May the Force be with you

perjantai 31. joulukuuta 2010

Iloa ja onnea

Mennyt vuosi on ollut kahdenlainen: keväällä kolmen ja puolen kuukauden virkavapaa eli kirjoitusvapaa ja sen jälkeen koko syksy sairastelua. Kreikkalaiset lähti kustantamokierrokselle ja on nyt uudelleenkirjoituskierroksella. On ollut Avaimen organisoimia blogistitapaamisia, on luettu hyviä kirjoja. Matkustettu muutama matka. Sekä ulkomaille että pään sisään.

Kaupunki vilkkuu, välkkyy, poksuu, ritisee ja rätisee, vaikkei kello ole vielä lähelläkään puoltayötä. Vuosi vaihtuu. Ystäväni Kaukomatkaajan uudessa kotimaassa se on vaihtunut jo - suhteellista kaikki. Huomenna palaan bloggaamaan, tänään toivotan kaikille iloa, onnea ja rakkautta vuodelle 2011. Kiitos kun olette jaksaneet kulkea mukana - jatketaan ensi vuonna!

tiistai 28. joulukuuta 2010

...ja yhä pahenee?

Päivällä viihdytin työkavereita ja muita kanssaihmisiä yskälläni. Olen lapsesta asti onnistunut säikyttämään ihmisiä kumealla yskälläni, joka kuulemma kuulostaa siltä, että yskijä on pakosti 120-kiloinen miehenjärkäle, eikä pienehkö nainen. Jotain yskästäni kertonee se, että yksi työkaveri tuli moikkaamaan tunnistettuaan minut yskän perusteella parin huoneen päästä.

Töiden jälkeen kävin vyöhyketerapiassa. Ehkä hiukan riskaabelia tämän taudin suhteen, hoidolla kun on taipumus pahentaa olemassaolevia tauteja kun aineenvaihdunta lähtee liikkeelle. Muttakunonneantibiootit, kuitenkin? Äsken söin ja nyt on olo hiukan untelo. Raukea olo, pää hiukan kipeä (yskimisestä), tekisi mieli mennä sohvalle peiton alle pieneksi mytyksi. Ehkä menenkin. Juon kuumaa, juon kylmää, syön hiukan joululta jääneitä suklaita. Ehkä neulon, ehkä katson telkkaria tai luen Nenäpäivää. Otan rauhallisesti, taas kerran; menen aikaisin nukkumaan, taas kerran. Juuri nyt se tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Välipäivää

Jouluna oli ihan joulua. Söin liikaa, palelin hautuumaalla 29 asteen pakkasessa, lauloin joululauluja. Ihailin äidin tekemiä jäälyhtyjä. Pilkoin aineksia sienisalaattiin ja rosolliin. Seurustelin sukulaisten kanssa. Leikkasin lihaa ja toista lihaa. Saunoin. Kävin saunasta lumihangessa pyörimässä. Katsoin vanhoja elokuvia (Sissi sekä Sissi, nuori keisarinna) ja katsoin ah-niin-iki-ihanaa-mr-darcya eli BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -maratonia Teemalta.

Nyt olen kotona, mutta jollain tapaa joulu jatkuu yhä: mupellan lahjaksi saamani konvehtirasian parhaita päältä; jääkaapissa on kinkunjämiä; tänään luin ne joulukortit, jotka olivat tulleet vasta lähtöni jälkeen; joululahjakirjat houkuttavat. Väliviikko, ilmiselvästi. Konvehteja on muka pakko syödä, vaikkei tee enää yhtään mieli. Kinkku, no, neljättä päivää, vaikka oli kyllä hyvä kinkku. Joulukorttiyllätyksiä. Niin ja Nenäpäivä on ihan kesken.

Ottaisin valokuvan joululahjoistani ja lataisin sen blogiini, mutta joudutte odottamaan. Se piuha, jolla kuvat saa kamerasta koneelle, on tietenkin jossain ihan muualla kuin pitäisi. Siispä joudutte odottamaan. Ei sillä, voin kyllä kertoa, että sain lahjakirjoina ne mitä toivoinkin (Hirvosen Kauimpana kuolemasta, Hilvon Viinakortin ja Rimmisen Nenäpäivän) mutta niiden lisäksi sain maailman ihanimmat kirjatuet, ja nimenomaan niistä haluan ottaa kuvan ja näyttää teille :).

Jouluna löytyi muutakin kuin paketteja kuusen alta. Löytyi yskä. Olinkin odotellut jo, enkä siis turhaan. Välillä on ihan ok, mutta välillä ei. Joulupäivän aamuna tunsin itseni erittäin Södergranin Edithiksi onnistuttuani yskimään hiukan verta pihalle jostain keuhkorööreistäni. Kanssaihmisille kommentoin sen verran, että jos tässä ruvetaan Edithiksi ihan näin perusteellisesti, niin toivottavasti myös kirjalliset kykyni seuraavat Edithin jalanjälkiä ;).

Tänään lääkäritäti täräytti kouraan antibioottireseptin (en edes tiedä monesko se on elokuun puolivälin jälkeen - neljäs? viides?) ja totesi sitten, että jospa kuuri olisi vuoden viimeinen. Toivottavasti, tosiaan, sillä se kestää kahdeksan päivää eli jatkuu ensi vuoden puolelle. Jos onnistun saamaan ennen vuodenvaihdetta vielä toisen kuurin tähän päälle, niin se on jo taitavaa.

Vuoden viimeinen viikko. Vuoden viimeinen maanantai! Millehän tässä alkaisi? Lukisiko Nenäpäivää, katsoisiko telkkaria suklaan kera, jatkaisiko käsitöitä, joisiko glögiä? Sen tiedän, että otan rennosti. Ei mitään rempomista tähän maanantaihin enää. Joulusta pitää laskeutua rauhallisesti takaisin arkeen, ettei tule liian suurta shokkia.

torstai 23. joulukuuta 2010

Joulurauhaa!

