May the Force be with you

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuoden viimeinen

Kirjoitan Volvosta kuudetta versiota ja yritän ohittaa ilmeisen ja mennä sinne, mikä on oikein, mutta jonka esiinsaamiseksi pitää tehdä töitä. Tänään taitaa vaihtua vuosi. Minä vaihdoin pöytäliinaa. Kirjoitan lattialla kone sylissä. Jostain syystä nyt ei voi tehdä töitä kirjoituspöydän ääressä.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Jakamaton

Ei ole ollut aikaa eikä tarvetta kirjoittaa blogia. Ei minun pitänyt tänäänkään, mutta näköjään nyt kuitenkin. Olen ajatellut huomisesta alkavaa viikkoa ja kirjoittamista. Sitä, millaisia tavoitteita minun kannattaa ja ei kannata asettaa. Tavoitteita ja joustavuutta ja armollisuutta ja kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä. Nykyhetkeä. Sitä, että pitää olla nyt ja tässä eikä murehtia huomista ja sitä onnistuuko huomenna kirjoittamaan niin hyvin ja hyvää ja paljon kuin teksti ansaitsisi.

"Luovaa tekemistä ei voinut erottaa muusta elämästä, vaan mielekäs elämä sisälsi kaiken yhtenä jakamattomana olemassaolona: työn, perheen, ystävät.", on Eliel Saarinen sanonut (Arkkitehdin pöydässä, Helkama&Blåfield-Aaltonen, s.42)

Minä sanon siihen, että jos railo noiden osa-alueiden välillä on suuri, jos luova tekeminen erottuu pois arjesta erilliseen lokeroonsa, ei jakamaton olemassaolo toteudu, vaan erillisyys aiheuttaa tulehduksen. Silloin rikotaan jotain, tai ainakin eristetään muusta elämästä jotain sellaista, jonka kuuluisi olla osa sitä, ja kun se ei ole, kun eristys saa sen tulehtumaan, jotain pitää tehdä tasapainon palauttamiseksi.

Yritän asettua tähän hetkeen, eikä se ole helppoa. Yritän rauhoittaa mieleni ja sieluni tähän samaan hetkeen ruumiini kanssa, jotta ne voisivat kaikki hengittää samaan tahtiin tätä mikä on nyt, eikä yksikään osa minusta haukkoisi sitä ohutta ilmaa, jota tuleva aika väistämättä on nykyhetkestä katsottuna, ja etten kärsisi hapenpuutteesta.

Menen tiskaamaan.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Hiljaiseloa

Pientä kiirettä ja tapaamisia viime aikoina. Niin aina ennen joulua. Kaikkien kanssa on sovittu, että nähdään vielä, ennen joulua, nähdäänhän, ehditäänhän vielä, ja illat täyttyvät kaikenlaisesta. Tänään kävin vain liikkumassa, eikä ole muita menoja. Söin, ompelin pudonneen napin, kirjoitin neljä sivua äänenavausraakatekstiä, joka oli pelkästään minua itseäni varten. Hyvä on. Pitää opetella taas kirjoittamaan sanoja vain itselleni, koska joulujen välissä yritän ottaa Volvon taas työn alle ja siihen, että aloitan taas kirjoittamisen ihan kunnolla, tarvitaan äänenavausta, tarvitaan armollisia sanoja, tarvitaan sitä että teen niitä asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Tarvitaan paljoa unta ja hetkiä etten tee mitään. Katsotaan mitä tulee. Pikkuhiljaa. Ja että raakateksti rutinoituisi taas ja maadottaisi minut ja ankkuroisi minut itseeni ja kannattelisi minua.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Antaa olla

Olisihan tässä neljäkymmentä minuuttia aikaa kirjoittaa, ennen kuin Downton Abbey alkaa. Tai jos jättäisi Downtonin välistä, niin olisi koko loppuilta. Mutta tiedättekö mitä. Ei hitto vie irtoa. Jos tietäisitte millainen päivä ja millainen eilinen minulla on ollut, ette ihmettelisi yhtään. Sanotaan nyt vain näin, että huolia kotitarpeiksi ja negatiivista kirjoittamiseen liittyvää palautetta asiaankuuluvine pettymyksineen, pitkä työpäivä ja sitä rataa. Juuri nyt en viitsi ajatella kirjoittamista, koska tiedän, mihinpäin ajatukset viettävät. Sinne, missä on suo ja pohjattomat suonsilmäkkeet. Olin jo yhden reunalla, kunnes sain itseni vähän lujemmalle maalle ja totesin, että joinain päivinä on parempi olla ajattelematta kokonaan, koska siitä, että ajattelee, on vain haittaa, sillä viimeksi kun tarkistin, itsesääli, pessimismi ja itsensä kokeminen maailman huonoimmaksi ja noloimmaksi ei ole tehnyt kenellekään koskaan kovin hyvää.

Se on sohva nyt.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Kainalosauva

Maailma murjoo taas. Olen kyllästynyt huonoihin uutisiin, enkä jaksa kannatella niitä, joten kirjoitan. Elokuinen, parin sivun mittainen kirjoitusharjoitus on muuntautunut pitemmäksi ja novelliksi. Sen kirjoittaminen tuntui hyvältä. Ei minun sitä pitänyt kirjoittaa, mutta kirjoitin kuitenkin. Se teksti, jota minun piti kirjoittaa, on edennyt kyllä, mutta jäi tämän toisen jalkoihin.

Vettä sataa. Olisipa viisi astetta kylmempää, niin tuo kaikki tulisi lumena ja tekisi kaupungista hiljaisen ja askeleista kevyempiä, mutta ei. Ikkunalauta ropisee pisaroiden alla ja tuuli painaa selän kumaraan.


torstai 4. joulukuuta 2014

Vapaapäivä nro 1

Tämän päivän teema on ollut "teestä teehen". Söin aamupalan kotona, mutta aamuteen join vasta kirjoituskahvilassa. Siellä sain ihan ihanaa luomu-oolongia, joka oli jotenkin aamupäivän kruunu. Kirjoittelin kahvilassa reilun tunnin, sitten menin hierojalle ja olen nyt hiukkasen piesty. Lounaan jälkeen kotiin keittämään teetä, tällä kertaa valkoista, niin kuin eilen uhosinkin. Valkoista Silver needles -teetä pannussa ja sitten kirjoittamaan. Laatuteepäivä. Ei mitään onnettomia pussiteitä tänään. Ja kyllä, olen kirjoittanut. Jotain. Saa nähdä mitä. Se on tehnyt hyvää. Niin. Mikä tässä maailmassa olikaan minulle merkityksellistä ja tärkeää. Tänään on ollut siinä mielessä siunattu päivä. Tai kuten eräs ystävä sanoo: kirjoittaminen on jumalallista. Tavallaan kyllä. En sano, että olen kirjoittanut mitään hyvää, mutta olen kirjoittanut ja olen koittanut päästä siihen tilanteeseen, että teksti kertoo, mitä se haluaa kertoa, eikä laadulla ole juuri nyt väliä. On tehnyt hyvää. Sekin on tehnyt hyvää, että olen nähnyt tänään päivänvalon, vaikka olenkin juuri nyt vähän sumussa tuon tänään kirjoittamani tekstin kanssa. En oikein tiedä mihin se menee. Tai tiedän mihin, mutta en miten. Seuraavaksi syön ja sitten juon taas teetä. Päivä päättyy rooibokseen.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Visioita

Minä näen jo huomisen ja ylihuomisen vapaapäivät taivaanrantaan asti ulottuvana villavanharmaana jatkumona: päivänvalon, sanat jotka valuvat minusta, valkoisen teen kupissa. Että on päivänvaloa ja aikaa valkoiselle teelle. Että on päivänvaloa ja aikaa sille, että voi antaa sanojen tulla. Oijoi. Ja kaksi päivää. Miten lyhyt aika. Kuvittelen ne pitkäksi ajaksi, että tuntuisi paremmalta ja koska pitää olla tyytyväinen siihen mitä on. Kaksi päivää, silloin kun haluaisi ja tarvitsisi kaksi kuukautta. Kaksi päivää silloin kun se voisi olla kaksi minuuttia. Mutta se, että voi olla kotona päivänvalolla ja kirjoittaa. Että voi olla kotona päivänvalolla ja katsella kuppiin, jossa valkoisen teen neulaset nousevat pystyyn ja neste on hillittyä kuin valo tällaiseen vuodenaikaan.

Toivottavasti sanoja tulee ulos, etteivät ne jää tulematta. En oikein uskalla kuvitellakaan sitä vaihtoehtoa. Ajattelen mieluummin sitä, että saan ainakin ajatella kirjoittamista ja olla hetken aikaa sen kanssa kahden. Ja jottei huomenna tuhraannu aikaa epäolennaisuuksiin, niin nyt on ruvettava hommiin: pitää tiskata ja raivata ja syödä ja kaivata.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Hiven

Raakatekstiä puoli tuntia. Kaksi pientä alkua, jotka voisivat olla jotakin. Outoja ihmisiä, jotka puhuivat minulle. Kattoja ja sylejä. Voi luoja miten hyvää kirjoittaminen tekeekään, vaikka sitten tuollainen pieni ja tarkoitukseton. Tai ehkä juuri sellainen. Tuntuu hyvältä. Olin jossain muualla. Ihan tavallisissa paikoissa, mutta muualla ja muu. Nyt on raukea olo ja väsyttää. Taidan ottaa iltapalaa ja mennä sitten nukkumaan.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Lukuviikonloppu

Perjantaina luin loppuun Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä. Flavia de Luce on viihdyttävä sankaritar, joka saa minut hymyilemään aina välillä. Lauantaina minun ei pitänyt ostaa yhtään kirjaa. Niin aina. Ostin Maritta Lintusen Hulluruoholan. En ollut tiennyt, että Lintuselta oli tullut uusi kirja, mutta kun huomasin sen ja luin takakannen, kirja vaikutti niin oudolta, että se piti ostaa. Luin sen saman tien lauantaina. Oli ihanaa ahmaista pitkästä aikaa kirja yhdessä päivässä. Makasin sohvalla ja luin. Lukemisen jälkeen olin ihan huuruissa, niin kuin sitä on, kun tippuu kirjaan niin kuin mustaan aukkoon ja tulee sitten sieltä ulos kun kirja on loppunut ja huomaa, että jaa, niin, tosiaan, tällaista. Pidin Hulluruoholasta. Sen tunnelma ja jollain tapaa lakoniset huomautukset ihmisten outouksista olivat jotenkin vääjäämättömiä. Lisäksi Lintusen kieli toimii. Olen kateellinen hänelle joistan hänen sanoistaan. Eräs maneeri pisti silmään kirjan ensimmäisillä sivuilla, mutta sitten totuin siihen. Hulluruoholan luki mielellään. Se oli kolmenkymmenenviiden euron heräteostos, ja onnistunut sellainen.

Hulluruoholan kaveriksi ostin Sarah Watersin Yövartion. Olen edennyt siinä ehkä neljänneksen. Waters on hyvä ripusteleman lankoja ilmaan ja vihjailemaan.

Sää on pakkasen puolella. Kotona on hyvin hiljaista. En oikein tiedä, mitä tekisin seuraavaksi.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Pikkuhiljaa

Pari kolme sivua raakatekstiä ja sinnikäs ajatus kuumasta kylvystä, jonka jälkeen sänkyyn peiton alle. Kylvyssä voisin lukea, joko Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiää, tai sitten pitkästä aikaa Cameronin Tyhjän paperin nautintoa. Cameron voisi tehdä terää. Etenkin kun onnistuin kirjoittamaan vähän. Ehkä pääsen taas pikkuhiljaa kiinni itseeni.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Ilta

Katulamppujen öisistä valoista voi ihan hyvin etsiä Otavaa. Pikku Karhu kävelisi tänne päin, jos tunnistaisin sen niin kuin tunnistan pimeän kämmenten alla. Tänä aamuna väsymys oli makeaa kermavaahtoa, kun kääriydyin peittoon ylimääräisesti ja moneen kertaan ennen nousemista. Sängyn vieressä lattialla odotti hyllyyn mahtumaton orpo kirja, jonka luin loppuun eilen. Se on vieläkin koditon. On joitakin asioita, joista tulee vihaiseksi ja toisia joiden sanomisen jälkeen menettää toivonsa. Minulla ei ole nyt kumpiakaan, koska ikkuna on auki, pimeä valuu sisälle ja peitto ojentaa kättä. Kun käyn nukkumaan, en näe enää mitään. Tuiki, tuiki tähtönen.

Inspiraatiohaaste

Sain Katjalta ihanan tunnustuksen ja paljon niin nättejä sanoja inspiraatiohaasteessa, että menin ihan hämilleni. Nyt olisi sitten aika lunastaa haaste ja kertoa, mitkä kolme blogia inspiroivat minua. Ja samoin kuin Katjalla, minullakin olisi paljon enemmänkin listattavaa kuin kolme blogia, jotka inspiroivat, mutta pysytään nyt ruodussa. On muuten hauskaa, että sain tämän haasteen juuri Katjalta, joka on aika uusi blogituttavuus, mutta joka tuntuu nyt jo läheiseltä täällä blogimaailmassa :). Joten kiitos Katjalle!

Minun inspiroivat blogit ovat

Magdalena Hain blogi 
koska Magdalena Hai tekee mitä haluaa ja muut tekevät mitä osaavat. Aito ja rento kirjailija, hieno Gigi&Henry-sarja, steampunk, hyvä asenne. Tsemppaava esimerkki, vaikka ei varmaan yritä olla esimerkki.

Lumiomena
koska Lumiomenan Katja kirjoittaa kivoista kirjoista, kirjoittaa kauniisti ja blogi on kaunis, jotenkin sellainen hengähdyspaikka. Sitäpaitsi Lumiomena on ollut eetterissä melkein yhtä kauan kuin Rooibos kirjoittaa, ja se on myös inspiroivaa. Lumiomena oli ensimmäisiä kirjablogeja, joihin muistan tutustuneeni ja siitä asti olen myös lukenut.

Ihminen välissä
koska Siinan huumorintaju kirkastaa harmaimmankin päivän ja saa suun vetäytymään vinoon hymyyn. Siinan lapsen ja miehen blogikoodinimet ovat niin mahtavia, että nekin jo hymyilyttävät, ja kursailematon lähestymistapa on kovin rento. Sitäpaitsi Siina bloggaa usein elokuvista ja sivistää minua sillä tavalla.

Kiitos teille ja kiitos kaikille muillekin, joiden blogeja seuraan - sivupalkissa on pitkä rimpsu kivoja blogeja, joihin en ehkä kovin usein jätä kommenttia, mutta joita luen silti :). Ja vaikka viimeisen viikon aikana olen päivittänyt tuskin lainkaan, niin täällä ollaan silti ja muhitellaan kaikenlaista. Tai toivon ainakin, että kaikenlaista. Kyllä se siitä, kunhan vain saan pienen rakosen itselleni.

torstai 20. marraskuuta 2014

Palkintoja

Kävin tänään kirjoituskahvilassa. Olin ajatellut ihan vain istua ja juoda teetä ja varastaa hetken ei-minkään tekemiselle, mutta sitten kun pääsin sisälle ja sain tilattua, päässä oli sanoja, jotka piti saada paperille (jonka jouduin pyytämään kahvilasta, koska mitään paperia ei ollut mukana, edes muistikirjaa, koska se on eksynyt toiseen käsilaukkuun). Äsken kirjoittelin tekstin puhtaaksi. Pieni ruma runo, josta tykkään erityisesti juuri nyt, koska se on tuore ja siinä on uutuudenviehätystä. Sitäpaitsi sitä oli hyvä kirjoittaa. Hauskaakin, ja jotenkin terapeuttista.

