May the Force be with you

lauantai 31. toukokuuta 2014

Totuus ja taru

En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Toukokuu loppuu tänään. Syreeni kukkii ja kielo ja särkynytsydän, vaikka minun mielestäni särkyneensydämen ei pitäisi kukkia vielä. Jotkut pionin nupuistakin repeävät jo punaiselle. Outo kevät. Viime syksykin oli outo, niin lämmintä niin pitkään, ja talvea ei oikeastaan ollenkaan. Ja kun ottaa huomioon, että syksyllä alkoi elämässäni vaikea aika, niin tekee mieli sanoa, että siitä se johtuu, että luonto on vähän vinksallaan - ja jotenkin kirjallista tämä on myös. Jos kirjassa lukee, että "sinä syksynä kun Paavo lakkasi rakastamasta minua, kesä oli niin myöhässä, että kielot kukkivat vasta heinäkuun alussa ja marjat pensaissa eivät koskaan ehtineet kypsyä ennen kuin liian aikainen pakkanen palellutti ne, ja liimasi vielä vihreät lehdet puihin" niin se kuulostaisi ylimääräiseltä dramatisoinnilta, kirjoitetulta, eikä aivan uskottavalta, ei ainakaan ihan heti. Ja silti tapahtuu kaikenlaista, ihan oikeasti tapahtuu, ja oikean elämän tarinat ovat sellaisia, jotka olisivat kirjoitettuna epäuskottavia. Oikeasti on ihmisiä, jotka piiloutuvat auton takakonttiin tiedonhalunsa ajamina, lapsia, jotka näkevät asioita, joita heidän ei pitäisi nähdä ja näkevät niitä kerta toisensa jälkeen kohtalon ivan repeat-toiminnon vuoksi. Kirjoitetussa tekstissä pitää aina miettiä uskottavuutta, jos ei reaalimaailman uskottavuutta, niin ainakin sitä, onko tapahtuma uskottava tekstin sisällä, onko se looginen omassa maailmassaan. Elävä elämä ei paljon kysele, vaan paiskoo kaikenlaista eteen, että valitse siitä ja usko tai älä ja on uskottavaa tai ei. Minä en elä kirjassa, ja myöhemmin voin kertoa tästä ajasta, kuinka "Sinä syksynä viimeiset lupiinit kukkivat aivan lokakuun lopussa. Ensilumi satoi marraskuun viimeisenä päivänä, ja sitä tuli paljon. Talvi kesti kaksi tai kolme viikkoa, oli luminen ja runsaan kylmä, mutta sitten se loppui, eikä talvea ollut enää. Jossain vaiheessa koko talven kestänyt syksy loppui ja sitten kevät tuli liian nopeasti ja liian aikaisin. Toukokuun viimeisenä pioni yritti jo, ja särkynytsydän oli täydessä kukassa."

Omenapuu kukkii ja se särkynytsydän punavalkoisena. Toisella puolella pihaa sinnittelee tonen, mutta valkokukkainen ja vain kämmenen korkuinen. Hortensia on täynnä nuppuja, ruohosipuli haisee hengityksessä vielä kun tulen ulkoa sisälle.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Ihana syysilta

Tuulee, välillä sataa, on kylmä. Syksy parhaimmillaan toukokuussa. Uskomatonta, miten paljon lämpötila voi tippua niin lyhyessä ajassa. Tänään kaipasin pitkiä kalsareita housujen alle, vaikka olihan siellä seitsemän astetta lämmintä, eli ei oikeasti niin kylmä.

Yritän miettiä tai itse asiassa tunnustella, että mitä teen seuraavaksi. Ripustan pyykit, kyllä, mutta sen jälkeen. Teenkö vähän ikuisuusprojektikäsitöitä, kuten syysiltaan hyvin sopii, vai otanko teen ja kirjan, sillä sekin sopii syysiltaan.