Rooibos on nyt vetäytynyt järven rannalle, metsän keskelle, jossa käpytikka, töyhtötiaiset, talitiaiset ja hömötiaiset vierailevat lintulaudalla ja lämpömittari näyttää -26 astetta. Palaan asiaan ja sen viereen pyhien jälkeen.

Hyvää ja rauhallista Joulua kaikille lukijoille ja satunnaisille vieraille!

tiistai 21. joulukuuta 2010

Leijailua

Pientä yskiskelyä, väsymystä. Kurkku on nyt ollut kipeä tasan kaksi viikkoa. Ei pahasti, mutta kumminkin. Hetkeen ei lainkaan, mutta puolen tunnin kuluttua taas, ja ihan kunnolla. Jos tämä jatkuu vielä joulunkin jälkeen, menen käymään lääkärissä. Eihän tuolla kurkussa mitään ole, ei sillä. Ei tiaista, ei mustarastasta, ei säröä, ei paksua ääntä, ei pähkinänkuoria eikä kaunokirjoitusta. Mutta jos ei muuta, niin sairaskertomus saa yhden kappaleen lisää. Tekstin tuottamista sekin?

Söin äsken, nyt on vähän väsynyt olo. Maha täynnä, pää tyhjänä. Seuraavaksi tiskaan, jotta joulunvietosta on mukava tulla kotiin. Sen jälkeen varmaan vuorotellen virkkaan ja pakkaan ja virkkaan ja pakkaan. Yskin vähän välissä. Mieli tekisi kirjoittaakin, sujutella Sigman sanoja vihosta näytölle. Katsotaan. Ei painosteta, katsotaan. Syödään suklaakonvehti ja juodaan punaista glögiä, joka tahraa valkoisen posliinimukin pinnan.

Hengittelen hetken, lepuutan. Ajatukset virkkaavat tätä päivää, silittävät silmäluomia. Ryin, vaihdan ajatusta. Jouluksi on luvattu paljon kylmää, pitää pakata lämmintä mukaan.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Katsojan silmässä

Pystyykö ja ehtiikö tänään tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi? Mitä sitten haluaisin? Istua vain ja katsella kynttilöitä ja ulkona pyryävää lunta. Virkata paljon, melkein valmiiksi tuon vaiheen. Paketoida paketteja. Nautiskella illan hiljaisuudesta ja syödä vähän suklaata. Lukea runoja. Kirjoittaa. Hyräillä joululauluja. Viimeistellä pari paperitähteä. Tehdä punaviiniglögiä ihan vain itseäni varten siksi kun on niin talvi ja minä tässä. Ripustaa puhtaat pyykit kuivumaan. Istua sohvassa ja lukea kirjaa. Syödä klementiineja. Ehtiikö kaiken? Haittaako jos ei ehdi, jos kuitenkin melkein kaiken saa? Mitä runoja lukisin? Olisiko pitänyt haluta runoja joululahjaksi? Ehkä voin ostaa niitä itse itselleni. Leivonko niitä joulutorttuja, kuten suunnittelin?

Niitäkin asioita olisi, joita pitäisi tehdä. Tiskaaminen etunenässä. Onko se sittenkään aivan välttämätön? Voinhan tehdä sen huomennakin? Tai osan tänään ja osan huomenna?

Kynttilöitä palaa joka puolella kotia. Lunta näkyy jokaisesta ikkunasta. Alhaalla kadulla pieni traktori tekee lumitöitä ja hurisee tänne ylös asti. Kaupunki näkyy himmeänä lumisateen läpi.

Tänään on kaunis päivä.

Tohkeinen lumipäivitys

Näin koko yön ihmeellisiä mutta mukavia unia. Kun heräsin ja rämmin kurkistamaan ikkunasta ulos, meinasin lentää selälleni. Heräsin nopeammin kuin ehkä viiteen viikkoon. Mikä sää! Mikä sää!! Mikä mahtava, ihana, autuas, kaunis, upea lumipyry! Vai onko tuo jo tuiskua? Ikkunoiden ulkopuolella parinkymmenen sentin kinos jatkaa yhä kasvuaan (muurautuvatko ikkunat lopulta umpeen? jee!) ja taivaalta mättää tuota valkoista, hahtuvaista, kevyttä, kaunista ihan loputtomiin! Välillä rauhallisemmin ja välillä tuulenpuuskassa hurjastellen ja joka suuntaan heittäytyen. Ah, voi ja ihanaa! Pakkastakin on melkein -10 ja tuo ihanan ihana lumipyry päälle. Ei ihminen voi paljon enempää toivoa? Niin no sen kustannussopimuksen, mutta nyt on sunnuntai, ei sitä tänään tule ;).

Jos ei yllä käynyt jo selväksi, tykkään lumesta. Ja lumisateesta. Ja ääriolosuhteista talvella. Lunta kiitos metri lisää ja sitten väliviikoille voisin tilata esimerkiksi tuollaiset -25 asteen pakkaset. Enempikin kelpaa, mutta on ehkä jo vähän liikaa pyydetty. Kyllä, tykkään ihan oikeasti :). Ja parasta tässä päivässä onkin, että pääsen tuonne joukkoon - laitan lämpimästi päälle ja pölläyttelen pakkaslunta ilmaan joka askeleella. Illalla leivon ensimmäiset ja ainoat joulutortut ja vietän iltaa ystävien kanssa.

Ainoa huono puoli säässä on se, että siskon pitäisi autoilla tänään pk-seudulla. Auton kuski saa luvan olla varovainen! Mutta muuten - ihana sää.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Sanat lentoon

Joskus joku on kysynyt, että kuuntelenko musiikkia kirjoittaessani ja olen aina vastannut, että joskus, mutta harvemmin tarkoituksella. Jos olen lähikuppilassa kirjoittamassa, kirjoitan musiikin kanssa, sillä ihmisten puheensorinan, astioiden kilinän ja kahvikoneen äänien lisäksi siellä soi yleensä aina taustamusiikki. Harvemmin mitään ärsyttävää, usein päiväsaikaan jotain iloista vanhaa jazzia tai jotain sen tyyppistä.

