May the Force be with you

torstai 29. huhtikuuta 2010

Sadepäivä

Kirjoitin pienenpienen jutun, tallensin sen uusien novellien joukkoon, vaikka se voisi olla vain osa jostain isommasta, niin pieni se on. Pieni, syksyinen, tästä sateestako siihen tuli hämärä valaistus ja syksyinen ilta. Maisema on vettynyt ja ikkunalauta napsuu ja kopisee pisaroiden alla.

Neuloin vähän, puolikkaan kuvion verran, niin että kun jatkan, saan jatkaa taas samasta kohdasta kuviota. Kohta lounaalle, luulen. On nälkä. Pitää varmaan laittaa kumisaappaat, mikä takki? Kovin on harmaa tai valkoinen taivas, se häikäisee vähän vaikka onkin synkeää. Siitepölyt laskeutuvat, se on hyvä. Minä odotan: huomenna saan Kreikkalaisten printin, mutten ehdi kopioida sitä. Maanantaina vasta. Siihen asti välitilaa. En voi tehdä mitään, mutta en ole tehnyt loppuun asti. Kirjoittelen ja neulon. Olin ajatellut mennä kävelylenkille, mutta en tuohon sateeseen. Museopäivä? Ehkä. Oikeasti ehkä.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Aurinkosilmukoita

Aurinkoa, aurinkoa! Aamulla salille, salin jälkeen hierojalle. Hieroja kehui niskaani - ei jälkeäkään työperäisestä, ikuisesta niskajumistani. Tunsin sen itsekin, ei pitänyt irvistellä eikä itkeä kun niskaa käsiteltiin. Hartioissa oli jotain sanomista, lavoissa samoin, mutta vähäisissä määrin. Sovimme hierojan kanssa, etten mene enää takaisin töihin, jotta niska-hartiaseutu pysyy hyvänä ;).

Eilen yritin jumittaa hartioita kovasti, mutta ei onnistunut, näemmä. Aion jatkaa missiota kohta. Ai mitenkö? Neulomalla. Neulomalla pitsikuvioista kolmiohuivia. Kyllä, minä. Niin, tiedän. Jep, ei hajuakaan kauanko tämä kestää. Ihan sama, se on hauskaa nyt. Yksi huivi on tekeillä, tänään kävin ostamassa ainekset toiseen. Olen ihan otettu itsestäni.

Lankaostosten lisäksi kävin kukkakaupassa. Kimppu kukkia itselle. Nyt tiedän, minkä näköisiä ovat leukoijat. Sidonta ei ollut yhtä loistavaa kuin vakikukkakaupassani, mutta tuo oli melkein lähikukkakauppa, pitää niitäkin kannattaa.

Pyykit ovat koneessa ja lähetin juuri Kreikkalaiset kansineen ja saatekirjeineen printattavaksi. Saan printit perjantaina ja maanantaina hoidan niistä tarvittavan määrän kopioita. Se on sitä aikaa nyt. Ja aurinko paistaa.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Koivu kukkii, minä en

Tänään kaikki on kesken: siivous, tiskaus, töihin tarttuminen. Etenkin töihin tarttuminen. Mihin töihin? Kai noita novelleja vielä voisi katsoa läpi, voisiko? En tiedä. Luulen vähän, että ei. Että se on tässä. Urheilemassa kävin aamulla, vessan olen pessyt, tehnyt parsa-kirsikkatomaattirisottoa. Syönyt pikkupussin Lontoonrakeita, vaikka ei pitänyt syödä karkkia enää pitkään aikaan. Ulkona on kirkasta, se häikäisee silmiä, ja silti siellä ei paista. Pitäisi tormentautua, laittaa reipastavaa musiikkia soimaan, tiskata, imuroida, pyyhkäistä pölyt ja sitten ehkä vilkaista syrjäkarein Kreikkalaisia kohti.

Siitepölytiedotteen mukaan koivu on alkanut kukkia hitusen verran. Eilen istuin ulkona pitkän pätkän, illalla nenää niistätti hiukan. Niistättäminen on jatkunut, pienesti. Aina välillä. Taitaa tulla tukala kevät. Silmätkin aamuisin turvonneet niin ettei se hyvää lupaile. Pitäisiköhän alkaa ottaa silmätippoja. Nenän niistolle en voi oikein mitään: allergialääkkeitä on alettu napsia jo vähän ennen pääsiäistä ja niitä tujakoita troppeja pitää kyllä vielä säästellä pahemman päivän varalle. Toivottavasti tämä on vain ohimenevää nuhantynkää, eikä innostu tämän enempää.

Niin, ja kai niitä hommia sitten pitäisi...

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Loppusuoraa

Kahdeksantoista novellia.

Viilasin Alfan kuntoon. Hioin Eetaa. Passasin jokaisen novellin ylämarginaalin samanlaiseksi. Keksin Iotalle, Eetalle ja Gammalle nimet. Lähetin novellit varmuuskopioiksi itselleni sähköpostiin. Laskin sivumäärän - 101 wordin perussivua (en ole koskenut sivumarginaaleihin) puolentoista rivivälillä, fontti Times New Roman, koko 12. Satayksi sivua. Niin vähän. Niin paljon. En ajattele sivumäärää, ajattelen Kreikkalaisia, kuinka ne ovat siinä, ne kaikki, joista tuli elinkelpoisia.

Olen miettinyt kokoelman nimeä, poiminut novellien nimistä ne, jotka voisivat toimia kokoelman työnimenäkin. Kuusi vaihtoehtoa, vaikea valita.

Saatekirje on kutakuinkin kirjoitettu.