Tänään julkistettiin Finlandia Junior -voittaja ja olin tosi tyytyväinen, että Maria Turtschaninoff voitti sen Maresillaan. Onkohan muuten ensimmäinen kerta, kun olen lukenut jonkun F-voittajan jo etukäteen, ennen palkinnon julkistamista? En tiedä, onko ensimmäinen kerta, mutta ei näitä joka tapauksessa montaa ole, veikkaisin että maksimissaan kaksi. Mutta Maresi on hyvä, se kannattaa lukea. Samoin saman kirjailijan Anaché. Ja kaikki muukin Turtschaninoffin kirjoittama.

Nyt otan iltapalaa ja sitten menen sänkyyn kirjan kanssa. Hyvää yötä.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Tunnit

Luin eilen sängyssä Elävän näköisiä ja luen tänään sängyssä Elävän näköisiä. Se edistyy, mutta päätökseni siitä, että yöunet tulevat ensimmäisellä sijalla, vähän haittaa. Aamuherätykset taas ovat sitä mieltä, että se ei haittaa. Minä olen mielipiteineni siinä välissä.

Katsoin Downton Abbeyn. Söin iltapalaa. Ripustin pyykit. En kirjoittanut. Muutamana iltana olen kirjoittanut yhden ruman runon ennen nukkumaanmenoa, mutta en ole runoilija. No, niiden vähäistenkin sanojen saaminen paperille asti on ollut hyvä. Vaikka olenkin ollut tyytyväinen kirjoitustaukooni, alkaa tuntua siltä, että ei ole hyvä olla liian kauan ilman kirjoittamista.

Vuorokaudessa on tunteja vähän vähän. Olen onnistunut kirjoittamattomuuteni aikana täyttämään illat liikunnan harrastamisella ja ruuanlaitolla ja pyykinpesulla niin tarkkaan, että kunhan kirjoittaminen alkaa taas, se joutuu raivaamaan itselleen tilaa. En kuitenkaan ole valmis tinkimään liikunnasta, ja ruuanlaitosta ja pyykinpesusta ei oikein voi tinkiä. Tiskaamisesta tinkisin mielelläni, mutta kun se ei ole ollut prioriteettilistalla ihan ykkösenä viime aikoina, niin siitä ei voi tinkiä enää yhtään lisää. Jostain sille kirjoittamiselle kuitenkin löytyy aina aikaa, vaikka tuntuu, että tunnit ovat täynnä muutenkin. Jostain sille aina kierähtää jokunen tunti viikkoon. Luotan siihen nytkin. Sitäpaitsi olen jo buukannut pari vapaapäivää. Ehkä se siitä.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Kirjoja ja unta

En päässyt viikonlopusta yli ilman kirjaostoksia, taaskaan. Ostan nykyään näköjään ihan surutta täysihintaisiakin kirjoja. Tällä kertaa tosin vain yhden, koska järki sanoi, että ehdin ostaa Cunninghamin Lumikuningattaren myöhemminkin, ja säästää tässä kohtaa ne rahat muihin hankintoihin. Joten mukaan tarttui vain Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä. Joku voi kysyä, että miksi ostin Bradleyn enkä Cunninghamia, eikä toisinpäin. Järkeilin sen tällä kertaa niin, että Flavia de Lucen seura on todennäköisesti hilpeyttävämpää kuin Lumikuningatar. Ja niin Flavia tuli kotiin minun kanssani. Ja ei, en tosiaankaan ole ehtinyt aloittaa sitä vielä. Luen edelleen Henni Kitin Elävän näköisiä, joka on hyvä, mutta edistyy turhan hitaasti, koska preferoin nukkumisen ja viime aikoina en ole ehtinyt lukea muuten kuin sängyssä ennen nukkumaanmenoa.

Haaveilen parista kirjoituspäivästä. Tai siis siitä, että ehtisin siivota ennen sitä, että kirjoituspäivä ei muuttuisi siivouspäiväksi. Uneksin siitä, että pääsisin sänkyyn jo yhdeksältä ja ehtisin lukea kirjaa pari tuntia, ennen kuin kello on yksitoista ja pitää käydä nukkumaan. Uneksin siitä, että tulisi vain hyviä uutisia loppuvuoden ajan, koska huonot uutiset tuntuvat kerääntyvän tälle vuodelle. Uneksin siitä, että kun herää, kaupunki on lumesta hiljainen. Ja siitä, että hymy tuntuu kasvoilla samalta kuin auringonpaiste. Siitä, että kynttilä palaisi lepattamatta. Että joku peittelisi minut tänä iltana. Että kuikat tulisivat ensi kesänäkin ja joka kesä tämän jälkeen. Että hyville ihmisille tapahtuisi hyviä asioita. Että toivo olisi oikeutettua, kerrankin, ja lunastaisi itsensä. Että huominen olisi sujuva ja sileä kuin viileä kangas. Että lihakset oikenevat. Että sanat sujoavat niin kuin ei mikään ikinä ennen.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

D = done

Hylsyputki avattu kustantamo D:n kirjeellä. Ihan tavallinen perushylsy, paperikirje. Mikseivätköhän laita sähköpostilla? Tästä se taas lähtee, ei mitään uutta auringon alla siis. Aurinko sitäpaitsi näkyi tänään - kun menin töihin, se paistoi silmään niin kuin maahan pudonnut kolikko. Yleinen haluttomuus ja pienoinen toivottomuus jatkuu täällä, eikä tuo D:n hylsy tuonut siihen mitään uutta eikä lisännyt sitä. Näillä mennään niin kuin on aina ennenkin menty.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Loppumaton kehä

Kävin tänään palauttamassa ne kovan onnen kirjastokirjat, jotka olivat aika myöhässä jo. Kiertelin ihan vähän hyllyjen välissä, mutta en sitten lainannut mitään. Onhan näitä kirjoja täällä kotonakin, parempi lukea näitä ensin. Jotenkin vaan tuntuu siltä, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen: jos kirja ei ole omalla pöydällä, vaan kirjastossa tai kirjakaupassa, niin se tuntuu automaattisesti kiinnostavammalta kuin kirja, joka on omalla kirjoituspöydällä. Vaikka kyse olisi ihan samasta kirjastakin. Hohhoijaa.

Kirjoittelin tänään vähän. Ihan tosi vähän. Ei tullut mitenkään innostunut olo siitä. Luulen, että se on kuitenkin hyväksi. Haluaisin pitää ihan kunnon kirjoituspäivän niin että olisi koko päivä vapaata ja voisi keskittyä kunnolla. Sitä odotellessa pitää varmaan huolehtia siitä, että rutiini ei häviä ihan kokonaan.

Volvon suhteen on edelleen vallalla pessimismi. Juuri nyt ei tunnu siltä, että Volvo on ihan tosi huono, vaan siltä, että mikään ei koskaan muutu. Aina minä kirjoitan uuden kässärin, johon uskon kuin vuoreen, lähetän kustantamoihin, saan hyvässä lykyssä palautetta ja sitten viilaan kässäriä. Uudelleenkirjoitan ja lähetän kustantamoihin. Saan takaisin, uudelleenkirjoitan ja lähetän kustantamoihin. Hyvällä onnella pääsen lähelle, mutta lopulta, vuosien väännön jälkeen kustantamot toteavat, että "ei kiitos, ja lähesty meitä seuraavan kerran jollain toisella kässärillä". Sitten minä hautaan kässärin ja aloitan uuden. Ja sitten tuo koko kuvio uudelleen. Ja uudelleen. Vuosikaudet ja kässärit seuraavat toisiaan ja minä olen tuossa samassa syklissä koko ajan, enkä pääse siitä koskaan pois. En luovuttamalla enkä toisaalta silläkään, että saisin sopimuksen. Vähän lamaannuttava tulevaisuudenkuva. Olisi kivaa olla toiveikas, mutta en nyt vaan ole. Tuntuu siltä, että miksi mikään, mitä kirjoitan, muuttaisi tuota vakiintunutta kuviota. Ei ole mitään syytä.

Vuoristorata-ajelu on kivaa ensimmäiset kuusi kertaa, mutta sen jälkeen alkaa jo vähän kyllästyttää. Harmi vaan, että minut on sidottu tähän vaunuun ja irti en pääse.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Huomenna

Huomiselle on aina suunnitelmia. Huomenna aloitetaan tai tehdään kaikki se, mitä tänään ei ehditä, viitsitä, uskalleta, haluta, osata, jakseta ja niin edelleen. Minun huomisessani on se kirjastokirjojen palautus. Jospa vihdoin viimein saisin ne kovanonnen kirjat palautettua. Yritin nimittäin jo eilen, mutta ei onnistunut. Suljettu isänpäivän vuoksi. Kanniskelin sitten kirjakassia edestakaisin ja vähän mutkan kautta ympäriinsä. Saivat raitista ilmaa.

Kun kirjastokirjat ovat kassissa, poissa tukkimasta näkymää lukemattomien kirjojen pinoihin, niistä pinoista löytyy yllätyksiä. Ai tuollainenkin. Niin tosiaan. Tätä en muistanutkaan. Krhm. Olisikohan mennyt jo vähän yli? Pitäisikö vajentaa tuota lukemattomien pinoa? Millä ajalla?

Koska huomiselle on kaikkea suunnitelmissa ja koska tänään väsyttää, haluaisin mennä jo sänkyyn, ottaa kirjan käteen ja lukea vähän aikaa ennen nukahtamista. Yövalostani on tosin lamppu palanut ja kattovalosta ei ole tässä kohtaa apua sängyssä lukemiseen. Eikä tuollaisia lamppuja saa lähimmistä ruokakaupoista, vaan pitää mennä vähän pidemmälle. Melkein tekisi mieli järjestää täällä blogissa arvonta siitä, että kauanko kestää, että saan uuden lampun palaneen tilalle, kun se kerran pitää ihan erikseen käydä kaupasta hakemassa. Jos lampunhakuviive on mitenkään linjassa kirjastokirjojen palautusviiveen kanssa, niin ehkä sellainen kuukauden verran olisi sopiva arvaus?

Ei minulla mitään asiaa ole, niin kuin olette huomanneet. Kunhan lämpimikseni lätisen ennen kuin menen sinne sänkyyn, otan sen kirjan ja suuntaan väliaikaisvirityslamppuni niin, että sen valossa pystyy joten kuten lukemaan.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Pitäisi

Pitäisi yhtä sun toista, mutta en. Koti on siisti, joten se saa riittää. Tuntuu, että pitäisi kirjoittakin, mutta en. En jaksa, en nyt. Enkä halua siksi, että pitäisi, vaan joku päivä siksi, että haluan, koska sekin on koko ajan enemmän läsnä, vaikka juuri nyt ei, koska väsyttää. Ja koska nyt voi valita, kirjoittaako vai ei (koska pidän virallisesti kirjoitustaukoa), niin lepuutan vielä vähän lisää.

Viikonlopun lukemiset olivat Gail Carrigeria: Waistcoats and Weaponry. Luin sen ahmien. Carriger on ihana. Teki hyvää upota tuolla tavalla ja ahmaista menemään. Kesken on monta vakavahenkisempää (ei ihmissusia, ei hilpeää vaihtoehtohistoriaa) kirjaa, mutta en ole saanut aikaiseksi tarttua niihin. Kyllä ne hyviä ovat, ei siinä, ja haluan lukea ne, mutta joskus sitä tarvitsee ennen kaikkea viihdettä, jossa ilma-alukset tulittavat kanuunalla junaa ja suurin ongelma on se, että onko tämäkin seikkailu kuinka pahaksi alushameelle ja mistä saadaan teetä. Vielä kun olisi ollut pussillinen salmiakkia Carrigerin viereen, olisi ollut autuasta, mutta nyt ei ollut salmiakin aika.

Uniakin olen nähnyt. Todennäköisesti puoliksi enneuni. Muistakaa nyt sitten, että se oli Rooibos, joka näki enneunen siitä, että Hesarin tämän vuoden esikoispalkinnon voittaa Neljäntienristeys. Se osa unesta, joka ei taatusti ollut enneuni, oli sellainen, että Volvo tuli toiseksi (kilpailussa ei kylläkään jaeta kakkospalkintoa) vaikka sitä ei aivan tarkalleen oltu julkaistu vielä. Ilmeisesti unelle riitti se, että siinä unessa Teos-kustantamo osoitti kiinnostusta ja meillä oli kai kustannussopimus ja jotenkin Volvo sitten oli mukana esikoiskilvassa. Krhm. Ettätuota. Mutta se on sitten se Neljäntienristeys, ettäs tiedätte.


torstai 6. marraskuuta 2014

Keskeneräisiä aikeita

Huomenna pidän vapaapäivän, mutta se ei ole kirjoituspäivä. Jostain syystä se, että huominen on vapaa, sysii minua sänkyyn. Yhtäkkiä en jaksakaan muka valvoa edes yhdeksään (se on kahden minuutin päässä tätä kirjoittaessa), vaikka tavallisesti arki-iltoina lipsuu helposti yli yhdentoista ja kahteentoista. Tieto siitä, että huomenna herätyskello ei soi ihan niin aikaisin kuin tänään, saa unen huohottamaan kuumaa hönkää niskaani.

Olen lueskellut laiskasti tällä viikolla. Jotenkin juuri nyt tekisi mieli Aila Meriluodon Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 175-2004, mutta en aloita sitä vielä. Pitäisi saada noita keskeneräisiä loppuun, etteivät ne ole kesken liian pitkään, koska sitten niiden lukemista on tosi vaikea jatkaa.

Ehkä ehdin huomenna käväistä kirjastossa palauttamassa lainani. Ovat aika paljon myöhässä. Joku päivä ajattelin jostain kirjasta, että "tuo pitää lainata kirjastosta". Onneksi en enää muista, mikä kirja se oli. Luetaan ensin ne keskeneräiset...

Maria Turtschaninoffin Maresi on Finlandia Junior -ehdokkaana. Pidän sille peukkuja. En ole lukenut muita ehdokkaita, mutta tykkäsin Maresista. Turtschaninoffin Anachésta tykkäsin ehkä vielä enemmän, mutta se oli ihan erilainen, ei niitä voi verrata.

Ulkona ropsuu sadetta ikkunaan. Tylsää. En tykkää näistä +1 ja tuulee ja sataa -säistä. Ehkä hetken, mutta en pitkään, ja nyt on kai tarjolla pitkään. Ottaisin kylmän mieluummin ja sateen lumena. Eihän se vielä tässä vaiheessa vuotta onnistu, mutta ehkä jossain vaiheessa.

Nyt sänkyyn lukemaan.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Saatavilla olevista ajanviettotavoista

Eipä tässä mitään uutta. Eilen illalla luin pari artikkelia kirjamessuostoksestani Kirjoittamisen taide ja taito (toim. Karjula). Kerrankin luen tuollaisen artikkelikirjan epäjärjestyksessä. Yleensä olen tylsä ja menen alusta loppuun, mutta nyt luen ne ensin, jotka kiinnostavat eniten.

En ole edelleenkään palauttanut kirjastokirjoja. Pitäisi ja ajatus on ollut, mutta toteutus ontuu. En ole koskaan vapaa ja syönyt siihen aikaan, kun kirjasto on auki. Esimerkiksi nyt se ei ole auki ja nyt periaatteessa olisi aikaa. Kunhan pyykkikone lopettaa. Tässä konkretisoituu taas se, miksi laitoin itseni joku vuosi sitten kirjastonkäyttökieltoon. Tuli halvemmaksi ostaa kirjat kuin maksaa sakkoja. Nyt teen molempia. Maksan sakkoja ja ostan kirjoja. Toivottavasti seuraava hankinta tulee pian: Waistcoats and Weaponry lienee juuri sopivaa luettavaa tähän väliin.