Silloin kun Gamma oli vielä romaanikäsikirjoitus, soitin joskus kirjoittamisen taustamusiikkina jotain melankolista. Kentiä, esimerkiksi, joskus Keanea, joskus harvemmin The Crashia, mutta siitä on jo aikaa. Aina kuitenkin ei-suomenkielistä musiikkia ja hyvin hiljaisella volyymilla.

Eilen, kun olisi pitänyt olla jo nukkumassa, surffailin YouTubessa ja eksyin kuuntelemaan Jenni Vartiaisen En haluu kuolla tänä yönä-biisiä. Olen kuullut sen monta kertaa aiemminkin, mutta jostain syystä se osui eilen illalla johonkin hermoon, itse asiassa hermoon nimeltä Sigma. Männä päivänä Sigma sai uuden lopun, jota hiukan epäröin. Eilen illalla kuuntelin monta kertaa putkeen En haluu kuolla tänä yönä -biisin ja tartuin sitten kynään. Soitin kappaletta yhä uudestaan ja kirjoitin Sigman lopun uudestaan. Samat tapahtumat kuin männä päivänä kirjoitetussa lopussa, mutta uudelleen, hiukan eri sanoilla. Kappaleen tunnelma ja osa sanoista sopii Sigmaan ja jollain tapaa siitä tuli nyt Sigman tunnusmusiikki. Toivottavasti saan kappaletta kuuntelemalla itseni vastakin siihen samaan tunnelmaan, jossa olin viime yönä kirjoittaessani raakatekstinä sen uuden lopun.

En siis yleensä käytä musiikkia kirjoittaessani ja vielä harvemmin tietoisesti, mutta joskus näinkin.

Tänään en ole nukkunut päiväunia ja tavallaan sen huomaa. Tai sitten tämä nuutuneisuus on tautia ja sisätiloissa elämistä eikä tautiväsymystä. Ei ota selvää. Olin kuitenkin kaukaa viisas ja ostin junaliput jouluksi sekä - iik jännää! - lentolipun Aucklandista Wellingtoniin ensi helmikuulle. Jos en ole sattumalta muistanut mainostaa, niin kyllä, menen moikkaamaan Kaukomatkaajaa Uuteen-Seelantiin ja matka on jo ihan kohta! Jännää ja hienoa. Siihen mennessä olen varmaan jo parantunutkin...

torstai 16. joulukuuta 2010

Mieliala kohdillaan taudista huolimatta

Tauti jyllää edelleen. Tai ehkä on väärin sanoa "jyllää" koska lähinnä se vain on. Ihan vain makaa liikkumatta minussa eikä edes yritä mitään. Hieman turhauttavaa, mutta yritän suhtautua zeniläisesti ja stoalaisesti ja mitä näitä nyt kaikkia onkaan. Veto on kuitenkin sen verran heikoissa kantimissa, että töihin en ole lähtenyt urheilemaan. Kävin eilen pyörähtämässä Avaimen jouluglögeillä ja vaikka oli hauskaa ja glögi lämmitti, niin totesin, että en ole ihan kunnossa: jos puolentoista tunnin seisominen saa aikaan väsymyskipua ristiselässä (se on se heikko kohta, joka aina ilmoittaa itsestään, jos kuosi on huono tai väsymys maksimaalinen), niin eipä taida olla töihinkään menemistä. Tänään lääkäritäti määräsi loppuviikon "sairasljomaa", mikä onkin kyllä varmaan ihan paikallaan. Jos lepää tämän taudin nyt pois, niin ensi viikolla jaksaa taas?

Avaimen glögeillä oli joka tapauksessa kivaa. Juttelin monen ihmisen kanssa ja ihastelin sitä lämmintä tunnelmaa, joka tilaisuudessa oli. Oli helppoa mennä juttelemaan tuntemattomienkin kanssa ja kun tunnistin (jee, minä! tällä kasvomuistilla!) muutamia bloggaajia kirjamessutapaamisesta, niin oli kyllä mukavaa. Ja hassua, miten normaalia oli, että muutamat kanssabloggaajat kysyivät heti ensi töikseen, että mitä kässärille kuuluu - totesin jälkeenpäin itsekseni, että niinpä, ne ihmiset, jotka lukevat tätä blogia, tietävät siitä asiasta enemmän kuin jotkut ystäväni. Joku voisi sanoa, että omituista, mutta ei minusta - tämä blogi on minulle nimenomaan kirjoittamisesta puhumista varten ja kavereiden ja ystävien kanssa on niin paljon muitakin puheenaiheita, ettei kirjoittamisesta tule useinkaan hirveästi puhuttua.

Vaikka olen ollut tänäänkin kotona ja käyttänyt aikani ei-mihinkään, aivot ovat silti liikkuneet ja hämmennyksekseni olen tainnut tajuta joitain asioita. Tällä kertaa ei kirjoittamiseen, vaan muuhun elämään liittyviä. Luulen, että minulle on hiukan selkiytynyt se, mitä haluan elämäni ei-kirjoitus-osalta ja se on miellyttävä tunne. Olen sen verran turvallisuushakuinen ihminen, että tykkään, jos on kartta kädessä tai edes päässä.

Huomiselle minulla on tavoitteena nukkua päiväunia ja lukea Zadie Smithiä. Jos saisi tuon Kauneudesta luettua ennen joulua, niin olisi puhtaampi pöytä ruveta ahmimaan joululahjakirjoja.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Myynti-ilmoitus

(Ärinää, murinaa, jupinaa, turinaa ja huonosti peitettyä kiukkuista mutinaa.)

