May the Force be with you

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Valokuvia

Joskus vielä otatan itsestäni valokuvan kun kirjoitan. Mieluiten jossain kahvilassa, teekuppi edessä, vesilasi (ne tavalliset, niin kuin tänäänkin) ja kirjoitusvihko, kynä kädessä. En halua kuvasta lavastettua, sillä haluan siinä näkyvän yhden niistä hetkistä, kun teksti kulkee. Kun kirjoitan, kun raakateksti irtoaa helposti, en ajattele mitään, mutta olo on kaunis. Enkä nyt puhu ulkonäöstä, vaan siitä, että minusta tuntuu, että hyvä olo purkautuu ihonkin läpi, joka puolelle, ei vain kynää pitkin paperille. Kuvan nimeksi tulee Still Life, Asetelma.

Kyllä, kahvilassa kirjoittamassa tänään. Samoin nyt äsken kotona. Kirjoitusvihko loppui, avasin pöydälle uuden, koskemattoman houkuttelemaan sanoja.

Olen siivonnut - koti on putipuhdas. Keittiö on vielä puhtaampi - miten ihana se onkaan, kun valo kiiltää hellan pinnasta, missään ei ole murun murua, tiskialtaiden teräksinen hohto rinnastuu hellan levyjen mustaan, työtason puhtaanvalkoiseen. Keittiö täytyisi pitää siistinä, se tekee kaikesta paljon selkeämpää. Korkkasin uuden tiskirätinkin. "Kaikki voi johtaa johonki", siinä lukee. Niinpä.

Hakasalmen huvilassa on valokuvanäyttely nimeltä Asfalttia ja auringonkukkia. Ilmainen sisäänpääsy. Suosittelen kaikille. Kun kävelin näyttelystä kotiin, näin kaiken valokuvan paikkoina, Helsingin talot, kadut ja ihan tavalliset kohdat sellaisina kuin olisin katsonut niitä valokuvina, katsonut ihan tosissani. Kaupunki näytti ihan erilaiselta kuin tavallisesti.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Suuri kirjoittamispohdinta

Anonyymi kommentoi edellistä kirjoitustani niin hyvillä kysymyksillä, että ajattelin kirjoittaa vastauksista kokonaan uuden merkinnän, sillä vastauskommentista olisi tullut hervottoman pitkä.

Anonyymin kommentti kuului siis näin: "Teet niin paljon, yrität niin kovasti. Minulle on tullut mieleen se toivottavasti imaginäärinen tilanne, ettei tekstisi kelpaa kustantamoille. Mitä sitten tekisit? Miten voisit? Olisivatko tekstisi sinulle tärkeitä ilman lukijoita? Hankkisitko heitä vaikka omakustantamisen kautta?"

Ettei tekstini kelpaisi kustantamoille. Hmm. Jos puhutaan nyt ensin pelkästään novellikokoelmakässäristäni eli Kreikkalaisista, niin olisihan se pettymys, jos tälläkään kässärillä en ylittäisi julkaisukynnystä. Mutta jos ei tällä, niin ehkä sitten seuraavalla? Hylkäyksistä minulla on kokemusta kolmen romaanikässärin verran ja tällä hetkellä tuntuu, että hyvä niin, sillä ne olivat kaikki aika huonoja :D. Ainoa, jonka voisin kuvitella hävettävän hiukkasen vähemmän, on keskimmäinen, mutta tarina oli liian ohut, liian laiha kasvaakseen kunnon romaaniksi ja sitten aika ajoi sen ohi.

Jokaisesta kässäristäni olen saanut sekä suoria hylsykirjeitä että lempeitä hylsyjä lausuntojen kera. Kaksi viimeistä kirjoitin lausuntojen jälkeen uudestaan ja lähetin taas uudestaan - sen keskimmäisen ehkä kolmannenkin kerran, en muista enää. Jossain vaiheessa on täytynyt antaa periksi jokaisen romaanikässärin kohdalla ja todeta, että ei tällä, mutta ehkä seuraavalla. Sitten olen jatkanut kirjoittamista.

Kreikkalaiset ovat muuttaneet kirjoittamistottumuksiani tosi paljon - romaanikässärit olivat vielä sitä aikaa, kun en kirjoittanut raakatekstiä enkä ollut kehittänyt raakatekstin kirjoittamisesta itselleni jonkinasteista riippuvuutta. Jos Kreikkalaisten kanssa ei tärppää, niin sitten ei. Jatkan kuitenkin kirjoittamista, tietenkin, ei sitä osaa tässä kohtaa enää lopettaakaan - toivottavasti! Totta kai se osuisi kovasti, jos Kreikkalaisistakaan ei tulisi mitään, mutta minkäs teet jos niin käy. Ajatuskin kyllä puistattaa, mutta ei auta kuin yrittää.

Tekstini ovat minulle tärkeitä ilman lukijoitakin. Se prosessi, miten teksti syntyy, antaa niin paljon, että kirjoitan jo yksin sen takia, että nautin siitä. Lisäksi raakatekstin suoltaminen pitää minut tyytyväisenä ja tasaisena - kirjoittaminen on minulle tapa ajatella ja ilman sitä en voi yhtä hyvin kuin sen kanssa. Kuitenkaan omakustanne ei ole minulle vastaus. Nyt tuntuu, ettei koskaan, mutta ehkä sitten eläkeiässä, kun on kirjoittanut ikänsä ja mitään ei ole koskaan julkaistu, se alkaa tuntua hyvältä vaihtoehdolta. Vaikka en kirjoittaessani ajattele julkaisemista, on se kuitenkin se, mihin pyrin. Ja miksei sitten omakustanne? Kai haen sillä julkaisukynnyksen ylittämisellä "julkista" hyväksyntää: sitä, että olen tarpeeksi hyvä. Sitä, että kelpaan. Siis tekstini kelpaavat, sitä tarkoitin, tietenkin ;). Se, että joku ulkopuolinen ihminen arvottaisi tekstini kyllin hyviksi julkaisua varten, on minulle arvo sinänsä. Mikä ei siis tosiaan kuitenkaan sulje pois sitä, ettenkö kirjoittaisi, vaikka tekstejäni ei julkaistaisi koskaan. Ainahan se julkaisuoptio on tavallaan olemassa, jossain edessäpäin ja sitä kohti voi kurotella koko ajan, vaikka tosiaan loppuikänsä.

