Olen pyöräillyt tänään enemmän kuin muutamaan vuoteen yhteensä. Sain lainapyörän viikonlopuksi ja olen ottanut tänään kokareita. Huomenna tositoimiin pyöräretkelle. On jännää ajaa taas pitkästä aikaa pyörällä. En pidä siitä erityisesti, jos se on ainoa keino päästä paikasta a paikkaan b, kuten lapsena kotikaupungissani. Tällä tavalla harvoin ja sopivan rennolla asenteella se on ihan mukavaa. Kaupunki näyttää erilaiselta, löydän uusia reittejä. Ennen kaikkea on terveellistä katsoa välillä kaupunkia pyöräilijän perspektiivistä. Lupaan pyhästi, että tästä lähin pysyn jalankulkijana huolellisesti poissa yhdistetyn jalankulku- ja pyörätien polkupyöräosiolta...
Aamulla haettuani lainapyörän Arabiasta ja poljettuani kotiin ehdin kirjoittaa kolme sivua raakatekstiä ennen kuin starttasin uudestaan. Päivä oli lämmin. Aurinkorasva toimi enkä palanut. Pääsen ajoissa nukkumaan, toisin kuin eilen illalla. Ei hassumpaa? Huomenna pyörin taas, harrastan kotiseutumatkailua.
May the Force be with you
lauantai 31. toukokuuta 2008
torstai 29. toukokuuta 2008
Päättötodistus
Tässä päättötodistuksessa ei ole numeerista arviointia, mutta jotain pientä listausta silti. Minä kun niin tykkään listoista :).
Kreikkalaiset
Uusia kreikkalaisia on kevätlukukaudella (tai siis virkavapaan jälkeen eli tämän blogin aikana) syntynyt seuraavasti:
Iota - 6 sivua
Kappa - 2 sivua
Lambda - 3 sivua
Myy - 4 sivua
Nyy - 3 sivua
Novellit ovat lyhentyneet kovasti sitten virkavapaan, mutta sellaista se nyt vain on. Kun on aikaa vähemmän, ajatukset eivät pääse kovin kauas. Seuraavaksi pitäisi pohtia sitä Alfaa. Odotan jo innolla, että pääsen juttelemaan siitä rakennegurun kanssa. Pelkkä tieto siitä, että teksti on jollain toisella luettavana, on herättänyt hirveästi ajatuksia ja pohdintaa siitä, mitä sille pitäisi tehdä. Vaihtoehtoja tuntuu olevan nyt kaksi: 1) Pidän Alfan tuollaisena kuin se on, mutta kirjoitan sen paremmaksi korostaen keskeisiä asioita tai 2) Leikkaan Alfan kahtia ja teen kummastakin puoliskosta oman novellinsa - siinä on nyt kaksi pääjuonnetta enkä tiedä toimivatko ne samassa novellissa. Toivottavasti rakenneguru ehtisi nähdä minua pian :).
Gamma on myös alkanut elää ihan omaa elämäänsä päässäni. Männäiltana kun olin sängyssä ja sammuttanut juuri valot, pää ihan purskahteli gammaan liittyviä ideoita ja oli pakko nousta sängystä, hytistä alastonta ihoa ja kirjoittaa ideat muistivihkoon. Kun ideat olivat tallessa paperilla, upposin sekunnissa uneen. Jollain tapaa sormeni syyhyävät päästä Gamman kimppuun. Tiedän, että nämä muutokset, jotka minulla ovat mielessä, uppoavat juuri Gamman heikoimpiin kohtiin - tuntuu siltä, että pystyisin saamaan siitä oikeasti paremman. Ja käyttämään vieläpä Betaa apuna siinä eli Betallekin löytyisi oma tehtävänsä. Suuri kysymys tässä vain on se, että alanko rukata Gammaa mahdollisimman pian ja laitan sen täysin uuteen uskoon, vai lähetänkö Gamman tuollaisena syksyllä sinne Orivedelle? Entä jos muutokset auttaisivat valituksi tulemisessa? En ehkä ehdi kirjoittaa sitä uusiksi ennen elokuun loppua. Ei sillä, elokuun loppuun on aikaa ruhtinaallisesti, mutta yhtälö minä, kesä ja kirjoittaminen ei ole koskaan ollut kauhean toimiva. Täytyypä pohdiskella.
Muita saavutuksia
Hmmm. Lieneeköhän minulla muita saavutuksia? Raakatekstiä aika paljon. Reipasta ratsastusta aika paljon. Hyvin vähän muuta liikuntaa kuin ratsastusta. Luettuja kirjoja aika paljon. Aika paljon pientä ei-mistään hankittua univelkaa, joka väsyttää suhteettoman paljon.
Lisäksi olen alkanut ajatella kirjoittamista paljon ja minulle on alkanut kehittyä jotain pientä alkiota omasta luovuuden filosofiastani. Tarkoittaa sitä, että pystyn nykyään erittelemään kirjoittamisen aiheuttamia tunteita, pystyn analysoimaan kirjoittamistani ja olen oppinut hiukan sitä, miten minun luovuuteni toimii. Mikä sitä ruokkii, mikä ahdistaa sitä nurkkaan, mistä se innostuu.
Tämä tästä. Avaan telkkarin ja harrastan hiukan epä-älyllistä toimintaa ennen nukkumaanmenoa. Huomenaamulla minua odottaa a) kiva uusi vaate ja b) aamiainen kahvilassa ystävän kanssa. Hienoa - niiden vuoksi (etenkin aamiaisen) voisi päästä sängystä ylös ajoissa.
Kreikkalaiset
Uusia kreikkalaisia on kevätlukukaudella (tai siis virkavapaan jälkeen eli tämän blogin aikana) syntynyt seuraavasti:
Iota - 6 sivua
Kappa - 2 sivua
Lambda - 3 sivua
Myy - 4 sivua
Nyy - 3 sivua
Novellit ovat lyhentyneet kovasti sitten virkavapaan, mutta sellaista se nyt vain on. Kun on aikaa vähemmän, ajatukset eivät pääse kovin kauas. Seuraavaksi pitäisi pohtia sitä Alfaa. Odotan jo innolla, että pääsen juttelemaan siitä rakennegurun kanssa. Pelkkä tieto siitä, että teksti on jollain toisella luettavana, on herättänyt hirveästi ajatuksia ja pohdintaa siitä, mitä sille pitäisi tehdä. Vaihtoehtoja tuntuu olevan nyt kaksi: 1) Pidän Alfan tuollaisena kuin se on, mutta kirjoitan sen paremmaksi korostaen keskeisiä asioita tai 2) Leikkaan Alfan kahtia ja teen kummastakin puoliskosta oman novellinsa - siinä on nyt kaksi pääjuonnetta enkä tiedä toimivatko ne samassa novellissa. Toivottavasti rakenneguru ehtisi nähdä minua pian :).
