Joskus vielä otatan itsestäni valokuvan kun kirjoitan. Mieluiten jossain kahvilassa, teekuppi edessä, vesilasi (ne tavalliset, niin kuin tänäänkin) ja kirjoitusvihko, kynä kädessä. En halua kuvasta lavastettua, sillä haluan siinä näkyvän yhden niistä hetkistä, kun teksti kulkee. Kun kirjoitan, kun raakateksti irtoaa helposti, en ajattele mitään, mutta olo on kaunis. Enkä nyt puhu ulkonäöstä, vaan siitä, että minusta tuntuu, että hyvä olo purkautuu ihonkin läpi, joka puolelle, ei vain kynää pitkin paperille. Kuvan nimeksi tulee Still Life, Asetelma.
Kyllä, kahvilassa kirjoittamassa tänään. Samoin nyt äsken kotona. Kirjoitusvihko loppui, avasin pöydälle uuden, koskemattoman houkuttelemaan sanoja.
Olen siivonnut - koti on putipuhdas. Keittiö on vielä puhtaampi - miten ihana se onkaan, kun valo kiiltää hellan pinnasta, missään ei ole murun murua, tiskialtaiden teräksinen hohto rinnastuu hellan levyjen mustaan, työtason puhtaanvalkoiseen. Keittiö täytyisi pitää siistinä, se tekee kaikesta paljon selkeämpää. Korkkasin uuden tiskirätinkin. "Kaikki voi johtaa johonki", siinä lukee. Niinpä.
Hakasalmen huvilassa on valokuvanäyttely nimeltä Asfalttia ja auringonkukkia. Ilmainen sisäänpääsy. Suosittelen kaikille. Kun kävelin näyttelystä kotiin, näin kaiken valokuvan paikkoina, Helsingin talot, kadut ja ihan tavalliset kohdat sellaisina kuin olisin katsonut niitä valokuvina, katsonut ihan tosissani. Kaupunki näytti ihan erilaiselta kuin tavallisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti