May the Force be with you

torstai 29. syyskuuta 2011

Pehmeää villaa

Kuntosalin saunassa istuin hiljaa neljän muun naisen kanssa. Vastakkaisella puolella kiukaan kohdalla istunut nainen löi löylyä. Laitoin silmät kiinni ja tunnustelin ja ainoa sanallinen ajatus, joka mieleeni tuli, oli se, että miten ihmeessä kuuma höyry voi tuntua niin jumalaisen ihanalta iholla. Miten se voi imeytyä ihosta mieleen ja sieluun ja tuntua niin kertakaikkisen hyvältä. Jopa kuntosalin saunassa.

Kaikkein mieluiten nukkuisin juuri nyt. En siis halua pestä hampaita ja tehdä muita iltapuuhia päästäkseni oikeasti nukkumaan, vaan tahtoisin ryömiä sänkyyn tai sohvalle näine hyvineni, vetää peiton päälle ja antaa olla. Antaa kaiken olla ja ajelehtia sitten edestakaisin unen ja valveen rajalla. Samalla tavalla kuin Atlantin aallot keriytyivät rantaa vasten, silloin vuosia sitten, ja huokasivat syvään joka hengenvedolla.

Kun laitan silmät kiinni, niskani pehmenee. Kuulen miten nikamat naksuvat, tuntuu lämpimämmältä kuin on. Ei mene päivääkään etten ajattele kirjoittamista, etten ajattele sitä kustannussopimusta jota minulla ei vielä ole, mutta toivottavasti jonain päivänä. Ei päivääkään mene, etten ajattele sanoja.

Väsymys painaa kädet litteiksi kuin paperinukella, osoittaa lihaksia, joita haluaa kolottavan ja niitä kolottaa. Istun tuolilla, joka on niin vanha, etten edes tiedä. Se on juuri oikean korkuinen, aivan kuin minulle tehty, vaikka se on tehty mummini kotitaloon. Kuin minua varten tehty. Sillä tuolilla minä istun ja kirjoitan ja ajattelen joka päivä.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Sanoja

Osallistuin Leena Lumissa haasteeseen ja sain Leena Lumilta viisi sanaa, jotka Leenalle tulee mieleen minusta. Minun tehtäväni on kertoa, mitä niistä tulee minulle mieleen - olkaapa hyvät ja kiitos Leena!

1) Matka
Sademetsä ja kivikkoiset joenuomat ja meri ja kuumat lähteet ja muta ja valkoviini ja vieraat ihmiset ja englantilaiset tädit ja jäätiköt ja lentokoneet ja kostea ilma ja hobitit ja futon ja Air New Zealand ja tulivuoret ja avokadot ja aamujen valo ja sushi ja matka.

2) Menetys
Älä tule tänne, minä sanon menetykselle. En halua menettää. Menetys on isojen, tärkeiden asioiden tai ihmisten sana, sitä pelkää aina ja silti pitää olla keskittymättä siihen, että väistämättä, jonain päivänä - ja sitten laulellaan iloisia lauluja ettei hukattaisi tätä aikaa siihen, että murehditaan sitä, mikä tulee vielä joskus, denial.

3) Tarina
Satu. Epätosi. Pieni ja suuri. Joskus ajattelen, etten kirjoita tarinoita, kirjoitan tunteita ja kuvia ja niiden kehittymistä, olemista. Sitten jostain pulpahtaa täysiverinen tarina ja sen kirjoittaminen tuntuu hyvältä, helpolta ja viihdyttävältä. Niin kuin toissapäiväinen raakateksti, joka on selvästi pitemmän tarinan alku.

4) Harrastus
Ratsastus. Ratsastaminen on ihanaa, vaikkakin pitkä tauko ja muinoinen tippuminen ja varmaan ikäkin ovat tuoneet siihen mukaan uusia sävyjä ja sellaista arkuutta, jota ei ennen ollut. Ratsastus on nykyään satunnainen maastoreissu islanninhevosen selässä; niiden kanssa en pelkää enkä arastele, ne hoitavat. Harrastus tuo mieleen myös sanan harrastajakirjoittaja. Vihaan sitä, jos (kun) se liitetään minuun.