Alkaa tuntua tyhjältä ilman Volvoa. Illoissa on ollut yhtä sun toista aktiviteettia, mutta alkaa silti tuntua, että mitätäh, missä se merkitys. Kysyin äsken toistakin ihmistä lukijaksi ja toivon, että hän suostuu. Ensimmäisestä lukijasta ei ole kuulunut vielä mitään, enkä kyllä kysykään perään - ihmisillä on muutakin elämää kuin lukea toisten Volvoja. Lukijoiden pyytäminen romaanikässärille on ihan eri asia kuin lukijoiden pyytäminen novellille tai parille. Novellin lukee nopeasti läpi, eikä se vie toisen ajasta ollenkaan niin paljon kuin romaanikässäri. Ja juuri nyt en voi pyytää Volvosta pätkäpalautettakaan, että luetko tämän parikymmentä sivua, että toimiiko se, kun haluan saada tietoa kokonaisuudesta, että toimiiko se. Tuntuu vähän niin kuin olisin hyeena, joka kaluaa toisten aikaa, kun ehdotan, että lueluelue, ei ole kuin satakuusikymmentä ja rapiat sivua, ei tarvitse antaa pikkutarkkaa palautetta, isoista linjoista vaan, lueluelue. No, kyllä minä jonkun löydän, jos en muuten niin lopulta rahalla, koska tiedän yhden hyvän lukijan, joka tekee töitä arvostelupalvelussa. Mutta jospa Volvo saisi ystävänkauppaa lukijoita, lue sinä tämä niin minä luen sinun kässärisi. Katsotaan. Joinain hetkinä olo tuntuu vähän letkulta, kun ei ole Volvoa antamassa selkärankaa.

Niin ne pyykit, ja se kaikki muu.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Kesäinen

Laitoin kirjoituspöydälle muutaman neilikan ja yhden ruusun, koska ne jäivät varsinaisesta kimpusta yli. Laitoin kirjoituspöydälle kukkia kuohuviinilasiin vaikka en edes kirjoita. En ole vieläkään kirjoittanut sen jälkeen kun lähetin Volvon ensilukijalle. Muutaman kerran olisi ollut hinku ainakin yhteen lauseeseen, mutta olen sanonut itselleni, että ei. Pidän tauon. En pitkää, mutta totaalisen.

Tänään luin Anna-Kaari Hakkaraisen Purkauksen loppuun. Istuin puistokahvilassa pöydässä, johon aurinko siivilöityi pieninä täplinä lehtipuiden lomasta. Niistä lehtipuista tippui roskia tukkaan ja pieniä vihreitä mittarimatoja joka puolelle minua ja kirjaa. Niin ja se kirja. Purkaus oli hyvä ja hieno. Aikatasojen limittyminen oli sulavaa. Kun saisi tuon aikatasojen limittämistaidon ja Hannele Mikaela Taivassalon risteytettyä. Ja vielä vähän jotain, niin tulisi sellaisia kirjoja, joita voisi lukea syömättä.

On vähän nuhruisa olo. Jääkaappi on täynnä. Tänään siivosin, huomenna laitan ruokaa. Joka päivä hikoan, sillä sisällä on kuuma ja ulkona ei voi olla koko ajan, koska nahka palaa ja kuitenkin pitää tulla vessaan ja kaikkea. Tällaisena päivänä haluaisin asua omakotitalossa, niin että ulkonan ja sisällän erottaisi vain yksi askel, eikä monta ovea ja monta kerrosta.

Ainiin. Olen kirjoituslakossa. Mitäköhän tämä blogin päivittäminen on? Epäkirjoittamista? Liian tiukat säännöt ovat pahasta, tulee närästystä.

torstai 22. toukokuuta 2014

Tapahtunutta


Kukkasia joka paikassa. Kukkivia koristeomenapuita, kukkivia nokkosia, kieloja, rentukoita, tuomia, rikkaruohoja ja ties mitä. Kirjoituspöydällä kuohuviinilasissa afrikanliljan kuivunut ruumis.

Luin pitkästä aikaa tekstiäni ääneen kuuntelijoille. Jestas, että oli järkyttävä kokemus. En jännitä mitenkään älyttömästi lukemista, ja se on minusta kivaakin, mutta on tosi vaikea keskittyä kivaan, jos polvet tutisevat, siis ihan kirjaimellisesti. Eikä se varmaan edes ollut se lukeminen se juttu, vaan seisominen omana itsenä ilman mitään rooleja siinä muiden edessä ja sitten se lukeminen, että sellaisena luki omaa tekstiä. Minun pitää hankkiutua vastaaviin tilanteisiin useammin, että karaistun vähän. Tottumuskysymys, nimittäin.