Ajatukset pyörivät kirjoittamisessa yhä enenevässä määrin. Aiheet ovat vaihtelevasti seuraavat:
- seuraava teksti, jonka työnimi on Cooper
- ajanpuute
- jaksamisen puute
- pohdinnat siitä, kuinka huono kustantamoihin lähtenyt Volvo lopulta on, hieman vai hyvin
- erinäiset nippeliasiat, jotka haluaisin kirjoittaa johonkin tekstiin, jos sellainen olisi olemassa
- kirjoittamisen ylivertaisuus muihin saatavilla oleviin ajanviettotapoihin nähden
- kässärin lähettämisen jälkeen tulevat henkiset vaiheet, sillä en muista, mikä on seuraava.


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Jo-nähtyä

Kirjastokirjat ovat pahasti myöhässä. Kaikki haarukat ovat likaisina. Outoja ihmisiä kulkee ohi. Päässä ei pyöri tarinoita, mutta henkilöhahmoja, joille pitäisi etsiä koti. Aikaa ei ole. Leipomusten kanssa ei voi oikaista. Televisiosta tulee vain jo-nähtyä. Ulkona sataa vettä.

Pitäisi valmistautua huomiseen. Mennä sen jälkeen nukkumaan.

Tuulessa heiluvien puunoksien varjot osuvat ikkunaan ja näkyvät siinä. Välähtelevä seitti, rakeinen  kuva, kömpelösti yhteenliitetyt filmit.

En ole käynyt kirjoituskahvilassa viikkoihin. Kirjoituspöydällä on pinoissa luettavia kirjoja enemmän kuin ehdin. Kukkamaljakkokin siinä on ja puolet kukista ihan lakastuneita. Sade napsuu ja minä valun kohti lattiaa niin kuin räntäsateeseen jätetty rätti. Sängyssäkin on kirja. En halua lukea enää tänään. Haluan mennä sänkyyn ja nähdä erityisen hyviä unia. Sellaisia, jotka ovat monta päivää kuin lämmin ja pehmeä kaulaliina kaulassa.

torstai 30. lokakuuta 2014

Been here, done this

Olen laittanut käsikirjoituksia matkaan jo niin monta kertaa, että tunnistan nämä vaiheet, joita lähettämisen jälkeen tulee. Nyt on menossa häpeävaihe. Tuntuu siltä, että miten ihmeessä olen  a) voinut lähettää niin keskeneräisen käsikirjoituksen yhtään mihinkään ja b) voinut kuvitella, että siitä on johonkin ja että se olisi hyvä. Nyt ne optimismin hetket, kun olen ollut varma Volvon hyvästä laadusta ja hienoista mahdollisuuksista, tuntuvat lähinnä poskia kuumottavan noloilta. Ettäkö kuvittelin, että niin kapea, valoton, tylsä, vaatimaton, tyhjä, naiivi ja vajaa käsikirjoitus kelpaisi mihinkään? Mitä tyhmyyttä! Mitä typeryyttä! Mikä lapsellisuuden huipentuma! Enkö ole oppinut mitään näinä vuosina? Enkö ole oppinut mitään editoimisesta, juonesta, yhtään mistään? Että sellaista.

Tiesin jo silloin, kun olin ihan varma, että Volvo se on, minun esikoiseni, se käsikirjoitus, joka oikeasti saa kustannussopimuksen, että tämä vaihe tulisi vielä. Kaiken sen optimismin keskellä tiedostin, että jossain vaiheessa tämäkin tulee, mutta olin kyllin optimistinen myös ajatellakseni, että ehkä ei tulekaan. Että ehkä Volvo vain on niin hyvä, että ei tarvitse tuntea alemmuutta ja huonommuutta ja olla onnettoman huono. Ja optimismismini läpi tiesin, että tuo se vasta optimismia olikin.

Niin että here we go again. Hetkittäin nolottaa, että ne henkilöt, jotka lukivat kustantamoissa Kreikkalaiset ja innostuivat siitä tarpeeksi ottaakseen minuun yhteyttä, lukevat nyt Volvoa ja toteavat, että "jaa, se novellikokoelma, joka ei ollut kuitenkaan niin kovin hyvä, oli tältä kirjoittajalta kyllä ihan onnenkantamoinen ja tämä romaanintekele on ihan surkea".

Enkä kuitenkaan ole koko ajan tuolla alhossa. Suurimman osan aikaa en ajattele Volvoa lainkaan, tietenkään. Välillä sitten kolahtaa koko voimalla ja ne hetket, kun tajuan Volvon huonouden, tuntuvat niin vakuuttavilta, että puistattaa. Ja osan ajasta ajattelen, että eihän se täydellinen ole, onhan siinä vielä tekemistä, mutta ei se nyt ihan totaalihuonokaan ole. Paha vain, että semihyvä tai aika hyvä ei riitä, jos aikoo näinä päivinä allekirjoittaa sen paperin, jonka on halunnut allekirjoittaa ehkä aina.

Perussettiä siis. Ei mitään suureellista. Ei mitään yllättävää. Näin tämä menee ja varmaan kuuluukin mennä. Ja kyllä se siitä sitten taas ajallaan, kun on seuraavan vaiheen vuoro. Että eipä tässä mitään.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Yksinkertaista elämää

Luen parhaillaan Henni Kitin Elävän näköisiä. Vaikuttaa hyvältä ja kirja on sellainen, jota lukiessa tulee aina välillä väkisinkin analysoiduksi, että jaa, Kitti on tehnyt tuon asian noin ja tuossa kohdassa on leikkaus ja tällä tavalla on kirjoitettu tässä. Seuraavana (tai rinnakkaisina) luvussa tulevat olemaan Strandberg&Elfgrenin Piiri ja Christien Eikä yksikään pelastunut. Tämän päivän suunnitelmiin kuuluu se, että menen seuraavaksi sänkyyn ja luen ja sitten nukun.

En ole kirjoittanut, enkä kirjoitakaan ihan heti. Jollei nyt sitten tule sellaista ideaa, mikä pitää saada heti kirjoitettua muistiin. Tavoitteena on kuitenkin antaa itsensä vain olla. Töiden jälkeen on näitä tavallisia: liikuntaa, syömistä, lukemista ja kodinhoidollisia asioita niin kuin silittämistä, jota harrastin tänään. Yksinkertaista. Tekee ihan hyvää. Ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa Volvon takia - siis siksi, ettei kirjoita koko ajan. Kirjoittaminen on hauskaa, mutta tämä tauko on kyllä paikallaan. Tähän mennessä kaksi viikkoa. Saa nähdä kauanko kestää. Tiedän kyllä, mihin tartun, kun taukoni loppuu, sillä novelli, jonka koodinimi on Cooper, odottelee takaraivossa. Mutta nyt on hyvä vain lukea ja kerätä voimia. Sitäpaitsi kellojakin siirrettiin ja unirytmi häiriytyi. Ja pimeässä lehdettömien puiden takana kulkevien autojen valot ovat välkähdyksiä mustan keskellä. Kaupungin vastineita tähdenlennoille.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Jotenkin perussettiä

Tänään olen harrastanut ahkerasti (?) seuraavia asioita:
1. kukkien asettelua
2. shoppailua
3. kuntoilua
4. siivoamista
5. Helsinki Horse Shown katselemista telkkarista
6. siemennäkkärin tekemistä
7. syömistä
8. olikohan se sitten siinä, vai unohdinko jotain keskeistä?

Shoppailureissulla käteen osui ihan lopuksi - krhm - yksi - krhm - kirja. Juu tiedän, ihan kuin niitä ei olisi ollut ennestään... ja eilisestään... ja hyvänen aika, milloinpa minä en ostaisi kirjoja. No mutta siis. Agatha Christie. Koska olen vasta näin kypsällä iällä löytänyt Ms Christien, katson olevani jotenkin oikeutettu ostamaan Christien, jos siltä tuntuu. (Aika heikko selitys, vai mitä?) No, siltähän sitten tuntui. Joten. Tällä kertaa kirjan nimi on Eikä yksikään pelastunut. Olisin halunnut Neiti Marplea, mutta häntä ei ollut nyt saatavilla. Neiti Marplet tuntuvat olevan jotensakin aikuisten Viisikoita, paitsi että Neiti Marpleissa ei syödä koko ajan.

Seuraavaksi yritän olla syömättä enää yhtään enempää siemennäkkäriä ja menen sohvalle lukemaan.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Pakollinen messuraportti

Olin kirjamessuilla. En kuunnellut kuin yhden kirjailijahaastattelun. En inspiroitunut valtavasti kirjallisuuskeskusteluista. En pyytänyt nimmareita. En ostanut kasaa syksyn uutuusromaaneja. En nähnyt kuin muutamaa tuttua. En saanut oikein asiallista mahatäytettä kahvilasta. Sen sijaan: lonnin hetken ympäriinsä hyvän ystävän kanssa, ilman kiirettä, ilman velvollisuutta, ilman mitään. Vaihdoin kuulumiset niiden tuttujen kanssa, joita näin viimeksi vuosi sitten kirjamessuilla. Istuin nojatuolissa ja luin keittokirjaa sitten kun jalat sanoivat sopimuksen irti ja seuralainen halusi vielä kierrellä. Raahasin liian painavaa kirjakassia ja totesin, että nii-in, mitään ei pitänyt ostaa.

Alla olevassa kuvassa ostokseni. Kirjoja ei ole paljon, mutta ne olivat jotenkin harvinaisen painavaa sorttia jokainen! Siis fyysisesti. Sisällön painavuudesta voin kertoa sitten joskus myöhemmin. Ehkä neljän vuoden kuluttua, kun olen ehtinyt lukea edes puolet niistä. Valamo-kirja ei ole itselle, se on lahja. Emilia Karjulan toimittama Kirjoittamisen taide & taito kiinnostaa erityisesti. Sitä lähdin messuilta oikeastaan hakemaankin. Ja Granta oli ostettava, suurimmaksi osaksi siksi, että siinä on Emmi Itärannalta teksti. Alimmainen kirja on ruotsalaista nuortenkirjallisuutta, Piiri, ja sen otin, koska on ehkä hyvä tutustua muunkinmaalaiseen nuortenkirjallisuuteen kuin kotimaiseen tai jenkkilän hypetyksiin. Ja SKS:n kustantama Arkkitehdin pöydässä oli vain niin houkutteleva. Arkkitehtuuria ja ruokaa. Erinomainen kombo! Pari keittokirjaa jäi kaivelemaan, erityisesti se, jota luin väsähtäneenä nojatuolissa: Vera Jordanovan Don't miss a bite! Kirjan kansi ei mielestäni ole kaikkein onnistunein keittokirjan kanneksi, etenkin kun sisältö on paljon vakuuttavampaa kuin mitä kansi antaa olettaa. Jordanovan keittokirjan reseptit olivat oikeasti mielenkiintoisia, ruuat kauniisti kuvattuja ja olisin voinut valita seuraavaksi ateriakseni melkein minkä hyvänsä kirjan ruokalajeista. Joten vähän jäi kaivelemaan se, että kirjakassini oli jo niin painava, etten pystynyt ostamaan tuota keittokirjaa.

Ulkona tuulee aika navakasti. Ihanaa, ettei tarvitse enää poistua neljän seinän sisältä, vaan voi istua kotona ja miettiä, ottaisiko käteen jonkun kirjan tuosta uusien pinosta, vai jonkun aiemmin ostetuista...


tiistai 21. lokakuuta 2014

Yksi iso eufemismi

Tekee mieli polkea jalkaa ja itkeä sen päälle. En millään jaksaisi huvittua, mutta joskus on pakko, vaikka ei huvita. Aika usein on, nykyään. Olen kiukkuinen, koska olen surullinen.  Ärsyttää kaikki paitsi Downton Abbey.

Tänään Hesarissa arvostelija kirjoitti jostain romaanista jotakuinkin niin, että kirja oli kirjoitettu kaikkien taiteen sääntöjen ja kirjoittajakoulutusten sääntöjen mukaisesti, ikävä kyllä. Ettei ollut yllättävyyksiä tai mitään uutta luovaa, jotakuinkin niin kriitikko sanoi. Minä vedin heti tietenkin yhtäläisyysmerkit tuon kommentin ja oman pikku Volvoni välille ja syljeksin vähän aikaa sanomalehtipaperia suustani ja näin varmasti ja kirkkaasti sen, että siinäpä syy, jonka takia Volvoa ei koskaan tulla julkaisemaan. Koska se on liian sisäsiisti, eikä luo uutta ja riko konventioita. Ei parantanut mielialaa tuo hetkellinen selvänäköisyys.

Katsoin Downton Abbeyn ja sen jälkeen itkin. Näköjään sekä pienet että isot asiat ovat pahoja silloin kun ikävöi sitä, joka on - . Kuollut.

Vihaan kuolemaa kuvaavia eufemismeja: menehtyä, nukkua pois, nukkua ikiuneen, siirtyä ajasta ikuisuuteen, poistua luotamme, lähteä, mennä taivaan kotiin. En käytä niitä kun puhun, enkä halua käyttää niitä kun kirjoitan. Mitä kuoleminen on jos ei kuolemista. Ja kuitenkin aina joskus se sana on kuin isku palleaan. Eikä siksi, että sanassa olisi mitään vikaa, vaan siksi, että se on totta ja joinain hetkinä ikävä vain niin - .

Pitäisi mennä nukkumaan. Jalkoja pakottaa. Lapsena lempilauluni oli "Pii pii, pikkuinen lintu". "Pakottaako jalkojas?" siinä laulettiin heti perään. Ehkä se oli oikeasti "paleltaako". En tiedä oliko. Taidan laittaa villasukat jalkaan. Kylläpä tämä blogikirjoitus tuntuu henkilökohtaiselta.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Ei irti

Olisiko minulla jotain sanottavaa? En tiedä, vähissä tuntuu olevan. En ole päässyt Volvosta vielä kunnolla irti, vaan ajattelen sitä aika paljon. Kunhan Volvon lähettämisestä on vähän enemmän kuin viikko, se painuu paremmin taka-alalle, eikä möyri mielen päällä ylimääräisesti. Kai se on ihan tarpeenkin, että se on mielessä - jos olen ajatellut sitä puolitoista vuotta intensiivisesti, niin mihin se ajattelu loppuisi pelkästään sillä, että kässäri on meilattu pois tai sullottu kuoreen ja tuupattu postin kuljetettavaksi.

Lukurintamalla pientä edistystä. Menossa Siri Kolun  IP. Takana Helena Wariksen Vuori. Vuori oli niin hyvä, että Warista pitää saada lisää. Tosin viikonloppuna menin sitten ostamaan taas kirjoja (...), joten luulen, että on pakko yrittää lukea jotain näistä olemassaolevista pois seuraavaksi. Tällä kertaa toinen ostos oli keittokirja ja toinen Aila Meriluodon Tältä kohtaa eli päiväkirjoja vuosilta 1975-2004. En tajua, miten selviän kirjamessuista tuplaamatta lukemattomien kirjojeni kasoja... En ole ikinä ostanut niin paljon kirjoja kuin viimeisen vuoden aikana. Sen täytyy olla sijaistoiminto. Freudilla tai ylipäätään jollain kyökkipsykologilla voisi olla sananen sanottavana tästä kirjanostovimmastani. Etenkin kun seuraavaksi ostoslistalla taitaa olla se uusi asunto, koska nykyiseen ei mahdu lisää kirjahyllyjä. Kuulostaapa muuten siltä, että olen suunnilleen vuorannut seinäni kirjahyllyillä, vaikka ei se niin ole. Minulla ei ole hyllytilaa hirveän paljon ja tässä se nyt kostautuu.

