May the Force be with you

torstai 31. maaliskuuta 2016

Iltainen olo

Lomat on lomailtu tältä erää. Kävin Lapissa ja oli ihanaa. Olisin viipynyt pidempäänkin, mutta naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä. Niin kuin töitä ja kirjoitustöitä ja pyykinpesua ja kaikenlaista pientä. Pyykkikone pyörii parhaillaan. Matkakassi on purettu, mutta en ole saanut sullottua sitä vielä takaisin kaappiin, pois keskilattialta. Kirjoitusvihko oli mukana reissussa, mutta sitä en ehtinyt edes ajatella. Enkä myöskään sitä novellinalkua, joka pyrki pintaan viime viikolla. Tiedän, että osaisin kirjoittaa sen, ja että siitä voisi tulla hyvä, mutta olen vähän laiska aloittamaan. Ehkä aloitan juuri siksi jo tänään. Saa nähdä.

Vieläkin tekee mieli lukea. Keskeneräisten kirjojen pinoa on vajutettu, mutta olen myös ostanut uusia, joten plusmiinus nolla tietyllä tapaa ja tietyllä tapaa taas iso plussa, ainakin kirjojen lukumäärän suhteen. Lukemattomia on taas/edelleen vähän liikaa, ja runoja tekisi mieli. Viimeksi luin loppuun Juuli Niemen Tuhat tytärtä. Saa nähdä mikä on seuraava.

Ei minulla mitään asiaa ole. Kunhan kirjoittelen. Kokeilen sormia näppäimistöllä ja ajatuksia pimeää iltaa vasten. Illat ovat kyllä valoisia pitkään, nyt kun kelloja siirrettiin. Ei sillä, valostuisivat ne ilman kellojen siirtelyäkin. Toukokuun kalvakat illat, kun valoa riittää vielä yhdeksään ja melkein kymmeneenkin asti, ovat jotenkin erikoisia ja erityisiä. Mutta tosiaan, vaikka kelloja ei olisi siirretty, toukokuun illat eivät olisi kärsineet siitä.

Väsyttää ja pitäisi mennä nukkumaan, mutta pesukone ei anna. Pitää odottaa se loppuun asti. Jaksaisinkohan kirjoittaa. En tiedä. Lomat ovat aika väsyttäviä ja eniten kiinnostaa nyt nukkumaanmeno.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Yksitoista minuuttia

Viimeisen vuoden aikana olen oppinut menemään aikaisemmin nukkumaan. Ainakin välillä. Olen myös tajunnut, miten tärkeää uni on ja olen alkanut arvostaa entistäkin enemmän sitä, että normaalioloissa nukahdan heti kun käyn nukkumaan ja nukun kuin tukki. Nukkuminen on hienoa. Sille vetää vertoja vain syöminen. Paitsi ei aamuisin. Vaikka muulloin laitan ruuan aina etusijalle, aamuisin en. Olen koko aikuisikäni mieluiten nukkunut joka aamu sen kymmenen minuuttia mikä menisi aamupalan syömiseen ja jättänyt aamupalan tuonnemmaksi tai kokonaan väliin. Aamuisin mikään ei voita nukkumista.

Eilen illalla menin ajoissa nukkumaan. Nukuin kuin tukki. Tänä aamuna heräsin kellon soittoon. Yritin torkuttaa, mutta olo oli kumman virkeä (johtui varmaan siitä, että nykyään ei ole enää kestounivelkaa, kun menen usein ajoissa nukkumaan). Selailin vähän kännykkää ja nautiskelin lämpimästä sängystä, kunnes tajusin, että voisin saman tien nousta ja käyttää aamuajan hyväkseni, sillä jos tekisin aamutoimet ripeästi, ehtisin vähän ekstraakin. Ja tähän olisi nyt luonteva jatko, että koska olin herännyt ajoissa ja virkeänä, keittelin puurot ja paistelin pekonit ja nautin täysipainoisen aamiaisen. Vielä mitä. Aamiaiseni oli tänäkin aamuna allergialääke ja vitamiineja vesilasillisen kera. Mutta. Kello oli vähän ja minä olin valmis. Ja sitten istuin pöydän ääreen, katsoin kellosta aikaa ja aloin kirjoittaa.