Tuorepuuroyritelmiä, joihin olen jäänyt koukkuun. Haluaisin sitä koko ajan, samoin kuin espanjalaista makkaraa, inkivääriä, kvinoa-kasvissalaattia ja salmiakkia. Jota en muuten ole syönyt - hei! vau! ilmeisesti sunnuntaina viimeksi?! On ollut niin paljon toimintaa, että olen unohtanut kitua salmiakinhimossani. En ole koskaan tajunnut, että salmiakinsyönnin vähentämiseen auttaisi se, että buukkaa kalenterinsa ihan umpitäyteen. Onneksi opin senkin nyt.

Väsymys. Haluaisin nukkua kauttaaltani ja läpensä. Aamut ovat karkeita ja yritän motivoida itseäni peiton syövereistä ajattelemalla jääkaapissa odottavaa tuorepuuroa. Ei onnistu varauksetta, sillä samaa tahtia herätyskellon torkkunappulan kanssa peitto kietoo itsensä vyötäröni ympäri ja vetää minut alleen.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Laskeutumisvalo

Vielä on valoa, vaikka kello sanoo muuta. Haalealla taivaalla lentokone liikkuvana tähtenä ja minä esitän sille toiveen ja se lupaa toteuttaa kaiken. Taivas kohisee hetken ja hiljenee sitten ja tähti jatkaa kulkuaan ja himmenee noustessaan. Vaahterat tuoksuvat imelältä kun niiden ali kävelee, sateen pehmittämä katu kesältä. Kaupunki on kostea, pilvet tavoittavat piippuja ja torneja. Katson mieluummin kotien valoja kuin mainosvaloja, taivaan valoja ja laskeutumisvaloja mieluummin. Levitä kädet ja ota kiinni, ota esiin haavi ja lakana, sillä minä laskeudun nyt, ilman valoja ja peilaan ohimennen itseni mereen tai sadelätäkköön, veteen joka tapauksessa, eteen.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Hengähdystauko

Siitä on kohta viikko, kun Volvo lähti koelukijalle. En ole ehtinyt tehdä tässä ajassa vielä erityisesti yhtään mitään, en edes tuntea lomailevani kirjoittamisesta. Ehkä se kuitenkin konkretisoituu pikku hiljaa. Mennyt vuosi ja neljä kuukautta - eli se aika kun olen kirjoittanut Volvoa - on ollut elämäni rankinta aikaa. Ensin oli ohimeneviä huolia, joiden selättämisessä Volvo oli isona apuna. Ja sitten syksyllä tuli iso paha susi, eivätkä se tai sen vaikutukset tule koskaan häviämään elämästäni. Ne muuttuvat ja joskus tulee ehkä vielä aika, että ne on helpompi hyväksyä, mutta tuo iso ja paha on niin perustavanlaatuinen, ettei ole tosikaan. Ja silti Volvo on ollut ja kannatellut ja pitänyt tiellä. Ja vaikka Volvon kirjoittaminen on ollut varsinainen pelastusrengas, niin nyt, kun kässäri on hetken poissa käsistäni, huomaan, etten ole tehnyt juuri muuta kuin Volvoa. Ja että hengähdystauko on hyvä asia. On ihanaa, ettei tarvitse vielä työpäivän jälkeenkin istua tuntikaupalla tietokoneen äärellä. Tekee hyvää ajatella välillä jotain ihan muuta. Lukea kirjoja. Suunnitella kirjahyllyn suursiivoa. Suunnitella kodin suursiivoa. Tehdä molemmat vasta sitten kun jaksaa, ja levätä ensin. Että kyllä, niin ihanaa kuin Volvon kanssa onkin ollut, minulle tekee niiiin hyvää olla siitä hiukan erossa. Sitten kun ensilukija on sen lukenut ja antanut palautteensa, jaksan taas ahertaa. Nyt menen sohvalle ja mietin, lukisinko hiukan jotain kesken olevaa kirjaa, vai aloittaisinko jonkun uuden.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Teippausta

Ihan liian monta päivää meni, ennen kuin pääsin postipaketinkasaushommiin, mutta vihdoin sain teippailut teippailtua, ja kevätsiivousarvonnan voittajat saavat alkaa odotella postipakettejaan :). Saatoin innostua paikoin sen teipin kanssa, toivottavasti saatte paketit auki ilman mattoveistä tai moottorisahaa...

