa. Editointimerkintöjen siirtäminen printistä kässäritiedostoon on hyvässä vauhdissa, vaikkakin tuntuu, että se on vasta alussa. Hidasta hommaa: toisaalta ihanaa, kun näkee, että tekstistä tulee uudelleenkirjoittamalla parempaa ja toisaalta masentavaa, kun huomaa miten paljon töitä on jäljellä. Ei haittaa, tarvotaan eteenpäin :). Tällä hetkellä sivulla 45. Lisäksi olen kirjoittanut yhtä kohtausta uusiksi kirjoituskahvilassa. Sain paljon pätkiä, joita voin käyttää lihottamaan kyseistä kohtausta, joka on aika merkittävä, mutta tämänhetkisessä kässärissä ihan liian olankohautuksella sivuutettu.

Kirjoittamisen lisäksi olen heittänyt talviturkin!  Elämäni toista kertaa talviturkki lähti meressä. Se ensimmäinen kerta oli 14 vuotta sitten Walesissa Atlantin aalloissa kaupungissa nimeltä Aberystwyth, jossa olin vaihdossa ja meri aukeni asuntolan ikkunoista. Nyt polskin ihan vaan kotoisasti Itämeressä. Oli kylmää ja ihanaa.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Runoja ja sanoja

Olen enemmän tai vähemmän potenut koko viikon. Sohvan pohjalla ei ole ollut jaksamista mihinkään kovin suureelliseen, mutta kaksi kauan kesken ollutta kirjaa olen lopettanut: Saila Susiluodon Dogman ja Harry Salmenniemen Kivirivit. Kivirivit oli outo ja ihmeellinen ja erilainen. Susiluodon sanat taas - voi apua, että joku voi tehdä tuollaisia kuvia päähäni. Muutaman kerran melkein itkin - tiedättehän sen tunteen, kun kuuntelee jonkun laulun sanoja ja ne kuulostavat siltä, että ne on kirjoitettu vain sinua varten? Jotkut Susiluodon runoista saivat aikaan saman tunteen ja esiin pyrkivät kyyneleet. Puhumattakaan siitä, että hän vain kertakaikkiaan parittaa sanoja niin, että ne avaavat päähän sellaisia kuvia, jotka jättävät jälkiä. Täytyy sanoa, että se vähä, mitä nykyrunoilijoita luen, niin Susiluoto on ehdottomia suosikkejani. Tykkään myös Vilja-Tuulia Huotarisesta ja muutamasta muusta, mutta Susiluodon kokoelmat ovat sellaisia, että varsinkin tästä eteenpäin ne on kyllä pakko saada heti uutena.

Aurinko on ollut armelias koko viikon. Ja potemisesta huolimatta sanat ovat alkaneet kasvaa minussa niin kuin nukka ja uusi nurmi. Olen kokeillut raakatekstiä jo tänään ja tiedättekö sen tunteen, kun pitkästä aikaa sanat tulevat niin kuin niiden on tarkoitus, yllättävinä ja yhteensopivina ja sitoutuvat toisiinsa ja aukaisevat väylää seuraaville sanoille? Minulla oli tuo tunne kadoksissa pari kolme viikkoa. Olen toki kirjoittanut raakatekstiä, mutta se on ollut vain mekaanista tekemistä, rutiinin aikaansaamaa sanojen sitomista ketjuksi, joka katkeilee ja näyttää halvalta. Nyt olen saanut oiken tunteen takaisin ja mielen taas auki ja olen niin kiitollinen siitä.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Tee

Sen jälkeen kun aloin lukemaan Pirkko Arstilan Teen ystävän kirjaa, tietyt teet lakkasivat maistumasta ja toiset alkoivat maistua sitä paremmin. Rooiboksesta en tietenkään luovu, mutta nykyään juon aika paljon valkoista teetä. Väittävät sen olevan  niin kovin terveellistä, on antioksidantit ja flavonoidit ja vitamiinit. Hyvää se on ainakin ja tuntuu paremmalta vatsassa kuin musta tee. Ostin summamutikassa valkoista teetä joku aika sitten, enkä tiedä yhtään, onko se ns. hyvää vai huonoa. Maistuu hyvältä, mutta jossain vaiheessa pitää varmaan mennä ihan teekauppaan ostamaan laadukasta valkoista teetä. Kunhan tässä ehtii. Ei sillä, hyvä Earl Grey on yhä hyvää Earl Greytä, mutta kupillinen valkoista on myös hyvä juttu. Niin ja se Teen ystävän kirja. Suosittelen kyllä. Ensin vähän oudoksuin Arstilan jutustelevaa tyyliä, mutta kun siihen tottui, se ei haitannut. Tietoa kirjassa on paljon, mutta jotenkin jutustelevaan sävyyn sekin. Suosittelen teenjuojalle, jossa on yhtään hifistelijän tai pedantin vikaa.