Gamma on myös alkanut elää ihan omaa elämäänsä päässäni. Männäiltana kun olin sängyssä ja sammuttanut juuri valot, pää ihan purskahteli gammaan liittyviä ideoita ja oli pakko nousta sängystä, hytistä alastonta ihoa ja kirjoittaa ideat muistivihkoon. Kun ideat olivat tallessa paperilla, upposin sekunnissa uneen. Jollain tapaa sormeni syyhyävät päästä Gamman kimppuun. Tiedän, että nämä muutokset, jotka minulla ovat mielessä, uppoavat juuri Gamman heikoimpiin kohtiin - tuntuu siltä, että pystyisin saamaan siitä oikeasti paremman. Ja käyttämään vieläpä Betaa apuna siinä eli Betallekin löytyisi oma tehtävänsä. Suuri kysymys tässä vain on se, että alanko rukata Gammaa mahdollisimman pian ja laitan sen täysin uuteen uskoon, vai lähetänkö Gamman tuollaisena syksyllä sinne Orivedelle? Entä jos muutokset auttaisivat valituksi tulemisessa? En ehkä ehdi kirjoittaa sitä uusiksi ennen elokuun loppua. Ei sillä, elokuun loppuun on aikaa ruhtinaallisesti, mutta yhtälö minä, kesä ja kirjoittaminen ei ole koskaan ollut kauhean toimiva. Täytyypä pohdiskella.
Muita saavutuksia
Hmmm. Lieneeköhän minulla muita saavutuksia? Raakatekstiä aika paljon. Reipasta ratsastusta aika paljon. Hyvin vähän muuta liikuntaa kuin ratsastusta. Luettuja kirjoja aika paljon. Aika paljon pientä ei-mistään hankittua univelkaa, joka väsyttää suhteettoman paljon.
Lisäksi olen alkanut ajatella kirjoittamista paljon ja minulle on alkanut kehittyä jotain pientä alkiota omasta luovuuden filosofiastani. Tarkoittaa sitä, että pystyn nykyään erittelemään kirjoittamisen aiheuttamia tunteita, pystyn analysoimaan kirjoittamistani ja olen oppinut hiukan sitä, miten minun luovuuteni toimii. Mikä sitä ruokkii, mikä ahdistaa sitä nurkkaan, mistä se innostuu.
Tämä tästä. Avaan telkkarin ja harrastan hiukan epä-älyllistä toimintaa ennen nukkumaanmenoa. Huomenaamulla minua odottaa a) kiva uusi vaate ja b) aamiainen kahvilassa ystävän kanssa. Hienoa - niiden vuoksi (etenkin aamiaisen) voisi päästä sängystä ylös ajoissa.
maanantai 26. toukokuuta 2008
Aika perussettiä
Nukkumaanmenoaika! Eipä kukuta täällä enää! Hajaantukaa!
Juu tiedetään, eihän puoli kymmenen tienoilla ole oikeasti vielä nukkumaanmenoaika, mutta olen jo pari viikkoa yrittänyt epätoivoisesti saada edes sen 8 tuntia unta yhden yön aikana, jotta aamulla en olisi ihan raato. Jos pääsisi sänkyyn, niin ehtisi nukkua, mutta jos vain surffaa kesälomameinikejä Portugaliin, niin se ei ihan ole samaa kuin nukkuminen... Turha kai tarkentaa, mitä olen tehnyt tänä iltana. Onneksi huomenna on hieroja, sillä hartiat tuskin tykkäävät tästä kaiket-illat-kone-sylissä-lattialla -meiningistä.
Töiden jälkeen kävin kirjastossa ja kirjoitin kantakuppilassa tunnin verran. Ei sujunut hirveän jouhevasti, mutta kirjoitin ja se on tärkeintä. Uskon rutiiniin ja kirjoittamiseen jokapäiväisenä tekemisenä.
Hitto. Pyykit. Pesukoneessa. Ripustamatta. Ihmettelettekö vielä, miksi nukkumaanmenoni aina venyy? Juuri tällaisten mieleen juolahtavien asioiden takia kuten pyykki pesukoneessa...
Ei nyt tänäänkään irtoa mitään erikoista päivän bloggaukseen. Ehkä joku toinen päivä jotain jännittävää.
ps. Jos Lissabonissa on jotain erityistä, josta tunnette halua avautua kommenttilootassa, niin olkaatten niin hyvät!
Juu tiedetään, eihän puoli kymmenen tienoilla ole oikeasti vielä nukkumaanmenoaika, mutta olen jo pari viikkoa yrittänyt epätoivoisesti saada edes sen 8 tuntia unta yhden yön aikana, jotta aamulla en olisi ihan raato. Jos pääsisi sänkyyn, niin ehtisi nukkua, mutta jos vain surffaa kesälomameinikejä Portugaliin, niin se ei ihan ole samaa kuin nukkuminen... Turha kai tarkentaa, mitä olen tehnyt tänä iltana. Onneksi huomenna on hieroja, sillä hartiat tuskin tykkäävät tästä kaiket-illat-kone-sylissä-lattialla -meiningistä.
Töiden jälkeen kävin kirjastossa ja kirjoitin kantakuppilassa tunnin verran. Ei sujunut hirveän jouhevasti, mutta kirjoitin ja se on tärkeintä. Uskon rutiiniin ja kirjoittamiseen jokapäiväisenä tekemisenä.
Hitto. Pyykit. Pesukoneessa. Ripustamatta. Ihmettelettekö vielä, miksi nukkumaanmenoni aina venyy? Juuri tällaisten mieleen juolahtavien asioiden takia kuten pyykki pesukoneessa...
Ei nyt tänäänkään irtoa mitään erikoista päivän bloggaukseen. Ehkä joku toinen päivä jotain jännittävää.
ps. Jos Lissabonissa on jotain erityistä, josta tunnette halua avautua kommenttilootassa, niin olkaatten niin hyvät!
sunnuntai 25. toukokuuta 2008
Yritystä
Tänään on ollut aika kiva päivä. Aika pitkälti sellainen, jota kaipasinkin. Pari tuntia makoilua puistossa, luin Cameronin loppuun. Aloin lämmetä Cameronille loppua kohti. Hyviä pointteja. Ei mitään tajuntaa räjäyttävää, mutta joskus (tai aika usein) ne yksinkertaiset jutut toimivat parhaiten.
Puiston jälkeen hengailua, sitten kokkausta, tiskausta ja pyykinpesua. Syötyäni mahan täyteen laitoin ruuat pois pöydältä ja korvasin lautasen muistikirjalla, veitsen ja haarukan kynällä. Yhtäkkiä olin kirjoittanut kahdeksan sivua raakatekstiä ja piti lähteä kävelylenkille siskon kanssa. Olen ihan tyytyväinen raakatekstisessioon, tiedän pystyväni käyttämään tekstiä kun alan työstää Kriittisen korkeakoulun ennakkotehtävää. Olin puoliksi ehtinyt unohtaa jo Kriittisen, mutta tajusin sitten, että toukokuu on hyvää vauhtia loppumassa ja ei tuo Kriittinen ota jos ei annakaan vielä tässä vaiheessa. Eli kaipa sitä voisi yrittää. Lisäksi totesin aamun Hesaria lukiessani, että jaa, Orivesi etsii taas porukkaa seuraavalle Kohti mestaruutta! -kurssille. Taidanpa laittaa Gamman asialle.
Tulevat deadlinet ja tavoitteet piristivät tänään mieltä. Päätettyäni lähettää Gamman Orivedelle, alkoi se elää taas pitkästä aikaa omaa elämäänsä päässäni - koko päivän on pyörinyt mielessä, että joo tuon muutan Gammasta noin ja tämän näin ja siinä kohtaa noin... Hauskaa. Jatketaan harjoituksia ensi viikolla.