Myydään tai annetaan huonoon, pysyvään kotiin: karhea kurkku ja reilu kolmeseiskan lämpötila. Pikapakettina ja laitanpa vielä hoito-ohjeetkin mukaan. Ensimmäiselle tai eniten tarjoavalle! Ainutlaatuinen tilaisuus, harvoin saatavilla näin hyväkuntoisina.

Tuiki, tuiki, tähtönen

Olen askarrellut tänään paperitähtiä ja ostanut valkoisen hyasintin, joka on aivan nupulla vielä. Päätin myös antaa itselleni joululahjan etukäteen ja kaikista välttely-yrityksistä huolimatta onnistuin vahingossa avaamaan Sigman. Skrollasin sen läpi ääntä nopeammin ja sitten kirjoitusvihko ja raakatekstiä. Raakatekstiä Sigmaan, eikä siis mitä tahansa sinne-tänne-sohimis-raakatekstiä. Sigma sai uuden lopun, kuului kustantamon palautteessa siihen joukkioon, jonka sanottiin loppuvan kesken (samaa sarjaa Rhon ja Taun kanssa siis). Kirjoitin uuden lopun. En yhtään tiedä, onko tuo uusi hahmotelma hyvä vai huono. Tajusin kirjoittaessani, että talk about syklinen rakenne ja tuo huomio saa minut epäröimään. Pitää kypsytellä nyt hiukan, etenkin kun en ole vielä ollenkaan varma lopun tapahtumista. Ne voisivat olla ehkä yhtä hyvin jotain ihan muuta. Vai voisivatko? Aika näyttää, kelpaako tuo hahmotelma vai pitääkö se lyödä vielä kovastikin säröille vai peräti kompostiin.

Kirjoittaminen on joskus niin hirveän vaikeaa. Tietää, että jotain pitää tehdä, mutta ei tiedä että mitä. Tai jos tietää, niin sitten ei onnistu siinä millään, edes kahdeksannella kerralla. Ja joskus joku teksti vain yksinkertaisesti tökkii ihan hirveästi, eikä siitä saa millään kiinni. Onneksi mm. Jyrki Vainonen on sanonut, että sillä, miten teksti syntyy (helposti, vaikeasti, kevyesti, tuskallisesti, epätoivoisesti) ei ole mitään vaikutusta syntyvän tekstin laatuun. Ettei tökkiminen ja palapelin palojen epätoivoinen sovittelu toistensa muotoihin kerro vielä mitään. Että sellaisestakin tekstistä, jonka kirjoittaminen on yhtä itkua ja hammasten kiristystä, voi tulla ihan mahtava. Se lohduttaa minua hirveästi. Että ihan sama, millainen prosessi on, niin silti voi tulla hyvää jälkeä.

Seuraavaksi aion askarrella lisää joulutähtiä. Käsillä on hyvä näprätä. Pidän kirjoitusvihon lähellä; jospa tähtien tekeminen vapauttaa päässä jotain ja saan vielä täsmennystä Sigmaan.

* * *

Olen tosi tyytyväinen siitä, että sain kirjoitettua. Paitsi että se edisti Kreikkalaisia taas pienen himpun verran, niin yhtäkkiä tämä arki alkoi tuntua sellaista kuin pitääkin.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Kauneimmat joululaulut

Olen ollut tänäänkin vielä puolikuntoinen, mutta luultavasti parempaan päin kuitenkin - jospa tästä taudista selvittäisiin muutamassa päivässä, olisi niiiin siistiä. Vaikka otin päivän rauhallisesti, suorin kuitenkin itseni Kallion kirkkoon laulamaan kauneimpia joululauluja. En ole pariin vuoteen onnistunut menemään, joten oli jo aikakin. Ja kivaa!

Olin ehkä vähän dundeellisessa mielentilassa, sillä joka toinen laulu liikutti. Varsinkin Varpunen jouluaamuna. En oikein pidä ko. laulusta, mutta kun tuntematon vieruskaveri kyynelehti vuolaasti, alkoi minunkin kurkkuani kuristaa pieni pala.

Joululaulujen loppulaulu oli Maa on niin kaunis, niin kuin aina. Tällä kertaa se oli myös ehdoton kohokohta. Minä olen nimittäin oppinut pienenä koulussa, että kun lauletaan Maa on niin kauniin viimeistä säkeistöä, niin viimeiset kolme riviä Kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi lauletaan seisten. Aina minua on harmittanut täällä Helsingissä kauneimmissa joululauluissa, kun tuo seisomaperinne ei ole ollut kellekään muulle tuttu ja koko virsi on laulettu istuen. Vaan ei tänä vuonna. Heti kun viimeiset rivit alkoivat, eturivissä nousi eräs mummo ketteränä jaloilleen ja minä kärppänä perässä - väitän, että onnistuin olemaan ehkä viides koko kirkossa, joka seisoi ;). Kaikki nousivat etujoukkojen perässä ja sitten veisattiin virsi loppuun seisten, kuten kuuluukin.

En tiedä miksi tuo Maa on niin kauniin viimeisten rivien laulaminen seisaallaan on minusta se juttu. Varmaan kun sen on seitsenvuotiaana oppinut eläkeiän kynnyksellä olevalta rakkaalta opettajatädiltä, ja minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa. Jollain tapaa tuollaiset sanattomat perinteet luovat yhteisöllisyyden tuntua ja se kai on se juttu, josta siinä tykkään. Että me kaikki tässä nyt tiedämme tämän saman asian ja toimimme sen mukaisesti kun laulamme tämän tietyn laulun, ilman että mitään tarvitsee sanoa erikseen. Joten hyvä mieli jäi, kun kerrankin homma hoitui oikeaoppisesti ;).

Huomenna ostan joulukukan tai kaksi. Tänään askartelen vielä joulutähden ikkunaan. Huomenna kirjoitan taas.