Viikonloppu oli ja meni. Kävin järvessä uimassa, aivastelin koivua, näin automatkalla joutsenia lammissa, olen väsynyt ja taas myöhässä nukkumaanmenoaikataulusta. Huomenna ajoissa nukkumaan, lupaan!

torstai 15. toukokuuta 2014

Tauko

Ihana ilta. Menin ystävän ja hänen miehensä luokse ja sen lisäksi, että puhuttiin tärkeistä asioista, puhuttiin siinä lomassa myös yksinkertaisista ja pienistä asioista, niin kuin siitä, millaisia karkkeja automatkalle tulee valita ja millaisia muita matkaeväitä. Minut syötettiin ja juotettiin kolmella erilaisella teellä ja tunnelma oli niin ihanan kotoisa ja leppoisa, että oksat pois. Kun lähdin kyläpaikasta, soitin toiselle ystävälle ja juttelimme koko sen ajan, kun kävelin kyläpaikasta kotiin. Ja kevätviima oli sen verran viileä, että vaikka ilta oli kaunis, ja vaikka olen ollut kotona jo melkein puoli tuntia, leukaperiäni palelee vieläkin. Ja olo on jotenkin raukea. Ja Volvo on poissa käsistä ja hetken aikaa olen ilman sitä, ja se tuntuu hyvältä sekin nyt. Vähän vedetään happea ja käydään ystävien luona kylässä ja siivotaan joku päivä oma koti ja saadaan ehkä liikuntaharrastukset taas jollekin tolalle. Nyt puissa on jo lehti ja odotetaan lämpimämpiä päiviä.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Volvo, versio 4.0

No niin. Eihän siihen mennyt edes tuntia. Kirjoitin vajaan sivun verran lisää tekstiä ja paikka, jonka uudelle pätkälle löysin, oli sellainen, että ihmettelin itsekin, miten hyvin uusi pätkä istui siihen. Joten, nyt se on siinä. Olen kirjoittanut nyt Volvosta neljä versiota ja se lähtee ensilukijalle. Tänään tai huomenna, kunhan ensilukija ehtii vastata että millaisena hän haluaa Volvon - paperilla vai sähköisenä ja missä formaatissa mieluiten.

Olo on vähän hämmentynyt, ihan normaali ja aika tyytyväinen. Vuosi, neljä ja puoli kuukautta. Neljä kirjoituskierrosta. Ja seuraavaksi ensimmäinen kerta kun joku lukee Volvon ja kertoo, mitä mieltä on siitä. Volvo, minun Volvoni :).

Arki ja Volvo

Volvon neljäs versio on ihan loppusuoralla. Mistäkö sen tietää? Siitä, ettei minua huvita kirjoittaa sitä enää. Tai huvittaa, mutta ei juuri nyt. Nyt tuntuu vain siltä, että onhan sitä jo tuossa ja ei sitä kannata enää hiulata ja lähetä nyt se sille ensilukijalle ja ääh on paljon järkevämpää istua kirjoituskahvilassa tuijottamassa tyhjyyteen kuin kirjoittamassa. Paitsi että tuon viimeksi mainitun korvasin sillä, että kirjoitin vähän ja sitten juttelin henkilökunnan (yksikössä) kanssa luovan työn tekemisestä leipätyön kanssa yhtä aikaa. Oli oikein virkistävä juttutuokio. Ja hyvä teekupillinen. Ja jonkinlainen valaistuminen sen suhteen, että kyllä, Volvo lähtee ihan pian ensilukijalle. En hilloa sitä pitempään. Tänään tai viimeistään huomenna.

Juttelimme kirjoituskahvilan henkilökunnan kanssa etenkin rajoista ja odotuksista tuossa kuviossa, että kun ensin pitää tehdä työkseen jotain tavallista ja sitten sen jälkeen pitäisi venyä johonkin luovaan. Vaikka Volvon kirjoittaminen on ollut ja on ihanaa, niin noin ylipäätään, eihän se mitään herkkua ole aina, että sen jälkeen, kun on tehnyt päivän työt (jotka ovat tiettyjen raamien sisällä ja muilla on tietyt odotukset siitä, että mitä ja millaista töissä saa aikaan), niin sitten pitäisi olla yhtäkkiä rajaton ja raamiton ja auki - unohtaa odotukset ja unohtaa se, että unohti ne. Helposti se raamien sisällä seisominen jää päälle töiden jälkeenkin ja se näkyy tekstissä tyypillisinä, ennalta arvattavina ja ilmeisinä asioina. Mikä ei ole kiva. Eikä tuota kirjoittamiseen sitä tunnetta, että nyt, nyt teksti lentää ja sanat tulevat jostain muualta minulle.