Ulkona on pimeää. Minua nukuttaa. Pitäisi silittää.

torstai 16. lokakuuta 2014

Hajanaista

Mitä tässä nyt sitten kirjoittaisi, kun ei kirjoita. Totuttelen vielä olooni. Ja vaikka olisin halunnut kirjoittaa tällä viikolla, en olisi ehtinyt. Enkä kyllä ole halunnutkaan. On ollut kaikkea, ystävien tapaamisia ja liikuntaa ja mitä näitä nyt onkaan arkielämässä. Saa jatkuakin näin vähän aikaa, koska olen edelleen aika väsynyt. Luvussa on Helena Wariksen Vuori ja aion mennä tänäänkin ajoissa sänkyyn, jotta ehdin lukea sitä mahdollisimman pitkälle, ennen kuin pitää käydä nukkumaan. Vuori on yllättänyt minut todella positiivisesti, ja jos voisin, lukisin sen loppuun yhdeltä istumalta. Koska on kuitenkin erinäisiä velvoitteita huomenna, en lue Vuorta loppuun tänään. Viikonloppuna sitten. Ja ensi viikonloppuna on Helsingin kirjamessut. Se on hyvä. Toivottavasti en osta kovin paljon kirjoja, kun nuo entisetkin ovat lukematta. Wariksen Vuorenkin lainasin kirjastosta, etten vaan vahingossakaan lukisi noita omaksi ostettuja kirjoja, jotka kansoittavat kirjoituspöytää... Krhm.


tiistai 14. lokakuuta 2014

Elvis has left the building

Hämmentynyt, väsynyt, voitonriemuinen, surullinen, helpottunut, mietteliäs, toivoton, toiveikas, nuukahtanut, ylpeä, nääntynyt, nuopea, hervoton, tyytyväinen, tyyni, löysä, optimistinen, tylsistynyt.

Melkein nukahdan pystyyn. En tajua, miten pääsen huomennakaan ajoissa sängystä. Menen ja levitän itseni peiton alle.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Siksakkia vuoristorataa

Jaahans. Volvo on nyt lähtenyt kustantamoihin. Ei ihan joka paikkaan vielä, sillä loput hoidan huomenna. Mutta suurin osa lähetyksistä on hoidettu. Enkä edes tajunnut, kuinka iso juttu tämä oli henkisesti. Siis siinä mielessä, että se helpotuksen tunne - nyt Volvo on poissa minun käsistäni, ei tarvitse tehdä sille juuri nyt mitään, eläköön omaa elämäänsä - on aika iso.

Siitä on nyt reilu puolitoista vuotta, kun itkin täällä blogissa Kreikkalaisten siirtämistä telakalle. Kuinka outoa oli olla ilman kässäriä, joka on kierroksella ja miten outoa oli ylipäätään olla kirjoittaja ilman kässäriä. Siitä ei ole kuin hetki ja tässä minä taas olen. Lähettämässä käsikirjoitusta. Miten monta kertaa olenkaan tehnyt jo tämän! Hyvin monta. Hyvin monen kässärin kohdalla. Ja tosiaan, eihän siitä ole kuin hetki, kun olin ilman kässäriä. Outoa, hirveän outoa.

Ja sitten taas - muuttaako tämä mitään? Ei. Volvo on matkassa, mutta sillä aikaa kun se pöristelee maailman turuilla ja toreilla, minulla on muita tekstejä kirjoitettavana. Ja sitten Volvo tulee takaisin hylsyjä takakontissa, ehkä joku lausuntokin mukanaan, ja alan taas kirjoittaa sitä uudestaan. Niinhän se menee. Mutta siltikin, vaikka olen käynyt tämän läpi jo monta kertaa, siltikin olen vähän hämmentynyt. Että Volvosta tuli niin valmis. Eihän se valmis ole, mutta sen verran valmis, että sen saattoi lähettää kustantamoihin. Ei se olisi muuten niin outoa, mutta kun Volvo on pisin kässäri, jonka olen ikinä kirjoittanut, ja kirjoitin sen nopeammin kuin minkään kässärin tätä ennen. Ja että kirjoitin sen vielä tällaisena aikana, kun elämässä on ollut huolta, murhetta ja surua ääriään myöten. Se minua hämmästyttää. Eikä suru menneistä tapahtumista mihinkään mene. Joten sekalaista tunnetta on. Aika paljon.

Luulen, että nyt kun Volvo on lähtenyt kustantamoihin, niin minä venyttelen vähän aikaa. Harrastan liikuntaa, luen paljon, bloggailen, keskityn kirjamessuihin ja kotiin ja ystäviin ja ruuanlaittamiseen ja siihen, että niinsanotusti täytän kaivoa. Sitähän voisi vaikka mennä elokuviin tai taidenäyttelyihin tai ties mitä. Ja sitten kun olen lepuuttanut vähän aikaa, aloitan seuraavan tekstin kanssa. Hyvä suunnitelma.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Ei mitään

Tänään oli siivouspäivä. Siivosin myös pari Volvon vanhaa printtiä roskikseen. Pyyhin kirjoituspöydän pölystä, piilotin vanhat kirjoitusvihkot kaappiin - ne olivat lojuneet pöydällä, koska ovat täynnä Volvoa. Nyt kirjoituspöytäni on niin siisti kuin se nyt ylipäätään voi olla: neljä - eikun viisi pinoa kirjoja, yksi pino levyjä, kynä-&sälätekotelo, pallo, kynttilänjalka, skarabee, pari postikorttia, menossa oleva kirjoitusvihko. Oli jotenkin ihanaa siivota Volvon keskeneräisyyteen viittavaavat asiat pois näkyvistä.

Pari viimeistä yötä on mennyt huonoilla unilla, joten ensi yönä on hyvä hetki paikata unitilannetta. Sitäpaitsi minulla on kesken Turtschaninoffin Maresi, jota ajattelin seuraavaksi lukea. Sohva, viltti ja kirja. Kyllä tämä tästä.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Siinä

Tehty. Saatekirje hahmoteltu (hyvin lyhyt), Volvo saatettu kuosiin. Seuraavaksi Volvo starttaa matkaan ominensa. Mietiskelen tätä asiaa vielä iltapäivän ajan. Viikonloppuna en todennäköisesti ajattele mitään. Maanantaina laitan sähköpostin laulamaan ja tuuppaan Volvon matkaan.

Että on taas tämä aika vuodesta - tämä aika tästä kaikesta. Viides kerta, kun laitan käsikirjoituksen ensimmäistä kertaa matkaan. Viides käsikirjoitus. Ei mitään "kolmas kerta toden sanoo", vaan aina vaan kerta kiellon päälle.

Aina vaan kerta kiellon päälle. Maanantaina.

Huomenna siivoan kodin. Tänään luen loppuun Turtschaninoffin Anachén.

Tänään syön hyvän lounaan hyvän ystävän kanssa.

Tänään olen tyyni ja päättäväinen ja vääjäämätön. En niinkään hilpeä, mutta tyyni ja tyytynyt.

torstai 9. lokakuuta 2014

Solkkusaavi ja kuuseen kurkottamista samalla nuolaisten sitä, mikä ei ole tipahtanut

Huomenna ei tarvitse herätä seitsemältä, vaan vasta kahdeksalta, jee! Tavoite on, että kello yhdeksän tönötän kirjoituskahvilassa juomassa päivän ensimmäistä teekupillista ja haarukoimassa sitä, että mitä kirjoitan vielä Volvoon. Ongelmana on vielä siis yksi kohtaus/luku ja kunhan saan sen kuosiin, Volvo lähtee kustantamokierrokselle. Niin tai siis sitten kun Volvo on kunnossa, minä irvistelen vielä vähän aikaa saatekirjeen kanssa ja sen jälkeen Volvo lähtee kustantamokierrokselle ;).

Kässäreitten saatekirjeitä on vähän ällö kirjoittaa. Tietyllä tapaa sama kuin työhakemusten kirjoittaminen. Kehu nyt siinä itseäsi. Olisi hauska kirjoittaa joskus ihan omaksi ilokseen sellainen saatekirje, joka ei jätä mitään arvailujen varaan, vaan pursuaa ylisanoja ;). Mukaansatempaava... syvällinen... tuore ja maukas... älykäs rakenne ja henkilöhahmot, joita rakastaa ehdoitta... taitava ja taidokas, juuri se käsikirjoitus, jota olette aina etsineet. Krhm. No, jääkön kirjoittamatta edes omaksi iloksi. Tyydytään ihan vaan perinteiseen saatekirjeeseen. Olen minimalismin kannattaja: vain hiukan olennaisia tietoja ja kässäri sanokoon loput puolestaan.

Ja ollaanpa sitä taas asioiden edellä. Pitäisi kirjoittaa Volvo ensin loppuun. Huomisen hommia. Tänään en, vaan luen hiukkasen Maria Turtschaninoffin Anachéa. Siinä vasta mukaansatempaava, herkullinen ja maukas! Oikeasti, Anachéa ei vaivaa se, mistä aina välillä mutisen lanufantasian kohdalla, eli maailman ohuus. Ei ole ohutta, on paksua. Olen lukenut noin kolmasosan ja olen ihan varma, että kun olen päässyt kirjan loppuun, olen edelleen sitä mieltä, että se on hyvä.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Skonssi

Tänään on parempi päivä kuin eilen tai toissapäivänä. Johtuu ehkä siitä, että ymmärsin tänään, miksi skonsseista pidetään meteliä. Ja miten luksusta on se, kun saa istua kauniissa ympäristössä sohvalla ja joku tuo eteesi kello viiden teen kaikkine tilpehööreineen samppanjasta alkaen. Ne kurkkuvoileivät, häränrintasandwichit, miniatyyrikokoiset toast skagenit, ne kaikki pienet makeat ja etenkin ne skonssit. Luoja, ne skonssit. Ylensyönti. Skonssiöverit. Kahdesta miniskonssista. Huh. En halua nähdä yhtään makeaa leivonnaista hetkeen. Mutta teetä - jotenkin ne kaksi pannullista Earl Grey Specialia, joka maistui siltä kuin olisin ollut ulkomailla, saivat vain teehingun heräämään. Kunhan olen kirjoittanut tämän skonssiavautumisen loppuun, käyn laittamassa veden pannuun. Hiukan pu'erhiä ehkä...

Joskus pieni luksus tekee niin hyvää. Kuten vaikka tuo iltapäivätee. Se, ettei itse tarvitse laittaa rikkaa ristiin. Joskus luksusta on se, että kesken kirjoituspäivän menee hyvälle lounaalle ja tikahtuu melkein, koska ruoka on niin ihanaa. Tai se, että voi pitää kirjoituspäivän. Se vasta luksusta onkin.

Päivä on ollut harmaa. Pilvet valuvat katuja pitkin sadevesiviemäreihin. Kaiken kääntöpuolella on suru. Mutta että on hetkiä, joina voi juoda teetä kauniista kupista, katsoa isoista ikkunoista ulos sateeseen ja ottaa vielä yhden herkkupalan. Kyllä ne hyvää tekevät.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Oletettua reippautta

Jotenkin ajattelin eilen, että kunnon yöunet, liikunnan harrastaminen ja päivän vaihtuminen toiseksi saisivat mielialan nousemaan ihan eri sfääreihin kuin missä se oli eilen. No jaa. Ei minua aktiivisesti murjotuta, mutta ei tässä kovin hilpeitäkään olla. Huolimatta siitä, että kävin kyllä liikkumassa ja ruokaakin on syöty. Volvo pyörii päässä, mutta ei erityisen hyvällä tavalla. Jotenkin vain tahmeaa. Huomenna sen sijaan kaikki on paremmin ;)! Krhm. Ainakin uskon siihen tällä hetkellä kovasti...

Perjantaina kirjoituspäivä. Siihen mennessä minun pitää kaivaa esille innostunut, leikkisä, avoin, seikkailuun valmis mieli. Etenkin viimeksi mainittu, koska sitähän se on - iloinen seikkailu - siis Volvon viimeisen ongelmakohdan selvittäminen, eikö? Ehkä sen pitäisi olla? Ainakin se voisi olla. Pitää antaa mahdollisuus Volvolle, eikä tahmata sitäkin tällä tarttisella mielialalla.

Toivon, että tunnelma paranee sitten kun Volvo on heitetty pois kotoa. Olen muistellut kevättä 2010, kun taas yksi versio Kreikkalaista kirjaimista (se edellinen kässärini, novellikokoelma) oli hilkkua vaille valmis. Olin virkavapaalla ja kirjoitin ja viilasin ja höyläsin Kreikkalaisia. Jossain vaiheessa laitoin deadlineksi, että kahden viikon päästä valmista. Hyvä, deadlinet ovat aina hyvä asia. Niin silläkin kertaa, vaikkakin se kahden viikon päähän asettuva dedis teki minusta ihan monsterin. Kolme päivää kiukuttelin, viilasin tekstiä kunnes en enää löytänyt mielekästä viilaamista ja kiukuttelin lisää. Potkiskelin kaikkea kuvitteellisesti nilkkaan ja ärisin ja olin yhteistyökyvytön. Puolitoista viikkoa deadlinen loppuun. Hermo meni. Kunnes joku pieni ääni päässäni sanoi, että hittoako minä kiukuttelen ja kärvistelen. Jos Kreikkalaiset on valmis, niin se on valmis, ihan sama, vaikka deadlineen on vielä aikaa. Siinä kohtaa ryhdistäydyin, kirjoitin saatekirjeen ja laitoin Kreikkalaiset eteenpäin. Ja nautin elämästä. Yhtäkkiä kaikki olikin taas kivaa ja helppoa ja mukavaa ja kirjoittaminen jännittävää ja hauskaa. Mitä tästä opimme? En ole ihan varma, voiko noita oppeja soveltaa muihin käsikirjoituksiin, mutta luulen, että tämä minun kiukutteluni tällä viikolla on osittain sitä, että haluan vain Volvosta eroon. En tosin usko, että sen lähettäminen kustantamokierrokselle avaa mitään riemukasta tunnevarastoa sepposen selälleen, mutta jospa lopettaisin tämän yleismurjotukseni sen jälkeen.

Eikö muuten ole kätevää? Laittaa kaikki yleinen haluttomuus ja murjotuksellisuus pienen Volvo-raukan syyksi ;)? Ensi viikolla sen kai sitten huomaa, olinko ihan hakoteillä ylläolevassa teoriassani. Ehkä Volvo ei olekaan syyllinen, vaan joku ihan muu asia ;).




maanantai 6. lokakuuta 2014

Ärrinmurrin

Onpa harmaa ja tympeä päivä, kaikin puolin. Olisi vapaa ilta kirjoittamista varten, mutta en taatusti. Kypsää suhtautumista, eikö? Lähinnä sellainen olo, että haluaisin syödä karkkia ja maata peiton alla ja kieltäytyä kaikesta. Eipäsjuupas.

Haluaisin, että Volvo olisi jo valmis. Hiivatin viimeinen ongelmakohtaus. Jos sitä ei olisi, tai jos se olisi kirjoitettu jo kuntoon, ei Volvo kuiskisi huonoa omaatuntoa jossain alitajunnassa. Tekemättömät työt antavat kuulua itsestään. Ja jos on jo valmiiksi vähän murjottavaisella tuulella, niin pieni huonon omantunnon nakerrus jossain takaraivossa tekee olosta vielä murjottavamman. Äh ja pöh ja eipäsjuupas.