Luettuja

Inahdus haastoi blogissaan kertomaan vuoden 2010 parhaat lukukookemukset. Tosiaan - paljon on luettu, mutta kun vielä muistaisi, että mitä kaikkea, niin se auttaisi varmaan jo paljon... Mutta yritetään.

Kenellekään ei liene kaiken sen hehkutuksen jälkeen yllätys, että yksi vuoden parhaista lukukokemuksista oli minulle Essi Kummun Karhun kuolema. Entä ne muut? No esimerkiksi Douglas Couplandin Eleanor Rigby, Siri Kolun Metsän pimeä, Herta Müllerin Matala maa ja varmasti vielä joukko muita, joita en yksinkertaisesti muista. Tuossa sivupalkissakin on vain viisi viimeksi luettua, joten niistä ei ole apua, kun yritän muistella keväällä luettuja kirjoja. Todennäköisesti tälle vuodelle tulee vielä pari kivaa lukukokemusta; etenkin Nenäpäivää odotan innolla ja olisi hienoa, jos ehtisin lukea ikuisuuslainassa olevan Atwoodin Year of the Floodin vielä tälle vuodelle.

Se, mikä on ollut kivaa tämän vuoden lukemisissa on se, että olen onnistunut kuitenkin lukemaan suht paljon - siis verrattuna edeltäviin vuosiin, eikä todellakaan kanssaihmisiin! Toinen hyvä asia on syksyllä aloittamani palkkapäiväkirja-systeemi. Joka palkkapäivä (tai sen välittömässä läheisyydessä) uusi kirja. Toimii ja on kivaa :). Johonkin se pari-kolmekymppiä menee kuitenkin, ja todennäköisesti johonkin turhuuteen, joten ihan hyvin voin laittaa sen rahan kirjaan. Tämän vuoden palkkapäiväkirjat ovat Karhun kuolema, Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät ja Stiefvaterin Väristys. Ensi vuoden ensimmäistä palkkapäiväkirjaa varten minulla on jo suuria suunnitelmia, joita maltan tuskin odottaa :)

lauantai 11. joulukuuta 2010

Landet som icke är

Tänään jonkin verran ajatuksia, muutama sivu raakatekstiä, pari huonoa runoa, vähän lämpöä, sydämentykytystä, väsymystä. Edith Södergran teki kaiken paremmin.

Askartelen, raavin kontaktiliiman jämiä sormenpäistä, se tarttuu lujasti kaikkeen, mutta se kai sen on tarkoituskin. Juon inkiväärirooibosta, päiväunet jäivät väliin, lunta sataa. Haluaisin ulos tuonne pehmeään, laskemaan pulkkamäkeä jonkun erityisen kanssa, kahlaamaan kahta uraa polvia myöten.

Tänään olin liikuttunut, kun lähdin Hakaniemen hallin suutarin luota. Suutari lupasi parantaa talvikenkäni, tuosta noin vain, ilman muuta, milloin sä haluat tän, vaikka olin jo uskonut sen olevan parantumattomasti sairas, lopettaminen on silloin armeliainta, ikiuni ja jäähyväiset. Maanantaina saan entistä ehomman saapikkaan ja ilahdun vielä lisää.

Lumisateen keskeltä kaupunkia ei paljon näe. Päivällä, kun katuvalot eivät loistaneet oransseina, eivätkä ikkunat erottuneet taloista, tai autot kaduilla, lumisade kätki toisen puolen kaupunkia kokonaan sisäänsä, erehdytti pois. Silloin seisoin ikkunassa, katselin aavaa tyhjyyttä niin kuin kangastusta katsotaan.

Liian sileät hiukset

Minä näytän rakastavat ympyröitä, kehiä, umpipyöreyttä, toistuvia syklejä. Nimittäin kirjoittamisessa ja etenkin Kreikkalaisissa. Se tulee minulta niin luonnostaan, saan siitä jotain tyydytystä, kun kehä sulkeutuu, viiva tarttuu itseään hännästä. Eikä siinä mitään vikaa ole, kehärakenne on hyvä keino saada teksti yhtenäiseksi, mutta jollain tasolla se saattaa olla minulle myös heikkous.

Olen aiemminkin pähkäillyt Kreikkalaisten ja kirjoittamisen kanssa sitä, että teksteihin on kaivattu säröä. Ne ovat liian sisäsiistejä, kaikki langat sidottuina sievään nippuun. Kun minä niin kovasti tykkään siitä; kun se tulee niin helposti, niin luonnostaan, se sileyttäminen: kammataan veden kanssa siistit jakaukset ja letitetään prinsessa Leia -rinkuloiksi korville. Luulen, että säröjen etsimisessä juuri se on yksi ongelmistani, että rakenne on niin siisti. Tarvitsisin irtonaisia langanpäitä.

Kustantamo Ykkösestä saamani palaute Kreikkalaisista mainitsi sen, että pitäisi antaa tekstien kulkea sinne minne ne ovat menossa, päästää ne irti, antaa niiden kasvaa reilusti erilaisiksi. Luulen, että tuo samanlaisuus kasvaa osittain niistä kehäratkaisuista - joita on kaikkialla. Mutta kun ne tuntuvat niin hyviltä, niin siisteiltä... siinä se ongelma onkin. Siistiä, yhtenäistä, samanlaista. Kaikki neljätoista tenavaa samanlaisiksi leikatuissa hiuksissa, sievät jakaukset, vedellä vedetyt, kaikilla lettirinkulat korvilla. Tarvitaan vähän afroa, tarvitaan kurittomia kutreja, itsepintaisesti silmille valahtavaa liukasta heittotukkaa.

Tarvitaan muita tapoja rakentaa tekstistä yhtenäistä kuin vain kehärakenne, muutakin kuin syklisyys. Tietenkään kaikkia kehiä ei voi poistaa, mutta niihinkin voi sitoa uusia langanpätkiä mukaan - sellaisia jotka eivät vie mihinkään, tai kaikkialle. Mutta ne muut tavat luoda tekstiin yhtenäisyyttä?