Annoin viime viikolla itselleni aikaa toukokuun ensimmäisen viikon loppuun asti. Toukokuun ensimmäisestä viikosta saattaa tulla huhtikuun viimeinen viikko. Ne alkavat olla nyt siinä. Sellaisina kuin ovat. Pitää päättää järjestys, siitä tulee vaikeaa. Pitää printata ja kopioida. Hankkia kirjekuoret, kirjoittaa osoitteet, postittaa. Toukokuun ensimmäinen viikko tuntui turvalliselta. Huhtikuu on kuukausista julmin. Pitää taas asennoitua uudestaan - tällaisissa asioissa olen kaikkea muuta kuin spontaani ja pienetkin muutokset tuntuvat suurilta.

Aurinko paistaa, on lounasaika. Kevät. Huojun, pidän kiinni ja samaan aikaan päästän irti. Puissa ei ole vielä hiirenkorvia, oksat ovat paljaat piiskat.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Sinne tänne

Päässä soi Kansalaislaulu ("Olet maamme armahin Suomenmaa, ihanuuksien ihmemaa! Joka niemeen, notkohon saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa." jne). En tiedä miksi. Olo on aika hyvä, vaikka miinusmerkkisiä muuttujia löytyykin. Huomenna pääsen taas tarttumaan työhön, se tuntuu hyvältä. Näin tänään eräitä tuttuja ja juttelin hiukan kirjoittamisesta - miten hyvää se tekikään! Oli yllättäen oikeasti mukavaa.

Luen Koskimiehen Hurmion tyttäriä ja se uppoaa ihan kympillä. Tiesin kyllä jo etukäteenkin, että samastuisin päälakea myöten, mutta silti on yllättävää todeta, että niin tosiaankin on. Ehkä siitä tuo Kansalaislaulukin?

Olisipa lämpimämpi niin menisin lukemaan pihalle. Olisi kivaa. Olisipa päivä toisensa jälkeen ja saisin lähetettyä Kreikkalaiset kustantamoihin ja saisin aloitella puhtaalta pöydältä auringon paisteessa. Kenties, kenties.

Eilen oli erikoinen lauantai, tänään on erikoinen sunnuntai. Mietin jo, mitä teen iltasella. Menenkö kylpyyn lukemaan? Luenko sohvalla? Sängyllä? Pöydän ääressä? Syönkö jätskiä? Juonko mehua? Jatkuuko tämä onnellinen olo? Johtuuko tämä tosiaan siitä, että sain jutella asiasta, joka on minulle tärkeä? Mitä kaikkea vielä tuleekaan?

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Arkkitehtuurin kukkanen ja laiminlyöty lemmikki

Kiva päivä. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa Vallilan kirjastossa, kiitos Porkkanamafian. Ihana kirjasto! Ei ihme, että arkkitehtuuri on kiitettyä, niin hyvä karma paikassa tuntui olevan. Tosi miellyttävä kirjasto, tykkäsin tosi paljon ja olin tosi tyytyväinen, että tuli käytyä. Arkkitehtuurielämysten lisäksi onnistuin bongaamaan Vallilasta myös lainattavaa. Jo kauan haluamani Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret odotteli hyllyssä ottajaansa. Sen lisäksi käteen tarttui Ryokanin Suuri hupsu ja Margaret Mahyn Heriot.

Kirjastoilun lisäksi olen kunnostautunut tänään huonekasvien hoitamisessa. Tai mitä hoitamista kasteleminen on? Sitä kun pitäisi tehdä useammin kuin kerran kuussa... Kasviparat. Onneksi ne näyttävät olevan anteeksiantavaista sorttia. Ainakin suurin osa, tuosta orkideasta en ole varma. Jätin sen likoamaan lavuaariin koko kirjastoseikkailuni ajaksi ja päätin pyhästi uusia kylvyn heti ensi viikolla. Orkidea parka. Kolme vuotta se kukki uskollisesti miltei yhteen menoon, mutta katkeaa kai se kamelin selkäkin joskus. Viimeisen vuoden aikana rehu on keskittynyt uuden lehtiruusukkeen tekoon. Vanhat lehdet taitavat kuolla ja kaikki energia laitetaan noihin uusiin lehtiin. Jospa niitä kukkiakin joskus vielä...? En ole koskaan pitänyt orkideoista erityisesti (etenkään tuosta perhosmallista), mutta tuon yksilön kanssa on koettu nyt jo niin monet asiat, ja se on ollut niin uskollinen kukkija onnettomasta hoidosta huolimatta, että olen aika kiintynyt siihen.

Seuraavaksi vuorossa lienee kotihommia. Huomenna ajattelin keskittyä kirjoittamiseen.

torstai 22. huhtikuuta 2010

Tuokaa kuumaa vettä ja pyyhkeitä!

Joskus, niinkuin taas tänään, ei huvita mikään. Tai ei se sitä ole, ettei huvittaisi, ei vain - no, ei huvita, mutta ei ota päähänkään. Sen olen tällä viikolla huomannut, että mielialat heilahtelevat aika rajusti. Viikko on ollut kokonaisuudessaan vähän matalalentoa, stressaan asioista, joista ei tarvitse stressata, joita ei ole olemassakaan. Ja vaikken stressaa, niin niin silti se asia pysyy takaraivossa, tukahduttaa. Sitä tämä on, täytyy olla. Ärsyttää. Miksen päästä jo harmeista irti, miksen voi uskoa hyvään sen sijaan, että pelkään pahaa ja teen itselleni pahan mielen. Etenkin kun hyvä on niin paljon todennäköisempää. Ärsyttävää. Ja tälläkin pohdinnalla annan tilaa tuolle stressaamiselle.