Jos en saa mitään julkaistua, ikinä, tulee se olemaan katkera paikka. Tai en tiedä, ehkä sitten olen niin vanha ja viisas, että osaan suhtautua, mutta tällä hetkellä tuntuu, että se olisi ihan kamalaa. Ajatuskin siitä on. Laskenkin itseni optimistien joukkoon ihan vain siitä syystä, että kuka muu kuin optimisti kirjoittaa kasakaupalla kässäreitä ilman mitään takeita kustannussopimuskesta, vaikka saa hylsyjä kaikesta mitä tekee ja tietää yrittävänsä julkaisukynnyksen ylittämistä koko elämänsä. Jos se ei ole optimismia, niin ei sitten mikään. Tai no, voihan sitä kutsua myös pään hakkaamiseksi seinää vasten. Joskus kieltämättä on tuntunut, että enkö ikinä opi, että päätä ei kannata lyödä seinää vasten, mutta ei, en edes halua oppia sitä läksyä, haluan kirjoittaa. Ja julkaista.

Minusta tätä julkaisemisenhalua on vaikea selittää - se vain on jotain, joka on minussa, eikä minulla ole siihen mitään sen kummempaa perustelua, että miksi, ja miksi ei omakustannetta.

Kreikkalaisten kanssa on ollut varmempi olo kuin minkään aikaisemmin kirjoittamani kässärin kanssa. Se ei siis tarkoita sitä, etteivätkö epäusko, pelko ja epäilyt olisi voimissaan Kreikkalaisten ja omien taitojeni suhteen, mutta jollain tavalla Kreikkalaiset tuntuvat erilaisilta kuin nuo aiemmat romaanikässärit. Olen Kreikkalaisten kirjoittamisen aikana saanut myös palautetta teksteistäni paljon enemmän kuin edeltävien viidentoista vuoden aikana yhteensä. Palautetta ammattilaisilta ja sellaisilta kirjoittamiseen tai kirjallisuuteen liittyviltä ihmisiltä, joita arvostan kovasti. Itseluottamus on kasvanut näiden palautteiden myötä tosi paljon, mutta sekään ei yksin selitä sitä optimismin yleistason nousua, jota tunnen Kreikkalaisten kohdalla verrattuna aiempiin romaanikässäreihin. Nähtäväksi jää, onko sillä optmismilla katetta.

Anonyymi kommentoi myös sitä, että "teet niin paljon, yrität niin kovasti". Huh - tuo on ikuisuuskysymys, josta voisin kirjoittaa saman verran kuin tuossa yllä jo on. Minulla on ikävä tapa harrastaa itseruoskintaa, jossa mikään ei riitä, joten automaattisesti ajattelin Anonyymin kommentin kohdalla, että "enhän minä edes tee paljon, en tee tarpeeksi". Olen yrittänyt opetella vähän enemmän armollisuutta ja hyväksymistä itseäni ja omia ponnistuksiani kohtaan. Tämä syksy on ollut kirjoittamisen kannalta tosi huono, mutta toivon, että pääsen vauhtiin vielä tässä ennen joulua, jotta voisin sanoa itsekin itselleni, että "teet niin paljon, yrität niin kovasti", ja uskoa siihen. Yritän saada itseni myös tajuamaan sen, ettei tarvitse vääntää otsa hiessä, että lepotaukoja ja kirjoittamattomuuttakin tarvitaan ja että muistaisin aina sen, että kirjoitan, koska nautin siitä ja se on hauskaa - silloinkin, kun se ei ole ;).

Voima olkoon kanssasi

Rhon päälle otin päiväunet. Olen joskus kai sanonutkin, että kirjoittaessa sanat ja tarinat tulevat samasta paikasta kuin unet; että niillä on yhteinen koti, josta ne tulevat pintaan kukin tavallaan. Päiväunilla näinkin loistavia unia. En tietenkään muista niitä enää, mutta kun herätyskello soi ja siirsin sitä puoli tuntia eteenpäin nukkuakseni lisää, muistin uneni, olin vielä siellä ja unet olivat hyviä ja niiden tunnelma kannattelee yhä. "Hyviä" kuulostaa unistani kyllä lattealta, tekisi mieli sanoa että unet olivat voimaannuttavia, mutta karsastan hiukan sanaa "voimaannuttava". Se on - no, joskus erinomaisen paikallaan ja joskus ei. Se on nyt kuitenkin lähinnä totuutta päiväunieni kohdalla. Tekee melkein mieli mennä takaisin unille, että saa vielä lisää hyvää ja tasapainoista mieltä unesta mukaansa valvemaailmaan :). Nyt ei kuitenkaan ole enää nukkumisen aika - ruoka on uunissa ja päivä painuu kohta sinisestä pimeäksi.

Tänään on juuri hyvä ilta käsitöihin, pieneen vierailuun siskolla ja vain yleiseen oleiluun. Huomenna aion harrastaa liikuntaa, siivota kodin ja pestä pyykkiä. Niin ja tietenkin kirjoittaa. Ja ensi viikon perjantai on lomapäivä, mikä tarkoittaa sitä, että itsenäisyyspäivän kanssa minulla on neljän päivän vapaa. Arvaatte varmaan, mitä aion tehdä? Mitä luksusta, saada niin monta päivää - tuossa ajassa ajatukset alkavat ehkä kirjoittaa silloinkin kun en kirjoita. Tuossa ajassa ehtii kirjoittaa, liikkua ja hoitaa kotia hiukan, kokkailla, nähdä ystäviäkin ilman että jokin toimi olisi toiselta pois.

Ulkona on violetinsinistä. Pakkasta on -10 astetta.