5) Tavoite
Korkealla ja kirkas. Punainen tai oranssi. Sen värisenä minä näen sen nyt. Päiväunien kohde. Päiväunet ovat hopean värisiä. Ja kun jostain tulee toivoa, sekin on hopeaista, tai sellaista kuin valo ulkona kun on myöhäiskevät ja tulet ulos elokuvateatterista ja luulet että on pimeää, mutta kevät on pidemmällä kuin muistit ja ei olekaan vielä pimeää, vaan valo tulee tasaisesti joka suunnasta ja ilma on raikasta ja pehmeää.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Seireeni poikineen

Aamulla tapasin ystävää, joka sai kaiken näyttämään juuri sellaiselta kuin se on: aika hyvältä. Töiden jälkeen menin hierojalle ja hierojan jälkeen löysin uusia asentoja raajoilleni. Jännittävää, ettei tarvitse käyttää lihaksia pitääkseen hartiat rentoina ;). Sitten ruoka. Miten ihanaa kyssäkaalia tähän aikaan vuodesta saakaan!

Nyt ilta himmenee, pyykkikone on karusellina pyykeille ja minä katselen ympärilleni vähän siihen malliin, että jaa-a, mihinhän tässä rupeaisi. Vastaus lienee, että tiski ja kirjoittaminen. Raakatekstiä nääs, ei mitään sen kummempaa. Eilen raapustelin neljä tai viisi sivua, ja tämän päivän tavoite on jotain samanlaista. Ihan vain siksi, että mieli pysyy hyvänä ja kynä liikkeessä. Lukisin mielelläni jotain hyvää, koukuttavaa kirjaa, mutta juuri nyt ei ole mitään sellaista kesken eikä ilmeisesti myöskään tarjolla. Novellikokoelmia löytyy lukemattomien pinosta tällä hetkellä kolme kipaletta, ja ne periaatteessa kiinnostaisivat eniten, mutta juuri nyt on Kreikkalaisten pohdinnoissa sellainen vaihe, etten uskalla lukea novelleja siinä pelossa, että saan mahtipontisen alemmuuskompleksin.

Jos Karhun kuolemani (siis se Essi Kummun ihana romaani) olisi kotona, lukisin sitä, mutta se on lainassa eräällä ystävällä ja unohdin ottaa sen mukaan kun kävin hänellä.

Tiskialtaasta kuuluu merenneitojen laulu. Krhm. Varsinaiset seireenit... Joo joo, tullaan tullaan!

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Hengähdystauko

Toimintasuunnitelma:
1. Printataan Kreikkalaiset
2. Luetaan printti
3. Tehdään toimintasuunnitelma

Alkuviikon tavoite on saada itselle kunnon mielikuva siitä, mitkä Kreikkalaisista tarvitsevat eniten uudistusta ja mitkä viilausta. Gammaa on jo viilattu, samoin Betaa. Betan kertojaratkaisusta en ole ihan varma vieläkään, mutta uskon, että tuo on oikea suunta ja että vastaus löytyy kunhan annan Betan olla hetken keskenään. Epäilen, että Piistä pitää ottaa pari lausetta pois. Ne kaikkein pateettisimmat, ikävä kyllä. Sellainen kutina on myös, että Lambda joutuu tulilinjalle, mutta katsotaan nyt - luetaan ensin ja hutkitaan sitten. Myös Alfa on kysymysmerkki, mutta voi olla, ettei ole lukemisen jälkeen. Homma lienee Alfan kohdalla joko - tai.

Olen yrittänyt levätä ja kerätä voimia, mutta myös ajatella Kreikkalaisia. Joukossa on sellaisia, joille en halua tehdä mitään radikaalia - minusta ne ovat juuri sellaisia kuin haluankin niiden olevan. Onneksi niitäkin on, sillä muuten alkaisin epäillä, että työtä on vielä ihan kohtuuttoman paljon. Omega, Tau, Ksii, Theta, Zeeta, Kappa, Iota, Ypsilon. Sitten löytyy myös kasa novelleja, joista en ole ihan varma - epävarmuus voi olla uskonpuutetta tai sitten sitä, että ne ovat käyneet läpi niin monta muodonmuutosta, että mielikuvani niistä ovat epäselviä. Se on kyllä jännää, kuinka nuo novellit kantavat kaikkia aiempia versioita henkisesti mukanaan - minulle siis. Muuthan niitä eivät näe, niitä yrityksiä, erehdyksiä, uudelleenkirjoituksia ja uudelleenkirjoituksia. (Tai jos näkevät, niin sitten on menty pahasti metsään...!) Pitää pyrkiä itsekin siihen tilaan kun luen Kreikkalaiset printistä, ja juuri siksi haluan lukea ne pitkästä aikaa printistä. Että lukisin niitä kuin vieras, enemmän ulkopuolelta.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Bra, bättre, bäst