Eilen salilla, tänään salilla. Huomennakin ehkä salille. Ainakin voi urheilla ja silloin ei ajattele typeryyksiä.

Eilinen ekstaasi oli ja meni - hämmentävää, miten laidasta laitaan menenkin. Päivä on harmaa ja sateinen. Pyykkikone hurraa. Olen tyytymätön. On tietenkin ihanaa olla virkavapaalla, ei siinä mitään, mutta tämä virkavapaa on vain niin kovin paljon erilainen kuin ensimmäinen. Kirjoitin eilen itselleni muistilistan tulevia käsikirjoituksia varten:

Muistilista käsikirjoituksen viilaamisen varalle

1. Hyväksy se, että viilaaminen on tylsää, turhauttavaa ja hermojakiristävää työtä.
2. Kirjoita myös raakatekstiä ja jos jotain uutta on tullakseen, anna tulla. Tarvitset sitä kaiken viilaamisen vastapainoksi.
3. Urheile.
4. Tee käsillä. Siivoa, tiskaa, pyykkää, askartele, neulo, hakkaa halkoja – mitä tahansa, joka saa sinut tuntemaan, että saat aikaan.
5. Ole kärsivällinen ja ystävällinen itseäsi kohtaan.

Ei sillä, lyön vetoa, että seuraavan kässärin viilausvaihe on taas ihan erilainen, ettei se tunnu lainkaan tältä. Tilanteet ja elämäntilanteet muuttuvat, tekstit ovat erilaisia.

Alan ajatella, että se hetki, kun päästän irti Kreikkalaisista ja lähetän sen kustantamokierrokselle, on tosi lähellä. Kässäri tuntuu teini-ikäiseltä kakaralta, jota kyllä rakastaa, mutta jonka haluaa myös heittää pihalle. Ja samalla erkaantuminen tympäisee (taas niitä halvatun hylsyjä tippuu kustantamoilta seuraavat 1,5 vuotta!), pelottaa (mitä ihmettä kirjoitan seuraavaksi, osaanko kirjoittaa kun ei ole mitään, kun pitää aloittaa ihan tyhjästä?) ja kauhistuttaa (entä jos kustannussopimusta ei tule taaskaan? kuinka iso isku se tällä kertaa on? isompi kuin koskaan?).

Niin. Entä jos alkaisin tehdä sen sijaan että turhaudun? Entä jos kirjoittaisin sen saatekirjeen Kreikkalaisten mukaan? Entä jos korjaisin Tauta niin kuin tiedän, että sitä pitää korjata? Entä jos korjaisin Alfan, enkä vain sysäisi sitä kirjoituspöydän nurkalle? Ja sitten lähetän käsikirjoituksen eteenpäin. Pian. Nopeammalla aikataululla kuin olin luullut.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Tässä

Tänään olen saanut kunnian hiihdellä kepein jaloin pitkin sfäärejä. Voitelu on juuri kohdallaan. Nautin. Tämä on ja se riittää juuri tälle hetkelle.

Tänään tasapaino, onni, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua, on ollut elohopealammikko vatsaontelon pohjalla. Se ei ole pysähtynyt hetkeksikään, on heilahdellut sisälläni raskaana ja kevyenä, hopeisena, näyttänyt kaikki bensiinin värit. Ylös kylkiluille asti, hidasta hyrrää vatsan pohjalla.

Olen löytänyt sanoja; olen löytänyt uusia, jotka annettiin minulle, olen löytänyt muiden sanoja, jotka herättivät minussa jotain. Olen löytänyt kirjoitettuja sanoja, joiden kanssa en voisi olla enempää samaa mieltä. Olen löytänyt kaikenlaista pientä ja merkityksetöntä, niitä, jotka ovat yhtä merkityksellisiä kuin ne suuret ja hienotkin. Sanat ovat sanoja.

Raukea olo. Sellainen, kun on käynyt pitkällä. Ensin fyysisesti, sitten henkisesti. Tai kynällä. Sellainen, kun on käynyt aamulla salilla, välipalan kautta kirjoittamaan, kaksi kuppia teetä, hymyä sisäänpäin, kävely kotiin, jättiläislounas, jonka aikana sanat parveilivat päässä kuin pikkulinnut heinäsirkat kirput tuulenpyörteet. Kohta tämä loppuu, tämä itseäänkannatteleva olo, mutta ei se mitään. Verensokerit tasoittuvat, mielialat muuttuvat, pilvet tulevat ja menevät. Minä otan vihkoni ja kirjoitan sanoja koneelle, katselen miten aurinko tulee kaihtimien välistä ja sanat.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Hipaisuja

Suhteellisen jees päivä, luulen. Viikonlopun jälkeen on ollut asia X, joka on aiheuttanut huolestumista ja päänvaivaa ja jolle en voi mitään. Alan pikku hiljaa sisäistää sen, etten voi asialle X mitään ja olen ehkä pääsemässä sen kanssa johonkin tasapainoon. Se tuntuu aika helpottavalta. Ihan kuin aurinkokin paistaisi kirkkaammin (ja muut vastaavat kliseet tähän perään) - no, joka tapauksessa, tasapainoa kohti.

Tänä aamuna muokkasin Kreikkalaisia. Thetaa, Epsilonia, Eetaa, Nimetöntä, Ypsilonia. Tekstistä ja tunnetilasta toiseen. Nimettömän korjauksiin ja lisäyksiin olen aika tyytyväinen, samoin Thetaan.