Turvaverkko

Olen noin niinkuin periaatteessa krapulassa kirjoittamista vastaan. Krapula ei ole luova tila eikä sitä tarvitse sellaiseksi pakottaa. Joskus kuitenkin käy niin, että pieni dagen efter on tullut kylään ja silti täytyy. Niin kuin äsken. Kävin kävelylenkillä (ihana kymmenen asteen pakkanen!) ja sen jälkeen vain tajusin, että parasta, mitä voin tehdä, on avata vielä kerran Rhon tiedosto. En niinkään kirjoittanut kuin luin ja muuttelin pilkun paikkoja. Se kuitenkin tuntui hyvältä - vaikka minulla ei muuta olisi, minulla on sanoja, joita voin lukea, Kreikkalaisia, joita kirjoittaa. Turvallinen huomio. Aurinko on pilvien takana, hehkuu niiden läpi, kylmä aurinko.

torstai 25. marraskuuta 2010

Arjen luksusta

Kylpyveden lämmön säätäminen sopivaksi on hassu homma. Ensin valutan ammeen puolilleen kunnolla lämmintä vettä. Sitten menen sinne sekaan ja ensimmäiset puoli minuuttia vesi tuntuu autuaan lämpöiseltä ja sen jälkeen vähän liian haalealta. Lisää kuumaa! Lopulta sitä päätyy valuttamaan koko ajan lisää kuumaa vettä, jotta olo on koko ajan autuaan lämpöinen, iho kun tottuu lämpimään ja lämpimämäpään koko ajan. Loppujen lopuksi vesi on niin kuumaa, että naamasta valuu hiki ja pitää nostaa toinen jalka ulos ammeesta. Kun jalka on viillytellyt hetken aikaa, se tulee takaisin veteen, joka tuntuu viilenneessä jalassa - ah niin autuaan lämpimältä. Ja hiki valuu päänahkaa pitkin.

En tissuttele ikinä yksin kotona, mutta kylpyyn mennessäni saatan ottaa lasiin pesukoneen päälle pienen tilkkusen portviiniä. Mikään ei lämmitä yhtä tehokkaasti kuin kuuma ja yhä kuumemmaksi käyvä kylpy ja tilkka porttia.

Nyt kylvyn jälkeen naamasta pukkaa jälkihikeä, pitkiin villasukkiin verhotut jalat ovat ihanan kuumat ja silmäluomet lurpattavat. Taidan mennä nukkumaan niin kauan kuin olen tarpeeksi tajuissani pestäkseni hampaat ja niin kauan kuin iho hehkuu lämpöä.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Lunta tulvillaan

Ihana, autuas, taivaallinen lumisade ja pakkanen. Talvi! Ihan niin kuin kuuluukin olla tähän aikaan vuodesta! Kunpa tuo ei lakkaisi ennen kevättä! Aamulla olin niin hyväntuulinen pelkän talven takia, että hymyilin koko työmatkan kuin heikkomielinen. Aamupäivällä käväisin töitten lomassa lähikaupassa ja kun kipitin korttelin matkan takaisin toimistolle tuiskussa ja tuulessa, oli ihan pakko vilkaista taakse - jes, kadulla ei ollut ketään - ja sitten hyppelin muutaman askeleen verran eteenpäin niin kuin pikkutyttö. Sitten paluu ruotuun, kipitin muina naisina loppumatkan, kuin järkevä ja aikuinen ihminen ainakin, mutta sisimmässäni hyppelin koko matkan töihin asti lumisateen halki. Hyps, hyps, hyps, hyps...

Töiden jälkeen Hillokuningattaren kanssa glögille - sekin oli mukavaa. Istua lämpimässä, juoda glögiä ja katsella, miten ikkunan taa parkkeeratut autot olivat peittyneet lumeen ja muistuttivat muodoltaan kuplavolkkareita, miten siistiä ja siloista oli lumi ja miten se pyyhälsi katuvalojen valokeilassa.

Ajatella, pelkkä vuodenajan muutos voi saada minun päiväni iloiseksi, askeleet keveiksi, toivoa täyteen. Olen ihan tosi helppo.

Eilen illalla viilasin kuin viilasinkin vielä hiukan Rhota, lisäsin hiukkasen säröä (toivon niin) ja nyt olen valmis Omegan ja jonkun toisen tekstin kimppuun (luulen niin). Seuraavaksi iltapuhteeksi luen Omegan ja viilaan sitä, sekä valikoin toisenkin novellin mietittäväksi sen rinnalle. Sen toisen vain luen, se saa hautua, jollei nyt sitten tule heti lukemisen yhteydessä kuningasideaa. Harvemmin tulee. Alitajunta saa hoitaa, ja aika.

Istun hiljaa tuolillani, mutta sisäisesti minä hyppelen vieläkin.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Lue minulle ääneen

Pidin kiinni aikomuksestani - hetken se hämmensi itseänikin. Avasin tiedoston ja viilasin Rhota. Se on tältä erää valmis ja seuraavaksi palaan Omegan ääreen.

Pitkästä aikaa käytin vanhaa kunnon ääneenlukemismetodia hyväkseni. Poimin ensin kirjoitusvihosta yhden lisäyksen Rhohon ja sen jälkeen luin sen ääneen. Kuvittelin lukevani sitä jollekulle, rauhallisella ja varmalla äänellä. Ääneenlukeminen paljastaa toistot, paljastaa kuopat, huonot lauseet. Korjasin sitä mukaa kuin luin, tarkistin korjauksen jatkamalla lukemista aina kappaleen alusta, jotta kuulisin, miten muutos osui muiden sanojen väliin.

Nyt on rauhallinen olo.

Spagettia

Viime aikoina on ollut hankaluuksia saada töitä ja omaa elämää tasapainoon. Ei sillä, että istuisin jatkuvasti pitkää päivää, eikä se, että ääristressaantuneena kertaisin päivän tapahtumia ja ennakoisin seuraavaa päivää illat pitkät. Jotenkin vain. Ajatuksilla ei ole ankkuripaikkaa. Tuntuu, että ainoat tapahtumat tapahtuvat työpaikalla, että ei ole virikkeitä. Ja juuri nyt tajusin, että niitä minun pitää hankkia, virikkeitä nimenomaan.