Kirjoittajien parissa liikkuu monenlaisia uskomuksia siitä, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, jos haluaa kirjalleen kustannussopimuksen. Jos tapahtumat alkavat kesämökillä, kustantamossa laitetaan kässäri heti ei-kasaan, eikä sitä lueta loppuun, tai Mä oon kuullut, että kustantamoon lähetettävän kässsärin ei kannata olla liian valmis, mä en esimerkiksi aio tarkistaa oikeinkirjoitusta tai kielioppivirheitä lainkaan. Jotkut taas tuntuvat uskovan, että monisivuinen saatekirje, jossa kerrotaan kirjoittajan koko elämäntarina, auttaa sopimuksen saamista.

Minä kuulun vanhaan koulukuntaan ja hion kässärini niin valmiiksii ja kuntoon kuin osaan, ennen kuin lähetän sen kustantamokierrokselle. En jätä oikeinkirjoitusta hiomatta, en tee muitakaan tietoisia tekemättä jättämisiä. En halua hukata kenenkään arvokasta työaikaa tekstillä, jota en ole viilannut niin hyväksi kuin osaan. Enkä usko, että jos kirjan alussa on kesämökkikohtaus, se vaikuttaisi automaattisesti yhtään mihinkään. Olen myös niin suoraviivainen, että kaikkialle, mihin voi lähettää kässärin sähköisenä, lähetän sen sähköisenä. Muut saavat sitten paperiprintin. Tämä siksi, ettei minua kiinnosta printata kymmentä kappaletta kässäriäni. Ammattilukija kyllä huomaa hyvän tekstin, luki sitä sitten paperilta tai ruudulta. Ja saatekirje - no, siinä voisin varmaan petrata. Ei pituudessa niinkään, sillä luotan lyhyeen muotoon, mutta laadussa. On uskomatonta, kuinka kökköä tekstiä sitä voikaan saada aikaan, vaikka muuten kirjoittaa ihan sujuvasti ja hyvin ;).

Koska uskon siihen, että hyvä huomataan, alan seuraavaksi miettiä, kuinka saan pikku Kreikkalaiseni vielä paremmiksi. Siihen innostaa myös eilen Kustantamo F:stä saatu valtavan herttainen eikiitoställäkertaa-kirje. Joten ei muuta kuin hommiin!

Aamu

Minuutti sitten ihailin kuivaa maisemaa, pilvien värejä, ne kun olivat tummia ja valkoisia vierekkäin. Nyt sataa vettä kaatamalla ja ihan eri suunnasta kuin olen tottunut. Maisemasta tuli yhtäkkiä sumuisen näköinen ja puiden kaukaisuuden ja läheisyyden erottaa siitä, kuinka paljon harmaata viherän edessä sutii.

Aamuni ei ole ollut ihan yhtä rivakka kuin luulin. Ajattelin, että ehtisin jotenkin kirjoittaa. Ei sillä, lauantaiaamut eivät ole kirjoitusaikoja. Nyt pitäisi vielä syödä aamiaista ja sitten ehkä kirjoitan muutaman sanan. Tai jos en kirjoita niin ainakin teen suunnitelman, että mitä kirjoitan seuraavaksi.

Tulipas tuon sateen kanssa hämärää. Tuntuu, että pitäisi sytyttää valot.

Tekisi mieli mennä kirjakauppaan, mutta pöydällä on paljon lukemattomia kirjoja ja toisekseen kirjahyllyssä ei ole tilaa entisillekään. En tajua mihin mahdutan kaikki kirjani. Jotenkin tuota kirjahyllyä pitää saada rymsteerattua niin, että tulee lisää tilaa, mutta kun en tiedä miten se tapahtuu.