Ehkä vähän pitemmät yöunet ensi yölle ja nyt illalla jotain ajankulua, joka auttaa unohtamaan kaiken murjotuttavan. Ehkä. En tiedä. Väsyttää ja kaikki suusta ikinä pulpahdelleet sammakot muistuvat mieleen, oma laiskuus tuntuu vaikealta kestää ja tiskit samoin, mutta ihan kiusallanikaan en tee tänään millekään asialle mitään. Olen jo ripustanut pyykit ja sitä sun tätä. Nyt en tee mitään. Huomenna olen ehkä taas reippaampi, tai viimeistään perjantaina, kun laitan Volvon siihen kuntoon, että sen voi lähettää pois kotoa maleksimasta.

torstai 2. lokakuuta 2014

Ihmeitä odotellessa

Poskionteloni eivät todellakaan rakasta minua. Eivät ne ihan täysin vihaakaan, mutta ei tätä nykytilannetta myöskään voi sanoa rauhaisaksi rinnakkaiseloksi. En tykkää. Poskionteloiden takia olen joutunut hissuttelemaan muutaman viime päivän ja liikunta on jäänyt väliin. Siitäkään en tykkää. Eilen sain sentään Volvoa aikaiseksi, ja tänään menin töiden jälkeen kirjastoon kirjoittamaan. Viivyin siellä vajaan tunnin, ja se oli ihan kivaa. En saanut mitään kuningasideoita Volvoon, mutta kirjoitin kuitenkin raakatekstiä. Yksi Volvon kohtaus/luku pitää laittaa uusiksi ja se hiukkasen hankaa vastaan, toistaiseksi. Onneksi nämä poskiontelot ovat olleet edes sen verran yhteistyökykyisiä, että olen voinut kirjoittaa, enkä ole esimerkiksi maannut iltoja peiton alla kykenemättä mihinkään. Nyt olen tosin luovuttanut tältä päivältä ja lojun sohvalla teemukin kanssa ja toivon, että ensi yönä tapahtuu ihmeparantuminen.

Niin, siitä minun piti kertoa, että hain kirjastosta pari kirjaa, joista toista aloin lukea heti. Minulla on (ainakin) neljä kirjaa kesken, mutta tuo kirjastokirja kiilasi niiden edelle. Kysessä on Veera Salmen Puloboin ja Ponin kirja. Luettuani Puluboita noin kahdeksan sivua ja syyskuun alussa Salmen aikuistenromaanin Kaikki kevään merkit, alan olla vakuuttunut ja vaikuttunut. Puluboi tuntuu melko anarkistiselta (etenkin kun vertaa viimemmäksi lukemaani lanuun, eli Viisikko lähtee merelle -kirjaan...) ja Kaikki kevään merkit oli hieno. Salmi taitaa olla multitalentti. Aion lukea Puluboin viikonloppuna - se tuntuu ihan täydelliseltä "ota pikku breikki kaikesta vakavasta"-kirjalta.

Niin paljon kaikkea kivaa luettavaa ja niin vähän aikaa. Niin paljon kaikkea kivaa kirjoitettavaa ja niin vähän aikaa. Yritän olla stressaamatta siitä Volvon ongelmakohtauksesta. Kyllä se löytää muotonsa, jotenkin, jostakin, jolloinkin. Ennemmin kuin myöhemmin, kunhan en käy päälle kuin yleinen syyttäjä.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Töitä

Minä ja poskionteloni emme ole ihan sovussa toistemme kanssa, joten liikunta jäi tänään väliin. Liikunnan sijasta päätin panostaa Volvoon. Nyt olen korjannut viimeisimmän lukukierroksen korjausmerkinnät käsikirjoitustiedostoon. Enää pitää ratkaista yhden luvun kohtalo. Siihen pitää saada jotain toimintaa. En yhtään tiedä mitä, mutta jospa se tulisi kirjoittamalla esille. Ei tosin tänään. Olen aika naatti ja nyt on iltapalan aika.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Sosiaalista elämää

Näin tänään kanssakirjoittajia. Sellaisia hienoja naisia, jotka äheltävät omien kässäreittensä kanssa ja jotka ovat kaikki lukeneet Volvon ja joitten kässärit tai ainakin osia niistä minä olen lukenut. Puhuimme kirjoittamisesta, feikkaamisesta, hylsyistä, samppanjasta, syrjäytymisestä, työnteosta ja kaikesta mahdollisesta. Sen jälkeen vielä treffit yhden hyvän ystävän kanssa, joten kyllä tämä ilta on nyt kuorrutettu yhdellä sun toisella hyvällä. Seuralla ja myötäelämisellä ja kuulumisella ja iloisilla kasvoilla ja kirjoittamisesta puhumisella. Sain juuri männäiltana yhden kanssakirjoittajan käsikirjoituksen luettavakseni ja kunhan saan Volvoa pienemmälle, niin tuon kässärin lukeminen on sitten seuraava homma. Oli kiva jutella kirjoittamisesta pitkästä aikaa. Kaikilla on samoja ongelmia, tai ainakin samansukuisia - ja uskonpuute vaivaa aina jossain vaiheessa. Volvolla on tähän asti ollut yllättävän iso ego, mutta ei ole mitään takuita, että sen ego pysyy isona. Jonain päivänä kun herään, itken ehkä sitä, että Volvo on niin huono ja onneton. Niitä päiviä on jo ollut, mutta ne on saatu tsempattua pois. Epäusko on kuitenkin aina olan takana odottamassa, milloin tulee sen vuoro astua tanssiin. Mutta näillä mennään - katteettomalla luotolla siis. Uskolla. Toivolla. Vähän rakkaudellakin.

Ilta on pimeä ja minulla on juuri sellainen olo, kun voi kuvitella, kun on ensin jutellut kaksi ja puoli tuntia kanssakirjoittajien kanssa, ja sen jälkeen vielä pari tuntia toisessa seurassa. Väsynyt, mutta onnellinen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että paino on sanalla väsynyt! Huomenna on taas työpäivä, joten ei auta muu kuin ryömiä sänkyyn.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Sekä että

Eilen illalla aloitin Volvon korjauslukemisen. Lopputulos oli se, että katsoin telkkarista Mamma mia! -elokuvaa, enkä oikein uskaltanut ajatella Volvoa, koska se tuntui niin - huonolta. Keskinkertaiselta, pikkusievältä, you name it. Sain yhdeltä joukkueelta buustausta netin kautta: toinen sanoi, että hänestä tuntuu tuolta, kun kässäri on valmis ja on on aika potkaista sepois pesästä, ja toinen sanoi, että "asennekysymys! ajattele, että kässäri on ihan [tähän vapaavalintainen kirosana] tykkiä kamaa ja sä osaat kirjottaa [tähän toinen vapaavalintainen kirosana] hyvin!" Näillä evästyksillä lähdin tänä aamuna sitten matkaan.

Volvo on nyt korjausluettu punakynän kanssa ja seuraavat hommat ovat sitten a) siirtää korjausmerkinnät kässärin tiedostoon ja deletoida muutama pätkä, sekä b) kirjoittaa uusi kohtaus ongelmallisen tilalle tai järjestää ongelmallisen kohtauksen ainekset jotenkin paremmin. Ja arvaatteko mitä - tänään ei ole ollenkaan niin epätoivoinen olo kuin eilen. Omasta mielestäni viimeisimmän kirjoituskierroksen rakenneuudistus on ehkä onnistunut ja kässäri toimii nyt paremmin kuin aikaisemmin. Nyt enää nuo edellämainitut korjaukset ja sitten kässäri matkaan!

Vaikka Volvon kanssa on ollut ihan ok päivä, niin noin niinkuin muuten totean, että ohuessa langassa roikkuu mielentyyneys ja rauha. Niin kovin ohuessa langassa. Ei tarvita kuin pieni tuulenpuuska ja lanka napsahtaa poikki ja siinä sitä ollaan taas, vastatusten niiden asioiden kanssa, joihin ei voi itse vaikuttaa juurikaan ja jotka sykertävät paniikin ja huolen umpisolmuksi vatsaan. Miten hartaasti minä toivonkaan, että nyt ollaan tekemisissä väärien hälytysten kanssa, sillä en ole toipunut vielä siitä, että viimeinen vuosi on ollut hirveä ja loppui kesällä pohjattoman surullisesti.

Huomenna varmaan välipäivä Volvosta ja sitten taas töihin.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Lauhkea lauantai

Luen Volvoa läpi ja minulla on ihan oikea punakynä, jolla sudin korjauksia. Pelkään etten osaa katsoa tarpeeksi kaukaa, mutta ainakin olen löytänyt korjattavaa, jos se nyt mistään kertoo. Jatkan lukemista huomenna, koska nyt olen liian tahmea sellaiseen. Saan lukemisen toivottavasti huomenna valmiiksi. Sitten voin viikolla naputella korjaukset koneelle, tai edes osan niistä. Sitten voin miettiä, onko käsikirjoitus valmis lähtöön.

On kynttilöitä ja pöydillä kukkia. Olen siivonnut tänään ja tiskannut ja pyykännyt ja ollut muutenkin niin ahkera, että ihmettelen sitä. Aion katsoa elokuvan telkkarista ja mennä sitten nukkumaan ja nukkua niin kuin mäyrä. Kerällä ja umpisikeästi.

Iltalukemisena on Anne Enrightin Unohdettu valssi. Siinä kirja, jossa heti alussa kerrotaan, mihin ihmissuhdekuvio etenee, ja silti kiinnostavuus pysyy yllä. Että jos tämä lopputulos kerrotaan heti alkupuolella, onko se lopputulos ja jos on, niin mitä ihmettä siinä välissä tapahtuu. Kirjan kielikin on jotenkin merkillepantavaa. Se ei yritä nousta tarinan takaa mihinkään ja nousee ehkä juuri siksi. Taloudellista, siistiä, ja aivan kuin se kantaisi sanomattomia merkityksiä.

Sain tänään Granta 3 -kangaskassin ja muistin, että itse Granta on ostamatta.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Sohva

Perjantai-ilta. Kynttilä palamassa, ilta pimenemässä. Sohva ja viltti. Mahassa herkkukeittoa ja vielä tekisi jotain pientä hyvää mieli. Telkkari auki, pöydällä kirjastosta haetut Maria Turtschaninoffit. Ei velvollisuuksia, jollei Volvoa lasketa, mutta ei lasketa tänään. Volvo odottaa nyt ja antaa minun rauhoittua, jotta jaksan olla sille rehellinen huomenna tai ylihuomenna. Pitäisi lukea koko kässäri läpi ja siihen tarvitaan kyllä se, että ensin ollaan vaan, peiton ja sohvan kanssa, ja yöunien. Elättelen toiveita, että kun saan Volvon luettua ja päätettyä, että mitä pitää tehdä ja mihin kohtiin, niin hommaa eli olisi enää kuin parin päivän verran - eli reaalimaailmassa sen pari kolme viikkoa ja sitten Volvo olisi ehkä lähetyskunnossa. Toivottavasti.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Suunnitelmia

Ei kirjoittamista tänäänkään. Jollen sitten intoudu pariin raakatekstisivuun ennen nukkumaanmenoa. Sen voisin kyllä tehdäkin. Kävin tänään moikkaamassa kummipoikaani ja loppuillan ajattelin vain olla. Mennä aikaisin nukkumaan. Sitä olen yrittänyt koko viikon, ja vaikka olen päässyt ihan kohtuulliseen aikaan sänkyyn, niin aamulla olo on ollut ihan löylynlyömä. Siis vielä aikaisemmin sinne sänkyyn. Eikä saa lukea mitään liian hyvää kirjaa, jotta sen malttaa laittaa poiskin. Hmm. Eikä liian tylsää, ettei tule kiusausta vaihtaa johonkin parempaan. Hmm. Tai sitten pitäisi vain olla itsekurikkaampi.

Viikonloppuna ajattelin kirjoittaa. Tiedossa on hiljainen viikonloppu, ei mitään suunnitelmia, ainakaan vielä, joten kyllä sieltä kirjoitusaikaa löytyy. Etenkin jos sää pysyy tällaisena kuin nyt: pimeää ja sateista.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Vanha koira ja uudet temput

Minulla on ollut tänäänkin vapaapäivä, mutta ei kirjoituspäivä. Kaikkia muita velvollisuuksia, siirtymistä paikasta b paikkaan a ja muuta pientä. Sen verran kuitenkin sain aikaan, että kun silitin, ajattelin. Minulla on pyörinyt mielessä novelliaihio ehkä elokuun puolivälistä asti. Henkilöhahmot tulivat vähän kuin annettuina ja niin tuntui tulevan tänään juonikin, kun silitin tyynyliinaa ja paitaa toisensa perään. Kun olin saanut silitettyä, piirtelin ajatukset kirjoitusvihkoon mind mapiksi. Ja olin vähän yllättynyt, sillä vaikka tuon novelli-idean henkilöhahmot marssivat paikalle pyytämättä, en alunperin tiennyt yhtään, mitä heille tapahtuisi.

Olen kirjoitanut elokussa tuon novellin alkua ja oikein mässäillyt sillä, mutta en silloin tiennyt mitään juonesta tai muista tapahtumista. Ja nyt tiedän. Enkä ole kirjoittanut novellia vielä. Eli suomeksi sanottuna kuulostaa pahasti siltä, että olen suunnitellut tekstiä etukäteen. Ja haluan kirjoittaa sen silti. Ja se on se kummallinen asia - yleensähän en voi siksikään suunnitella tekstejä kovin vahvasti etukäteen, koska "hyvin suunniteltu, puoliksi tehty" muuttuu minulla tosi helposti "hyvin suunniteltu, ei kiinnosta enää toteuttaa" -muotoon. Minulle kirjoittamisessa on tyypillistä se, että tiedän, mitä tekstissä tapahtuu, vasta kun olen kirjoittanut sen. Mutta nyt on siis suunnitelma ja mind map -piirustus ja silti hinkuan tekstin pariin. Outoa. Luulen, että halu kirjoittaa, vaikka tiedän mitä tulee tapahtumaan, johtuu siitä, että tykkään hirveästi henkilöhahmoistani plus että tekstin genre on minulle ennenkokeilematon. Siinä kohtaa saan siis toteutettua hyppy tuntemattomaan -tarvettani.

Enää ei siis tarvitse kuin kirjoittaa se novelli. Jepjep. Millähän ajalla? Etenkin kun Volvolla on etuajo-oikeus. Hmm. No, leivotaan sitä aikaa jostain, kunhan Volvo on lähtenyt kustantamokierrokselle. Ja se tapahtuu sitten kun olen ollut sen kanssa tomera vielä vähän lisää. Toivottavasti pian.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Lehmät ja sudet

1. Lehmät ovat jännittäviä eläimiä. Joku alitajunnan pikku lehmä ammuu nyt takaraivossani.

2. Magdalena Hain Susikuningatar on koukuttava. Luin sen eilen (viime yönä) yhteen menoon, koska en saanut laskettua sitä käsistäni ennen kuin viimeinenkin sivu oli luettu ja kello oli 20 vaille 2. Hyvästi pitkät yöunet. Gigi on pyörinyt päässä tänään koko päivän, eli muistijälkikin on jäänyt lukemisen kellonajasta huolimatta. Erittäin vahva suositus tästä kirjasta. Tykkäsin. Tapahtumia riittää ja silti Hai on malttanut hengähtää tapahtumien välissä ja kuvata sekä ympäristöä, taustoja, varcolaceja että ihmisiä tarpeeksi, että Susikuningattaren maailma on ehjä ja rikas, mikä on minusta erityinen ansio. Kyllä, erinomainen kirja.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Huhhuh

Olenpa minä puhki ja poikki ja nälkäinen. Olen kirjoittanut ja editoinut tänään intensiivisesti ehkä viisi ja puoli tuntia ja se on paljon minulle. Olen ruksinut Volvon to do -listaa yli, meinannut lopettaa hommat jo kolmesti ja päättänyt, että kyllä minä vielä tuon yhden asian jaksan. Ja tuon yhden. Ja tuon.

Siinä olin oikeassa, että ajallisesti tähän viidenteen versioon ei mene kauaa, jos vain on aikaa tehdä. Tunnelin päässä näkyy jo valoa. Olen löytänyt tänään kokonaisen uuden kohtauksen, viilannut pikkuasioita, täydentänyt sivuhenkilöä, deletoinut, muokannut, siirrellyt tekstipätkiä kohdasta toiseen ja nyt minulla on nälkä ja olen väsynyt enkä kirjoita tänää enää yhtään. Jollei sitten tule kuningasideoita, mutta en usko, että tulee.