Puiston jälkeen hengailua, sitten kokkausta, tiskausta ja pyykinpesua. Syötyäni mahan täyteen laitoin ruuat pois pöydältä ja korvasin lautasen muistikirjalla, veitsen ja haarukan kynällä. Yhtäkkiä olin kirjoittanut kahdeksan sivua raakatekstiä ja piti lähteä kävelylenkille siskon kanssa. Olen ihan tyytyväinen raakatekstisessioon, tiedän pystyväni käyttämään tekstiä kun alan työstää Kriittisen korkeakoulun ennakkotehtävää. Olin puoliksi ehtinyt unohtaa jo Kriittisen, mutta tajusin sitten, että toukokuu on hyvää vauhtia loppumassa ja ei tuo Kriittinen ota jos ei annakaan vielä tässä vaiheessa. Eli kaipa sitä voisi yrittää. Lisäksi totesin aamun Hesaria lukiessani, että jaa, Orivesi etsii taas porukkaa seuraavalle Kohti mestaruutta! -kurssille. Taidanpa laittaa Gamman asialle.
Tulevat deadlinet ja tavoitteet piristivät tänään mieltä. Päätettyäni lähettää Gamman Orivedelle, alkoi se elää taas pitkästä aikaa omaa elämäänsä päässäni - koko päivän on pyörinyt mielessä, että joo tuon muutan Gammasta noin ja tämän näin ja siinä kohtaa noin... Hauskaa. Jatketaan harjoituksia ensi viikolla.
perjantai 23. toukokuuta 2008
Viikko takana
Mitä on tapahtunut viime lauantain murjotuspäivän jälkeen? Vaiko mitään? Junnaanko paikallani vai etenenkö?
En ole aivan varma. Mieliala muuttuu siinä kuin säätila tai viikonpäivän nimikin. Joinain päivinä ei vaan huvita. Mikään. Edes tuleva kesäloma. On välinpitämätön olo ja huolestun itsestäni. Onneksi ruoka ja uni auttaa ja löydän vähän perspektiiviä.
Olen yrittänyt ymmärtää sitä, että olin asettanut raakatekstin kirjoittamiselle liikaa tavoitteita. Olin saanut päähäni, että raakatekstin pitää olla jonkunlaista, vaikka ei sen tarvitse olla. Toivottavasti olen päässyt ajatuksissani selvemmille vesille. Edes vähäksi aikaa. Kirjoittaminen on minun meditaatiotani ja minun täytyy antaa itselleni lupa meditoida ilman laatuvaatimuksia.
Tällä viikolla olen yrittänyt pysyä positiivisella linjalla muita ihmisiä kohtaan. Olen yrittänyt olla hiljaa, jos ei ole ollut neutraalia tai hyvää sanottavaa. Olen tietoisesti pysytellyt mahdollisimman rauhallisena - ei se, että joku seisoo tielläni metroon mennessä, ole kiukun aihe; eihän itsellänikään ole silmiä selässä, miksi muilla sitten.
Huomenna pientä maisemanvaihtoa - toivottavasti se piristää omalta osaltaan.
En ole aivan varma. Mieliala muuttuu siinä kuin säätila tai viikonpäivän nimikin. Joinain päivinä ei vaan huvita. Mikään. Edes tuleva kesäloma. On välinpitämätön olo ja huolestun itsestäni. Onneksi ruoka ja uni auttaa ja löydän vähän perspektiiviä.
Olen yrittänyt ymmärtää sitä, että olin asettanut raakatekstin kirjoittamiselle liikaa tavoitteita. Olin saanut päähäni, että raakatekstin pitää olla jonkunlaista, vaikka ei sen tarvitse olla. Toivottavasti olen päässyt ajatuksissani selvemmille vesille. Edes vähäksi aikaa. Kirjoittaminen on minun meditaatiotani ja minun täytyy antaa itselleni lupa meditoida ilman laatuvaatimuksia.
Tällä viikolla olen yrittänyt pysyä positiivisella linjalla muita ihmisiä kohtaan. Olen yrittänyt olla hiljaa, jos ei ole ollut neutraalia tai hyvää sanottavaa. Olen tietoisesti pysytellyt mahdollisimman rauhallisena - ei se, että joku seisoo tielläni metroon mennessä, ole kiukun aihe; eihän itsellänikään ole silmiä selässä, miksi muilla sitten.
Huomenna pientä maisemanvaihtoa - toivottavasti se piristää omalta osaltaan.
tiistai 20. toukokuuta 2008
Kipeä käpälä
Minähän en neulo. Epäneuloin eilen liikaa ja jatkoin tänään töiden jälkeen. Käsi on kipeä. Se sama vanha ranne. Hiiriranne, rasitusvamma. Ajattelinkin vähän aikaa sitten, että onpa se ollut kiltti ja hyvä. Nyt kyynärvarren vino lihas lähettää ranteeseen säkeniä ja jomotusta. Ranne rikkoutuu taipuessaan. Au. Toivottavasti se tokenee. Yö ja uni. Loppuillan ja huomisen lepo. Torstain ratsastus ja lepuutus. Lupaan taukojumpata taas ja pitää käpälästä parempaa huolta. Lämmittää sitä. Kunhan se ei säry.
maanantai 19. toukokuuta 2008
Pika
Tunti kirjoittamista lähikuppilassa. Raakatekstiä minua varten, ei aihioita mihinkään suuntaan. Terapiakirjoittamista ja sanojen avaamista. Kuvia, tunteita, sanoja.
Jatkan tätä iltaa.
Jatkan tätä iltaa.
sunnuntai 18. toukokuuta 2008
Sunnuntai
"Jos saan kirjoittaa joka päivä sen verran kuin on tarpeellista, voin seurustella hyvällä omallatunnolla. Voin oikeasti olla läsnä elämässäni sen sijaan, että eläisin kirjoittamattomuuden autiomaassa, siinä hämärässä mielentilassa, jossa minun "pitäisi" olla aina jossain muualla - kirjoittamassa - niin etten koskaan pysty nauttimaan olostani siellä, missä oikeasti olen."
"Tietty määrä kirjoittamista - - pitää taiteilijan tyytyväisenä ja kunnossa. Ilman säännöllistä ohjelmaa jännitys kasaantuu. Ärtyneisyys astuu kuvaan."
"Silloin kun en kirjoita tai eheytä itseäni, vajoan kevyeen vainoharhaisuuden tilaan, joka ei aina olekaan niin kevyt. Tunnen olevani sijoiltani. Epätahdissa. Pahalla tuulella ja epävireessä. - - Kun kirjoitan tarpeeksi usein, huomaan olevani kiinnostunut siitä mitä sanon. Kun olen kiinnostunut itsestäni, minun on helpompi uskoa, että muutkin saattavat olla kiinnostuneita."
Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto
Pidän Natalie Goldbergistä enemmän kuin Julia Cameronista. Kuitenkin Cameronin kirjan luku "Yksinäisyys" kolahti eilen. Niinpä niin. Sinäpä sen sanoit, Julia. Kaikesta en ole aivan samaa mieltä, kaikkea ei voi soveltaa minuun ja viimeaikaiseen epävireeseeni, mutta silti, sinäpä sen sanoit, Julia.