Aikookohan tuo sataa pitkään? Taidan mennä syömään aamiaista.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Rauha maassa

Lakanat on viikattu ja kieritetty tiukoiksi rulliksi. Pinoan ne kaappiin niin kuin halot, kylmän talven varalle. Syyspäivä tasaantuu tänään, ikkunan takana pimeä on niin musta, että tekee mieli ojentaa käsi avoimesta ikkunasta, kaapaista mustepullo täyteen ja kirjoittaa yön värillä valkoiselle paperille.

Olen hymyillyt tänään. Ruoaksi laitoin munakoisorullia, pakkasin ne tiukasti uunivuokaan, että mahtuivat kaikki. Oli hyvää. Kahdestakymmenestä kahdesta jäi jäljelle kolme. Ei, en syönyt niitä yhdeksäätoista yksin.

Sänky vetää puoleensa. Menen lakanoiden väliin ja makaan siellä koko yön. Kun sammutan valot, hymyilen kunnes nukahdan. Tänään on sellainen päivä, etten osaa sanoa mitään tämän kummempaa.

torstai 22. syyskuuta 2011

Veri

Luin Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarinan. Söin liikaa kovia salmiakkeja, söin niitä kitalakeni auki isolta alueelta. Kun juon vettä, vesi maistuu puhtaalta, pyöreältä raudalta.

On hiljaista ja olen kapea. Kieli painuu koko ajan vasten haavoittunutta kitalakea. Väsymys on puhdas ja pyöreä rauta.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Harhailevia ajatuksia

Lueskelin täältä blogistani huhtikuun 2010 kirjoituksiani ja mietiskelin vähän. On hyvä, että olen pitänyt blogia Kreikkalaisten kirjoittamisen aikana, sillä jälkikäteen on vaikea muistaa sitä mitä haluaisi: tehtyä työtä, tunnettuja tunteita, hankittuja huomioita. Tuli myös mieleen, että voisi tehdä hyvää listata taas novellit ja kirjoittaa jokaisen kohdalle se, mitä niille pitää tehdä vai pitääkö tehdä mitään. Se voisi selkiyttää ajatuksia.

Minulla on tulossa se onnellinen tilanne, että olen saanut erään porukan koekaniiniksi eli lukemaan Kreikkalaiset ja antamaan palautetta siitä. Nyt pitäisi lähettää kokoelma heille, jotta saavat lukea ja ruotia. Zeetalle pitäisi tosin keksiä nimi sitä ennen ja se on tosi vaikeaa taas kerran. En tajua miten se onkin aina niin vaikeaa. Enkä tajua, miten olen keksinyt Kreikkalaisille suht ok:n työnimen, jolla se kulkee maailmalla. Työnimi on minusta ihan ok, hyväkin, mutta olen myös tosi valmis muuttamaan sen, jos joku keksii paremman. Olen niin onneton noiden nimien kanssa. Kaikki mitä keksin, on latteaa ja mielikuvituksetonta tyyliin "Peruna". Ei ketään kiinnosta lukea perunoita. Huokaus...

Paitsi että Kreikkalaisia, löytyisi myös puhtaaksikirjoitettavaa: aina välillä olen kirjoitellut raakatekstinä pätkiä Plan B:hen, jo kuukausia sitten, ja ne pitäisi kirjoittaa kirjoitusvihoista koneelle. Yhteensä niitä on maksimissaan kolme sivua koneella, mutta kun ne ovat sikin sokin muun raakatekstin lomassa ilman kunnon alku- ja loppukohtaa puhumattakaan siitä, että olisin merkinnyt ne jotenkin... Joudun siis silmäilemään läpi pari kirjoitusvihkoa etsiessäni niitä. Ei se välttämättä ole ollenkaan huono asia, käydä vanhoja läpi, mutta kun se minun käsialani... Siitä näkee milloin kirjoittaminen on vienyt mukanaan ja silloin käsiala venähtää ja on hankalalukuista. No, tänä iltana en ainakaan rupea enää siihen puuhaan, mutta ehkä viikonloppuna.

Päässä pyörii hajanaisia ajatuksia kirjoittamisesta, niin kuin huomaatte. Samalla jokin pieni osa toisesta aivolohkosta pitää yllä utopistiselta tuntuvaa toivetta, että kokoelmasta tulisi totta jossain vaiheessa. Kaikkea sitä. Taidan mennä nukkumaan.