Kirjoitin raakatekstiä yksitoista minuuttia.

Sitten lähdin töihin niin kuin minä tahansa aamuna, mutta niin kuin en ole koskaan lähtenyt aamulla töihin. Minä nimittäin en kirjoita aamuisin. En. Piste. Olen aina kadehtinut niitä, jotka nousevat aamulla kirjoittamaan tunniksi pariksi ennen töihinlähtöä, mutta jos en saa itseäni ylös sängystä edes aamiaista varten, niin kirjoittamista varten herääminen on aina ollut aika absurdi ajatus. En tiedä mitä tänä aamuna tapahtui, mutta tänään kirjoitin. Enkä osaa sanoa tarpeeksi, sillä se aamuinen kirjoitushetki oli raakatekstin kirjoittamista parhaimmillaan ja siitä tuli ihan tosi hyvä olo. Työmatkalla jalat eivät koskettaneet maata, aamu oli kaunis ja helppo ja kevyt. Koko päivä sai hyvän alun ja se tuntui ja vaikutti. Ja niin vähällä: yksitoista minuuttia. Se on hirveän vähän, mutta varastettuna aamutuimaisena kirjoitushetkenä se on niin paljon. Miten kauas sitä ehtiikään yhdessätoista minuutissa ja miten syvälle ja miten hyvää se tekee. Ihmeellinen aamu. Toivottavasti näitä tulee joskus lisääkin.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Iltanen

Istun koneen ääressä. On väsynyt olo. Pesukone pyörittää pyykkiä, minä pyöritän ajatuksia niin kuin lankaa sormen ympärille. Tavallaan ei ole mitään, mitä pitäisi tehdä juuri nyt tai vielä tänään, mutta tavallaan on aika monta pikkujuttua, jotka pitäisi tehdä. Se, mitä oikeasti haluaisin tehdä, etenkin jos ilta olisi vielä nuori - kirjoittaisin. Aloittaisin kirjoneulelapaset. Katselisin kirjahyllyä. Lukisin. Olisin vain.

Ruuan kanssa luin runoja, Juuli Niemen Tuhat tytärtä edelleen. Romaaneja on kesken, mutta haluaisin aloittaa jotain uutta. Jospa saisin pääsiäisen aikaan luettua jonkun keskeneräisen vielä loppuun ennen kuin otan lukemattomien pinoista uutta.

Olo on yhtä aikaa väsynyt ja raukea ja levoton. Söin jo iltapalaa, mutta söisin mielelläni vielä jotain lisää. Sitä on ollut liikkeellä viime aikoina.

Taidan vetäytyä. Ripustamaan pyykkejä ja lukemaan sanoja. Siitä vähän ajan kuluttua sänkyyn peiton alle. Siitä vähän ajan kuluttua uniin, jotka vievät lintujen ja värien mukaan.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Kesken

Minulla on kesken viikonloppuna ostamani Juuli Niemen Tuhat tytärtä. Minulla on kesken koko maailma. Pilvet ovat kesken ja kuuset ja ilta on täysin kesken. Taivas on kesken ja halu ja kaiho ja kaípaus ja ikkunaverhot ovat kesken ja kevät on kesken.

Aamut ovat sellaisia, että tekee kipeää, kun ei saa kirjoittaa. Tekisi hirveästi mieli, ja illalla, kun kaikki on vielä kesken, on väsynyt olo, vaikka tekee mieli tehdä kaikenlaista, ja sitten ei jaksa, ja on ihan että naatti.

Lisääntyvä valo kasvattaa sanoja. Olen usein huonolla tuulella ja luulen, että se johtuu siitä, että mitään ei ole työn alla, ei mitään varsinaista. Haluaisin, että olisi. Kustannustoimittajalta tuli viestiä, että kässäri on jo hyvällä mallilla, ettei se vaadi suuria ponnisteluja enää. Nyt, minun sieluni sanoo, kirjoita kirjoita kirjoita. Ja sitten on päivä ja päivän puuhat ja riennot ja väsymykset ja sitten on ilta ja mitään ei ole tapahtunut ja sitten on aamu ja taas tekee mieli kirjoittaa.