Juuri nyt olo on luokkaa "väsynyt, mutta onnellinen". Tuntuu siltä, että olen tehnyt hyvää työtä. Kunhan tämä tästä tokenee, niin sitten seurannee se vaihe, kun tuntuu siltä, että oikeastaan se uusi kohtaus ei olekaan kovin nerokas, aika tyhmä itse asiassa, ja editointini muutenkin niin pientä, että ei sitä voi edes laskea, ja että töitä on edessä ihan hirveän paljon vielä. Joskus se menee noin. Tulee kirjoittamisenjälkeinen krapula, tai jotain. Ehkä voin välttää sen, jos teen jotain muuta loppuillan.

Kirjoittaessa

Kirjoittaessa minä en ajattele sitä, mikä on huonosti. En ajattele sitä, minkä olen menettänyt, enkä sitä, minkä puolesta pitää vielä pelätä. Kirjoittaminen on optimistinen teko. Teko, joka sanoo, että on tuleva, ja se tuleva on lisää sanoja. Kirjoittaminen on vain se hetki, kun kynä liikkuu ja siihen on paketoituna usko siitä, että se hetki jatkuu.

Volvo on tänään niin tuttu. Se tuoksuu samalta kuin siitä asti kun aloin kirjoittaa sitä. Kaikki on samaa vaikka kaikki on eri tavalla. Volvo kannattelee. Tai ehkä minä itse kannattelen kirjoittamalla Volvoa. Tai ehkä kukaan ei kannattele mitään. Ehkä Volvo vain on. Tässä. Volvo on optimistinen teko. Usko siihen, että se tulee valmiiksi. Usko seuraavaan sanaan. Volvo on Volvo on Volvo. Kahvin tuoksu ja musta kynänjälki valkoisella sivulla. Teetahrat sillä samalla sivulla. Liikkeessä lepäävä käsi. Katse kahvilan halki ja ikkunan läpi. Katse, joka ei näe kadun toisella puolella nousevaa taloa, vaan Volvon.

Optimistien optimisti. Että se tekee hyvää ihmiselle.

torstai 18. syyskuuta 2014

Sivuääni

Jahans. Nyt sitten iski tajuntaan se fakta, että yksi sivuhenkilöistäni Volvossa on hajutonmautonväritön. Damn it! Sivuhenkilölle pitää kehittää se juttu, joka tekee hänestä hänet. En ole aiemmin ajatellut häntä erityisen hajuttomanamauttomanavärittömänä, mutta nyt tajusin, että näinhän on. Erehdyinkö sanomaan aikaisemmin tänään, että saan ehkä kuitenkin Volvoa fiksattua aika paljon aika lyhyessä ajassa? Krhm. Toivedeadlineni, joka oli kuun vaihteessa, ei todellakaan onnistu, mutta eipä se ollut kiveen hakattukaan. Jos jotain, niin tällä hetkellä tajuan sen, että on turha ruoskia itseään, jos Volvo ei edisty ihan lentämällä. Mutta mutta. Se sivuhenkilö. Tarvitaan lisää. Hitsi vieköön. To do -listani vain pitenee ja pitenee. No. Kyllä se tästä. Ennemmin tai myöhemmin.

Välihuomautus

Flunssa alkaa olla flunssittu ja huomenna minulla on lomapäivä=kirjoituspäivä. Olen miettinyt Volvoa, olen miettinyt palautetta, olen tullut lopputuloksiin. Rakennetta uusiksi, yksi juonenkäänne uusiksi, pientä lisäystä sinne ja tänne, delete-nappulaa... Ja vaikka muutokset ovat aika isojakin, en usko, että niihin menee hirveän kauan aikaa. Siis jos vain saan aikaa ja itseäni niskasta kiinni. Muutama kunnollinen kirjoitussessio, niin olen varmaan jo aika paljon pidemmällä.

Sairastellessani luin elämäni toisen Agatha Christien, Kuolema ilmoittaa lehdessä. Neiti Marplet ovat kuin aikuisten Viisikoita. Niihin jää samalla tavalla vähän koukkuun.


tiistai 9. syyskuuta 2014

Syys

Flunssaa pukkaa. Pää on ämpärissä ja kuumemittari kiekuu kainalossa. Otsalla kävelee joukko muurahaisia märin jaloin. Ulkona sataa. Se on hyvä. En jaksa lukea, en ajatella. Ehkä jonain toisena iltana.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Pelkään

Pelkään sitä, etten osaa. Pelkään, etten jaksa. Pelkään, etten kykene kuitenkaan. Pelkään, että olen liian vähän. Pelkään, että jään aina vajaaksi. Pelkään aika monia asioita.

Olin lomalla. Välillä olo on hetken ajan reipas. Sitten iskee taas väsymys. Miten ikinä voin jaksaa kaiken. Eikä ole kyse siitä, että edessä olisi määrättömän paljon asioita. Työt, liikunta, kirjoittaminen. Minä en vain jaksa. Pelottaa tarttua Volvoon, koska pelkään, että tämä ei-jaksaminen tekee sen, että en osaa kirjoittaa siitä kunnollista. Pelottaa myös, että vaikka jaksaisinkin, en silti koskaan osaisi, mutta nyt on päällimmäisenä tämä: miten on tarkoitus jaksaa kun väsyttää näin paljon.

Haluan kirjoittaa Volvoa, haluan kirjoittaa kahta novellia. Enkä jaksa. Raavin vähän raakatekstiä vihkoon, ajattelen siinä ääneen Volvoa ja välillä näen valon ja välillä en.

Luin lomalla kolme kirjaa. Eniten mielessä pyörii Veera Salmen Kaikki kevään merkit. Miten hieno ja täysinäinen. Tavallaan se innostaa: haluan irrottaa vaatimuksista ja oletuksista ja siitä mitä kukaan ikinä ajattelee tai tulee ajattelemaan, haluan vain kirjoittaa Volvon. Tavallaan Kaikki kevään merkit myös masentaa: miten hieno ja täysinäinen. En minä pysty koskaan. En ainakaan, jos jaksan näin vähän. Jos jaksan näin vähän ja silti teen vaikka mitä, mutta siltikään väsymys ei mene pois. Ei tekemällä eikä lepäämällä. Haluaisin jaksaa kirjoittaa ja innostua asioista. Juuri nyt en jaksa. Puolen tunnin päästä jaksan taas ehkä vähän aikaa. Enpä tiedä. Menen syömään.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Tyhjää päässä

Ja tuon äskeisen aivoissa tapahtuneen vipellyksen jäljiltä olen aika tosi väsynyt ja minusta tuntuu, että Volvo on aika tosi paska. Anteeksi kielenkäyttöni. Niin kamalasti vielä työtä ja saanko minä siitä ollenkaan hyvää ja kiinnostaako se ketään ikinä. Pitääkö kaiken olla nykyään yltiöpäisen erikoista ja raflaavaa, olenko minä lopultakin vain liian sisäsiisti ja liian tylsä? Onko Volvo haaleaa pastellinsävyistä violettia, vaikka pitäisi olla kirkuvaa punaista ja myrkynvihreää ja munakoisonväristä ja kirkkaankeltaisia roiskeita päällä? Ketä kiinnostaisi ikinä tuollainen tarina? Onko se mistään kotoisin? Jos on, niin olenko minä oikea ihminen kertomaan sitä? Osaanko minä ikinä? Kannattaisiko nyt mennä nukkumaan ja lakata ajattelemasta mitään? Miksen saa istua alas heti huomenna ja kirjoittaa Volvosta sellaista, millaiseksi se ansaitsee tulla? Pystynkö ikinä kirjoittamaan Volvosta kunnollista, jos minulla ei ole kunnollista, keskeytymätöntä aikaa sille? Riittääkö Volvo? Onko se tarpeeksi? Vai onko se vain tylsä? Tarkoittaako se vääjäämättä sitä, että minäkin olen tylsä? Alkaako nyt itku ja hammasten kiristys? Osaanko minä kirjoittaa enää ollenkaan? Olenko koskaan edes osannut? Miksei linnuilla ole huulia? Miksi minun tapani kirjoittaa on sellainen, että tulee niin paljon hukkatekstiä? Miksen tiedä alussa mihin menen ja miksi? Siksi ettei se ole minun kirjoittamistani mutta ääääh.

Muurahaispesä päässä

Ah, viimeinenkin esilukijapalaute Volvosta saapui tänään. Se oli hyvä palaute ja siinä oli kommentoitu tiettyjä samoja elementtejä kuin parissa aiemmin saamassanikin palautteessa, joten nyt tiedän, että ne asiat tosiaan ovat ongelmallisia, kun useampi ihminen niistä huomauttaa. Ehdin tuossa jo vähän pohtiakin rakennetta ja jännitettä, joka ilmeisesti hiipuu tietyssä kohdassa Volvoa, ja saatoin ehkä saada idean, miten ongelman ratkaisisi. Katsotaan, katsotaan. Nyt annan palautteiden muhia viikon verran ja alitajunta saa hoitaa hommiaan. Ja kahdeksas päivä maanantaina alkaa virallinen loppukiri. Yritän saada Volvon kuosiin syyskuun loppuun mennessä. Aikataulu on kyllä enemmän kuin kunnianhimoinen, koska joudun pistämään Volvon loppupuolta aika paljon uusiksi, mutta ainahan sitä voi yrittää? Ja toisaalta pitää sitten taas muistaa, että en ole tänä syksynä ihan vahvimmillani henkisesti kesäisen menetyksen takia, joten jos Volvon seuraava versio ei ole valmis syyskuun viimeisenä, ja alan ruoskia itseäni siitä täällä blogissa, niin pistäkää sille hommalle stoppi!

Väsyttää ihan älyttömästi, mutta tuon äsken saamani palautteen takia aivoissa kuhisee. Pitää mennä nukkumaan, mutta miten voi nukkua, kun pää tekee töitä ja Volvo uudelleenmuotoutuu koko ajan. On ehkä pakko lukea sängyssä jotain ihan muuta (esim jotain Britta-kirjaa (Lisbeth Pahnke), joita olen taas alkanut lueskella ruokalukemisina ja muutenkin; varma merkki siitä, että aivot kaipaavat breikkiä), että saan unen päästä kiinni. Toivon taas, että alitajunta tekisi hommia vaikka sitten nukkuessakin, ja kaiken kypsyttelyn jälkeen Volvo tulisi esille kirkkaana ja kiillotettuna.

tiistai 26. elokuuta 2014

Sama vanha

Ei mitään uutta länsirintamalta. Sama vanha virsi. Sama laulu kesät talvet. Niin että ketään ei varmaan yllätä yhtään se, että ostin taas tänään kirjan (tästä on tultava oikeasti loppu, joudun kohta kaurapuurokuurille kun laitan kaikki rahani vain kirjoihin). Tällä kertaa shoppailun tulos oli Annukka Salaman Harakanloukku. Onneksi sentään olen saanut jotain luettua loppuunkin. Makasin eilen illalla kylvyssä ja luin loppuun Katja Kaukosen Vihkivedet. Ja nyt pitää sanoa, että siinä oli novellikokoelma minun makuuni. Parhaiten osuivat ja upposivat kissanovelli Tämän näyn hän jätti (miten kirkas ja sydämeenkäyvän tosi ja vääjäämättömän surullinen!) ja kuolema-aiheinen Sylissä kokonainen elämä (miten - miten!). Jos ette ole vielä lukeneet Vihkivesiä, niin lukekaa pikimmiten. Olen lukenut Kaukoselta tätä ennen Odelman ja tykkäsin siitäkin, mutta Vihkivesistä ehkä vielä enemmän.

Mitäs muuta ei-niin-uutta? Olen kirjoittanut raakatekstiä iltaisin. Kolme tai neljä sivua, ei mitään kummoista, mutta kirjoittanut kuitenkin. Volvoon en ole päässyt käsiksi, mutta olen ajatellut sitä ja saamaani palautetta siitä. Ehkä se ajattelu tuottaa tulosta ja kun sitten pääsen vihdoin kirjoittamaan, tiedän mitä teen. Tai että alitajuntani tietää. Toivotaan niin.


sunnuntai 24. elokuuta 2014

Puhetta

Sain viikonloppuna kolmannen lukijapalautteen Volvosta. Tunnelmat olivat vähän ristiriitaiset, ennen kuin alkoi naurattaa: kyllä huomaa, että Volvo on vielä kovin ihon alla; palaute laittaa kiemurtelemaan epämukavasti. Teki mieli sanoa, että "ei sen ole tarkoitus ollakaan sellainen tai tuollainen!" tai että "tottakai se menee noin, niin sen halusinkin!". Tosiasiahan on, että sain paljon hyvää palautetta. En tule toteuttamaan kaikkea siitä, mitä lukija nro 3 ehdotti, mutta hän nosti esiin seikkoja, joita sietää miettiä. Ja joitain, joita en ollut miettinyt yhtään. Ai mitenniin olen "valinnut" tietynlaisen kerrontatekniikan Volvoon? En minä mitään ole valinnut, se tuli siihen automaattisesti... Hetkeksi tuli sellainen olo, että olen surkea kirjoittaja, kun en pysty perustelemaan valintojani muuten kuin sattuman avulla, mutta sitten päätin olla huolestumatta sellaisista asioista. Parempi keskittää energiansa Volvon uudelleenkirjoittamiseen ja siihen, miten siitä tulee parempi.

Mitä palautteeseen tulee, niin huomaa, että Volvo on tekstinä vielä nuori: en ole vielä sinut sen vahvuuksien kanssa. Kun palautteenantaja kirjoitti sähköpostinsa alkuun, että "en luettele tässä palautteessa Volvon hienouksia, koska niitä on niin paljon, ja lisäksi ajattelen, että huonouksien esiinnostamisesta on enemmän hyötyä", minä vääntelin naamaani. En oikein osaa hahmottaa vielä Volvon hienouksia, joten pelkään niiden puolesta seuraavalla editointikierroksella. Ehkä deletoin ne vahingossa? Ja olihan se niinkin, että kun palautteessa ei ollut mainittu niitä onnistumisia, niin itsestä alkoi tuntua siltä, että onko niitä onnistumisia lainkaan koko kässärissä, vai onko Volvo sisältä silkkaa silkkoa. Niittasin nuo ajatukset alkuunsa heti kun tunnistin ne. En halua vajota siihen suohon, että mietin, onko Volvo mistään kotoisin. Parempi vain kirjoittaa siitä parempi kuin mitä se nyt on.

Kolme esilukijapalautetta saatu. Neljättä vielä odotan. Onneksi olen saanut hyvää palautetta Volvosta. Nyt ei tarvitse enää kuin kirjoittaa se uudestaan... Ajattelin, että minulla olisi syyskuun loppuun aikaa, siis oma-asettama deadline, mutta saa nyt nähdä. Riippuu vähän siitä, pitävätkö omat suunnitelmani paikkansa vai buukataanko minut minulta kysymättä muualle. Toivottavasti saisin omaa aikaa, sillä Volvo on pakko kirjoittaa pian. Eikä vain puhua siitä.

ps. viimeistä kappaletta editoitu Maijan kommentin perusteella, koska sanamuotoni olivat kökköjä :).

torstai 21. elokuuta 2014

Sekulipussi

Ihan vahingossa ostin taas yhden kirjan. Se oli keittokirja, niitä ei lasketa, eihän? Nimimerkki "lähti lapasesta jo kuukausi sitten".