Ennen kuin alan rukata Volvon tämän version viimeisiä juttuja, hankin itselleni ruokaa. Sen jälkeen ehkä jaksaa taas. Irrottautua, lentää, olla auki ja valita mikä tahansa niistä kaikista suunnista, joita ympärille aukeaa. Toivottavasti.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Kesken kaiken

Kesken kaiken huomasin tänäkin iltana, miten sanat ovat pakopaikka ja koti ja se missä minun on tarkoitus olla. Ei tarvitse edes kirjoittaa, voi lukea, voi keskittyä sanoihin niin paljon, että ulkopuolelle jää kaikki raskas ja paha, eikä ole enää sellaisia asioita kuin raskas ja paha, sillä ne ovat vain sanoja ja minä luen niitä tai kirjoitan niitä ja ne merkitsevät ja muu ei. Hetken ajan uppoaminen sanoihin konkretisoi sen, miltä sanat tuntuvat. Miten ne irrottavat ja silti kiinnittävät paljon lujemmin kuin luuli mahdolliseksi. Miten ne avaavat ja sulkevat, pitelevät pystyssä ja tönivät minut kanveesiin. Sanoista löytyy merkityksiä, jotka olen kadottanut tästä muusta olemisesta ja sanoissa on energia, jota en löydä tästä muusta olemisesta.  Kirjoittaminen on valinta. Voin olla kirjoittamatta, jotenkuten, mutta kirjoittamatta en ole onnellinen. Olen valinnut kirjoittamisen ja vaikka olen valinnut sen kerran, valitsen sen uudestaan joka kerran kun tartun kynään tai näppäimistöön. Joka kerta uudistan valinnan ja teen sen, vaikka se ei olisi aina edes miellyttävää. Ei ole kyse pelkästään rakastamisesta, kyse on myös valinnasta ja tahtomisesta.

Risto Ahti on kirjoittanut Runoaapisessa (Sanasato, vuotta ei minun painoksessani mainita)

Me emme puhu eri asioista samaa kieltä,
emme samoista asioista samaa kieltä,
me emme puhu eri asioista eri kieltä, 

me puhumme aina samoista asioista
aina eri kieltä.
(Risto Ahti)

Kirjoittaessani minä puhun itseni kanssa samaa kieltä.

Voittajia ja tankkausta

Huhuu, kaikki kevätsiivousarvonnan voittajat, jotka eivät ole ottaneet vielä yhteyttä minuun, laittakaapa yhteystietoja ja kirjavalintaa pianpian tuossa oikealla näkyvään meiliosoitteeseen, jotta kaikki saavat kirjansa!

Minulla ei ole ollut tänään kirjoituspäivä, mutta ehkä huomenna taas. Tänään näin maailman ihaninta ystävääni Hillokuningatarta jälkikasvuineen ja miehineen. Heillä on aina hyvä käydä hoidossa välillä, unohtuu paha maailma :). Eli tankkausilta, tavallaan, jos niin voi sanoa. Huomenna tai torstaina keskityn taas Volvoon.

maanantai 12. toukokuuta 2014

One to go

Huuh - enää yksi isompi korjaus Volvoon, ja sitten olen käynyt korjauslistani läpi. Ei Volvo ole valmis senkään jälkeen, mutta vähän parempi taas, ja hyvin lähellä sitä, että lähetän sen ensilukijalle. Yhden illan rutistus ja sitten voin lähettää Volvon koeajolle. Huh. Huh. Huh. Olen yhtä aikaa  innostunut ja peloissani. Ja kun selasin Volvon tiedostoa edestakaisin tehdessäni tämänpäiväisiä korjauksia, Volvo vilahteli silmieni editse ja näytti hyvältä. Tuskin maltan odottaa, että saan sen lähetettyä ensilukijalle ja tuskin uskallan kuulla, mitä hänellä on siitä sitten sanottavanaan. Mutta nyt lepään loppuillan. Ansaittu lepo, ja välttämätön, koska huomenna pitää taas tehdä koko päivä palkkatöitä.