Toisto. Kuvallisuus. Tunnelma. Kieli. Liukumat. Vihjailu. Sisäkkäiset rakenteet. Äänteellisyys. Niin ja se syklisyys, tietysti, mutta nyt ei puhuta siitä tai puhutaan siitä pois.

Keinoja on niin monia, miksi en käytä niitä? Siksi, että ne ovat vieraampia minulle ja niiden kanssa joudun menemään syvemmälle, sukeltamaan seinien läpi, menemään pois mukavuusalueeltani? Siksi, etten ole harjoitellut niitä? Vai onko tilanne niin paha? Onhan sitä syklisyyttä, mutta on muutakin: Khiissä yhtenäisyys syntyy rytmiikasta ja toistosta, kuvallisuudesta; Lambdassa toisto on iso osa koko novellia; Gamma, Omega ja Beta ovat kyllä selkeästi syklisiä, siitä ei pääse mihinkään; Iota samoin; ja Myy; Piikin melko, muun muassa; Tau tavallaan; Kappa luottaa liukumiin; Rhossakin palataan sinne missä alussa käytiin.

Aika paljon kehää, mutta sentään siis jotain vaihteluakin. Edes hiukan? Kuitenkin tunnistan kehärakenteen "minun jutukseni". Pitäisi varmaan keskittyä ihan erikseen johonkin toiseen, tehdä muistakin tavoista helppoja itselle. Luultavasti kaikissa rakenneratkaisuissa suurin ongelmani on se, että kaikki on kammattu niin kovin siistiksi. Vähemmän geeliä ja enemmän leikin tuoksinassa leteistä irronneita hiuksia? Ehkä niin. Pitää ruveta miettimään, kuinka saan pörrötettyä Kreikkalaisia vähän.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Epämäärää

Rauhallinen ilta. Näitä tarvitsee joskus. Välillä. Usein. Aina. Tämä ilta on kylläkin kuorrutettu pienellä kitkerällä reunuksella - onko kurkku kipeä vai kuvittelenko vain? Pitää varmaan keittää rooibosta ja laittaa sekaan inkivääriä ja hunajaa. Vitamiineja olen ottanut jo yliannoksen. Jospa tämä olisi vain jotain pientä, ohimenevää, jonka saa nukuttua pois ensi yönä. Toivottavasti.

Joulukortteja pitäisi väsätä vielä muutama. Käsitöitäkin voisi tehdä. Ensi viikko näyttää pitkältä ja monimutkaiselta. Paljon tekemistä, paljon aktiviteetteja, ei juurikaan omaa rauhaa. Sängyn vieressä odottaa kasa kirjoja, Ala-Harjan Maata meren alla vetelee viimeisiään, sen voisin lukea ja sitten niitä joulukortteja.

Olisi ihanaa jos joulu olisi pitkä ja levollinen: kirjojen lukemista, ulkoilua, vapaata aikaa. Tänä vuonna joutuu tyytymään vähään, vain muutama päivä - siinä ei paljon lahjakirjoja lueta, kun täytyy huolehtia sukuloinnista ja muista puuhista myös. Lahjakirjoiksi olen toivonut tietenkin Rimmisen Nenäpäivää ja samoin listalla on Hirvosen Kauimpana kuolemasta. Toivottavasti ne löytyvät paketeista. - No, toisaalta, jos eivät löydy, niin joulun jälkeen on pian kuun vaihde ja palkkapäivä eli palkkapäiväkirjaksi sitten viimeistään :).

Harhailevaa ajatusta - on ollut monta päivää mielessä blogata kirjoittamisesta ja etenkin rakenteista etenkin Kreikkalaisissa, mutta se saa nyt taas jäädä. Joku toinen päivä sitten.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Operaatio

Tänään tapahtunutta:
Operaatio "ylös sängystä, unikeko!". Operaatio kahvila-aamiainen. Operaatio työt. Operaatio urheilu. Operaatio pieniä shoppauksia. Operaatio illallinen. Operaatio pyykki. Operaatio internet. Operaatio joulukortit.

Seuraavaksi tapahtuvaa:
Operaatio nukkumaanmeno.

...ja meillä kaikilla oli nii-iin muu-kaa-vaa, oi jospa ehtis joskus vähän kir-joot-taa!

tiistai 7. joulukuuta 2010

15 vaikuttajaa

Nappasin Kirjasieposta tämän: "Nimeä 15 minuutissa 15 kirjailijaa, jotka ovat vaikuttaneet sinuun ja vaikuttavat jotenkin yhä. Älä ajattele liikaa." No, tässä tulee, ja voin vakuuttaa, että en todellakaan ole ajatellut tätä asiaa liikaa, tuskin lainkaan. Täysin lonkalta lähtee ja täysin satunnaisessa järjestyksessä!

1. L.M. Montgomery "'Ei enää maitoteetä', kirjoitti Emilia Byrd Starr päiväkirjaansa, kun hän läpäistyään oppikoulunsa palasi Shrewsburystä kotiin Uuteen Kuuhun ja valmistautui tekemään nimensä kuolemattomaksi."
2. Merja Jalo, koska luin häntä lapsena etu- ja takaperin ja kirjoitin vastaavia seikkailuja ruutuvihkoihin.
3. Banana Yoshimoto, koska Kitchen ja N.P. osuivat oikeaan hermoon.
4. Haruki Murakami, koska hämmennyin hänen absurdiudestaan ja ihastuin siihen.
5. Carina Rydberg, koska kirjassaan Korkeinta kastia hän laittoi itsensä niin alttiiksi, että se teki silloin lähtemättömän vaikutuksen.
6. Diana Wynne Jones ja kirja Tuli ja myrkkykatko, jonka luin jotenkin vahingossa, mutta jonka häiritsevyys ei ole jättänyt minua koskaan rauhaan.
7. Edith Södergran
8. Pirjo Hassinen, koska minulla oli Hassis-kauteni.
9. Elyne Mitchell, joka on kirjoittanut kirjan Thowra, hopeaharja. Katso selitys nro 2.
10. Miina Supinen, joka riemastutti minut sijoiltani Liha tottelee kuria -romaanilla: apua, voiko tämän tehdä näinkin?!
11. Charles Dickens, koska minulla oli Dickens-kauteni.
12. Raija Siekkinen ja hänen novellinsa.
13. Herta Müller ja hänen Matala maa -novellikokoelmansa. Huh. No, leidi saikin Nobelin.
14. Aino Kallas
15. Aila Meriluoto ja aika sama selitys kuin nrossa 5. Kirjailija, joka avaa itsensä niin etten ole toista samanlaista lukenut.