Kotitöitä

Tänään on ollut haluton päivä. En halunnut kirjoittaa. Varma merkki siitä, että sitä kannattaisi tehdä. Tiskasin ja kirjoitin siis, lomittain. Ei mitään ihmeellistä kirjallisella saralla, tiskauksen saralla sentään parempaa tulosta; puhdas keittiö. Kirjoittelin muutaman sivun raakatekstiä ja totesin taas, että vaikka kirjoitettu teksti ei olisi ns mistään kotoisin, niin vähät siitä. Kirjoittaminen tekee minut rauhallisemmaksi ja vähemmän haluttomaksi - silloinkin kun mitään suuria tunteita ei ole mukana.

Seuraavaksi silitän pöytäliinan ja sitten taitaa olla aika lähteä tuonne sateeseen. Ei mikään huviretki, ei tuo sää houkuta siihen (sataa, sataa, sataa, sataa, koko illan), mutta sovittu meno, joka on varmasti ihan mukava. Lakritsiakin tekee mieli, jo toista tai kolmatta tai neljättä iltaa. Ehkä ostan sitä.

Huomaa, että vuosi alkaa taittua kohta talven puolelle. Aamuisin ei ole enää niin valoisaa kun herään. Haluaisin kääntää kylkeä ja jatkaa nukkumista, herätä ainoastaan syödäkseni rasvaista kyljystä (vararavintoa talveksi) ja nukkua taas. Osansa tietysti voi olla silläkin, että en ole päässyt viime aikoina ajoissa nukkumaan iltaisin.

Kotityöt ovat siitä kivoja, että kun kädet ovat kiireiset, pää voi askarrella ihan huomaamatta kaikenlaista. Silittämään siis.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Harmajaa ja märkää

Iltapäivällä sain vision siitä, kuinka menen tänä iltana lenkille. Kun lähdin töistä, tajusin, että taivaalta mätti vettä reilulla kädellä. Ulkona on synkkää ja harmaata. Tuulee, juuri sellaisia puuskia, jotka tuovat mieleen vanhoista puista repeytyvät oksat, joita näkee puistoissa aina tällaisen sään jälkeen. Sataa vinoon, edelleen. Vaahterat ovat kurjia ja märkiä, uitetut koirat. Tuonne lenkille? Järki sanoo, ettei mitään järkeä. Kastuisin nahkaa myöten vaikka laittaisin mitä päälle - sadetamineissa hikoilisin itseni märäksi ja muissa vaatteissa sade kastelisi. Mutta kun. Jos sittenkin? Ilmatieteen laitoksen nettisivujen sade-ennuste on vähän lohduton ja lupaa sadetta koko illaksi. Huomiseksi iltapäiväksi ja illaksi luvataan kyllä sateetonta. Voihan sitä kai aina vaihtaa liikunnan kirjoittamiseen? Hm.

Ehkä tänään on sellainen ilta, että luen Gamman vielä kertaalleen läpi ja viilaan sitten Zeetaa.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Vähän sivusta ja vähän keskeltä

Olen tavannut tänään kanssakirjoittajia. Kyllä, kaivautunut ulos luolastani ja kömpinyt ihmisten ilmoille toisten kirjoittajien joukkoon. Juttelimme paljon; siitä millaisia projekteja itse kullakin on, palautteen saamisesta, keinoista hakea sanoja kun mitään ei irtoa. Pohdiskelin palautteita, joita olen saanut muinoin Kontaktilta (Kontakteilta, ollakseni täsmällinen) ja tajusin, että yksi parhaista palautteista, mitä ikinä olen saanut, oli seuraavanlainen: "kyllähän tää on ihan kiva, mutta kun mä tiedän, että sä pystyt paljon parempaankin". Hyvin yksinkertainen lause, joka ei sanonut paljonkaan kyseessä olevasta tekstistä, mutta joka antoi minulle silti tosi paljon buustausta. Antaa vieläkin buustausta, kun ajattelen, että kyseinen ihminen on uskonut minuun, on tiennyt, että pystyn parempaan. Se lämmitti. Lämmittää. Kissa kiitoksella elää, mutta palaute on hieno asia - tieto siitä, ettei kirjoita tyhjiöön, on tosi tärkeä.