Milloin kävin viimeksi museossa? Elokuvissa? Pitkällä kävelylenkillä? Meren rannassa? Pitkällä matkalla kirjan viemänä? Ei noista kaikista kovin pitkälti ole, mutta ehkä kuitenkin liian pitkälti. Huomenna aloitan: menen katsomaan uuden Harry Potterin. Keskiviikkona näen ystäviä, sekin on hyvä. Ja tänään menen kävelylle. Puen lämmintä päälle ja tuonne ulos, lumeen ja pakkaseen. Sitä ennen vähän neulahuovutusta tai virkkausta tai molempia. Tiskiäkin olisi, voisin laittaa likoon siksi aikaa kun käsitöitsen, niin saisin senkin verran aikaan. Illalla kirjoitan, houkutan sanoja.

Sitä minä tarvitsisin eniten, että pää alkaisi kirjoittaa, että olisin lähellä tekstejä ja sanoja, ettei tarvitsisi miettiä, vaan ideat tulisivat itsellään, luontevana osana arkea.

Kokkasin illalliseksi pitkästä aikaa spagettia ja tomaatti-jauhelihakastiketta. Sellaisia minun iltanikin ovat, spagettia, ajatukset kiemurassa kerässä toistensa lomitse. Kaipaisin pitkiä pellavia, en juuri nyt syheröisiä solmuja. Syön ne pois, ainakin seuraavat kolme päivää.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Talvi-ilta

Ehkä maailman ihmeellisin sunnuntaiolo. Lumesta ja pakkasesta tulee jouluolo tai keskitalviolo. Päivä on ollut täynnä ohjelmaa ja siitä tulee epäsunnuntaiolo. Olen yksin ensimmäistä kertaa koko viikonlopun aikana - siitä tulee ihmeellinen olo. Hyvä ja huono yhtä aikaa. Autuas ja kamalan yksinäinen. Kynttilöiden valo on lämmin ja kaunis, pöydällä maljakossa ystävältä saatu valkoinen ruusu ja sinisiä kylkiäisiä. Leikkokukat yhdistettyinä kynttilöihin tuovat juhlan tunnun.

Tänään olen kirjoittanut kahdeksan sivua raakatekstiä, yrittänyt ottaa haltuun, yrittänyt selvittää omia ajatuksiani kirjoittamalla. En tiedä ovatko selvinneet, mutta kirjoittaminen teki silti hyvää.

Juuri nyt on ihana olla kotona kynttilöiden valossa ja silti vähän itkettää. Sellaista se on. Huomenna pääsen jumppaan ja illalla kirjoitan Rhota. Tänä iltana saan tehdä mitä vaan, käsitöitä varmaankin. Tänä iltana pidän huolta itsestäni, hellin, silitän selkää, pidän sylissä, hymyilen ja sanon, että kaikki on hienosti.

torstai 18. marraskuuta 2010

Dementia

Muistin juuri, että 14 päivää sitten kirjoitin Rhohon uuden lopun. En ole vilkaissutkaan Rhota sen jälkeen.

Tajusin juuri, ettei minulla ole hajuakaan siitä, minkälainen tuo Rhon uusi loppu on.

Jos tällaisesta ei saa etäisyyttä tekstiin, niin ei sitten mistään. Nyt tekee ihan hirveästi mieli lukea Rho ja katsoa, mitä ihmettä sinne oikein kirjoitin, viilata ja höylätä, kirjoittaa, mutta - - huomenna on tärkeä päivä, voi tapahtua jotain, joka muuttaa suuntaa, joten minun on oltava levännyt. Ei harittavaa mieltä tai harittavia silmäpusseja.

Entä jos vain ihan pikkuisen lukaisen - en korjaa, en tee mitään, luen vain? Sitten Rho saa muhia taas ja kun pääsen ensi maanantaina siihen kiinni, tiedän, mitä teen? Jooko?

Joo.

Toivomuslistalla pakka(ami)nen

Olen liikkunut tänään kaupungilla, kastellut kenkäni monta kertaa. Yllättävän monta kertaa viereeni tuli myös ihminen, joka hyräili. Aloin jo miettiä, että mitä maailmankaikkeus yrittää sanoa minulle kaikkien niiden hyräilevien ihmisten kautta. Rupea harrastamaan laulamista? Edes maailmankaikkeus ei ole niin kuuro. I'm singing in the rain? Mutta kun minä tykkään talvesta, eikä edes tuo epämääräinen veden ja lässähtävän loskan sekoitus ollut mitenkään erityisen ikävää. Hyräile enemmän? Viime päivät olen hyräillyt jatkuvasti En etsi valtaa, loistoa sekä jotain toista, toistaiseksi tunnistamatonta laulua.

Hmm. Ehkä minä vain tapasin tänään monta hyräilevää ihmistä.

Ilta meni kaupungilla marhatessa (siskolle synttärilahja, itselle herätehame, sukkahousuja kahteen eri tapahtumaan, saippuaa, mitä vielä?), joten kirjoittaminen on jäänyt. Nyt yritän pakata, huomenna starttaan laatuaikaviikonloppuun siskon ja äidin kanssa. Pakkaaminen sujuu vähän katkonaisesti, mutta ei se mitään. Kun olen pakannut, menen sänkyyn ja kirjoitan unisivuja, iltasivuja. Kirjoitusvihon pakkaan siis vasta aamulla.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Rakkautta ja Substralia

Ensinnäkin: Essi Kummun Karhun kuolema on noteerattu Kiiltomadossa, josta löytyy Jani Saxellin ihana arvostelu kirjasta. Ihana siksi, että kaiken kiireen keskellä uiskentelin tuon arvostelun ansiosta taas Karhun kuoleman maailmaan ja muistin, kuinka kaunis se on. Luen nykyään harvoin kirjoja uudestaan (se aika, se aika, sitä ei ole), mutta täytyy myöntää, että jos olisi hippusenkin enemmän aikaa juuri nyt, lukisin Karhun kuoleman uusiksi. Ehkä voin selata sitä hiukan joku päivä, vaikken kokonaan ehtisikään lukea? Täytyypä pitää mielessä.