Tällaiset tänään - huomenna olisi ehkä vähän toisen näköinen lista, mutta näillä mennään nyt.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Kiitos

Tulin juuri lähikuppilasta, jossa istuin puolitoista tuntia kirjoittaen taukoamatta. Häpeäkseni (?) täytyy tunnustaa, että oli niin ihanaa kirjoittaa, että välillä tuli kyyneleet silmiin. Ei voi mitään, mutta tämä on minun juttuni. Tämä on se, mitä tehdessä sieluni on tyytyväinen. Huh. Olen ihan kännissä kirjoittamisendorfiineista.

Lähikuppilassa suolsin tekstiä kolmetoista sivua. Siis käsin kirjoitettua, vihkoon, mikä ei ole koneella kirjoitetuissa aanelosissa kamalan paljon. Vihkoni on kyllä isompi kuin a5-kokoinen, mutta ei rivejä, eikä a4-kokoa, mikä takaa sen, että sivuille mahtuva sanamäärä on ihan erilainen eri päivinä ja hetkinä - käsiala vaihtelee mielialan ja kirjoittamisen sujuvuuden mukaan.

Mutta siis - aivan sama montako sivua, montako sanaa, montako. Parasta on se, että kirjoitin, että nautin siitä sopimattoman paljon. Heti alkuunsa kirjoitin Omegan lopun kuntoon, sen, jota hahmottelin toissailtana vähän. Nyt hahmotteluista tuli kokonaisuus, noin sen pitääkin mennä. Toivottavasti! Totta kai sitä pitää vielä lihottaakin ja huolenaiheita Omegaan liittyen on vielä monia - ja kaikkiin Kreikkalaisiin liittyen myös. Joka tapauksessa Omega on taas vähän pidemmällä.

Omegan kirjoittamisen jälkeen suolsin ihan vain päässä pyörteileviä sanoja ja tajunnanvirtaa sivukaupalla siinä mahdollisimman huomaamattoman kyynelehtimiseni ohella. Lopuksi tartuin Sata sivua -kirjaan ja tein siitä muutaman harjoituksen. Hyviä olivat, ja välillä raakakirjoitin sitä, mitä nuo harjoitukset minussa herättivät, mitä ajatuksia kirjoittamisesta, mitä asioita huomasin itsestäni ja kirjoittamisestani.

Kirjoittanut siis olen ja ajatellut kirjoittamista. Olen ajatellut myös lukemista. Sitä, miten minulle olisi varmasti hyödyllisintä lukea juuri nyt jotain sellaista, joka on kaukana omasta tyylistä, omista sanoista. Sellaista, joka ensi vilkaisulla ei todellakaan osu ja uppoa. Niin, ja runoja. Niistäkin niitä, jotka eivät heti tunnu omimmilta tai sellaisilta että ymmärtäisin. Tajunnanlaajennusta, sanatajunnan laajennusta minä kaipaan nyt. Ja ruokaa. Seuraavaksi syön, sitten kirjoitan Omegan lopun puhtaaksi koneelle, sitten menen hierojalle. Samalla yritän vähän hillitä tätä kasvoille väkisinkin leviävää hymyä, etteivät kärpäset lennä suuhun.

Päivän ensimmäiset tohkeet

1. Ensimmäinen nauru. Pieni, tyytyväinen hyrähdys siinä vaiheessa kun herätyskello soi, möngin ylös sängystä ja skannasin aivojani saadakseni kiinni päivän agendasta, jotta tietäisin paljonko minulla on aikaa torkutella. Ai niin, lomapäivä, kirjoituspäivä :).

2. Toinen nauru. Monta naurua. Aivan mahtava juttu Hesarissa Mikko Rimmisestä eilisen Finlandia-voiton tiimoilta. Kikattelin mm. seuraavassa kohdassa "Jotenkin noi mun romaanit tuppaavat aina lipsahtamaan ton välittämisviitekehyksen välittömään läheisyyteen" (Rimmisen oma kommentti siis).

3. Sanat. Tämä on oikeastaan jatkoa eiliselle tohkeistumiselle, mutta avautui paremmin vasta tänä aamuna kun kirjoitin aamusivuja. Olen kehittänyt pienen huolenaiheen Kreikkalaisten tyylistä (tästä lisää myöhemmin) ja yritin purkaa huoltani osiin, jolloin päädyin sanoihini. Sitten päädyin niiden vastakohtiin eli sanoihin, jotka eivät ole minun sanojani. Sanoihin, jotka eivät ole minulle luontevia. Jotka eivät halua tulla osaksi kirjoittamistani. Vieraisiin sanoihin. Kirjoitin niitä kaksi sivua kirjoitusvihkoon. Sanoja, jotka eivät kiinnosta minua, jotka eivät kosketa minua, jotka ovat yksinkertaisesti vieraita. Aika monet ovat pitkiä yhdyssanoja tai sanaliittoja kuten luonnonhaittakorvaukset, luonnonravintolammikko, ilmalämpöpumppu, suhteellinen vaalitapa. Kun olin kirjoittanut niitä muistiin tarpeekseni, tajusin, että ne ovat juuri sitä mitä tarvitsen. Siitä vaan lisäilemään noita vieraita sanoja johonkin Kreikkalaiseen. Yhtäkkiä vieraat sanat alkoivat tuntua aika herkullisilta. Aivoissa syntyi uusia yhteyksiä, avautui uusia ikkunoita. Tästäkin lisää myöhemmin, nyt jatkan kirjoittamista.