Yritin ostaa myös elämäni ensimmäisen e-kirjan, mutta ei onnistunut, koska minulla on muka väärä käyttöjärjestelmä kännykässä. Pitäkää tunkkinne, johan sitä luettavaa onkin paperiformaatissa.

Tänään näin tivolivalot, steampunkhenkisiä soittimia, lettuja, veistoksia, pronssisia lintuja, lyijylasi-ikkunoita ja ruokaa. Seuraavaksi unta.

Kirjoitin neljä sivua raakatekstiä. Yritän nyt vähän edes melkein joka päivä. Jotain, mikä pitäisi äänen auki ja sormet vireessä.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Pelastusvene, riippumatto, hevonen, koti

Pyykit vetelevät pesukoneessa viimeisiään. Tiskit ovat valuttaneet pahimpansa jo. Raivasin ruokapöydän ja pyyhin sen. En ole nähnyt pöydän pintaa kunnolla pariin kolmeen viikkoon. Nyt oli pakko, sillä kynttilää ei voi laittaa aikakauslehtien, epämääräisten muistilappujen, saksien, sanomalehtien, vitamiinipurkkien ja muun vastaavan sekaan. Sytytin kynttilän, tein mukillisen pu'erhiä ja otin kirjoitusvihkon. Ihan väkiselläkin. Eikä ollenkaan sillä tarkoituksella, että siitä olisi mitään volvollista hyötyä. Hyöty pois, terveys tilalle. Neljä sivua raakatekstiä. Kyllä se rauhoitti. Rutiini on heti pinnan alla, kun sen vaan antaa tulla. Kun antaa sille mahdollisuuden. Juuri nyt tuntuu siltä, että kirjoittaminen kantaa vielä tänäkin syksynä. Minun pelastusveneeni. Se kantoi minua viime syyskuussa kun olin neljä viikkoa kirjoitusvapaalla ja kesän hautajaisille oli soitettu alkusoitto. Muistan kuinka makasin sängyllä ja itkin ääneen ja pitkään, kun kuulin huonot uutiset. Muistan, kuinka menin joka aamu kirjoituskahvilaan ja kirjoitin pari kolme tuntia. Sen jälkeen tulin kotiin, söin lounasta ja lounaan jälkeen kirjoitin pari kolme tuntia. Kirjoittaminen kantoi, vaikka ahdisti ja itketti. Niin se tekee nytkin, kunhan minä annan sen tehdä niin. Joskus on vain muka ylipääsemättömän raskasta tarttua kynään päivän päätteeksi. Onhan se. Mutta se on vähän samanlaista kuin liikunta: kun kuluttaa energiaa, saa energiaa. Tai jos ei aivan saa energiaa, niin ei kirjoittaminen ainakaan väsytä sillä tavalla kuin sen ennakkoaavistusten mukaan piti. Se väsyttää hyvällä tavalla. Se antaa hyvää energiaa. Kunpa minä vain jaksaisin laskea itseni sen varaan ihan kokonaan ja jaksaisin luottaa siihen, että se kantaa. Eikä ole mitään syytä epäillä etteikö kantaisi, sillä ei ole todisteita päinvastaisesta. Menen ripustamaan pyykit.

tiistai 19. elokuuta 2014

Mysteemi

Ostin lauantaina Agatha Christien Murha maalaiskylässä. Se tulee olemaan elämäni ensimmäinen luettu Agatha Christie. Joten, kuten huomaatte, jatkan itseni sivistämistä heinäkuussa luettujen Munron, Austerin ja Hustvedtin lisäksi. En kyllä voi aloittaa Christietä vielä. Kesken on Cattonin Valontuojat. Jestas, että on pientä printtiä paksussa kirjassa, vaikka kyllä kai se pienempääkin voisi olla. Yritän nyt kuitenkin keskittyä siihen. Jos tuota minun lukemistani nyt keskittymiseksi voi sanoa.

Lukemattomien kirjojeni pino ei ole enää pino, vaan kaksi pinoa. Onnetonta. Jotain on tehtävä, eikä se jotain ole se, että kieltäisin itseltäni kirjojen ostamisen. Ei juuri nyt. Kirjat ovat lohduttajia. Kirjoittaminenkin olisi lohduttaja, mutta se vaatisi ihan vähän enemmän aikaa ja jaksamista mitä minulla on nyt. Pystyn kyllä tekemään sitä päivätyön ohella, kun kerran on pakko, mutta jotenkin en ole vielä päässyt ihan kiinni tähän kaikkeen. Työssä käyntiin, siihen että pitäisi siivota, harrastaa liikuntaa, tiskata, pyykätä, tavata ystäviä, lukea kirjoja, tehdä käsitöitä, silittää vaatteita, rentoutua, käydä elokuvissa, käydä taidenäyttelyissä ja kirjoittaakirjoittaakirjoittaa. Siis ihan normaaliahan tuo normaalisti on, mutta nyt, kun hautajaisista on vasta kuukauden verran, minulla on vaikeuksia mahduttaa kaikki niihin tunteihin, jotka on käytettävissä. Kun osa ajasta menee kuitenkin siihen, että väsyy ja ikävöi. Kyllä minä tästä taas kirjoitan, ihan lähiaikoina, kunhan vain. Ja sitten luen sen Christienkin.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Konepellin alla

Olen palannut Volvoon tänään. Tiedostoa oli muokattu viimeksi toinen kesäkuuta. Kesäkuun puolivälin jälkeen kirjoitin vihkoon yhden uuden kohtauksen. Siinä se. Ja tänään taas. Kirjoitin kesäkuisen kohtauksen käsikirjoitukseen, karsin paljon ja sain sen hyvään kohtaan. Korjasin toisen kohtauksen, poistin yhden yksityiskohdan, joka väänsi käsikirjoitusta väärään suuntaan. Sen lisäksi lähetin Volvon kahdelle lisälukijalle, sillä touko-kesäkuussa hankkimistani kolmesta esilukijasta yksi on luopunut leikistä. Haluan saada vielä lisää palautetta Volvosta, vaikka tiedänkin sen ensimmäisen saamani palautteen perusteella jo, mihin suuntaan menen. Sinne, minne menin jo tänään. Mutta haluan vielä lisää kommentteja ja vahvistusta joidenkin darlingien tappamiselle. Toivottavasti uudet lukijat ehtivät antaa palautetta pian.

Olen puhunut viime päivät kirjoittamisesta niin paljon, että kun palasin tänään reissuiltani kotiin, ajattelin, etten halua edes ajatella kirjoittamista muutamaan päivään. Sitten avasin koneen ja aloin kirjoittaa Volvoa. Ei tässä kysytä nyt, että laiskottaako vaiko ei. Volvo pitää saada siihen kuntoon, että saan lähetettyä sen ensimmäiselle kustantamokierrokselleen. Paitsi että nyt minua kyllä väsyttää ja väsyttää ja väsyttää, ihan taukoamatta ja painavalla kädellä. Toivottavasti viikonloppu tuo kymmenen tunnin yöunia, sellaisia jotka virkistävät yhtä paljon kuin jos olisin nukkunut kaksikymmentä tuntia.

lauantai 9. elokuuta 2014

Murenia

Ostin tänään Eleanor Cattonin Valontuojat. En voi aloittaa sitä vielä, koska muutaman päivän ajan on sen verran paljon ohjelmaa, etten ehdi. Sitäpaitsi minulla on kesken Katja Kaukosen Vihkivedet. En ole lukenut sitä vielä pitkälle, mutta kokoelma on hyvä. Kaukosella on varma ote, ei tarvitse pelätä kielen horjuvan tai minkään muunkaan. Tykkään.

Olen ostanut tänä kesänä hirveästi kirjoja. En tiedä mihin joudun niiden kanssa, koska ne eivät mahdu kirjahyllyyn. Pitäisi sitäpaitsi lukeakin ahkerasti, koska lukemattomia on niin paljon. Kirjoituspöydällä alkaa olla liikaa pinoja. Kirjahyllyt täynnä. Pitää saada isompi kirjahylly, mutta kun se tarkoittaa sitä, että pitää hankkia isompi asunto. Kalliiksi käy tämä lukeminen.

Kirjoittaminen alkaa pyörteillä mielessä. Kaikki se, mikä on houkuttelevaa, eikä johda mihinkään. Niinkuin eräs yhdeksänvuotias Cooper, josta kuulin viime viikolla. Cooper-parka ei tiedä, kuinka kirjallinen henkilö hän onkaan. Tulee tällaisia, coopereita ja pieniä murenia sieltä täältä, ja haluaisin kirjoittaa ne talteen. En tiedä mitä teen Cooperilla - tai ehkä tiedänkin, mutta joka tapauksessa, pitäisi kirjoittaa. Sitä taas haittaa se, että on kuuma (paitsi että nyt alkaa laantua, miten ihanaa!) ja se, että olen hirveän väsynyt. Samana päivänä pitäisi olla aikaa lepäämiseen ja kirjoittamiseen, mutta ei se onnistu arjessa. Kunhan tämä kesä tästä tasoittuu, niin yritän kasata taas arkeni sellaiseksi, että kirjoittaminen on osa sitä. Ja ehkä tässä saa levättyä, kun ilma viilenee ja kotona ei ole niin kuuma ja saa paremmin nukuttuakin sitten.

Kun kävin ostamassa Cattonin Valontuojat, katselin samalla läpi Akateemisen kirjakaupan kotimaiset romaanit. Hymähtelin huomatessani, kuinka monen kirjailijan on jollain tapaa tuttu - ei siis kirjailijana vaan muuten. On vanhoja opiskelukavereita ja on kaverinkavereita. Minä puutun. Jos kerran nuo, miksen muka minäkin? Jonain päivänä vielä, jonain päivänä, ei niin kovin kaukaisessa tulevaisuudessa, eikö niin? Minäkin.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Katselen satulaa varovasti matkan päästä ja totuttelen ajatukseen, että nousen jonain kauniina päivänä takaisin sinne satulaan

Hain eilen postista Margaret Geraghtyn kirjoittamiskirjan The Five-Minute Writer. Excercise and Inspiration in Creative Writing in Five Minutes a Day. Olen kirjoittanut viimeksi juhannuksen jälkeisen keskiviikon aamuna. Sen jälkeen en mitään, ei sanaakaan. Viikonloppuna olisi tarkoitus kirjoittaa. Vaikka haluan kirjoittaa Volvoa, se tuntuu väsyttävän suurelta urakalta. Kirjoittaminen tuntuu energiaa vaativalta tekemiseltä. Sellaiselta, että tässä helteessä ja töihin palanneena siihen ei mitenkään riitä energiaa. En tiedä. Sen tiedän, että Volvo on luotettava ja hyvä ja turvallinen. Eikä hommaa varmaan ole ihan niin paljon (optimisti!) kuin mitä näin ennakkoon ajattelen. Tai sitten on. En tiedä. Siksi ajattelin tänään ihan varovasti tehdä jonkun noista The Five-Minute Writerin harjoituksista. Ihan vaan kokeillakseni, pysyykö kynä kädessä ja että pysynkö minä pystyssä. Ei mitään paineita, ei mitään vaatimuksia. Viisiminuuttinen vain sillä aikaa kun odotan, että päivät haalenevat ja tarkenen taas kirjoittaa, ilman että pelkästä istumisesta tulee hiki.

maanantai 4. elokuuta 2014

Kirjoista

Korkkasin äsken uuden muistikirjan. Päätin, että on keskityttävä hyviin asioihin ja aion laittaa muistiin joka päivä (tai ainakin melkein) päivän hyvät asiat. Ne jotka ovat ilahduttaneet, ne joista olen kiitollinen, ne joista tuli hyvä mieli. Luulen, että tarvitsen tulevina aikoina sitä, että osoitan itselleni hyviä asioita. Koska niitäkin on, kaikista pahoista huolimatta.

En ole kirjoittanut, olen lukenut. Kaiken liikenevän ajan, mikä ei ole ollut kovin paljon, mutta kuitenkin. Olen lukenut Austerin, Munron, Hustvedtin ja paikannut niillä aukkoja sivistyksessä. Nyt otin välipalaksi Jarkko Tontin Vedeeran tarun. Sen jälkeen tulee Don DeLilloa, Katja Kaukosta, Annika Idströmiä, Anne Enrightia, ehkä Thoreauta ja Mülleria. Luulin alkuunsa, että tämä kesä olisi oivaa kauraa kevyelle kirjallisuudelle, kunnon chicklitille ja että viihde kuorruttaisi päiväni. Kissinpissit. Harvinaisen asialinjalla ollaan oltu. Viihde ei nyt vaan sopinut tähän saumaan. Piti olla painavampaa kun on painavaa. Hirveän monissa lukemissani kirjoissa on kuollut joku. Piti sitten valikoida sellaisia kirjoja kaiken päälle, näköjään.

Kuu on puolikas ja oranssi. Ei huvita mennä nukkumaan, koska on niin kuuma. Ei jaksa olla hereillä, koska on niin kuuma. Ulkona on viileää ilmaa, mutta se ei halua tulla minun seinieni sisälle.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Teetä ja kynttilänvaloa tulevaisuuteen

Tänään sain ulkomaantuliaisia. Ihana ystävä oli ajatellut minua kesken kaiken ja sain tuliaisiksi kynttilänjalan ja katsokaa millaisen! Nyt ei tarvitse kynttilää eikä teetä, koska lämpötila on +30 (ainakin sisällä), mutta sitten kun tulee syksy, niin sytytän kynttilän ja otan tuohon viereen ihan oikeankin teekupin. Ihana kynttilänjalka!


Ei tänään muuta.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Volvon lukijapalautteista

Sain joku aika sitten kaiken murheen keskellä lukija nro 2:lta palautetta Volvosta. Luin sen läpi, mutta en tehnyt asialle mitään. Aina välillä, silloin kun en ole ollut liian väsynyt ajatellakseni, olen ajatellut Volvoa. Lähinnä sitä, että pitäisi kirjoittaa, mutta olen myös miettinyt, että mitä seuraavaksi.

Lukija nro 2:n palaute oli osin samansuuntaista kuin lukija nro 1:n palaute, mutta myös erilaista. Joissain kohdin ihan älyttömän erilaista, esimerkiksi sen suhteen, mihin Volvon pitäisi loppua. En ole itse ollenkaan varma Lukija 2:n kaikista kommenteista - siis että olisin samaa mieltä. Sen takia niitä pitääkin vielä miettiä aika tarkasti. Ettei käy niin, että omat, jumittuneet ajatuskuviot estävät minua ottamasta neuvosta vaarin ja tekemästä Volvosta parempaa. Osa Lukija 2:n niistä kommenteista, joista en oikein "tykkää" on ihan totta. Pitää työstää niitä asioita, mutta ei ehkä ihan niin radikaalisti kuin Lukija 2 ehdottaa. Koska jos leikkaan niitä kohtia radikaalisti, Volvo muuttaa luonnettaan liikaa. Mutta noissa Lukija 2:n kommenteissa on paljon sellaista, joista voin ottaa opiksi. Hioa ja höylätä tiettyjä asioita hiukan, ladata toiseen kohtaan vähän enemmän actionia.

Kylläpä tuo ylläoleva kuulostaa tomeralta. En tunne itseäni ollenkaan niin tomeraksi. Nukuin äsken puolitoista tuntia ihan vahingossa, ja voisin mennä jo yöunille. Kirjoittamisen aika on jokus sitten, kun tämä jatkuva unentarve ja toisaalta levoton hytinä rauhoittuvat ja pystyn asettumaan aloilleni.

Sitäpaitsi on kuuma. Ei siinä mitään, että ulkona on kuuma, mutta että sisälläkin on, se on hankalaa.

