Kävin tänään palauttamassa ne kovan onnen kirjastokirjat, jotka olivat aika myöhässä jo. Kiertelin ihan vähän hyllyjen välissä, mutta en sitten lainannut mitään. Onhan näitä kirjoja täällä kotonakin, parempi lukea näitä ensin. Jotenkin vaan tuntuu siltä, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen: jos kirja ei ole omalla pöydällä, vaan kirjastossa tai kirjakaupassa, niin se tuntuu automaattisesti kiinnostavammalta kuin kirja, joka on omalla kirjoituspöydällä. Vaikka kyse olisi ihan samasta kirjastakin. Hohhoijaa.
Kirjoittelin tänään vähän. Ihan tosi vähän. Ei tullut mitenkään innostunut olo siitä. Luulen, että se on kuitenkin hyväksi. Haluaisin pitää ihan kunnon kirjoituspäivän niin että olisi koko päivä vapaata ja voisi keskittyä kunnolla. Sitä odotellessa pitää varmaan huolehtia siitä, että rutiini ei häviä ihan kokonaan.
Volvon suhteen on edelleen vallalla pessimismi. Juuri nyt ei tunnu siltä, että Volvo on ihan tosi huono, vaan siltä, että mikään ei koskaan muutu. Aina minä kirjoitan uuden kässärin, johon uskon kuin vuoreen, lähetän kustantamoihin, saan hyvässä lykyssä palautetta ja sitten viilaan kässäriä. Uudelleenkirjoitan ja lähetän kustantamoihin. Saan takaisin, uudelleenkirjoitan ja lähetän kustantamoihin. Hyvällä onnella pääsen lähelle, mutta lopulta, vuosien väännön jälkeen kustantamot toteavat, että "ei kiitos, ja lähesty meitä seuraavan kerran jollain toisella kässärillä". Sitten minä hautaan kässärin ja aloitan uuden. Ja sitten tuo koko kuvio uudelleen. Ja uudelleen. Vuosikaudet ja kässärit seuraavat toisiaan ja minä olen tuossa samassa syklissä koko ajan, enkä pääse siitä koskaan pois. En luovuttamalla enkä toisaalta silläkään, että saisin sopimuksen. Vähän lamaannuttava tulevaisuudenkuva. Olisi kivaa olla toiveikas, mutta en nyt vaan ole. Tuntuu siltä, että miksi mikään, mitä kirjoitan, muuttaisi tuota vakiintunutta kuviota. Ei ole mitään syytä.
Vuoristorata-ajelu on kivaa ensimmäiset kuusi kertaa, mutta sen jälkeen alkaa jo vähän kyllästyttää. Harmi vaan, että minut on sidottu tähän vaunuun ja irti en pääse.
7 kommenttia:
Älä lakkaa uskomasta! Vaikka vuoristorata tuntuukin jo tuhannesti ajellulta, siinä saattaa hetkenä minä hyvänsä tulla vastaa uusi ja yllättävä käänne... Toivoa ja luottamusta <3
En tiedä, Katja - tuntuu, että mikään ei voi muuttua tässä ikiliikkujassa. Minä kirjoitan - kustantamot hylkäävät - minä kirjoitan. Enkä pääse pois tästä oravanpyörästä. Tuntuu vain niin epäreilulta ja, no, toivottomalta, että pitää vuosikaudet vain kuluttaa loppuun niitä toivonsa rippeitä. Että aina vain toivoo ja aina vain pettyy.
Joku kanssakirjoittaja sanoi tänä syksynä, kun nähtiin, että työn alla olevan kässärin jälkeen hän kirjoittaa vielä yhden ja jos sillä ei irtoa sopimusta, niin siihen hän lopettaa kirjoittamisen. Minä en voi edes sanoa noin, koska jos en kirjoita, niin mitä minä sitten teen? Ei, se ei vain ole vaihtoehto. Kirjoittaminen on optimistinen teko ja jos en kirjoita, ei ole optimismia. Ja jos ei ole optimismia, miksi nousta sängystä aamuisin? Ehkä minä olen tänään vähän ylidramaattinen, tai sitten en. En tiedä. Juuri nyt on toivo ja luottamus aika vähissä. Kai niitä jostain taas löytyy, kun on sen aika. Kiitos Katja tsempistä ja kommentista. Rämmin täällä pohjamudissa varmaan jonkun aikaa, mutta kyllä täältä jonain päivänä taas kömmitään kuiville.
Minulla meni kuudenteen kässäriin asti, että sain kustantajan ja kymmenenteen, että pääsin edes keskikokoiselle kustantajalle. Kyllä tässä on luovuttaminen aika monta kertaa käynyt mielessä (tai ainakin mietityttänyt, että teenkö jotain ihan perustavanlaatuisesti väärin enkä vain tajua) ja tuntunut epäreilulta, kun joillain on natsannut heti ensimmäisellä kerralla. (Ja tuntuu kyllä, että varmaan teinkin jotain perustavanlaatuisesti väärin ennen kuin aloin lukea kirjoitusoppaita tosissani viidennen kässärin jälkeen.)
Mutta tämähän ei ole reiluuden maailma vaan sinnikkyyden maailma!
Joskus tekee ihan hyvää ryvetä pohjamudissa. Jossain vaiheessa se loppuu kuitenkin. Sitä innostuu taas uudesta ideasta ja sitten sitä jaksaa puurtaa eteenpäin.
Toivottavasti Volvo on se joka saa sopimuksen, mutta jos ei niin pitää muista että kustantamot eivät aina itse ymmärrä milloin heillä on käsissä hyvä kirja tai kirjailija. Grisham sai 28 hylkäystä ennen kun hänen ensimmäinen kirja sai kustantajan ja sekin pieneltä ja tuntemattomalta kustantajalta.
Maija, kiitos kommentista! Emme tosiaan elä reiluuden maailmassa, se on kyllä totta. Toivon, että elämme sinnikkyyden maailmassa, niin kuin sanot, mutta ei sekään liene varmaa ;). Moneskohan Volvo on? Ööö viides kässärini. Katsotaan, montako pitää vielä kirjoittaa, ennen kuin nappaa, vai nappaako siltikään.
E.K., kiitos kommentistasi! Tuossa taidat olla oikeassa, että pohjamudissa rypemisellekin on aikansa. Tällä hetkellä viihdyn täällä mutaosastolla vallan mainiosti, mutta kai minä jossain vaiheessa kyllästyn taas tähänkin ja kiskon itseni kuiville ;).
Tuo, että kirjoittaminen on optimistinen teko, on minusta yksi parhaista ajatuksista ikinä <3 Sillä juuri sitä se on, myös minulle. Pohjamudat ovat silti tietysti tuttuja täälläkin, monenlaiset. On hetkiä, joina tuntuu, että kaikki toiveet ja luulot ovat liian suuria, silkkaa haihattelua. Mutta ajattelen lopulta näin: pitää uskoa vaan ja toivoa, olla optimisti. Mutta tiedän tämänkin: niitä mutiakin tarvitaan, välillä täytyy saada vajota. Lämpimiä ajatuksia!
Katja :). Kiitos, lämpimät ajatukset ovat täällä vähissä, joten kiitos lähetyksestä. Ja mudissa pitää rypeä aina välillä, niin se näköjään vaan menee.
Lähetä kommentti