torstai 2. joulukuuta 2010

Mikko ja muut palkitut

Miten ihanan ihana uutinen, että Mikko Rimminen voitti Finlandian Nenäpäivällä! Olen saanut tänään jo monta iloista uutista ja tuo oli kyllä kaiken kruunu. Tosi hieno juttu. En muuten olisi varmaan niin liekeissä Mikko Rimmisen voitosta, mutta hän on kerran opettanut kirjoittamista eräässä opinahjossa, jossa opiskelin, ja oli kyllä yksi parhaista palautteenantajista ikinä, oikea luotto-ope. Jos teksti ei kelvannut hänelle tai yhdelle toiselle luotto-opelle, eivät muiden kiitokset tuntuneet missään. Ja mikään ei tee kirjoittajaparalle parempaa kuin se, että joku joskus sanoo, että "tää on ihan hyvä, mutta kun mä tiedän että sä pystyt paljon parempaan, niin eihän tää oo mistään kotoisin, mene ja kirjota tää uudestaan ja tule sitten takaisin". Itsehän olen lahjakas menemään siitä, mistä aita on matalin, joten kyllä sitä kaipaa, että joku toinen osoittaa, että ei siitä, vaan tuosta. Mutta nyt eksyn aiheesta. Onnea siis Mikolle! Ja onnea myös eilisen (?) uutisen päähenkilöille eli Kalevi Jäntin palkinnon voittajille: Elina Hirvonen, Marko Hautala ja Harry Salmenniemi. Palkintoja kerrakseen - ja hyviä kohteita vielä enemmän!

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Takkuja

Tänäänkin olisi ollut niin helppoa ja miellyttävää lipua ohi kirjoittamisesta, sujahtaa sohvalle kirjan kanssa, kutimen kanssa, telkkarin kanssa ja selittää taas huomenissa, että en ehtinyt jaksanut kyennyt ja tuntea huonoa omaatuntoa luissa asti. Onneksi jotain muuta tapahtui. Joku itsekurin rippunen raahautui esiin arjen turruttamista aivoistani.

Luin Kreikkalaisista saamani lausunnot (sain sieltä ensimmäisestä kustantamosta siis kahden eri ihmisen kommentit kässäristä) ja avasin Omegan. Viilailin sitä hiukan, muuttelin sanoja sinne tänne ja päätin sitten, että Omega on tältä erää valmis. Sitten seuraavan kimppuun. Minkä niistä?

Selasin lausuntoja eestaas miettien, minkä niissä mainitun tekstin ottaisin seuraavaksi, ja tajusin, että ei Omega ole valmis. Halusin taas vain mennä siitä, missä aita on matalin. Ensin teki mieli heittäytyä itsesäälin syövereihin (tänne blogiini tullaan muuten aika usein hakusanalla "itsesääli" - en kai minä niin usein sen kourissa ole?) ja ruoskia itseäni sillä, kuinka huono olen ja kuinka en ikinä tule pääsemään loppuun asti koska olen niin huono, mutta kas kummaa, jostain löytyi taas rippunen järkeä. Kynä, vihko ja raakatekstiä.

Kirjoitin kuusi sivua raakatekstiä soveltaen hiukan Hirvosen ja Silfverbergin Sata sivua -kirjoitusoppaan tehtävää nro 82 Kysymys, jossa käsketään esittämään kysymyksiä henkilöhahmolle. Sovelsin sen verran, että kirjoitin, vaikka harjoituksessa sanottiin, että älä kirjoita, vaan mieti. Kirjoitin siis sinne tänne, hortoillen, mutta kirjoitin kuitenkin. Nyt jätän kirjoittamisen täksi illaksi ja annan ajatusten muhia. Luulen, että saatoin löytää ihan hyvän kulman tekstiin, mutta vielä pitäisi varmaan löytää tyylillinen särö. Hmm. Perjantaina on vapaapäivä ja aion keskittyä silloin Omegaan.

Sata sivua on muuten hyvä kirja. Hyviä harjoituksia. Olen kääntänyt sivujen kulmia niistä kohdin, joihin aion palata ensi tilassa. Tämä pieni sovellus harjoituksesta nro 82 oli ensimmäinen, jonka tein Sadasta sivusta, mutta luulen, että siellä on vielä paljon sopivia aseita minulle. Aseita? Tarkoitin tietysti työvälineitä... Joskus vain kirjoittaminen tuntuu taistelulta, niin kuin tänäänkin. En halunnut aloittaa, se sujui takerrellen, mutta nyt olen (tietenkin) tyytyväinen, että kirjoitin. Itse asiassa kirjoittaminen saa haluamaan lisää kirjoittamista. Ei kuitenkaan tänään. Tänään on pakko mennä ajoissa nukkumaan. Sängyssä aion lukea uusinta palkkapäiväkirjaani, Maggie Stiefvaterin Väristys-nuortenromaania. Tarvitsin jotain tuollaista tähän väliin, jotain kevyttä ja upottavaa, vaikka olinkin alun perin ajatellut, että ostaisin enimmäkseen kotimaista kaunokirjallisuutta palkkapäiväkirjoina.

Tämä bloggaus on yhtä sekava ja takelteleva kuin oli raakatekstin kirjoittaminenkin. Onneksi kirjoitin, kuitenkin. Nyt minulla on jokin hahmotelma, minkä kanssa lähden liikkeelle perjantaina kun pidän kirjoittamisvapaapäivän.