lauantai 8. maaliskuuta 2014

Wannabe nro 2

Terapiakirjoittaminen jatkuu. Olen kirjoittanut tänään käsin muutaman sivun verran ja suorittanut jonkun verran ajatustyötä. Sää on ollut vuorotellen vesiräntää vaakatasossa ja sitten toiveikasta auringonpilkahdusta ja sama pätee minuun.

Odotan sitä, että pääsen takaisin arkeen ja huolehtimaan asiasta, jonka nimi on minä. Ehkä sitten saan kirjoitettua Volvoakin taas. Tänään en edes yritä. Haluan antaa Volvolle parasta itsestäni, ja tiedän, että tällä hetkellä se ei tosiaankaan onnistu. Ehkä huomenna ja jos ei huomenna niin sitten ensi viikolla.

Ulkona tuulee. Sisällä on hiljaista ja pysähtynyttä. Minä kaipaan kolmanteen paikkaan, johon en nyt pääse. Kaipaan myös kotiin, mutta sinnekään en pääse. Ainoa mahdollisuus on tehdä se itseeni.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Wannabe-fenix

Tänään kirjoittaminen on ollut terapiakirjoittamista puhtaimmillaan. Asioiden ajattelemista kynän kautta. Ei siis mitään ns. järkevää, ei mitään tuottavaa, ei mitään sellaista tekstiä, joka olisi noussut päiväkirjatason ylle tai mitä voisi ikinä käyttää mihinkään. Eikä se haittaa pätkääkään.

Tämä on ollut paljon ajatustyön päivä, itse asiassa eilinenkin oli. Päässä hyörii ja pyörii enimmän osan aikaa ja jään tuijottamaan tyhjää. Aamupäivällä olin kauhean malttamaton ja halusin vain päästä kirjoittamaan. Sitten kirjoitin. Se ei selventänyt mitään erityistä asiaa, ainakaan en huomannut, ei mitään suuria ahaa-elämyksiä, mutta tuli parempi olo. Sain taas asioita mittasuhteisiinsa ja kirjoittamisen jälkeen olin optimistisempi kuin ennen sitä. Enemmän oikealla kohdalla maailmassa.

Olen matkalla kohti sitä minua, joka on päässyt huolien keskellä hukkaan ja joka pitää kaivaa esille huolien, stressin ja ahdistuksen alta, koska ne ovat jääneet päälle ja olen kyllästynyt niihin. Aion hoitaa itseni esillekaivuun esimerkiksi kirjoittamalla. Ajattelemalla. Liikunnalla. Keskittymällä siihen, mitä teen, enkä kaikkiin niihin huoliin, joita ojennetaan tarjottimella. Haluan olla läsnä siinä, missä olen. Haluan nauttia siitä, mitä teen. Haluan, niin klisee kuin se onkin, elää hetkessä, ainakin enemmän kuin mitä nyt teen. Haluan olla oma, hiukkasen optimistinen itseni. Jättää ne asiat, joihin en voi vaikuttaa, edes jollain tavalla taakseni - tai etten ainakaan murehtisi niitä, koska se on ajanhukkaa.

Olen ajatellut paljon kaksi viimeistä päivää. Olen ollut toiveikas ja myös epätoivoinen, olen pyörähtänyt pessimismin kautta optimismiin ja neutraaliuteen. Ja kaiken tämän asennemuutoksen ajattelemisen vuoksi en tosiaan ole koko ajan ollut läsnä siinä tilanteessa, missä olen ollut, mutta kyllä se tästä: ensin ajatellaan ja sitten laitetaan ajatukset käytäntöön.