Hommiin

Töihin, töistä, kauppaan, ostokset jääkaappiin, kirjoituskahvilaan, kuppi teetä ja raakateksteilyä, kotiin, pyykki koneeseen, ruoka vatsaan, tietokone auki ja hommiin. Tuo viimeinen etappi puuttuu vielä. Siis että "hommiin". Pitäisi ruveta. Vireystila on huono ja silmiä kutittaa. En tainnut muistaa tänään allergiasilmätippoja. Haluaisin ryömiä sänkyyn peiton alle kirjan kanssa ja unohtaa todellisuuden, mutta tämän illan todellisuus sattuu olemaan se, että Volvoa pitää edistää. Kirjoittelin kirjoituskahvilassa hiukan auki sivujuonen ongelmakohtaa ja mietin kirjoittamalla, että mitäs sitten ja miten koko kuvio nyt oikein meneekään. Sain suuntaviivat, nyt pitäisi vain toteuttaa ne käytännössä. Vain. Krhm. Minähän siis olen jättänyt tällä editointikierroksella ne vaikeimmat/hankalimmat/raskaimmat editoinnit viimeiseksi, ja tehnyt kaikki helpot ja kivat asiat jo alta pois. Ei näin. Herkkuja täynnä olevalta ruokalautaseltakin jätän viimeiseksi sitä ruokaa, mikä on kaikkein parasta. Toisaalta karkkipussista syön parhaat heti pois. Käsikirjoitus taitaa olla samanlainen karkkipussi. Eikä jäljellä oleva editointi sinänsä ole ikävää, sehän on minun oma Volvoni, mutta kun väsyttää, silmiä kutittaa, ja niin edelleen. Niin että hommiin vaan.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Surua, ikävää ja samppanjaa

Luin viikonloppuna Seita Vuorelan Karikon. Ennakko-oletuksia ei juuri ollut, sen verran vain, että tiesin, että kirja on viime vuosien laatulanua, jos se kerran sai Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon 2013. Ja tiedättekö mitä. Karikko on loistava kirja. Ei se turhaan ole palkintoaan saanut. Hieno, hyvä, hyytävä, surullinen. Kun luin kirjan loppuun, olin sellaisessa paikassa, että en voinut itkeä. Yritin räpytellä ylimääräiset vedet silmistä pois ja olla niin kuin en olisikaan. Ehkä Karikko iski minuun osittain tämänhetkisen elämäntilanteen vuoksi niin lujaa, mutta olisi se iskenyt muutenkin. Surullinen kirja, ja kuitenkaan ei sitten surullinen. Kannattaa lukea, jos ette ole lukeneet jo. Toivottavasti Karikko on löytänyt suuren lukijakunnan ja löytää sitä myös aikuisista. Voi olla varmaan aika terapeuttinenkin lukukokemus. Jani Ikosen kuvitus on myös tosi hieno, etenkin kun en ole tottunut näkemään kuvitusta romaaneissa. Kuvat kuitenkin tavoittavat tekstin tunnelman tosi hienosti.

Viime viikon matkoillani kiersin myös lentokentän kautta. Ostin pullon samppanjaa. Laitan sen jemmaan Volvoa varten. Kreikkalaisten kustannussopimuksen (jota ei koskaan tullut) varalta ostetut samppanjapullot on juotu jo, viimeisin maaliskuussa, ja sillä juhlittiin ihan tavallisena tiistaina hyviä ystäviä. Kun sitten olin lentokentän taxfreessä, totesin, että Volvo on sen verran pitkällä jo, että se saa oman samppanjapullonsa. Ehkä muutaman muunkin, odottamaan sitä, että sopimus syntyisi. En sentään laittanut pulloa jääkaappiin. Ei vielä. Ei Volvo niin valmis ole.

Tänä iltana istuin auton kyydissä ja katselin maisemia ja ajattelin. Tuli ikävä Volvoa. Toivottavasti ehdin kirjoittaa huomenna.

lauantai 10. toukokuuta 2014

Arvonnan voittajat!