Toisekseen: Olin tänään Villa Kivessä kuuntelemassa kun Jyrki Vainonen ja Tiina Raevaara puhuivat otsikolla Mielikuvituksen maailmat. Jouko Sirola haastatteli. Tarvitseeko mainitakaan, että oli kovin virkistävää taas. Eilisen Prosakin missasin (velvollisuudet, velvollisuudet!), mutta onneksi pääsin tänään Villa Kiveen. Oli ihanaa. Kuten edellisen Prosakin jälkeen, myös tänään tuli tuolla Villa Kivessä tunne, että muistan taas, mikä tässä elämässä on tärkeää. Ja totesin, että kaikenlaisia kirjallisuusiltamia löytyy niin paljon tästä kaupungista (Prosak, Villa Kiven tilaisuudet, KirjaKorjaamo jne), että vastedes käyn vähintään yhdessä per kuukausi. Virkistämässä mieltä, kuulemassa puhetta kirjoittamisesta. Sitä minä tarvitsen. Vettä huonekasville, ja aurinkoa. Niin ja kyllä, molemmat tämäniltaiset puhujat olivat symppiksiä (pitää hankkia se Raevaaran novellikokoelma) ja Vainonen taas ihana (anteeksi sanavalinta) kuten aina.

Kolmannekseen: Velvollisuuskirjoitus on hoidettu. Se maksoi eilisen Prosakin, mutta toisaalta, nyt on askel kevyt ja hartioilta on taakka poissa. Kun kävelin Villa Kiveen, tuntui niin vapaalta, että teki mieli hypellä.

Neljännekseen: Eilen iltasivuja, tänään aion myös kirjoittaa. Aina on aikaa edes yhteen sivuun.

Viidennekseen: Eilen luin sängyssä loppuun Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin kirjoitusharjoitusoppaan Sata sivua. Lukiessani taittelin kulmia niihin sivuihin, joihin haluan erityisesti palata. Jotkut harjoituksista sytyttivät heti ja toisista taas tajusin, että ne olisivat erityisen hyödyllisiä minulle. Jahka tästä ehtii (...), tartun tuumasta toimeen ja kirjoitan noita harjoituksia sekä kirjoitan pitemmän postauksen kirjasta.

Kuudennekseen: Tässä taisi olla kaikki tällä kertaa.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Arkitiistai

Olen kirjoittanut tänään velvollisuustekstiä melkein puoleen väliin - melkein viisi sivua ja reilu toiset viisi siis jäljellä. Nyt en enää jatka tälle illalle, kello tulee kymmenen ja pieni lepohetki ennen nukkumaanmenoa on paikallaan.

Eilen kirjoitin nukkumaan mennessä kolme unisivua ja vaikka tuo velvollisuuskirjoitus painaa hartioissa, aion kirjoittaa sivun tai kaksi myös tänä iltana. Kirjoittaminen rauhoittaa, vaikka kyse ei olisi muusta kuin sekavasta, poukkoilevasta ja näennäisen hyödyttömästä raakatekstistä. Kun pysyttelen sanojen lähellä, olen pitkäpinnaisempi enkä kehitä huonoa omaatuntoa, ahdistusta ja turhautumista asiasta, joka on minulle ajattelemista kynän kautta. Tai kynällä. En tiedä, joskus kun tekstiä (kerran elämässä) virtaa oikein kunnolla, ei se ainakaan tietoisen ajatuksen kautta tule, vaan tuntuu ennemminkin, että ajattelen kynällä. Tai selkäytimellä. Tai sielulla, en minä tiedä, mutta silloin harvoin kun purskahtaa, se tulee jostain syvemmältä. Samasta paikasta kuin unet.

Velvollisuustekstin lisäksi olen käynyt tänään jumpassa. Tekee hyvää liikuttaa lihaksia ja niveliä. Jumpan alkaessa melkein hymyilytti, niin mukavalta tuntui se, että kädet piirtelivät isoja ympyröitä, isompia kuin koko päivänä siihen mennessä.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Aamusivu, iltasivu, kylmäsivu

Vietin viikonlopun kotopuolessa, isänpäivä kun on. Yllätyksekseni kirjoitinkin vähän. Perjantaina iltasivun tai pari, lauantaina aamusivun, muutaman iltasivun... Se teki hyvää. Kävin myös uimassa. Järvessä. Sekin teki hyvää. Vesi oli, kuten arvata saattaa, aivan järjettömän kylmää. Vesi oli myös matalalla, mikä tarkoitti sitä, että ensin hiukan kahlausta ja sen jälkeen piti jo juosta, jotta ehti syvemmälle ennen kuin jalat jäätyivät kokonaan. Kahlausta, juoksua, vettä puolireiteen ja sinne istumaan. Monta kertaa. Saunaan, uimaan, saunaan, uimaan, saunaan. Kun naamaa valeli järvessä vedellä, tuntui kuin otsaluun läpi olisi uponnut jäinen säilä. Huh. Veri kiersi, sydän hakkasi, adrenaliini nostatti. Saunapolulla tuntui kuin ihon paikalla olisi ollut jäistä, sulaa metallia.

Sanoja ja kylmää vettä siis. Paluumatkalla junassa oli alunperin tarkoitus virkata, mutta kaikki kaupat olivat tänään kiinni, enkä saanut lankoja virkkuuseen. Toinen ajatus oli kirjoittaa, mutta uni voitti. Sain luettua muutaman sivun Zadie Smithiä, mutta muuten torkuin niskani kipeiksi. Nyt ei nukuta, mutta olen varma, että uni tulee, kun menen sänkyyn.

Ensi viikolla on pakkopakkopakko hoitaa velvollisuuskirjoitus, mutta sen jälkeen alkaa vapaus. Vapaus kirjoittaa ihan mitä hyvänsä ja pelkästään itselleen. Tiistaina olisi Prosak ja siellä Elina Hirvonen, keskiviikkona Villa Kivesssä Jyrki Vainonen ja Tiina Raevaara - toiseen tilaisuuteen on ainakin mentävä.