Lounaan jälkeen lähdin lähikuppilaan. Istuin, kirjoitin puutaheinää raakatekstiä, join teetä, kirjoitin, join teetä, luin Goldbergiä (en tykkää Wild Mindista niin paljon kuin Writing Down the Bonesista, enkä muutenkaan ole hirveä Goldberg-fani juuri nyt), kirjoitin, join teetä, katselin ympärilleni. Aurinkoa, teetä, oikeastaan kaikki aika hyvin. Hymyilin itsekseni, katselin ympärilleni. Hipaisin mielenrauhaa, se tuli ja meni kuin vilkas pieni lisko, mutta oli lähellä.

Apteekin ja kaupan jälkeen kotiin. Laitoin kanat uuniin ja tein välipalaleivän jonka söin tässä blogatessa.

Lähikuppilassa olemisessa oli parasta se, että ei tuntunut olevan velvollisuuksia mihinkään suuntaan. Istuin ja kirjoitin, ihan sama mitä. Se tasoitti. Jospa huomennakin pääsisin samalla tavalla lähelle perusasioita.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Jatkokertomus

Arvatkaa, mikä on parasta virkavapaassa? Se, että sitä on huomennakin. Ja ylihuomenna ja yli-ylihuomenna. En ole saanut tänään juurikaan aikaiseksi, mutta se ei kauheasti haittaa, sillä minulla on huominen. Ja ylihuominen. Ja niin edelleen. Aika autuasta.

Sen verran olen saanut asioita etenemään, että näin tänään Erästä. Viikko sitten kävimme läpi ensimmäisen puolikkaan (tai vähän alta) Kreikkalaisista ennen kuin puuhaan varattu aika loppui. Katsoimme loput tekstit läpi tänään. Viime kerran jälkeen olo oli vähän ankea, mutta lopulta päädyin kuitenkin hommiin ja lakkasin vinkumasta. Tänään olo on positiivisempi, sillä Eräs oli selkeästikin jättänyt sokerit pohjalle.

Teksteihin kirjoitetut kommentit ovat nyt tällaisia: "Hyvä juttu", "Ok", "Toimii", "Hyvä", "Toimii", "Kerronta ei toimi", "Toimii hyvin", "Toimii", "Toimii!".

Juttelimme tietysti paljon enemmänkin kuin noiden kommenttien verran. Kerroin Eräälle, miten Eeta ja uusi Nimetön tuntuvat hankalilta ja miksi. Eräs nauroi, sanoi, että hänestä ne ovat tosi hyviä, mutta että hän ymmärtää, miksi minulla on ongelmia niiden kanssa. Iota tuntui olevan Erään lempiteksti, sitä hän suositti lähetettäväksi kilpailuun, "jos sulla ei ole mitään kilpailuja vastaan". Pitää miettiä. Kilpailun dedis on kuitenkin vasta elokuussa, joten siihen mennessä ehtii miettiä kahteenkin kertaan. Siihen mennessä (uskaltaako tätä sanoakaan?) ehtii myös saada kustannussopimuksen... tai sitten ei, koska kesälomat ovat siinä välissä. No, kaipa sitä voi olla tårta på tårta på tårta ja lähettää tekstejä tuonne kilpailuunkin.

Oli tosi kiva jutella Erään kanssa. Eikä vain siksi, että palaute oli jotenkin positiivisempaa tällä kertaa! Ihan muutenkin. Ymmärrän, kun hän puhuu minulle kirjoittamisesta ja teksteistä. Sain paljon hyviä ideoita tekstien viilaamiseen. Nimettömään sain idean kuvaston kehittämisestä, Thetan ainoaan ongelmakohtaan (joka onkin sitten ollut hankala) sain myös vinkin ja sitä kautta idean - nyt näen sieluni silmin, millainen Theta voi olla. Se näkymä on aika hieno.

Tärkeää oli jutella myös noista teksteistä, joista en itse ole ollut niin varma. Tärkeää oli saada boostausta, että kyllä se siitä. Itse asiassa Eräs sanoi tykkäävänsä Eetasta tosi paljon, ja ettei hän missään nimessä suosittele heittämään sitä roskikseen, niin kuin olin jo miettinyt tekeväni. Betasta juttelimme myös paljon. Viime kerralla Eräs ei ehtinyt antaa siitä palautetta ja viime viikolla kirjoitin sitä aika pitkälti uusiksi. Yritin parhaan taitoni mukaan selittää mitä olen tehnyt Betalle ja Eräs oli sitä mieltä, että muutos kuulostaa hyvältä. Totesimme yhteen ääneen, että kertojanäänen iässä ja sukupuolessa on riskinsä, mutta se voi myös toimia tosi hyvin. Beta olikin teksteistä se, johon Eräs oli kirjoittanut eniten muutosehdotuksia, mikä osui hyvin yksiin sen kanssa, että olin sitä jo muokannut ennen tapaamistamme.

Nyt on helpottunut olo. Virkavapaa jatkuu huomenna. Huomenna saan myös kirjoittaa. Saan hienosäätää Thetaa, tsekata vielä Ksiin tietyt kohdat, miettiä Nimettömän kuvastoa ja sitten on vielä Alfa, jota pitää muokata jonkun verran (en vain ole ihan päättänyt, että mihin suuntaan sen kanssa menen).

Pikku hiljaa voisin myös alkaa puuhata niiden kaikkein vaikeimpien kanssa: kässärille pitää keksiä nimi (joiltain novelleiltakin puuttuu vielä) ja nivaskan mukaan täytyy liittää kirje kustantajalle, jossa kerron jotain niin itsestäni kuin kässäristäkin. Kokemusteni perusteella tuon kirjeen kirjoittaminen on tosi paljon vaikeampaa kuin vaikkapa työhakemuksen kirjoittaminen... vaikka tietyllä tapaa on kyse samasta asiasta.