Tänään kävin reippaalla kävelylenkillä, jonka päälle venyttelin. Nyt alan tehdä ruokaa. Aion myös neuloa. Ja jos olen tarpeeksi minut olotilani kanssa, enkä syyttele itseäni, kirjoitan ehkä vähän. Ehkä. Tänään yritän täyttää itseäni, jotta on, mistä ammentaa.
"Tietty määrä kirjoittamista - - pitää taiteilijan tyytyväisenä ja kunnossa. Ilman säännöllistä ohjelmaa jännitys kasaantuu. Ärtyneisyys astuu kuvaan."
"Silloin kun en kirjoita tai eheytä itseäni, vajoan kevyeen vainoharhaisuuden tilaan, joka ei aina olekaan niin kevyt. Tunnen olevani sijoiltani. Epätahdissa. Pahalla tuulella ja epävireessä. - - Kun kirjoitan tarpeeksi usein, huomaan olevani kiinnostunut siitä mitä sanon. Kun olen kiinnostunut itsestäni, minun on helpompi uskoa, että muutkin saattavat olla kiinnostuneita."
Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto
Pidän Natalie Goldbergistä enemmän kuin Julia Cameronista. Kuitenkin Cameronin kirjan luku "Yksinäisyys" kolahti eilen. Niinpä niin. Sinäpä sen sanoit, Julia. Kaikesta en ole aivan samaa mieltä, kaikkea ei voi soveltaa minuun ja viimeaikaiseen epävireeseeni, mutta silti, sinäpä sen sanoit, Julia.
Tänään kävin reippaalla kävelylenkillä, jonka päälle venyttelin. Nyt alan tehdä ruokaa. Aion myös neuloa. Ja jos olen tarpeeksi minut olotilani kanssa, enkä syyttele itseäni, kirjoitan ehkä vähän. Ehkä. Tänään yritän täyttää itseäni, jotta on, mistä ammentaa.
torstai 15. toukokuuta 2008
Syitä vai tekosyitä?
En ole kirjoittanut tällä viikolla. Tai joo, ehkä kolme sivua raakatekstiä ja korjailin viimeviikkoista novellintynkää. Siitä tuli kuitenkin Nyy, seuraava kreikkalainen. Mutta siis - en ole kirjoittanut tällä viikolla. Edellämainittuja ei lasketa, se on niin vähäistä.
Miltä tuntuu todeta, ettei ole kirjoittanut? Ainakin huono omatunto nostaa päätään. Ja se toinen, joka selittää: "minä tiedän, että pitäisi kirjoittaa. minä tiedän, ettei mitään synny, jos jää odottamaan inspiraatiota. mutta en minä ole ehtinyt! en ole ehtinyt!".
Väsyttää. En mene nykyään ajoissa nukkumaan. Roikun netissä liian pitkään ja iltapuuhiin menee aikaa ja sitten kun olen vihdoin sängyssä, niin lukeahan pitää. Edes vähän. Elokuvan runousoppia tai Suomua tai melkein vuoden kesken olleita Siekkisen novelleja. Tai Cameronia, jonka aloitin eilen, sängyssä. Tiedän koko ajan surffatessani netissä ja sängyssä lukiessani, että nukkuminen olisi fiksumpaa. En halua. Vaikka mieli tekeekin nukkua. Yritän todistella itselleni, että jos puoli yhteen asti lukeminen on villeintä mitä elämässäni tapahtuu, se kannattaa ehdottomasti tehdä, joka ilta. Vaikka tarvitsemistani yhdeksän tunnin unista tulisikin nukuttua vain seitsemän ja risat. Aamulla sängyssä torkuttelee sitten herätyskellon lobotomoima Rooibos, joka uneksii siitä, että voisi mennä nukkumaan iltayhdeksältä.
Miksi en kirjoita tänään, jos en ole kirjoittanut koko viikon aikana? 1. Kello on yhdeksän ja minua väsyttää armottomasti. 2. Telkkarista tulee seuraavaksi ER. 3. Olen ollut ratsastustunnilla, syönyt, silittänyt työvaatteita ja nyt olen naatti. 4. On muitakin asioita, joita en ole ehtinyt tehdä.
Loistava setti, vai mitä mieltä olette? Otsikko kysyy kaiken tarpeellisen.
Miltä tuntuu todeta, ettei ole kirjoittanut? Ainakin huono omatunto nostaa päätään. Ja se toinen, joka selittää: "minä tiedän, että pitäisi kirjoittaa. minä tiedän, ettei mitään synny, jos jää odottamaan inspiraatiota. mutta en minä ole ehtinyt! en ole ehtinyt!".
Väsyttää. En mene nykyään ajoissa nukkumaan. Roikun netissä liian pitkään ja iltapuuhiin menee aikaa ja sitten kun olen vihdoin sängyssä, niin lukeahan pitää. Edes vähän. Elokuvan runousoppia tai Suomua tai melkein vuoden kesken olleita Siekkisen novelleja. Tai Cameronia, jonka aloitin eilen, sängyssä. Tiedän koko ajan surffatessani netissä ja sängyssä lukiessani, että nukkuminen olisi fiksumpaa. En halua. Vaikka mieli tekeekin nukkua. Yritän todistella itselleni, että jos puoli yhteen asti lukeminen on villeintä mitä elämässäni tapahtuu, se kannattaa ehdottomasti tehdä, joka ilta. Vaikka tarvitsemistani yhdeksän tunnin unista tulisikin nukuttua vain seitsemän ja risat. Aamulla sängyssä torkuttelee sitten herätyskellon lobotomoima Rooibos, joka uneksii siitä, että voisi mennä nukkumaan iltayhdeksältä.
Miksi en kirjoita tänään, jos en ole kirjoittanut koko viikon aikana? 1. Kello on yhdeksän ja minua väsyttää armottomasti. 2. Telkkarista tulee seuraavaksi ER. 3. Olen ollut ratsastustunnilla, syönyt, silittänyt työvaatteita ja nyt olen naatti. 4. On muitakin asioita, joita en ole ehtinyt tehdä.
Loistava setti, vai mitä mieltä olette? Otsikko kysyy kaiken tarpeellisen.
keskiviikko 14. toukokuuta 2008
Tahmaa
Pitäisi varmaan, niinku. Todennäköisesti. Olisihan se hyvä. Ei tulisi huonoa omaatuntoa. Ehkä tulisi jopa iloinen mieli. Tai ainakin sellainen, että yrittää. Niin että kai se sitten pitäisi. Yrittää. Kirjoittaa siis.
Lattialla kasassa pankkipapereita, postitettavia juttuja, mainoksia, nenäliinoja. Pyykkitelineellä viikattavaa. Hyllyssä ja lipastolla lukemattomia kirjoja. Ja tiskit! Ja huomiseksi pitää pyykätä työvaatteita! Päiväuni hieroo päätään niskaani vasten. Sillä on pieni, pehmeäkarvainen, lämmin pää, jota se puskee minua vasten. Varpaat palelevat. On haluton olo. Illemmalla sisko tulee käymään. Neulomuskin on kesken.
Ei mikään aktiviteetin riemuvoitto. Pitäisi harrastaa elämänhallintaa eli pyykkiä, silitystä ja tiskausta, kodin raivausta. Pitäisi pitäisi. Ja kirjoittaa. Eniten sitä. Ei huvita.