Huomenna pukeudun hameeseen, käyn hierojalla ja ostoksilla. Huomenna olen levännyt ja askeleet keveät, toivon niin.

torstai 11. marraskuuta 2010

Elämänhallintaa

Työpäivän jälkeen kirjoitin kolme sivua raakatekstiä - ihan vaan jotain, kunhan huidoin. Sitten jumppaan, josta syksyn sairastelujen aikana jäykistynyt kroppani kiittää ja kipunoi, sitten ruokaa suuhun ja Hesarin luenta. Lopuksi taas kolme sivua raakatekstiä, kolme sivua jostain toisesta ihmisestä, jostakusta joka en ole minä, vaan joka on keski-ikäinen nainen ja jolla on teini-ikäinen poika nimeltä August. Tällaisina hetkinä kirjoittamisessa tuntuu parhaalta se, että voi mennä mihin tahansa suuntaan. Tänään se suunta oli täynnä ikkunoiden ulkopuolella olevaa pimeyttä, lämmintä keltasävyistä valoa, tummanruskeita huonekaluja, punaisia tyynyjä, kirjavuutta, lujaa arkea ja iltaa.

Ei siis Kreikkalaisia tänään, mutta kirjoittamista. Ihan oikeaa kirjoittamista. Voi miten kirjoittamisesta ja jumpassa käymisestä voikin tulla olo, kuin hallitsisi omaa elämäänsä. Kuin tekisi sille jotain. Kuin olisi itse se henkilö, joka kääntää ruoria, rattia, puhaltaa purjeet täyteen, avaa eteen uusia risteyksiä.

Eilen illalla luin sängyssä taas Sataa sivua. En ole kirjoittanut sen tehtäviä vielä, kahlannut niitä vain läpi, lukenut kirjailijoiden mietteitä kirjoittamisesta ja etenkin sen välttelemisestä. Tänä iltana jatkan. Sata sivua vaikuttaa juuri sellaiselta perusopukselta kuin ajattelinkin. Sellaiselta, johon voi aina palata ja josta saa apuja tukkoiseen oloon. Mistä tuli mieleeni, että en ole itse tehnyt muutamia vakkariharjoituksiani pitkään aikaan. Niin kuin esimerkiksi sitä, jossa listataan kymmenen asiaa ja kymmenen mahdollisimman omituista tai kuvailevaa verbiä ja yhdistetään ne pareiksi, jotka todennäköisesti eivät sovi lainkaan yhteen. Jotkut sopivat. Vaikka eivät sopisikaan, on hauskaa kirjoittaa kymmenen lausetta, joissa on tökeröitä kielikuvia - ei tarvitse olla vastuussa siitä, kun kaikki johtuu vain tehtävästä :).

Kaupungin silmät katsovat ikkunan läpi minua. Taidanpa alkaa rauhoittaa tätä iltaa kohti lukemista. Ehkä pala tummaa suklaata vielä - tänään kirjoituspöytäsuklaana on Karl Fazer Exclusive Thin Dark 70%. Ei se sijoittunut aivan kärkeen Hesarin vertailussa, mutta hyvää se on silti.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Skarabee

Töitä, vierailu, sentimentaalista hömppää telkkarista, tietokoneen ääreen, Silfverbergin ja Hirvosen Sata sivua käteen, esipuheen lukeminen. Sitten kynä, huono asento ja raakatekstiä. Taas kerran muistutus itselle: ei siihen tarvita edes aikaa, kolmeen sivuun, ja niiden aikana pääsee pitkälle.

Monesti jos ajattelen kirjoittamista, se tuntuu esimerkiksi sekä kellumiselta että sukeltamiselta tai sekä matkanteolta että ankkuroitumiselta. Omituista, että kirjoittamista ajattelee usein vastakkaisilla termeillä jotka ikäänkuin nollaavat itsensä, nollaavat suuntansa, vaikka kirjoittaminen on aukeamista jokaiseen suuntaan.

Pöydällä kyyröttävä tietokoneen hiiri näyttää muoviselta skarabeelta. Sen liikuttaminen piirtää alustaan karttaa, jota seuraamalla löydän tien.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Toistan itseäni

Eilen oopperassa Madama Butterfy. Tänään jumpassa ensimmäistä kertaa en-edes-muista-kuinka-pitkään-aikaan. Viimeisimmästä antibioottikuurista on nyt puolitoista viikkoa ja uskaltauduin siihen jumppaan, jossa käy vain raskaana olevia naisia ja eläkeläisiä. Ja minä. Hyvä, että aloitin tuollaisesta vähän rauhallisemmasta, kyllä nimittäin huomasi, että pohjakunto on laskenut jonnekin miinuspuolelle. No, kaipa se siitä tokenee. Jumpan jälkeen tapaamaan entisiä työkavereita ja sitten kaatosateen läpi kotiin. Se siitä luvatusta lumimyräkästä. Vähän on petetty olo, mutta minkäs teet.

Nyt väsyttää. Huominenkin on ohjelmoitu, menen tapaamaan tulevaa kummipoikaani. Torstaina ajattelin taas harrastaa hiukan liikuntaa ja luulen, että joskus on pakko tiskata. Perjantaina lähden kotipuoleen isänpäivän viettoon.

Elättelen toiveita, että jaksan kirjoittaa tällä viikolla unisivuja, sillä muuhun ei oikein ole aikaa. Ehkä otan kirjoitusvihon mukaan kotipuoleen ja sen sijaan, että nukahtaisin perjantain junamatkalla jo Tikkurilassa, voisin kirjoittaa vähän? Voisin hyödyntää sen ajan, kun joutuu istumaan maailman huonoimmalla penkillä (vertasin eilen Kansallisoopperan penkkejä VR:n penkkeihin ja Ooppera voitti 6-0) ja kirjoittaa edes muutaman sivun, itseni hereille ja puhtaaksi? Ehkä teen myös lupauksen loppuvuodelle - taas kerran: merkitsen kalenteriin itselleni kirjoitusiltoja, joille en sovi muita rientoja. Kannatatteva idea. Etenkin jos aion saada Kreikkalaisiin jotain tolkkua ennen joulua.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Väsynyttä menoa

Aloitin viikonloppuni kokkaamalla karitsan jauhelihalla täytettyjä munakoisorullia. Ah ja voi ja uh. Söin varhaisen lounaan (siis lauantailounaaksi varhaisen) ja nyt maha on niin täynnä, että silmät menevät väkisin kiinni. Hetki on aikaa tasoitella mahaa ennen kuin lähden messukeskukseen katsomaan, mitä SkiExposta löytyy tänä vuonna. SkiExpon jälkeen toivon että ehdin sekä kirjoittaa että ottaa pienet päikkärit ennen illan rientoja.