Joka tapauksessa - jatkuu huomenna! Aurinkoa päiviinne!

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Versoja kevätsateessa

Tänään kampesin itseni ylös sängystä säädylliseen aikaan. Pikaiset aamutoimet, pesukone päälle, kynä käteen. Kirjoitin raakatekstiä aloittamalla lauseesta, joka tuli mieleen pyykkikonetta ladatessa. Kirjoitettuani lauseesta versoneen pienen tarinan muistiin, kirjoitin sen saman tien koneellekin. Tallensin Kreikkalaisten joukkoon nimellä Ypsilon, vaikken tosiaankaan tiedä, onko siitä mihinkään. Luulen, että siitä ei tullut erityisen toiveikas, vaikka toiveikkaita tekstejä tarvitsisin, vaan ennemminkin haikea. Ainakin oma olo oli kovin haikea kirjoittaessa. Ja vähän vieläkin. Sellainen rauhallisen haikea, niin kuin sää ulkona, kevätsateineen.

Tekee hyvää kirjoittaa välillä jotain aivan uutta, vaikka sitten "turhaakin" (ei kai mikään kirjoittaminen ole kokonaan turhaa?). Kreikkalaiset ovat kuitenkin niin viilaus- ja viimeistelyvaiheessa nyt, ovat olleet jo pitkään, että kun junnaan niiden kanssa, tuntuu kuin en kirjoittaisi lainkaan. Joten luulen, että tuo pienen novellinraakileen kirjoittaminen teki aika hyvää päälleni.

Nyt pitäisi palata Betan pariin, kirjoittelin sitä eilen taas uudelleen (ties monettako kertaa!) ja olin hyvin tyytyväinen, että pystyin saamaan jotain aikaan, enkä vain murjottanut sitä, etten osaa. Betan kertoja on kuitenkin niin eriääninen kuin tuon nuorimmaisen, että taidan pitää pientä breikkiä ennen kuin alan työstää Betaa. Pyykkien ripustus ja ehkä lounas taitaa olla minimi, että pääsen irti Ypsilonista ja virittäytymään Betan aivan toisenlaiseen tunnelmaan.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Huterasti, mutta pystyssä kuitenkin

Miten pienestä se on kiinni, miten suuresta. Toivosta, siitä, joka silittää ja hellii. Ihan sama, vaikka sielunrauhaa olisi tarjolla vain pienissä paloissa, kunhan sitä on tarjolla. Ei tarvita koristeita, ei hedelmänpaloja, kermavaahtoa, ei pilliä eikä pientä paperista sateenvarjoakaan. Kunhan sitä vain saa.

Syvä huokaus.

En koe olevani erityisen vakaalla pohjalla, mutta olen kuitenkin. Eiliset ajatukset Betasta ovat kantaneet hedelmää ja luulen, että ne alkavat olla kypsiä poimittaviksi. Uusi näkökulma, uusi asetelma, uusi lavastus, uusi kertoja. Voi kiitos. En tiedä, ovatko hyviä, saanko niistä hyviä, tuleeko kieli mukaan niin kuin sen haluaisin, mutta nyt voin ainakin yrittää, on jotain, mitä työstää, eikä pelkät tyhjät kädet.

Ja taas tuli todistetuksi se, että vaikka on hetkiä, päiviä, jaksoja, joina tuntee olevansa tekstiensä kanssa umpikujassa (en osaa, en kykene, en tiedä miten, en pysty kykenemään, en!), niin niistäkin selvitään. Nopeammin tai hitaammin, mutta kuitenkin. Toivottavasti jatkossakin. Nyt pitää sitten vain katsoa, että mitä Betasta tulee. Toivottavasti tulee! Sanoja on ja ne pyrkivät ulos. Päälimmäiset kirjoitin muistiin neljäksi sivuksi raakatekstiä, ihan sikin sokin eri kohtauksista.

Ja huomio! Erityismaininta siitä, että Betan uudella kertojalla ei ole mikään huonosti! Huraa! Ihme on tapahtunut! Olisiko Betassa siis kaksi yhdellä iskulla? Toivon tosiaankin niin.

tiistai 13. huhtikuuta 2010

Härästä kättä, silmästä sarkaa

Tänä aamuna olen kirjoittanut puoli tuntia ja samalla miettinyt. Ja sen jälkeen miettinyt. Miettinyt lisää. Asettanut itseäni hiukan seinää vasten. Niin kuvittelen. Tai jos en seinää vasten, niin ainakin puhunut itselleni vakavasti. Olen vilkuillut Eräällä käyneitä Kreikkalaisten printtejä, katsonut niiden etusivuille raapustettuja kommentteja ja miettinyt. "Hyvää vyörytystä, mutta liikaa." "Liian pitkä." "Kuva X ei toimi kuvan Y kanssa." "Ok. Loppu?" "Hyvä! Loppupuolelle terävyyttä."

Aurinko ei paista tänään, pilvikatto on epätasainen, pilvien välissä valoisampia kohtia, ehkä jopa pieni toive.

Mitä minä olen valmis muuttamaan Kreikkalaisista? Olen saanut niistä nyt paljon kommentteja asiansa osaavilta ihmisiltä, joihin luotan, vaikkakaan en sokeasti. Tekstit ovat muotoutuneet, paljonkin. Sekä kommenttien johdosta, että omien mielipiteiden mukaan.