Joskus on hyvä jutella kirjoittamisesta, kertoa ihan vieraille ihmisille että mistä novellikokoelmakässärissäni on kyse, mikä on teema, mikä kässärin historia on, missä vaiheessa olen nyt. Kun tilanteen kuulee ääneensanottuna, sen kuulee vähän ulkopuolisempana. Kuulee sen, miltä se oikeasti kuulostaa. Se laittaa ajattelemaan kokonaisuutta eri kantilta kuin normaalisti.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Halusta

Joskus mietin, että onko se nyt niin tärkeää, että saa sen kustannussopimuksen ja kässäri muuttuu kirjaksi ja julkaistaan. Aina kun pohdin asiaa, tulen siihen tulokseen, että on se. En tiedä, miksi. Ajatukseen julkaisemisesta liittyy niin paljon. Kaapista ulos tuleminen (en toitota ympäristölleni, että kirjoitan - jotkut tietävät, jotkut eivät), julkinen hyväksyntä (siis se, että kirjoittaisin kylliksi hyvin, jotta kässärini julkaistaan), kirjan julkaisun tuoma oikeutus kirjoittamiseen (kirjoitan kyllä ilman sitäkin, mutta tietyllä tavalla kaipaan silti sitä oikeutusta; ettei tämä kaikki aika ole hukkaan heitettyä), siirtyminen uudelle tasolle... En ole koskaan osannut kauhean hyvin eritellä sitä, miksi haluan kirjoittaa nimenomaan julkaistavaksi, eikä pöytälaatikkokirjoittelu kelpaa yksistään. Minulla on muutama asia, joita toivon elämässä yli kaiken muun. Julkaiseminen on yksi niistä. Kun näen unta siitä, että kässäri menee läpi ja saan sopimuksen, herääminen ihan tavalliseen aamuun aiheuttaa sen, että itken pettymyksestä. Julkaiseminen on minulle tavoite, pakkomiellekin kai. Tiedän kyllä, ettei se todennäköisesti muuta yhtään mitään elämässäni. Muuta kuin sen, että olen julkaissut kirjoittaja. Että minulla on lupa asiaan, johon en tarvitse lupaa, mutta silti sen luvan saaminen on minulle tärkeää.

Ilta on haalea ja kylläinen yhtä aikaa. Pilvissä on hienoja auringonlaskun värejä, mutta ne eivät tule lähelle, vaan ovat tuolla jossain tavoittamattomissa. Vähän niin kuin muuttolinnut, jotka lentävät monipolvisessa aurassa poispäin.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Tule hyvä kakku

Tänään tähän mennessä: työpäivä, kotiintulo, iltaruoka, tiski, pesukone, kirjoittaminen. Iltapäivällä tajusin, ettei ole montaa tuntia ennen kuin pääsen kirjoittamaan, ja tulin ihan höntön optimistiselle ja luottavaiselle mielelle sen tajuttuani. On jotenkin niin ihanaa olla taas työn touhussa edes hetken, edes vähän. On kiva kirjoittaa, kun tietää, mitä on tekemässä - tai siis että minulla on visio siitä, mihin suuntaan yritän tekstiä viedä. Sen enempää en tiedä, sanat tulevat sitten kirjoittaessa. Viilasin tänään lisää Gammaa ja sainkin siihen pari ihan hyvää juttua. Se alkaa näyttää jo novellilta. Eikä se ole musta, se on keltainen, mikä on hyvä asia.

En kirjoittanut ajallisesti pitkään, puolisen tuntia, eli aika vähän. Silti tuntuu kuin olisin saanut jotain aikaan. Minulla on Zeetan tiedosto tuossa auki ja ajattelin viilailla sitäkin hiukan vielä tänään. Ensin pitää kuitenkin ripustaa pyykit ja ajatella kaikenlaista. Hymyillä ehkä vähän sisäänpäin. Kirjoittaminen tekee minut optimistiseksi.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Satulassa taas!