Toivottavasti saan huomenna kirjoitusaikaa. Ainakin sen verran, että saan taas ajatella kynän kautta. Terapiakirjoittamista. Vielä parempi, jos tulee jotain sellaista tekstiä, jonka kynä ajattelee minun puolestani. Ja jos olisi aikaa ja jaksava hetki Volvolle, niin se olisi ihanaa.

Vaikka haluan keskittyä olennaiseen ja hetkeen, olen myös kauhean malttamaton siihen, että päivät kuluisivat ja tulisi niitä päiviä, kun olen jo hoitanut nämä ajatusasiat ja olen taas oma itseni. Hirveän malttamaton. En jaksaisi odottaa. Haluan jo. Minä tänne heti minulle nyt.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Sumu


Olo on raukea kuin märässä metsässä kauan juosseella koiralla. Ulkona sumu on hengitysseinä, paksua ja niin sakeaa, että se kutsuu. Avoimesta ikkunasta käsille valuva viileä muistuttaa aamuista kun tuoksui märkä pelto ja aamukasteesta kostea metsä ja yössä lionnut ovenpieli. Sanat tulevat pihakaivosta ja sanat ovat kaivo joka aukeaa niin kuin märkä magnoliankukka niin kuin lupaus niin kuin sammal joka imee kaiken äänen itseensä eikä kerro eteenpäin. Kevyt on niiden joukossa purra sammalesta vettä janoonsa

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Sisyfoksen hommia?

Luin Volvon printin loppuun ja raapustelin ne viimeiset kahdeksan sivua ihan yhtä täyteen editointimerkintöjä kuin kaikki niitä edeltävät sivutkin. Nyt se on sitten tehty. Seuraavaksi pitää ruveta korjaamaan tiedostoa merkintöjen mukaiseksi. Eivätkä printin editointimerkinnät ole todellakaan ainoa, mitä Volvoon pitää korjata.

Lukiessani Volvoa huomasin monta, aika isoa ongelmaa. Ensinnäkin - aivan ensimmäiset sivut ovat hyviä, mutta sen jälkeen paketti hajoaa. Ja keskellä on monta hyvää kohtaa, mutta viimeiset kymmenen sivua - oh my! Jotain pitää tehdä. Ja tärkeimmän sivuhenkilön juoni sitten - sille vasta pitääkin tehdä jotain. Tyyppihän kuivuu kasaan kuin - kuin - no, mikä hyvänsä. Ajankuva pitää rakentaa ja osa nyt rakennetusta ajankuvasta pitää purkaa. Lukujen vaihdot ovat ihan käsittämättömissä paikoissa. Aikatasot eivät ole tasapainossa. Volvoja pitää käydä nuuskimassa. Tekstipätkiä pitää siirrellä paikasta b paikkaan d ja paikan e kautta paikkaan a.

Mutta oikeasti, eniten huolestuttaa se, että rakenteessa ei ole ryhtiä kuin paikoitellen ja että se tärkein sivuhenkilöni haahuilee ihan mitä sattuu. Tai ei nyt ihan mitä sattuu, mutta aika pitkälti. Hänellä on yksi aloitettu kuvio, joka pitäisi saattaa oikeasti loppuun eikä vain vaieta kuoliaaksi. Huh.

Joistain ongelmista pääsee eroon siirtelemällä tekstipalasia paikasta toiseen, mutta sen lisäksi pitää saada muutama kuningasajatus. Niitä ei ole ihan hirveästi näkynyt täällä päin viime aikoina. Pitää varmaan tehdä to do -lista, jos aion selvitä edes muutamien korjausten herraksi.

Minulla on pannullinen valkoista teetä, pyykit kuivumassa, tiskit likoamassa ja pölynimuri odottamassa. Jospa pieni käsillä tekeminen auttaisi ajattelemisessa. Tätä tilannetta pitää nimittäin vähän sulatella.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Päivän saldo:


Kuusi sivua raakatekstiä.
Kaksi täyteenraapustettua sivua Volvon editointilukemista.
Yhdet loppuunneulotut ja päätellyt lapaset.
Lukemista.
Melkein yhdet päiväunet.
Syömistä ja kahvittelua hyvässä seurassa.
Kaksi koneellista pestyä pyykkiä
Ei enää niin kipeä olo.
Vakaa aikomus editointilukea Volvo loppuun huomenna.
Optio huomiselle: aloittaa editointimerkintöjen vaatimat muokkaukset Volvon tiedostoon.