Erään kommentit olivat mielenkiintoisia. Yleiset, kokoelmaa koskevat kommentit olivat samoja kuin Kontaktilla, mutta yksittäisiä novelleja koskevat useasti tosi ristiriitaisia siihen verrattuna, millaista palautetta olen saanut aiemmin. Olen yrittänyt miettiä, mikä pitää paikkaansa, mikä korjausehdotus taas menee väärään suuntaan siitä, mitä minä haluan.

Khii - hyvää vyörytystä, mutta liikaa. En tunnista - en tunnusta. Se on siinä juuri se juttu. Aiemmat lukijat ovat olleet erinomaisen tyytyväisiä. Lisäsin kaksi rauhallista lausetta, koska halusin saada tekstin siihen kohtaan lisää aaltoilevuutta.

Gamma - Liian pitkä, liikaa replikointia. Yksi koira liikaa. Replikoinnista olen ihan samaa mieltä. Lisäksi se sanoi liikaa, oli liian rautalankaa, oppikirjamaista. Deletoin sitä juuri äsken sivun verran, kursin kasaan. Koirasta olin ensin samaa mieltä, näin, mitä Eräs tarkoitti, mutta en sittenkään. Koirat ovat liikkeellesysääviä voimia, ne ovat kertomus. En taida ottaa koiraa pois.

Rho - Keskustelimme Erään kanssa Rhosta ja kävi ilmi, että olin ollut liian varovainen yhdessä kohdassa, tarkoitus jäi hämäräksi. Olen parannellut, antanut lukijalle enemmän.

Kappa - Kuva X ei toimi kuva Y:n kanssa. Minusta toimii. Ehdottomasti. Samaa on sanonut Kontakti ja kaikki muut, jotka ovat tekstin lukeneet. En muuta Erään haluamalla tavalla.

Myy - Liikaa X:n kuvausta monessa kohtaa. Hyvin mahdollista. Yritin karsia eilen aamulla hiukan, ja totesin, että joissain kohdin meni yli. Suoritin muutakin pikkuviilausta. Korjasin viimeistä lausetta, koska se ei kertonut sitä, mitä sen piti. Muutin nimen.

Pii - Hyvä! Loppupuolelle terävyyttä! Kävimme viimeistä sivua Erään kanssa melkein lause lauseelta läpi ja näin, mitä hän tarkoitti. Loppu oli hiukan hajanainen. Yhtenäistin sitä, kirjoitin pari lausetta lisää, deletoin jonkun. Piihin olen itsekin tyytyväinen, olen ollut koko ajan.

Rho - Ok. Loppu? Lupasin Eräälle miettiä hänen kommenttiaan siitä, että teksti loppuu hiukan kesken. Lisäsin loppuun kaksi lausetta, hymyn. En kirjoittanut loppua pidemmälle, koska se ei mielestäni ole relevanttia. Rho on kuva, joka kertoo paljon, mutta rajallisessa tilassa, enkä voi venyttää sitä.

Tekipä hyvää käydä tekstien muutokset läpi. Olenhan minä tehnyt niille jotain, vaikka tuntuikin, etten mitään. Alfa on vielä korjaamatta, sitä pitää viilata hiukan. Kontakti antoi viime tapaamisella kommenttia myös Betasta, ja sitä pitää korjata vähän enemmän, se huojuu. En ehkä selitä Betaan kaikkea sitä, mitä Kontakti haluaa minun tekstissä selittävän, mutta siinä hän on aivan oikeassa, että päähenkilö tarvitsee suuremman siirtymän, jotain pitää tapahtua, selkeämmin, mennä eteenpäin. Ja ehkä joitan henkilöhistorian juttuja pitää perustellakin, hiukan. Luulen kuitenkin, että odotan vielä Erään kommentit Betasta, ennen kuin alan töihin. Tällä hetkellä se tuntuu kaikkein keskeneräisimmältä. Itse asiassa Betaan pystyisin ehkä tuomaan sitä toivottua toivoa, ja ehkä jopa asetelmanvaihtoa muihin teksteihin verrattuna.

On ollut terveellistä ja mielenkiintoista saada kommentteja koko kokoelmasta. Yksittäiset tekstit saattavat toimia erillään, mutta kokoelmana ne tekevät ihan eri juttuja. Romaanikässäreitä olen viilannut, mutta Kreikkalaisten viilaaminen on erilaista, eri tavalla kivaa, vaikka kaipaankin uuden materiaalin kirjoittamista. Mikä ettei sitä uutta synny tässä lomassakin, raakatekstistä (jos on hyvä säkä), mutta kun keskittyy vanhojen viilaukseen, siinä ei paljon uusi teksti pulppua.

Vieläkin mietin sitä toiveikkuutta, synkkyyden karsimista. Mistä ja miten? Yllä mainituista Gamma ja Myy loppuvat mielestäni toiveikkaasti, Gamma hyvinkin toiveikkaasti. Myös Khii on valoisa, siinä ei ole ahdistusta ja intonaatio nousee lopussa. Valoa voi tietysti lisätä, mutta on vaikeaa tasapainoilla sen kanssa, ettei valosta tule omasta mielestä falskia. Onneksi on aina Tau - siinä on varaa ja haluakin toiveikkaampaan loppuun ;).