Kylläpä sitä mieli lepää kun pääsee oikeisiin hommiin :)! Ei Gamma ole vielä valmis, mutta nyt siinä on selkeä kuvio ja keskitytty asialliseen asiaan. Ehkä vähän värikynää vielä (siis sana sinne, toinen tänne, lause tuohon, tuo lause pois, tunnetilaa selvemmäksi, vähän konkretiaa jne) ja hyvä tulee! Helpottunut olo - että vihdoin kaiken sen tyhjänpuhumisen jälkeen ("alan kirjoittaa Kreikkalaisia uudestaan sitten kun...") pääsin vihdoinkin työhön. Täytyy myöntää, että eniten käytin kyllä delete-näppäintä, kun riisuin Gammasta turhat sotkut pois. Itse asiassa se turha oli niin näteissä nipuissa, että en tosiaankaan tajua, miksen huomannut tätä aikaisemmin. Turhuus tippui pois kuin kypsät omenat puusta - suokaa anteeksi onneton vertauskuva ;). Ei novelleihin tarvitse ympätä koko maailmaa, vaikka novelli olisikin kokonaisen romaanikässärin jäänne. Tässä kohtaa yksinkertainen on kaunista. Viilaustahan Gamma vielä vaatii, mutta silti - back on track ja iloinen siitä :).

Se pyörii sittenkin

Viime yönä sängyssä kello 00.30. Olen juuri asettautunut nukkumaan. Pimeää, lämmintä, mukavaa. Sitten: pling! Peitto pois, valo päälle, kirjoituspöydän ääreen, paperia, kynä, sanojen sutimista. Takaisin sänkyyn, valo pois päältä, peiton asettelua. Ah, ihanaa, lämmintä, mukavaa, pimeää. Kymmenen sekuntia ja eikun alusta: pling! Peitto, valot, sängystä könyäminen, lisää paperia, koska edellinen lappu ei jostain syystä kelvannut, sanojen sutimista jne. Sen jälkeen sain sitten nukkua, ihme kyllä, sillä ne sanat, jotka tulivat pyytämättä ja yllättäen, yrittivät kyllä pitää minua hereillä.

Olen oppinut (?) sen, että jos mieleen tulee unta houkutellessa unen sijaan jotain nerokasta (?), se pitää heti kirjoittaa muistiin, tai muuten se on iäksi mennyttä. Onneksi nuo viimeöiset ajatukset eivät ole iäksi mennyttä. Ensin sain ratkaisun Gamma-ongelmaan. Olen pyöritellyt sitä ajatuksissani jo pitkään ja todennut, että ei, ei tule kalua. Olin jo heittämässä Gammaa roskikseen, kunnes mietin jossain vaiheessa, että ehkä minun pitää ottaa vain yksi osa mukaan ja heittää loput roskiin ja kehittää sitten kokonaan uusi novelli sen olemassaolevan osan ympärille. Minulla ei ollut mitään hajua, miten sen tekisin ja mitä ottaisin Gammasta mukaan. Nyt on. En tajua, miten en tajunnut sitä aikaisemmin - niin yksinkertaista. Sitäpaitsi, kunhan uudistan Gamman, niin se tuo Kreikkalaisiin vähän erilaisen näkökulman. Sivupotkun, ehkä. Saan pitää sen mukana, sillä siinä on paljon hyvää, ja saan ylimääräiset sotkut pois. Enää ei tarvitse kuin kirjoittaa se... Krhm.

Toinen ajatus, jonka sain sängyssä maatessani, liittyi Plan B:hen, siihen tekstiin, jota rupean työstämään kunhan pääsen Kreikkalaisista. Kiva, että sekin elää omaa elämäänsä päässäni. Melkein haluaisin jo Plan B:n kimppuun, mutta luulen, että pitää nyt keskittyä hoitamaan nuo Kreikkalaiset ensin kuntoon.

Viikonloppuna meilailin Kirjoittajakaverin kanssa. Olin lähettänyt hänelle luettavaksi pari uudempaa tekstiä ja sain häneltä paljon hyviä kommentteja. Ehkä tärkein juttu oli se, että sain pönkitystä omalle ajatukselleni siitä, että toinen noista uudemmista (se on kyllä vuoden vanha, ei mikään uusi-uusi) sopisi Kreikkalaisiin hyvin. Vähän kursailin ajatusta ensin itsekseni, mutta Kirjoittajakaveri oli sitä mieltä, että kyseinen novelli toisi sitä paljon kaivattua valoa ja väriä Kreikkalaisiin ja taidan olla samaa mieltä. Tuon tekstin (olkoon nyt sitten vaikka Zeeta!) sävy on kevyempi ja jollain tapaa iloisempi kuin monen muun Kreikkalaisen, sen teema sopii oikein hyvin kokoelmaan, eikä se ole synkkä (Kontakti sanoi reilu vuosi sitten yhdestä Kreikkalaisten versiosta, että "hirveetä ranteet auki -kamaa" ;) hehheh...), joten yritän ottaa Zeetan mukaan.