Lupaan: pyykit koneeseen. Kuivien pyykkien viikkaus. Rojut ja tärkeät paperit pois lattialta. Raakatekstiä. Paljonko raakatekstiä? Puoli tuntia? Joo joo.
Kotona kirjoittaminen on hankalaa tätä nykyä. Jos menen töiden jälkeen kantakuppilaan kirjoittamaan, kynä lentää ja olo on kuin olisi saanut palkinnon. Kotipöydän ääressä ajatus junnaa, ei pääse eteen eikä taakse, pysyy tässä, nyt, minä, tämä hetki. Yhhyh. Ja kello juoksee. Pakko kai ruveta puuhaan ennen kuin mistään ei tule mitään tälle päivälle.
Tällaiset päivät ovat niitä, joina asiat eivät tapahdu itsellään. Paitsi että hei, minullahan on tekstivihossa raakatekstiä, jota voisin kirjoittaa koneelle ja jatkojalostaa. Joo, sehän voisikin olla käyttökelpoinen idea. Sen lisäksi edes pari sivua raakatekstiä, niin kyllä se siitä. Yritän olla positiivinen ja reipas, jospa teeskentelystä irtoaisi jotain todellisuuteenkin.
Lattialla kasassa pankkipapereita, postitettavia juttuja, mainoksia, nenäliinoja. Pyykkitelineellä viikattavaa. Hyllyssä ja lipastolla lukemattomia kirjoja. Ja tiskit! Ja huomiseksi pitää pyykätä työvaatteita! Päiväuni hieroo päätään niskaani vasten. Sillä on pieni, pehmeäkarvainen, lämmin pää, jota se puskee minua vasten. Varpaat palelevat. On haluton olo. Illemmalla sisko tulee käymään. Neulomuskin on kesken.
Ei mikään aktiviteetin riemuvoitto. Pitäisi harrastaa elämänhallintaa eli pyykkiä, silitystä ja tiskausta, kodin raivausta. Pitäisi pitäisi. Ja kirjoittaa. Eniten sitä. Ei huvita.
Lupaan: pyykit koneeseen. Kuivien pyykkien viikkaus. Rojut ja tärkeät paperit pois lattialta. Raakatekstiä. Paljonko raakatekstiä? Puoli tuntia? Joo joo.
Kotona kirjoittaminen on hankalaa tätä nykyä. Jos menen töiden jälkeen kantakuppilaan kirjoittamaan, kynä lentää ja olo on kuin olisi saanut palkinnon. Kotipöydän ääressä ajatus junnaa, ei pääse eteen eikä taakse, pysyy tässä, nyt, minä, tämä hetki. Yhhyh. Ja kello juoksee. Pakko kai ruveta puuhaan ennen kuin mistään ei tule mitään tälle päivälle.
Tällaiset päivät ovat niitä, joina asiat eivät tapahdu itsellään. Paitsi että hei, minullahan on tekstivihossa raakatekstiä, jota voisin kirjoittaa koneelle ja jatkojalostaa. Joo, sehän voisikin olla käyttökelpoinen idea. Sen lisäksi edes pari sivua raakatekstiä, niin kyllä se siitä. Yritän olla positiivinen ja reipas, jospa teeskentelystä irtoaisi jotain todellisuuteenkin.
tiistai 13. toukokuuta 2008
Elämäni piisamitta
Aina välillä sitä toivoo, ettei olisi näin kyyninen. Että osaisi innostua asioista aidosti. Kun ajattelee vaikka lapsuutta, huomaa, että lapsilla on kyky innostua mistä tahansa - suuren täpinän aiheuttaja voi olla vaikka rantavedessä puljaava piisami. "Piisami, jee! Elämän ensimmäinen piisami! Jee! Katso, katso, piisami!"
Vanhetessa tapahtuu jotain. "Piisami? Ai, kiva." Tai sitten ei edes huomaa sitä pientä vedessä lutraavaa, koska kävelee omiin ajatuksiinsa painuneena, pää kumarassa, hartiat jumissa, eikä jaksa kyttäillä rantavettä.
Entä sitten kun on aikuinen ja jokin aiheuttaa sen täpinän? Vaikkapa vuokra-asunto, jota kävi katsomassa ja jonka haluaisi. Tai mies. Kiva, mukava, ihana, seksikäs, kiinnostava. Sitä täpinöi. Sitä ahdistuu ja on peloissaan ja samalla innoissaan. Tunteiden vuoristorata heittelee kyyditettävää ylös alas ja välillä pää alaspäin. Kunnes. Stop. Seis. Asunto meni jo. Mies? Se vain leikki.
Siinä sinä sitten seisot, väsyneenä, kovin väsyneenä, ja hetkeen ei ole olemassa perspektiiviä, pelkkä pettymys vain. Pettymys, koska ei saanut haluamaansa, mutta myös pettymys omaan itseen, että taas nuolaisin, vaikkei ollut tipahtanut. Taas innostuin ilman takeita. Ajattelin. Kuvittelin. Mitä energian tuhlausta. Luulisi minun tähän ikään mennessä oppineen.
Haluan siis, että innostun asioista, että täpinöidyn asioista. Haluaisin osata innostua pienistä asioista. Haluan myös olla täpinöitymättä, nuolaisematta ennen kuin tipahtaa. Täpinöiminen ja epätoivosta toivoon heiluva mieliala kuluttaa energiaa hirveästi, enkä halua kuluttaa energiaani turhiin asioihin.
Lopputulema: pitäisi innostua asioista, mutta vain sellaisista, jotka eivät voi potkaista minua nilkkaan. Harmi vain, että juuri niistä innostumisen kyvyn olen menettänyt - piisamit eivät tunnu enää juuri missään.
ps. Täpinöityäni ja petyttyäni olen hetken syvällä pessimismin suossa. Kukapa ei olisi? Siellä ollessa ei ilmeisesti kannattaisi puhua puhelimessa. Sain luurin korvaan, kun en jaksanut olla optimistinen ja iloinen. Luuri korvaan vasta parantaakin mielialaa. Hienoa. Taidan lähetä kirjastoon hakemaan varaukseni, ennen kuin nekin viedään käsistä.
Vanhetessa tapahtuu jotain. "Piisami? Ai, kiva." Tai sitten ei edes huomaa sitä pientä vedessä lutraavaa, koska kävelee omiin ajatuksiinsa painuneena, pää kumarassa, hartiat jumissa, eikä jaksa kyttäillä rantavettä.
Entä sitten kun on aikuinen ja jokin aiheuttaa sen täpinän? Vaikkapa vuokra-asunto, jota kävi katsomassa ja jonka haluaisi. Tai mies. Kiva, mukava, ihana, seksikäs, kiinnostava. Sitä täpinöi. Sitä ahdistuu ja on peloissaan ja samalla innoissaan. Tunteiden vuoristorata heittelee kyyditettävää ylös alas ja välillä pää alaspäin. Kunnes. Stop. Seis. Asunto meni jo. Mies? Se vain leikki.
Siinä sinä sitten seisot, väsyneenä, kovin väsyneenä, ja hetkeen ei ole olemassa perspektiiviä, pelkkä pettymys vain. Pettymys, koska ei saanut haluamaansa, mutta myös pettymys omaan itseen, että taas nuolaisin, vaikkei ollut tipahtanut. Taas innostuin ilman takeita. Ajattelin. Kuvittelin. Mitä energian tuhlausta. Luulisi minun tähän ikään mennessä oppineen.