Asetelmien muuttaminen on vielä hankalampi juttu kuin tuon toivon antaminen. Hitsi. En yhtään tiedä, miten sen teen, miten pystyn tekemään. Ärsyttävää ja ahdistavaa, kun tuntuu, ettei yllä.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Hiiohoi

Uh, eikö keneltäkään tosiaan löydy mitään mielenpiristysvinkkejä? Tällä hetkellä uskollisin ystäväni itsesääli on taas vieraisilla. On niin kovin helppo sääliä itseään siksi, ettei osaa kirjoittaa. Paljon helpompaa kuin käydä hommiin. Jäätkin vielä Eläintarhanlahdessa. Jää on jo vihreää, ei taatusti kestä mitään, ja talven aikana jäälle talsitut polut ovat valkoisia, niin kuin arpia. Ilta on aivan ihana, taivas korkea ja hempeän värinen ja minusta kaikki näyttää vain melankoliselta. Toiveikkuus? Yli laidan.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Always look on the bright side of life!

Käskystä. Valoisat puolet ovat: 1. kevät, 2. virkavapaa, 3. - kuinka monta näitä hyviä puolia pitää keksiä?

Nyt on hiukan murjottava hetki. Se menee pois. Se on vain sivutuote. Viimeistään huomenna olen taas toiveikas ja täydessä touhussa. Olen, kun kerran päätän niin. Niskasta kiinni ja niin edelleen.

Tapasimme tänään Erään kanssa ja kävimme läpi puolet Kreikkalaisista. Sitten Erään piti lähteä muihin touhuihin. Toisen puolikkaan käymme läpi viikon kuluttua maanantaina. Hyvä niin. Toisaalta se tarkoittaa sitä, että ensi viikon alussa saatan murjottaa taas hiukan. Olen saanut viime aikoina lisää kirjoittajaitsetuntoa, mutta se ei näköjään ole kauhean vakaalla pohjalla. Koskas se olisi, ei sen puoleen.

Ei sillä, Eräs on ihan oikeassa ja olen enimmäkseen hänen kanssaan samaa mieltä. Se kai tässä mieltä vetääkin matalaksi. Ja lisäksi tunne siitä, etten osaa tehdä tarvittavia korjauksia - etten vain osaa. Etten kykene.

Olin kertonut etukäteen Eräälle joitain Kontaktin kommentteja ja ensimmäinen, mitä Eräs sanoi, oli että "ei se Kontakti ihan väärässä ole, kyllä nämä on tosi synkkää settiä". Ja herran jestas, minä sentään olin viilannut joitain tekstejä positiivisempaan suuntaan sen jälkeen, kun juttelin Kontaktin kanssa! Eräs oli eräästäkin tekstistä sitä mieltä, että "eihän tää mikään toiveikas ole, tää on ihan sairaan uhkaava tää loppu!". Jahans. Minun neutraalit tekstini ovat muille ranteita-aukirepivän synkeitä ja minun yritykseni toiveikkaaseen loppuun tekevät tilanteesta vielä ankeamman kuin mitä se oli.

Syvä huokaus.

No, eipä tätä kukaan helpoksi väittänytkään. Ja kai ne sitten ovat synkeitä. En vain ajattele asiaa sillä tavalla kun kirjoitan. Kirjoittaessa tapahtumat ovat kaikki samanarvoisia, enkä näe niiden sijoittumista iloinen - synkeä- tai toiveikas - toivoton -akselille lainkaan. Mutta kieltämättä, kun se on nyt sanottu kahteen otteeseen, niin kyllä minäkin sen jo näen. Eihän siellä mitään varsinaisia happy endejä joukossa ole, ei. Mutta neutraaleja, niitä on, eikö?

Toinen asia, mistä sain kokonaisuuden kannalta sapiskaa, on se, että tekstien asetelmat ovat kuulemma liian samantyyppisiä. Yhdistettynä sitten vielä tuohon synkeyteen setti on sitten kuulemma aika tasapaksu ja raskas. Tuo tekstien positiivistaminen, sen näen vielä jotenkin käsiteltävissä olevana juttuna, mutta asetelmien muuttaminen, siitä tulee vaikeaa. Siitä tulee vaikeaa. Ja se on tehtävä, näen sen itsekin. Hitsi vieköön - miksei niitä novelleja voi kirjoittaa heti kerralla kuntoon tuoltakin osin, ettei tarvitsisi tässä vaiheessa alkaa pusata tällaisten vaikeitten asioitten kanssa.

Syvä huokaus.

Jollain halvalla psykoanalyytikolla voisi olla hauskaa Kreikkalaisten parissa. Minut diagnosoitaisiin alta aikayksikön synkäksi, pessimistiseksi, masentuneisuuteen taipuvaiseksi ja lapsuudessaan suuria traumoja saaneeksi onnettomaksi yksilöksi. Ehkä peräti itsetuhoiseksi.

Älkääkä käsittäkö väärin, ei Eräs haukkunut. Ei sinne päinkään. Moni teksti sai kommentin, että hän piti niistä, Rho, Khii ja Pii etenkin nyt tästä ensimmäisestä erästä. Gammasta pitää poistaa yksi koira ja muokata hiukan replikointia, pari tekstiä kuulemma tokenee, kun niitä hiukan lyhentää. Ja me nauroimme Erään kanssa, nauroimme paljon. Hänen kanssaan on helppo jutella ja saatoin olla ihan vapaasti puolileikilläni epätoivoinen siksi, että minun happy endini ovat muiden not-so-happy-endejä ja selitellä, kuinka pienet lapsuudentraumat ovat ihan tavallisia, että kaikilla on niitä (tässä kohtaa Eräs hymyili vinosti ja minä yritin vaikuttaa ihan normaalilta, enkä ollenkaan niin traumatisoituneelta kuin novellieni päähenkilöt).