Kevätsiivousarvonnan voittajat on nyt arvottu ja voittajien nimimerkit alkavat kaikki M-kirjaimella. En toiminut itse onnettarena, vaan sisareni nosti lippulappuset ukkini vanhasta lierihatusta ja onnetar suosi seuraavia:
1. Malna
2. Maruska
3. M~

Onnea onnea! Nyt sitten Malna valitsemaan kahta kirjaa ja Maruska sekä M~ kumpikin yhtä kirjaa! Toivottavasti toiveenne eivät mene pahasti päällekkäin :). Tässä vielä muistin virkistykseksi kirjavalikoima:

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
Jeffrey Eugenides: The Marriage Plot
David Mitchell: Cloud Atlas
Anne Rice: Interview with a Vampire
Muriel Barbery: Siilin eleganssi
V.S.Naipaul: Elämän kuva
Anne B. Radge: Satunnaista seuraa
Pirjo Hassinen: Suistola
Markku Pääskynen: Tämän maailman tärkeimmät asiat
Jukka Laajarinne: Kehys
J.K.Johansson: Laura
Patricia Cornwell: Punainen usva
Tero Liukkonen: Toivomuspuu
Maarit Verronen: Normaalia elämää
Herta Müller: Hengityskeinu
Saila Susiluoto: Carmen
Henriikka Tavi: Toivo 

Ja sillä välin kun en ole ollut viihdyttämässä teitä tässä tällä viikolla kirjoittelemalla epämääräisyyksiä blogiini, en myöskään ole kirjoittanut Volvoa. Törmäsin kuitenkin Volvoon (en kirjaimellisesti!) ja tässä kuvallista todistusaineistoa:

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Ajatus Volvosta

Tänään hiven raakatekstiä. Ei mitään muuta, eikä raakatekstikään muuta kuin käden pitämistä liikkeessä ja sen hetkisen tunnelman taltioimista - sen verran mitä nyt pystyi kun samalla oli muita velvollisuuksia. Viime talven huolet ovat olemassa yhä, ne ovat vain muuttaneet aavistuksen verran muotoa, eivätkä ole juuri nyt aivan niin väkivaltaisia kuin olivat jossain vaiheessa. Toivon, etteivät palaa yhtä väkivaltaisiksi. Yritän keskittyä siihen, mikä on hyvin ja mistä voi iloita sen sijaan, että alleviivaisin itselleni murheita. Joskus onnistuu, joskus ei. Volvon avulla paremmin. Tällä hetkellä Volvo on valo ja pelastusrengas ja tuki ja kannattelija. Eikä se silti pysty murheille mitään - ne eivät yhdestä kässäristä piittaa. Mutta minulle Volvo voi, vaikkei minun murheilleni. Volvo ottaa ja kantaa ja vie aina hetkeksi pois.

Tänään kevätilta ja auringonlasku ja vesi- ja räntäsateet ja automatka olivat niin Volvoa, että osasin vain toivoa haljusti, että saisin edes osan siitä hämmentävästä valosta kiinni Volvoon. Kun toisella puolen autoa sininen, jylhä ja jyrkkä valo, juhlallinen sinimusta pilvimassa, jonka alla vaaleansininen aurinkoinen taivas, ja siinä alapuolella kevät viuhumassa ohi kaikissa väreissään - ja toisella puolen pilvien läpi vuotava auringonlasku, joka teki valosta keltaista, harmaata ja usvaisaa ja pilvistä erottui harmaata, valkoista, sinistä, himerää punaista ja vihreää ja kultaa ja koko maisema oli kuin laveerattu. Ja siinä välissä minä ja ajatus Volvosta.

lauantai 3. toukokuuta 2014

Vieraita ja omaa

Juon päivän neljättä teekupillista. Ensimmäinen oli rooibos, välissä kaksi mustaa ja tämä taas rooibos. Istun muualla ja katselen järvelle. Kaukana sataa ja taivas on silti sillä tavalla kirkas, että silmiä särkee. Tässä kohtaa minulla on mahdollisuus ottaa Volvo esiin. Aikaa ehkä puoli tuntia, ehkä vähän enemmän. Kolo ajassa, kolo päivässä, mahdollisuus. En bloggaa nyt pidempään. Sanon vain, että luin eilen Calpurnia Taten (Luonnonlapsi Calpurnia Tate) ja ihmettelin, miksi alkuperäistä nimeä ei ollut suomennettu suoraan - Calpurnia Taten evoluutio olisi ollut päheä nimi. Alkuteos on siis nimeltään The Evolution of Calpurnia Tate. Erinomainen kirja tähän väliin Ja nyt avaan Volvon tiedoston ja kirjoitan sitä hetken, jotta olisin taas vähän lähempänä omaa kirjaa.