Haluan siis, että innostun asioista, että täpinöidyn asioista. Haluaisin osata innostua pienistä asioista. Haluan myös olla täpinöitymättä, nuolaisematta ennen kuin tipahtaa. Täpinöiminen ja epätoivosta toivoon heiluva mieliala kuluttaa energiaa hirveästi, enkä halua kuluttaa energiaani turhiin asioihin.
Lopputulema: pitäisi innostua asioista, mutta vain sellaisista, jotka eivät voi potkaista minua nilkkaan. Harmi vain, että juuri niistä innostumisen kyvyn olen menettänyt - piisamit eivät tunnu enää juuri missään.
ps. Täpinöityäni ja petyttyäni olen hetken syvällä pessimismin suossa. Kukapa ei olisi? Siellä ollessa ei ilmeisesti kannattaisi puhua puhelimessa. Sain luurin korvaan, kun en jaksanut olla optimistinen ja iloinen. Luuri korvaan vasta parantaakin mielialaa. Hienoa. Taidan lähetä kirjastoon hakemaan varaukseni, ennen kuin nekin viedään käsistä.
maanantai 12. toukokuuta 2008
Tietotus
Poistuin Blogilistalta ainakin toistaiseksi. En pitänyt kaikista jutuista, mitä Sanoma Digital oli kirjoittanut Blogilistan käyttöehtoihin.
Osa 2: Illan puuhat
Ruuan jälkeen kirjoittelin hajanaista raakatekstiä. Lyhyitä pätkiä ja reilun sivun verran jotain Alfaa varten. Alfa on nyt rakennegurulla luettavana ja kunhan se tulee sieltä, otan sen käsittelyyn ja lisään tuon uuden ajatuksen sinne jonnekin muun mylläämisen sivussa.
Kello on yli puoli kahdeksan ja muistin juuri, että pyykkiäkin varmaan pitäisi pestä. Tyhjentää viikonlopun reissukassi ja kaivaa sieltä pussi, jossa on rantakiviä. Toin niitä tyräkin juurelle - vaikka vaihdoin sen uuteen multaan ja isompaan ruukkuun, pelkään, että se kaatuu pienestäkin tönäisystä, koska on jo niin korkea ja aika raskas. Ajattelin laittaa kiviä sen juurelle, painoksi.
Nyt kun ilta alkaa lähestyä, minun optimistinen oloni alkaa väistyä. Törmään taas ajan rajallisuuteen. Tuntuu kuin ei kestäisi enää kauaa kun on jo niin ilta, että pitää mennä nukkumaan. Nukkumisen jälkeen pitää olla töissä kokonainen päivä ennen kuin pääsen pois illansuussa, hakemaan kirjastokirjat kirjastosta, syömään ja kirjoittamaan. Ja kun ehdin alkaa kirjoittamisen, on taas ilta.
Kuinka kevyt on kynä silloin kun sen ei tarvitse kantaa huomisen tuntua.
Kello on yli puoli kahdeksan ja muistin juuri, että pyykkiäkin varmaan pitäisi pestä. Tyhjentää viikonlopun reissukassi ja kaivaa sieltä pussi, jossa on rantakiviä. Toin niitä tyräkin juurelle - vaikka vaihdoin sen uuteen multaan ja isompaan ruukkuun, pelkään, että se kaatuu pienestäkin tönäisystä, koska on jo niin korkea ja aika raskas. Ajattelin laittaa kiviä sen juurelle, painoksi.
Nyt kun ilta alkaa lähestyä, minun optimistinen oloni alkaa väistyä. Törmään taas ajan rajallisuuteen. Tuntuu kuin ei kestäisi enää kauaa kun on jo niin ilta, että pitää mennä nukkumaan. Nukkumisen jälkeen pitää olla töissä kokonainen päivä ennen kuin pääsen pois illansuussa, hakemaan kirjastokirjat kirjastosta, syömään ja kirjoittamaan. Ja kun ehdin alkaa kirjoittamisen, on taas ilta.
Kuinka kevyt on kynä silloin kun sen ei tarvitse kantaa huomisen tuntua.
Osa 1: Veitsi välähtää
Ah ja voi. Oma koti. Ulkona valoisaa. Kädessä veitsi, joka napsahtelee leikkuulautaa vasten, paistinpannu sihisee. Täytyi taas kerran todeta, että antakaa tälle naiselle veitsi käteen ja jotain, mitä pilkkoa, mitä hienontaa, mistä kokata ruokaa. Jotain mitä paistaa, hauduttaa ja maustaa. Sen sielu lepää. Työpäivänkin jälkeen se tuntee jaksavansa taas keskittyä tärkeisiin asioihin, jos se saa hetken kokata ensin.
Sipulinko minä kuorin? Ehkä itseni päivän naamion ja muun kuonan alta. Punajuurtako minä viipaloin? Ennemmin turhia asioita mieleni pinnasta, kunnes ydin paljastuu, pääsee hengittämään.
Sipulinko minä kuorin? Ehkä itseni päivän naamion ja muun kuonan alta. Punajuurtako minä viipaloin? Ennemmin turhia asioita mieleni pinnasta, kunnes ydin paljastuu, pääsee hengittämään.
perjantai 9. toukokuuta 2008
Vanhuus ei tule yksin
Ei ole tullut blogattua muutamaan päivään - pahoitteluni, mikäli se nyt ketään hetkauttaa, ettei täällä ole alvariinsa jotain uutta ja epämääräistä jorinaa.
On ollut kiirusta viime päivinä ja kuten arvata saattaa, en ole kirjoittanut pätkääkään sitten edellisen bloggauksen. Iän lisääntyminen aiheutti kiireitä (ja kriisejä) ja lisäksi oli tietysti ratsastustunti ja muuta pientä meininkiä sukulaisvierailuista lähtien. Viikonloppu ei tuo lepoa, sillä huomenissa siirryn kotikonnuille ja sieltä sitten sunnuntai-iltana takaisin kotiin. Kaipaisin kyllä rauhallista kotiviikonloppua kirjoitussessioineen, mutta no can do.
Kirjoittamisen sijasta olen sentään lukenut. Dunmoren Ingo-sarjan viimeisimmän osan sekä edelleen ikisuosikkiani Elokuvan runousoppia. Siinä on opus, joka ei petä - harmi vaan, että sitä ehtii lukea vain illalla sängyssä ja vaikka mieli tekisi, ei voi lukea kovin pitkissä pätkissä, koska tiedättehän te, nukkuakin pitäisi.
Nukkumisesta tuli mieleen männäaamuinen uneni (<- aasinsilta). Herätyskello torkutti ja minä uinailin. Unessa olin ryypiskellyt työkavereitteni kanssa ja yhtäkkiä kello oli puoli kuusi aamulla ja piti lähteä töihin nukkumatta lainkaan. Väsytti muuten ihan järjettömän törkeän paljon, kun herätyskello herätti minut tästä mieltäylentävästä unestani... Ihan kuin olisin oikeasti valvonut läpi yön.
Ensi viikolla ohjelmassa töitä (stressitasot voimissaan) ja - onko mitään erikoisäksöniä? Ilmeisesti ei mitään suurempaa. Jospa ehtisin paneutua tärkeisiin asioihin taas ensi viikolla.