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Kuikat

Tämä ei ole kuikkajärvi ja silti, sen jälkeen kun yksi meistä lakkasi olemasta, kuikat ovat pysyneet lähellä. Välillä kuikkia on yksi, usein kaksi, enimmillään yhdeksän, eivätkä ne hae etäisyyttä, vaikka niiden pitäisi olla arkoja lintuja. Ei, ne soutavat edestakaisin, kelluvat hajanaisena rykelmänä silloinkin kun minä astun kylmään veteen ja sukellan pärskyen. Sielulintu, lohtulintu. Kuikat ovat kauniita, sulavalinjaisia majesteetteja, salaperäisiä siloniskoja. On ihmeellistä, että ne ovat nyt tässä, kelluvat ihan lähellä aivan kuin vartiossa. Jotenkin lohdullista.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Nyt

Kävi kuikka, sielulintu, saattoi matkaan.

Ei ole sanoja. Suru jäi.



Palaan kun kirjoitan taas.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Pysähdys

Nyt olen varmaan hiljaa hetken.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Yhdeksän

En jaksanut kirjoittaa eilen. Yritän huomenaamulla ennen kuin pitää ottaa taas vastaan elämän raadollisuutta. Ehkä aamuhetki on hyvä. Ehkä kirjoittaminen auttaa.

Sää on vääränlaista. Pelkään, että kun se normalisoituu, koska niin väistämättä käy, se tuo mukanaan jotain väistämätöntä.

Tein googlen kuvahaun sanalla "suru", koska halusin nähdä kuinka kuvat sen kuvaavat. Haun tulokset olivat jotain ihan muuta kuin olin kuvitellut. Paljasrintaista mangaa. Ei ihan sitä, mitä etsin.

Väsyttää, mutta ei nyt vielä nukkumaan. Huomenaamulla saan nukkua vähän pitempään kuin normaalisti arkena. Ja kuitenkin väsyttää, kun herää, joten ei vielä nukkumaan. Sitäpaitsi pyykkikone murisee vielä.

Tänään Hesarissa oli arvostelu Henni Kitin Elävän näköiset -romaanista. En lukenut siitä kuin ihan vähän alkua ja ihan vähän loppua, koska Elävän näköiset on tuossa kyynärpääni vieressä, enkä halua spoilata sitä. Vähästä lukemisestani ymmärsin sen verran, että arvostelu oli kiittävä.

Haluaisin olla kehdossa tai riippukeinussa tai rattaissa. Olisi tasainen liike ja saisi nukahtaa siihen. Joku toinen huolehtisi asioista. Huomenaamulla olen taas jaksavampi.

Sitäpaitsi menkää luovuttamaan verta. Veripalvelun etusivulta näkee, mikä veritilanne on. Jos kiinnostaa. Jos ei kiinnosta, niin menkää luovuttamaan silti. Sokkona. Ei mene hukkaan. Koskaan.

Yritän miettiä jotain hyvää luettavaa. Minulla on taas niin monta kirjaa kesken, että pahaa tekee. Kaikkia en ole edes maininnut tuolla sivupalkissa. Tänään vapautin kirjoja lähikirjaston kirjanvaihtopisteeseen. Kai viisi. Enempää ei mahtunut palautusten kanssa samaan kassiin. Odottavia on vielä kahdeksan.

En ole avannut kaihtimia tänään. Pitäisi sytyttää valoja, että näkee.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Vähän vaille kahdeksan

Olen ollut tänään töiden jälkeen niin aikaisessa liikkeellä, että minulle kello on nyt jo puoli kymmenen, ainakin, eikä vasta vaille kahdeksan. Olisi harvinaisen hyvää aikaa kirjoittaa. Ottaa vihko käteen ja istua alas ja kutsua luokseen se uusi kohtaus Volvoon, joka on tulollaan, mutta josta en tiedä enempää kuin raamit. Olisi hyvää aikaa katsoa, mitä raamien sisälle ilmestyy. En ole kuitenkaan ihan varma, jaksanko. Väsyttää. Kello on vasta vaille kahdeksan. En tiedä mitä tekisin niin pitkään, että tulee nukkumaanmenoaika, mutta en silti oikein jaksaisi tehdä mitään. Tekemistä kyllä olisi. Tiskaus, siivoaminen, pari päälimmäistä mainitakseni. Olisi käsitöitäkin kesken. Olisi suruja surtavana. Olisi kirjoja luettavana. Telkkarinkin voisi avata. Pyykkiä silittää. Järjestää. Kirjoittaa päiväkirjaa, jota en ole kirjoittanut vuosiin. Olisi runoja luettavana ja itkuja itkettävänä, olisi pölyjä pyyhittävänä ja puheluita soitettavana. Olisi unta nukuttavana, sillä tuntuu ettei mikään määrä unta riitä. Olisi Volvo kirjoitettavana. Volvo. Pitäisikö minun kuitenkin yrittää laskeutua sen kannettavaksi, vaikka olen niin väsynyt, etten jaksaisi. Katsotaan. Kello ei ole vieläkään kahdeksaa.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Hiljalleen

Kirjoitin viikonloppuna ehkä kolme sivua raakatekstiä. Olen ajatellut Volvoa, ehkä kolme minuuttia, mutta kuitenkin. Se alkaa nousta taas mieleen ja kai minulla on ollut sitä ikäväkin, koska ajatus siitä, että saa taas kirjoittaa Volvoa, tuntuu raukealta ja helpottavalta. Jospa ehtisin alkavalla viikolla. Toivon kovasti. Haluaisin kirjoituskahvilaan kirjoittamaan, mutta se on varmaan liikaa vaadittu kun miettii mitä kaikkea minun pitää ehtiä ensi viikolla töiden jälkeen. Mutta jos jossain välissä, kotona sitten, jos ei kahvilassa. Olisi ihanaa, jos saisi hetken levätä Volvossa.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Sanokaa hyviä asioita

Joskus huolestuttavien päivien iltoihin puhkeaa kriisejä ja vaara on ilmassa tiheänä ja tahmeana, ja vatsalihakset puristuvat pelosta kasaan. Silloin on hyvä, jos on ystävien seurassa kun odottaa uutisia ja toivoo niiden olevan olosuhteisiin nähden hyviä ja pelkää huonoja. Tällä kertaa väliaikatiedot olivat ookoon puolella, olosuhteisiin nähden. Toivon ja uskon, että tämä kriisi painuu vielä olosuhteisiin nähden hyväksi. Ja tänään oli hyvä, että uutisia odottaessa pystyi puhumaan tai olemaan hiljaa ystävien kanssa. Ystävien läsnäolo kevensi taakkaa ja piti rauhallisempana kuin ilman heitä. Kiitos Hillokuningatar, kiitos Hillokuningattaren mies. Kiitos siitä, että kuljette rinnalla ettekä vetäydy pois. Ja kaikille teille jotka luette tämän - sanokaa rakkaillenne, että rakastatte, että he ovat tärkeitä. Sanokaa ystävillenne, että he ovat tärkeitä ja että arvostatte heitä. Olkaa kiitollisia niistä rakkaista, jotka ovat luonanne. Ajatelkaa hyviä ajatuksia. Maailmassa on ihan tarpeeksi pahoja asioita ilman, että niitä ajattelee vielä itsekin.

Ja nukkukaa hyvin tänä yönä.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Suklaata

Tälle illalle olen buukannut itselleni lukuhommia. Hankin levyn Lontooraesuklaata lukuhommien tueksi. Minun ei yleensä tee mieli suklaata, keskimäärin kaksi kertaa vuodessa, joten sitten kun tekee mieli, niin annan halulle periksi ihan suosiolla. Sitäpaitsi sanovat, että suklaa nostaa serotoniinitasoa, ja sille on kyllä tarvetta. Viimetalvinen iso paha ei mene pois eikä ole menossa pois ja tänään on taas hiukan huolestuttava päivä. Ei ole läpeensä hyviä vaihtoehtoja olemassa, on vain olosuhteisiin nähden hyviä vaihtoehtoja, joissa on kaikissa kitkerä sivumaku. Sitten kun ne huonot vaihtoehdot muistuttavat olemassaolostaan, tulee aina halju olo.

Otan siis suklaalevyni ja käyn. Istun sohvaan kone sylissä ja luen loppuun erään käsikirjoituksen, joka on minulla palautteella. Syön suklaata. Lepuutan. Ajattelen Volvoa, niin kuin eilen illalla sängyssä. Tiedän yhden uuden kohtauksen, joka minun pitää kirjoittaa Volvoon. Tiedän miten minun pitää Volvoa korjata. Sitten kun on aikaa. Ehkä ensi viikolla tai sitä seuraavalla.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Lehti

Kävin tänään Stockmannilla ja ostin lehden nimeltä Skriva. Lehti kirjoittamisesta, ikävä kyllä ruotsiksi ja minun ruotsini ei ole hirveän hyvässä huudossa tätä nykyä, mutta ostin joka tapauksessa. En ole ollenkaan varma, että innostun lehden sisällöstä sitten kun tankkaan sen läpi, mutta jotenkin tuo houkutti: kiiltävät kannet (pahoittelut huonosta kuvan laadusta tuossa alla, en jaksa ottaa parempaa kuvaa), kansikuva kuin missä tahansa aikakauslehdessä, sisäsivujenkin paperi naistenlehtilaatua, ylipäätään kuin mikä tahansa lehti, mutta kirjoittamisesta. Ostin. Luen jossain vaiheessa, katsotaan mitä olen mieltä. Jos ei muuta, niin tuleepahan hangattua ruostetta harvoin käyttämäni ruotsin kielen päältä.





Mitä muuta tänään? En oikein tiedä. Ei aikaa ajatella. Lukija 1 antaa minulle palautteen Volvosta juhannuksen jälkeen. Tarkoittaa, että siinä kohtaa tulee sitten se hetki, kun alan kirjoittaa uudelleen. Seuraavaa versiota. Olen pureskellut Tuntemattoman lukijan palautetta ja se muhii päässäni koko ajan ja tekeytyy siellä. Sitten kun alan taas, osa työstä on jo tehty, ajatustyöstä siis, ei mitään muuta tietenkään.

Alakulo ja väsymys sekoittuvat toisiinsa. Keittiössä on paljon pikkutomaatteja. Lattialla kirjoja, ja pöydällä myös. Koko päivä on ollut sateinen, mutta se ei haittaa, koska ei ole ollut kylmä. Sitäpaitsi sade on hyvä. Jotenkin kotoisa. Sopii mielialaan, sillä riitelisihän se minun pääni sisuksen kanssa, jos aurinko paistaisi pilvettömältä oikein ilolla.


keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Menisin

Tänään meillä asuu väsymys ja alakulo. Siirrän sitä sivuun ja ajattelen lihasten raukeutta ja tekstiä, jonka lukemista aion jatkaa. Illat ovat valoisia ja kun menen ajoissa nukkumaan, makaan valkeassa ja mietin miten kukaan voi nukkua kun on niin kirkasta. Se ei päde aamuihin, silloin voisin nukkua pitempään. Taivas on haalea ja niin olen minäkin. Haalea ja vähän surkea ja taistelen itseäni pahasta mielestä pinnalle. Edes niin, että seison siinä vain kaulaan asti, enkä niin, että vain hiukset nousevat pintaan. Piirongin päällä on sydän ja kaksi lintua. Sydämestä, ilolla, nautiskellen, suoraan fyysisestä minusta ja vereslihasta, ja linnut päälle, kevyenä kuin lintu. Sillä tavalla pitäisi kirjoittaa.

Kaiho, haikeus ja hitaat sanat nyt kun vihdoin pysähdyn päivän lepatuksesta. Miten on karvaita värejä ja kirkkaita värejä samassa matossa, miten se karvas puu on niin suuri ja varjostaa niin paljon. Menisin nukkumaan vaahteran latvan viileään pöyheään syliin jos menisin.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Niin kuin muulloinkin ja kuitenkaan ei

Hetki kirjoituskahvilassa. Kiva kun kävit, juuri ennen kuin suljen oven perässäni. Ruoka. Tietokone. Pyykki joka kastelee puseron rinnan kohdalta sillä aikaa kun kannan sitä kahden metrin matkan koneelta telineelle ja kylmä märkä suudelma, joka jää puseroon hetkeksi, ennen kuin sulaa pois. Puhelinkeskustelu. Tietokone. Pu'erh-teetä ja samanlaiseen mukiin hedelmiä ja marjoja ja inkivääriä blenderissä soseutettuna. Korkea jakkara sohvan ääreen, molemmat mukit siihen ja kone reisille lämpimänä kuin kani, mutta eri muotoisena ja paljon kovempana. Lukemista ja luetun ymmärtämistä. Sanat sekoittuvat ja kello on tarpeeksi että voi mennä ajoissa nukkumaan ja jättää loput huomiselle. Raskaat äänet ulkoa avoimen ikkunan kautta. Väsymyksen sumentama katse. Viittä vaille vajaa kirja sängyn vieressä ja aikomus saada sulkea se kokonaan ennen unta. Sama sänky kuin eilenkin. Samat unet ja kuitenkaan ei.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Lukijapalaute!

Iik apua. Sähköpostissa odotti viesti Tuntemattomalta lukijalta, joka on nyt sitten lukenut Volvon ja kertoi, mitä mieltä on siitä. Kyllä jännitti avata viestiä ja kyllä jännitti avata liitetiedostoa, jossa palaute oli. Ai miksikö? Koska Volvo on minun pieni Volvoni, johon minä kyllä uskon, mutta ilman lukijoita en tiedä uskovatko muut siihen. Nyt sitten sain ensimmäisen lukijan kommentit ja ainakin minun Tuntematon lukijani uskoo Volvoon :).

Palaute, jonka sain, on osuvaa ja hyvin monien ongelmakohtien kanssa olen samaa mieltä. Mikä on hyvä, sillä sain vahvistusta omalle tunteelleni. Tuntemattoman lukijan osoittamat ongelmakohdat olivat melko pitkälti sellaisia, jotka olin jo jollain tasolla tunnistanut. Palautteessa oli hauskaa myös se, että lukija löysi Volvosta yhden kuvion, jota en ollut itse tajunnut sinne kirjoittaneeni. Tämä on aina tätä tekstien kanssa: alitajunta tekee hommia ja minä en tajua mitään. Olen jo oppinut hyväksymään sen ja olemaan iloinen siitä. Luulin bonganneeni suurimman osan näistä "onnekkaista vahingonlaukauksista" jo itse, kirjoittamisen jälkeen tai sen yhteydessä, mutta varmaan niitä löytyy muitakin kuin tuo Tuntemattoman lukijan  huomaama.

Tiedättekö mikä on parasta Tuntemattoman lukijan palautteessa? Se, että hän pitää Volvosta ja uskoo siihen. Olen kirjoittanut Volvon niin nopeasti (olosuhteet huomioiden) ja kirjoittaminen on ollut niin intensiivistä, että vaikka omasta mielestäni Volvo on hyvä tai ainakin tulossa hyväksi, niin pelkäsin, että olin tullut ihan sokeaksi Volvolle. Että juoni ei olisikaan kestänyt lähempää tarkastelua ja että Volvo olisi ollut vain huttua, päältä kaunis kakku ja silkkoa sisältä. Mutta että Tuntematon lukija tykkää Volvosta! Voi juku. Miten hienoa, miten ihanaa. Tietenkin Tuntematon lukija on vasta yksi lukija, mutta jos hän olisi suorilta sanonut, ettei tajunnut sanaakaan sekavasti kirjoitetusta soopasta, niin olisihan lähtökohta ollut ihan toinen.

Nyt jään odottamaan Lukija 1:n ja Lukija 2:n kommentteja Volvosta. Jännää :). Yritän malttaa siihen asti, että minulla on kaikkien palautteet kädessäni, ennen kuin alan muokata Volvoa taas uudestaan. Ja sinä, Tuntematon lukija, sinulle vielä kiitos kiitos kiitos siitä, että käytit aikaasi ja vaivaasi Volvoon!