Huomiselle ei ole suunnitelmia - tai on sen verran, että kaikki sisältää etuliitteen "jos jaksan". Jos jaksan, aloitan velvollisuuskirjoitusta - kymmenen sivua pitäisi pusata ja deadline lähestyy uhkaavasti. Ei siinä kymmenessä sivussa muuta, mutta kun joutuu käyttämään aivojaan ;). Jos jaksan, luen jotain keskeneräistä kirjaa. Jos jaksan, käyn pitkällä kävelyllä. Jos jaksan, tiskaan ja siivoan keittiön. Pyykinpesun edessä ei ole "jos jaksan" -määrettä, se täytyy tehdä joka tapauksessa. Niin ja kirjoittaminen - ehkä sitäkin. Edes hiukan raakatekstiä. Tällä hetkellä olo on munakoisokääryleiden jäljiltä niin veltto, etten pysty ajattelemaan mitään muuta kuin ihan pieniä unia.

torstai 4. marraskuuta 2010

Aurinko paistaa!

Aurinko tuikkii silmiin. Mitä pitemmälle päivä kuluu, sitä korkeammalle pilvet nousevat ja sitä hajanaisemmiksi ne käyvät. Auringonvalon lisäksi näkyy sinistä taivastakin, tervetullutta.

Kirjoitin Rhohon sen uuden lopun, puhtaaksi koneelle, tahtoo sanoa. Saatan olla aika tyytyväinen noihin kahteen uuteen sivuun. Rho menee nyt samaan muutaman päivän kypsymistä odottavien pinoon kuin Epsilonkin. Olen aika tyytyväinen myös päivän saldoon: kaksi korjattua Kreikkalaista. Lisäksi tuntuu ihan tosi hyvältä, että on päässyt hommiin. Niin kuin edellisestä kirjoituksesta huomannee... Heh.

Kirjoittamisella on sitten kumma vaikutus mieleen. Niin, tietysti tällaisina päivinä kun se sujuu, vaikutus on huomattavasti kivempi kuin silloin, kun mistään ei tule mitään. Tämä päivä on antanut minulle ison annoksen toiveikkuutta ja uskoa itseeni - sekä aikataulun. Päätin, että pystyn kirjoittamaan Kreikkalaiset jouluun mennessä siihen kuosiin, että saan lähetettyä ne uudelle kustantamokierrokselle. Ainakin toivon niin. Ainahan voi tulla jotain. Kuten parin kuukauden flunssaputki, köh köh... mutta aikatauluja on hyvä olla. Tiedän kyllä, että saan paiskia hommia tuon tavoitteen saavuttamiseksi aika paljon, etenkin kun olen ajatellut lisätä Kreikkalaisten lukumäärää parilla loppukeväästä ja alkukesällä kirjoitetulla novellilla. En ole katsonut niitä päinkään kuukausiin, joten on täysi mysteeri, ovatko ne niin käyttökelpoisia kuin toivon. Ja onhan minulla vielä yksi velvollisuustekstikin kirjoitettavana, mutta jospa silti yrittäisin saada Kreikkalaisetkin kuntoon pian.

Nyt aion ottaa pikku väliruokaa ja sitten puen asiallista vaatetta päälleni ja hypähtelen kevein askelin kaupungille shoppaamaan jotain päheää kolttua itselleni. Tralalaa!

Uusia loppuja

Ihana, ihana päivä! Kirjoituspäivä siis, sitä tuo tahtoo sanoa. Ihana päivä ja siunattu olo. Positiivinen, rauhallinen mieli. Sopuisa olo. Joko riittävät ylisanat ja voidaan mennä itse asiaan?

Aamupäivällä kirjoitin hiukan aamusivuja ja sitten luin taas sen ensimmäisestä kustantamosta saamani lausunnon. Luettuani lausunnon viilasin taas hiukan Omegaa. Avasin tyrkylle myös Rhon, mutta yhtäkkiä löysinkin itseni Epsilonin kimpusta. Deletoin viimeisen sivun ja kirjoitin sen sitten uudelleen ja loppuratkaisusta tuli aivan erilainen kuin aikaisemmin. Luen sen muutaman päivän kuluttua läpi ja korjaan kieltä, mietin, onko se nyt se loppu, jonka haluan pysyvän. Vähän tuntuisi siltä.

Epsilonin uuden lopun aiheuttamassa nousussa luin Rhon läpi ja näin aivan selvästi, miksi siitä oli sanottu lausunnossa, että "muuten valmiin oloinen, mutta loppuu kesken". Niin tietenkin, ja aivan selvästi. Mietiskelin, miten Rho jatkuisi, mutta koska pää kolisi tyhjyyttään, lähdin lounaalle ja lounaan jälkeen menin lähikuppilaan kirjoittamaan. Raakatekstiä käsin vihkoon. Oli mukavaa. Paitsi siinä vaiheessa, kun en millään saanut keskityttyä Rhohon. Kirjoitin ensin yhdenlaista jatkoa, mutta se tuntui falskilta, joten jätin sen sikseen, hortosin kirjaimilla sinne tänne ja lopulta aloin kirjoittaa toisenlaista jatkoa Rhohon. Tyyli ei ollut vielä oikeaa Rhota, ja idea yskähteli hieman, mutta sain kuitenkin jotain paperille. Sitten keskityin juomaan teetäni ja ajattelin lopettaa siltä erää. Mietiskelin siinä sitten, että melkeinhän Rho voisi jatkua vielä tuosta hiukkasen, jos viitsisin, mutta että en tiedä, kannattaako. Tunnistin vanhan kunnon penseystunnelman itsestäni (haluttomuutta sukeltaa syvemmälle tekstiin, koska se on vaivalloista ja vaatii keskittymistä ja voimia) ja otin saman tien kynän käteen. Ja sitten kirjoitin jatkoksi päivän parhaat kaksi sivua, jotka tällä hetkellä tuntuvat oikealta lopulta Rholle. Ehkä hiukan siloisilta, mutta jospa niitä rosoja syntyisi jatkotyöstön aikana.