On ollut kiirusta viime päivinä ja kuten arvata saattaa, en ole kirjoittanut pätkääkään sitten edellisen bloggauksen. Iän lisääntyminen aiheutti kiireitä (ja kriisejä) ja lisäksi oli tietysti ratsastustunti ja muuta pientä meininkiä sukulaisvierailuista lähtien. Viikonloppu ei tuo lepoa, sillä huomenissa siirryn kotikonnuille ja sieltä sitten sunnuntai-iltana takaisin kotiin. Kaipaisin kyllä rauhallista kotiviikonloppua kirjoitussessioineen, mutta no can do.
Kirjoittamisen sijasta olen sentään lukenut. Dunmoren Ingo-sarjan viimeisimmän osan sekä edelleen ikisuosikkiani Elokuvan runousoppia. Siinä on opus, joka ei petä - harmi vaan, että sitä ehtii lukea vain illalla sängyssä ja vaikka mieli tekisi, ei voi lukea kovin pitkissä pätkissä, koska tiedättehän te, nukkuakin pitäisi.
Nukkumisesta tuli mieleen männäaamuinen uneni (<- aasinsilta). Herätyskello torkutti ja minä uinailin. Unessa olin ryypiskellyt työkavereitteni kanssa ja yhtäkkiä kello oli puoli kuusi aamulla ja piti lähteä töihin nukkumatta lainkaan. Väsytti muuten ihan järjettömän törkeän paljon, kun herätyskello herätti minut tästä mieltäylentävästä unestani... Ihan kuin olisin oikeasti valvonut läpi yön.
Ensi viikolla ohjelmassa töitä (stressitasot voimissaan) ja - onko mitään erikoisäksöniä? Ilmeisesti ei mitään suurempaa. Jospa ehtisin paneutua tärkeisiin asioihin taas ensi viikolla.
maanantai 5. toukokuuta 2008
Päivän toinen
Olen saanut aikaan tiskauksen, siivouksen, pari koneellista puhdasta pyykkiä ja yhteensä 16 sivua raakatekstiä. Niin, ja varasin muutaman kirjastokirjan (jotta voin taas maksaa sakkoja, huokaus). Naputtelin lähikuppilassa kirjoittamani raakatekstitarinan äsken koneelle. Ei se ole kuin vajaat kolme sivua, mutta se on uutta tekstiä - asia, joka ei ole itsestäänselvyys näinä päivinä. Ehkä tuosta tekstistä ei tule mitään, ehkä siitä on joskus johonkin. Uutta kreikkalaista en uskalla siitä luvata.
Virkavapaalla kirjoitin paljon pidempiä tekstejä. Nyt olen iloinen kolmesta sivusta. Tiedänhän minä, ettei se pituus mitään merkitse (tekstien kohdalla) mutta tulipa huomattua tuollainenkin.
Virkavapaalla kirjoitin paljon pidempiä tekstejä. Nyt olen iloinen kolmesta sivusta. Tiedänhän minä, ettei se pituus mitään merkitse (tekstien kohdalla) mutta tulipa huomattua tuollainenkin.
Kalvoja
Lukion historianopettaja höysti aikoinaan opetustaan pikku sutkautuksilla. Yksi hänen omaperäisistä helmistään pulpahti tänään mielen kun ajattelin kirjoittamista. "Kalvoton nainen on kelvoton nainen", hekotteli hissanope viitisentoista vuotta sitten. Näen sieluni silmin, miten ihmettelette, että mitä hittoa törpöillä vanhoilla vitseillä on tekemistä kirjoittamiseni kanssa. Paljonkin. Nimittäin ne kalvot.
Silloin kun kirjoitus ei suju tai kun se tuntuu hankalalta, tajuan erityisen selvästi, että edessäni on sitkas, puoliläpäisevä kalvo. Sellainen paksu, joustava ja hyytelömäinen. Sellainen, josta on erityisen vaikea päästä läpi. Ja läpi pitää mennä, jos aikoo kirjoittaa, pää edellä läpi. Kalvon saa aikaan vaikea teksti, jonka kanssa pitää pusertautua tuon esteen läpi, jotta homma etenee. Sen saa aikaan kirjoittamisesta vieraannuttava aika, jonka jälkeen palaan taas ruotuun. Palaan, kunhan onnistun ponnistelemaan itseni näkymättömän kalvon läpi. Sen läpi ponnisteleminen on vaikeaa. Joskus tuntuu, etten pääse edes lähelle, vaan ponnahtelen sitä vasten - väärällä puolella. Siellä, missä tekstiä kyllä syntyy, mutta tekstillä ei ole juurikaan merkitystä.
Kalvoseinän läpi rimpuilu voi olla vaikeaa. Se voi tehdä kipeää, olla ahdistavaa, vaatia hirveästi voimia, vaatia minua katsomaan syvälle itseeni ja näkemään paljaita asioita. Aina se kuitenkin palkitsee, läpipääsy.
Tänään vietän sairaslomapäivää, enkä ole lähelläkään läpipääsyä. Ponnahtelen vasten sitkasta seinää, en saa otetta. Olen kirjoittanut kahdeksan sivua raakatekstiä ja ottanut päiväunet. Ei tunnu miltään, vaikka kovasti haluaisin. Aion ottaa kimpsuni ja kampsuni, käydä maksamassa kirjastosakot ja hankkiutua lähikuppilaan kirjoittamaan. Tämä päivä on yllättäen vapaa, puhdas, ja sitten teksti ei tule, sanat karkaavat. Teekupin valkeassa pohjassa häilähtää tarina, mutta se liukenee pois, haihtuu, höyrystyy, jos sitä koskaan olikaan. Lähden vaihtamaan maisemaa, josko se auttaisi.
p.s. Tästäkin aiheesta olen tainnut blogata entisessä elämässäni. Yh. Mikä vain todistaa sen, että sanat karkaavat tänään kovin helposti. Vaikka ei se mitään (siis se, että sanat karkaavat). Tämäkin kirjoittaminen on paljon parempaa kuin ei kirjoittamista lainkaan.
Silloin kun kirjoitus ei suju tai kun se tuntuu hankalalta, tajuan erityisen selvästi, että edessäni on sitkas, puoliläpäisevä kalvo. Sellainen paksu, joustava ja hyytelömäinen. Sellainen, josta on erityisen vaikea päästä läpi. Ja läpi pitää mennä, jos aikoo kirjoittaa, pää edellä läpi. Kalvon saa aikaan vaikea teksti, jonka kanssa pitää pusertautua tuon esteen läpi, jotta homma etenee. Sen saa aikaan kirjoittamisesta vieraannuttava aika, jonka jälkeen palaan taas ruotuun. Palaan, kunhan onnistun ponnistelemaan itseni näkymättömän kalvon läpi. Sen läpi ponnisteleminen on vaikeaa. Joskus tuntuu, etten pääse edes lähelle, vaan ponnahtelen sitä vasten - väärällä puolella. Siellä, missä tekstiä kyllä syntyy, mutta tekstillä ei ole juurikaan merkitystä.
Kalvoseinän läpi rimpuilu voi olla vaikeaa. Se voi tehdä kipeää, olla ahdistavaa, vaatia hirveästi voimia, vaatia minua katsomaan syvälle itseeni ja näkemään paljaita asioita. Aina se kuitenkin palkitsee, läpipääsy.