Minulla oli mielessäni vielä jotain kirjoittamiseen liittyvää, mutta en muista enää mitä, tuo Zeetan nimen etsiminen hukkasi ajatuksen. No, joka tapauksessa, oli kyse sitten Gammasta tai Zeetasta tai Myystä, niin kas, nyt ei tarvitse muuta kuin uudelleenkirjoittaa... Tuokaa kuumaa vettä, pyyhkeitä ja sakset - nyt se alkaa!

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Hyvät aikeet

En ole ollut blogihiljaa siksi, että elämässäni olisi tapahtunut jotain niin jännää, etten ehdi blogata. Päinvastoin: flunssatoipilaana vieläkin ja aika on kulunut lähinnä sängyssä ja sohvalla. En ole jaksanut lukea edes mitään järkevää, vanhoja Viisikoita vain (...) joten aivotoiminta on ollut aika nollassa. Alan olla tuhannen kyllästynyt valmisruokiin (en jaksa kokata, joten syön jotain valmista) ja näihin neljään seinään täällä kotona, mutta eipäs auta, pitää ottaa vielä rauhallisesti ja tervehtyä kunnolla. Sitten kun olen terve (viimeistään ensi maanantaina!) ja aivoissa liikkuu muutakin kuin räkää (suokaa anteeksi brutaaliuteni), lakkaan vain puhumasta kirjoittamisesta ja alan kirjoittaa. Alkaa tuntua siltä, että keksin tekosyitä tekosyyn perään, jotta voisin olla kirjoittamatta. Siltä se omissa korvissani kuulostaa, vaikka olen minä ihan oikeasti flunssassa... Mutta kun nämä bloggaukset ovat mitä ovat: "olen keksinyt mitä teen Betalle ja alan hommiin heti kun - - - !" Nii-in, heti kun.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Yllätys x 2

Luulin, että olisin jo parantunut flunssastani, mutta ei, se vihulainen iski päälle uudestaan ja entistä kiukkuisempana. Meni sitten tämäkin viikonloppu ihan hyväntekeväisyyteen. Mitään en ole saanut aikaiseksi, en tiskausta, en imurointia, en tosiaankaan edes kirjoittamista. Lähinnä olen maannut sohvalla ja lukenut vanhoja, jo kertaalleen luettuja kirjoja, niin kuin melkein aina kipeänä. Lukulistalla ovat taas Viisikot, niissä on ihan tarpeeksi haastetta tukkoisille aivoilleni.

Eilen illalla tukkoiset aivoni kuitenkin yllättivät minut. En ole ikinä sairaana jaksanut ajatellakaan kirjoittamista tai suunnitellut keskeneräisiä projekteja tai tehnyt muuta kirjoittamiseen liittyvää ajatustyötä. Lähinnä varmaan vain kiukutellut sitä, etten jaksa ajatella edes kirjoittamista, ja se on ollut sitten siinä. Nyt olen koko ajan tiennyt, että kunhan olo tästä tokenee ja olen taas terve, on käytävä rivakasti Myyn kimppuun, mutta en ole ajatellut asiaa sen enempää. Mistä sitten johtui, että eilen illalla kesken hampaiden pesun tajusin, mitä Betan kertojanääni kaipaa? En ollut edes ajatellut Betaa. Tai ehkä kerran, joskus viikko sitten, ja silloinkin ajattelin vain sen verran, että Myyn lisäksi pitää varmaan kirjoittaa Beta uudestaan heti kärkeen. Eilen sitten tuli ajatus, ja luulen, että se on hyvä. Se ei muuta Betan kertojanäänen perusideaa, mutta antaa siihen lisää uskottavuutta. Hyvä hyvä - nyt ei vaan tarvitsisi muuta kuin kirjoittaa Betalle tuo uusi ääni... huoh - toivottavasti se onnistuu. No, kunhan tästä tokenen terveeksi, niin sitten töihin. Sairaana ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin levätä.