Nyt nikottelen hiukan sen kanssa, että alanko kirjoittaa Rhon uutta loppua puhtaaksi koneelle, vai pitäisikö minun makustella asiaa hetken (muutaman päivän) ajan. Luulen kuitenkin, että kirjoitan jo koneelle. Ainahan on olemassa delete-nappula. Ja sitäpaitsi, tämä yritys vältellä kirjoittamista tekstin hauduttamisen tekosyyllä tuntuu epäilyttävästi vain treenin puutteelta. Pää edellä ja sukella syvemmälle, Rooibos, ei tänne mitään kuviokelluntaa tultu harrastamaan!

Kävi miten kävi, uusi loppu Epsilonille, uusi loppu Rholle ja tänään jo yhteensä kuusitoista sivua raakatekstiä käsin. Ulkona ei sada ja tuuleekin vain maltillisesti, koneellinen pyykkiä kuivattelee itseään parhaillaan telineellä ja illalla menen shoppaamaan jotain kivaa päällepantavaa viikonlopun pirskeisiin. Niin, ja sanoinko jo, että on jotenkin siunattu ja hyväksyvä olo? Sopuisa? Positiivinen ja rauhallinen? Ai sanoin? No mutta, siltä nyt kerta kaikkiaan vaan tuntuu.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Vihreä keidas

Ette varmaan arvaa, kenellä on huomenna lomapäivä-kirjoituspäivä-lomapäivä-kirjoituspäivä :). Ei ole tarkkoja suunnitelmia, mutta luulen, että päivääni tulee sisältymään raakatekstiä kotona, raakatekstiä lähikuppilassa, Omegan muokkausta koneella ja ehkä aloitan myös jonkun muun novellin uudelleenkirjoitusta. Hitaastihan se uudelleenkirjoitus on edennyt, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Jospa pääsen tästä vauhtiin pikku hiljaa, niin tahtikin paranee. Mutta tosiaan: lomapäivä! kirjoituspäivä! Jee!

Tarkoitus on aloittaa aivojen virittäminen jo tänä iltana raakatekstillä ja ehkä lukemisella. Kääntää aivot sellaiseen moodiin, ettei ole kiire mihinkään, vaan voin rauhassa nautiskella sanoista. Omista tai muiden. Viime aikoina olen miettinyt, että voisi olla ihan paikallaan lueskella taas Cameronia tai Goldbergiä tai jotain muuta kirjoittamiskirjaa - minähän käytän niitä usein siihen tarkoitukseen, että vaikken kirjoittaisi mitään, luen illalla sängyssä hetken kirjoittamisesta ja ankkuroin sillä ajatuksia vähän paremmin kiinni siihen, mikä minua kannattelee. Saa nyt nähdä, luenko kuitenkaan kirjoittamiskirjoja ihan vielä, tuo lukemattomien kirjojen pino pöydällä ja sängyn vieressä on sen verran iso, että on sisäsyntyinen tarve lukea niitä kirjoja ensin.

On satanut melkein koko päivän. Ei haittaa. On ollut pimeää. Ei haittaa. Tällä hetkellä kun ajattelen, huominen kirjoituspäivä on keidas ja aion viipyä keitaalla pitkään. Eikä haittaa, vaikka huomenna sataisi ja olisi pimeää, sillä minä näen ikkunoista muihin maisemiin.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Henkinen lootusasento

Tänään olen ollut jotakuinkin sovussa itseni ja maailman ja muiden ihmisten kanssa, vaikka kiire onkin ollut niin kova, etten ole edes ajattelemaan ehtinyt - ehkä sopuisuus johtuu siis siitä...

Olen nähnyt hyviä puolia ihmisissä ja jaksanut tsempata. Olen kantanut oman puolikkaani 46 kiloa painavasta sängystä (ei ollut onneksi pitkä matka). Olen saanut viestejä, jotka hymyilyttävät. En tosin ole kirjoittanut pätkääkään, mutta ehkä kirjoitan vielä pari unisivua - sen voisinkin tehdä. Se kruunaisi tämän ihan tavallisen, mutta aika hyväntuntuisen päivän. Huomenillalle ei ole suunnitteilla mitään ihmeitä, joten voisin käväistä ensin pikku happihypyllä ulkona ja kirjoittaa sitten. Joo, näin teen. Nyt hymyilen itseni sänkyyn.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Mitä isot edellä

Aika monessa blogissa on tänä syksynä kerrottu, millä hakusanoilla blogiin on tultu edellisen kuukauden aikana. Minun blogiini ei ikävä kyllä eksytä kovinkaan jännittävillä hakusanoilla. Lähinnä on googlattu blogin nimeä tai sitten Essi Kummua ja hänen uutta romaaniaan Karhun kuolema. Kestosuosikkina on kuningatarhyytelö (pitää pintansa kuukaudesta toiseen) sekä jokin osa Saukin ja pikkuoravien biisin Pikkuoravien kuuraketti siitä osiosta, jossa lauletaan, että hanki henkselit, osta olkaimet! Lokakuun mielenkiintoisimmat hakusanat, joilla on tänne päädytty ovat hutikka sekä sukkahousuilla juhlaan.

Pitäisiköhän alkaa blogata jostain vähän raflaavammista aiheista ;)? Ehkä, mutta en kuitenkaan tänään, sillä nyt pitää ruveta hahmottumaan tuonne sängyn suuntaan. Joku laiskuri ei ole pedannut sitä lainkaan tänään, joten sänky näyttää siltä, kuin olisin vain pistäytynyt juomaan tai vessaan kesken unien. Että yötä vaan kaikille teille!