Mietin kotimatkalla sitä, että miten ihmeessä saan joihinkin teksteihin sitä toiveikkuutta, jota olen niihin hakenut, mutta ilmeisesti liian loivasti. Miten saada se positiivinen kynästä paperille? Mistä saada positiivisia virikkeitä, joiden avulla voisin ehkä virittää Kreikkalaisia valoisemmiksi? Kollega ehdotti jo, että pitäisi kirjoittaa kun tulee jumpasta; ehkä reippaat adrenaliinihuurut ja liikunnan tuoma positiivinen asenne siirtyisi paperille. Taidan kokeilla tuota. Itse ajattelin myös musiikkia - levyhyllyni tuntuu olevan täynnä luokattoman melankolista musiikkia. Mitä musiikkia te kuuntelette, kun olette iloisia tai haluatte tulla iloisiksi? Millä tavoilla voisin virittää optimismia, onnea, toiveikkuutta ja valoa kynääni? Ideoita? Kaikki ehdotukset otetaan vastaan! Menin itse jopa niin pitkälle, että ostin tummaa suklaata - suklaahan nostaa serotoniinitasoja, jotka puolestaan vaikuttavat mielialaan. Kaikki keinot ovat sallittuja tässä vaiheessa...

Niin, jäi tuo alun lista kesken. Jos jatkaisin sitä nyt, yrittäisin vähän enemmän.
3. Saan kirjoittaa. Ei se aina ole helppoa tai edes mukavaa, mutta saan kirjoittaa.
4. Liikunta.
5. Lukemattomat kirjat ja aikaa lukea niitä.
6. Uusi t-paita, jossa on dalmatialaisen kuva.
7. Uusi muovinen rannekoru.
8. Kirjoittamisen tukiverkostot, joita minulla tällä hetkellä on olemassa.
9. Jääkaapissa oleva poronliha.
10. En ole ihan yksin, kuitenkaan. Ja saan olla yksin silloin kun haluan (noin yleisesti ottaen).
11. Herneenversot kasvavat ja kohta voin laittaa niitä salaattiini.

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Tahtoisin...

1. neuloa tai virkata kolmionmuotoisen reikähuivin kovin kauniista langasta, jota hankin hetken mielijohteessa viime kesänä. Mutta kun en osaa. Enkä ole ihan varma, kestääkö ranne, mutta voisihan sitä kokeilla, jos osaisi?

2. ensin ruokaa ja sitten juomaa. Joku saisi mieluusti tehdä ruoan, ettei minun tarvitsisi.

3. lukea tuota lukemattomien pinoa pienemmäksi, ennen kuin kaikki tämä autuas vapaus loppuu. Lukemista odottavat Aino Kallaksen valitut, Herta Müllerin Matala maa, Anne Ricen Interview with the Vampire, Markku Pääskysen Tämän maailman tärkeimmät asiat, Kreetta Onkelin Tervetuloa Paratiisiin, Raisa Lardotin Eläimellisiä tarinoita, Juha Itkosen Huolimattomia unelmia. Jospa sitä, jossain vaiheessa. Siitä saa jotain kummaa tyydytystä kun laittaa luetun kirjan kirjahyllyyn muiden joukkoon.

4. kehuja Eräältä, kun tapaan hänet huomenna - niin tietenkin tahtoisin, mutta jos nyt kuitenkin toivon ensin rakentavaa palautetta ;), kehut on sitten bonuksia.

5. lisää aurinkoisia päiviä, arkenakin. Aurinkoa mieleen, niin kuin tänä aamuna oli. Aurinkoa sieluun. Aurinkoa sormille.

Paluu

Olen palannut pääsiäislomaltani. Nyt loppukevät näyttää mielessä samalta kuin ulkona: lämmintä, aurinkoista, kovin keväistä. Virkavapaata jäljellä paria päivää vaille kaksi kuukautta. Myönnän, että se tuntuu vähältä, mutta sitten kun taas ajattelee ihan kunnolla, että kaksi kuukautta, kaksi, niin kyllähän siinä sitä aikaa on. Menee vain niin nopeasti. Ja jotenkin tuntuu, että vieläkään en olisi päässyt vauhtiin, mutta se johtuu siitä, että kirjoittaminen on ollut niin paljon kreikkalaisten viilaamista, ja vain vähän uuden luomista. Kokonaan uusien tekstien siis. Edellisellä virkavapaalla oli ensimmäisen kirjoittamisen kierros menossa ja se tuntuu tietenkin eriltä kuin tämä viimeistely. No, maanantaina on taas maanantai ja minä kirjoitukseni äärellä ja se on hyvä. Rutiinia, rauhallisuutta. Reissutkin on nyt reissattu.

Ulkona tosiaan +10. Nauroin ääneen, kun katsoin lämpömittaria. Miten hassua, miten kivaa, miten keväistä! Otan kevättakkini esiin ja lähden kaupungille. Tapaan ystävän, syön iloisen lounaan. Huomenna kaikenlaista aktiviteettia ja maanantaina kirjoittamista sekä museokäynti. Maanantaina kirjastokirjojen palautuspäivä ja kyllä, palautan ne maanantaina, en anna myöhästyä. Saa nähdä otanko lisää luettavaa - luin lomalla pari kirjaa, mutta koska kävin kirjakaupassa, minulla on edelleen seitsemän lukematonta pinossa kirjoituspöydän kulmalla. Niitäkin pitäisi lukea. Monta niistä, ennen kuin virkavapaa loppuu...

Maha murisee, mieli on kevyt. Lokki lentää ikkunan ohi. Olisinko minä onnellinen juuri nyt? Siksi, että kaikki on oikeastaan aika hyvin ja olo rauhallinen? Olisin minä.