Tänään vietän sairaslomapäivää, enkä ole lähelläkään läpipääsyä. Ponnahtelen vasten sitkasta seinää, en saa otetta. Olen kirjoittanut kahdeksan sivua raakatekstiä ja ottanut päiväunet. Ei tunnu miltään, vaikka kovasti haluaisin. Aion ottaa kimpsuni ja kampsuni, käydä maksamassa kirjastosakot ja hankkiutua lähikuppilaan kirjoittamaan. Tämä päivä on yllättäen vapaa, puhdas, ja sitten teksti ei tule, sanat karkaavat. Teekupin valkeassa pohjassa häilähtää tarina, mutta se liukenee pois, haihtuu, höyrystyy, jos sitä koskaan olikaan. Lähden vaihtamaan maisemaa, josko se auttaisi.
p.s. Tästäkin aiheesta olen tainnut blogata entisessä elämässäni. Yh. Mikä vain todistaa sen, että sanat karkaavat tänään kovin helposti. Vaikka ei se mitään (siis se, että sanat karkaavat). Tämäkin kirjoittaminen on paljon parempaa kuin ei kirjoittamista lainkaan.
sunnuntai 4. toukokuuta 2008
Kurkkupilkkuja ja ikäkriisiä
On lomailtu ja vaputeltu. Joskus viikolla taisin kirjoittaa pari sivua merkityksetöntä raakatekstiä, mutta siihen se on jäänyt. Ei sen puoleen, nyt on kirjoittamisen suhteen taas vähän levänneempi olo. Sellainen olo, että innolla hommiin taas. Tuossa välillä ei kerta kaikkiaan huvittanut. Alkuvuosi on ollut aika rankka: töiden jälkeen aina vain kirjoittamista ja kirjoittamista. Nämä pienet breikit ovat ihan paikallaan, vaikka huono omatunto yrittääkin kiristää otsaa.
Viime yönä näin unta, että eräs kustannustoimittaja haukkui Kreikkalaiset lyttyyn. Sanoi, että harvinaisen mitäänsanomatonta tekstiä.
Tänään olen vaihtanut kukkiin multia ja istuttanut niitä uusiin ruukkuihin. Siitä tulee hyvä mieli. Nyt kukkakaverit voivat pörhistäytyä - on toukokuun valoa ja on uutta multaa.
Minua siunattiin vapun jälkeen jollain lystikkäällä kurkkutulehduksella. Välillä oli jopa sieviä pilkkuja nielu täynnä, välillä se oli muuten vain tosi kipeä. Kävin eilen päivystävässä lääkärissä hankkimassa nieluviljelyn. Eilen olo oli vielä aika kurja, nyt onneksi parempi. Syöminen tosin sattuu yhä, mutta kyllä se siitä. Huomenna olisi töissä koulutus, mutta tehokas lääkäri antoi minulle huomisen saikkua. Parempi kuulemma pysytellä hiljaa tällä kurkulla. En valita. Normaalissakin kuosissa koulutus tarkoittaa sitä, että kurkku on kipeä ja ärtynyt koko loppupäivän. Tämä sairaslomajärjestely tarkoittaa sitä, että kun olen käynyt aamulla kampaajalla, palaan kotiin. Sen sijaan, että menisin töihin, aion imuroida ja kirjoittaa. Vähän on huono omatunto, mutta aion nitistää sen. Parempi tämä kuin kiusata kurkkua entisestään. Miksi ihmeessä sitä aina tuntee huonoa omaatuntoa sellaisesta sairaslomasta, jonka aikana pystyy tekemään muutakin kuin korisemaan sängyn pohjalla?
Tulevalla viikolla ikäkriisini huipentuu siihen, että vihdoin ja viimein täytän vuosia. Tämä ikä on kriisiyttänyt minua tehokkaasti jo puolen vuoden ajan. Pyöreitä vuosia ei tule täyteen, mutta kokemukseni mukaan hajavuodet ovatkin paljon pahempi juttu. Miksikö kriiseilen? No tietenkin siksi, että pää on vielä hyvinkin nuori (sisäpuolelta), mutta kroppa menee menojaan, rapistuu ja vanhenee. Eikä biologinen kellokaan tikitä - uskokaa pois, siitäkin voi kriisiytyä ;). En tiedä - tuntuu, että aika moni juna on jo mennyt, eikä niitä saa ikinä enää kiinni. Aika moni juna, aika moni vuosi, enkä ns. ole saanut elämässäni mitään aikaan, vaan olen jumittunut tietylle tasolle. Ihan perinteinen ikäkriisi siis.
Viime yönä näin unta, että eräs kustannustoimittaja haukkui Kreikkalaiset lyttyyn. Sanoi, että harvinaisen mitäänsanomatonta tekstiä.
Tänään olen vaihtanut kukkiin multia ja istuttanut niitä uusiin ruukkuihin. Siitä tulee hyvä mieli. Nyt kukkakaverit voivat pörhistäytyä - on toukokuun valoa ja on uutta multaa.
Minua siunattiin vapun jälkeen jollain lystikkäällä kurkkutulehduksella. Välillä oli jopa sieviä pilkkuja nielu täynnä, välillä se oli muuten vain tosi kipeä. Kävin eilen päivystävässä lääkärissä hankkimassa nieluviljelyn. Eilen olo oli vielä aika kurja, nyt onneksi parempi. Syöminen tosin sattuu yhä, mutta kyllä se siitä. Huomenna olisi töissä koulutus, mutta tehokas lääkäri antoi minulle huomisen saikkua. Parempi kuulemma pysytellä hiljaa tällä kurkulla. En valita. Normaalissakin kuosissa koulutus tarkoittaa sitä, että kurkku on kipeä ja ärtynyt koko loppupäivän. Tämä sairaslomajärjestely tarkoittaa sitä, että kun olen käynyt aamulla kampaajalla, palaan kotiin. Sen sijaan, että menisin töihin, aion imuroida ja kirjoittaa. Vähän on huono omatunto, mutta aion nitistää sen. Parempi tämä kuin kiusata kurkkua entisestään. Miksi ihmeessä sitä aina tuntee huonoa omaatuntoa sellaisesta sairaslomasta, jonka aikana pystyy tekemään muutakin kuin korisemaan sängyn pohjalla?
Tulevalla viikolla ikäkriisini huipentuu siihen, että vihdoin ja viimein täytän vuosia. Tämä ikä on kriisiyttänyt minua tehokkaasti jo puolen vuoden ajan. Pyöreitä vuosia ei tule täyteen, mutta kokemukseni mukaan hajavuodet ovatkin paljon pahempi juttu. Miksikö kriiseilen? No tietenkin siksi, että pää on vielä hyvinkin nuori (sisäpuolelta), mutta kroppa menee menojaan, rapistuu ja vanhenee. Eikä biologinen kellokaan tikitä - uskokaa pois, siitäkin voi kriisiytyä ;). En tiedä - tuntuu, että aika moni juna on jo mennyt, eikä niitä saa ikinä enää kiinni. Aika moni juna, aika moni vuosi, enkä ns. ole saanut elämässäni mitään aikaan, vaan olen jumittunut tietylle tasolle. Ihan perinteinen ikäkriisi siis.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)