Minulla on uusi paikka, jossa kirjoitan. Alan vähitellen saada tuntumaa huoneeseen ja ikkunoihin ja keittiön pöytään. Ja sitten kotona on taas ihanaa omassa tutussa paikassa. Ehkä joku päivä pääsen kirjoituskahvilaankin. Tänään ajattelin yrittää, mutta sitten oli niin kova nälkä, ettei siitä tullut mitään. Piti syödä ja sitten vasta miettiä sanoja.

Pilvet ovat kylmiä ja keväisiä. On pakkasta silloinkin kun en ajattele, että sitä on. Hukkasin jo piponi ja jouduin kaivamaan vanhan esille, vaikka luulin, että enää ei tarvitse.

Kirjoitin eilen raakatekstiä, kirjoitan tänään vähän. Toivon, että rauha versoo samaa tahtia kuin sanat.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Taivaalla voisi olla veriappelsiini mutta ei ole

Haluaisin olla reipas ja terve ja menevä, mutta olen vain nihkeä ja haluton ja vähän huonotuulinen. On lämpöä, taas tai edelleen ja se vetää sipiksi. No, jossain vaiheessa jompikumpi meistä voittaa, minä tai tämä tauti, ja se taas tarkoittaa sitä, että lopulta minä voitan, koska jos tauti voittaa, myönnyn antibioottikuuriin ja tauti saa mennä. Toivottavasti kuitenkin eroamme sovussa.

Luin toissapäivänä Kristiina Wallinin uuden runokokoelman Valon paino. Tai aloitin sen kai perjantaina ja lopetin sunnuntaina. Perjantaina en ollut hirveän vaikuttunut. Tykkäsin, mutta ei sen ihmeempää. Sitten kun sunnuntaina jatkoin lukemista, kohdalle osui juuri sellaisten runojen kohta, jotka osuivat suoraan suojausten alle. Nivusiin ja vatsaan ja kaulan sivuille. Itkin ihan solkenaan omia itkujani, koska Wallinin sanat osuivat juuri siihen, missä itkua oli varastossa. Luin Valon painon parkuen loppuun. Sen jälkeen vilkuilin vielä alkuosaa, että olinko vain missannut ensimmäistä pätkää lukiessani jotain olennaista, mutta ei näyttänyt siltä. Vajaassa puolivälissä alkoivat ne sanat, jotka oli osoitettu minuun. Itkuistani huolimatta tykkäsin Valon painosta. Ja oli ihana lukea runoja pitkästä aikaa. Mikään ei luo samanlaisia kuvia päähän kuin runot.

Söin muutaman kovan salmiakin. Äklöttää ja kielessä on reikä. Miksi pitää aina ahnehtia, vaikka tietää, että kirpeä salmiakkijauho (suuhun tulvii sylkeä kun vain ajattelenkin sitä) ja kovat karkit tarkoittavat sitä, että ihan väistämättä kieleen tulee vähintään haava ja todennäköisemmin reikä.

Ilta on veltto. Jätän asioita puolitiehen. Ajatuksia myös. Olen mennyt laskuissa sekaisin, että montako kiloa veriappelsiineja olen syönyt. Kaksi lisää sen jälkeen kun viimeksi laskin. Käsiä väsyttää ja ne painuvat maata kohti.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Kaikki on hyvin

Joskus on vaikea elää hetkessä, nauttia siitä mikä on ja olla läsnä. Eilen se oli helppoa, ulkoilmassa ja auringossa ja vauhdissa suksien päällä. Oli kirkasta ja näki kauas ja lähellä oli paljon, mitä halusi nähdä.

Perjantaina lopetin Sami Hilvon Rouva S:n. Se oli hyvä. Juuri sopiva kirja. Kaunis kieli, rauhallinen tunnelma, hiukan selittämättömyyttä.

Tänään oli tarkoitus mennä museoon, mutta koska aurinko paistoi, suunnitelmat muuttuivat. Olen kävellyt rantoja pitkin paikoissa, joissa en ole ennen kävellyt. Olen nähnyt Helsinkiä eri kulmasta, syönyt eri paikassa kuin tavallisesti, käynyt eri kahvilassa. Aurinko ei paista enää ja minulla on tiskit altaassa likoamassa. Saan pitkästä aikaa puhtaan keittiön. Tiskaaminen ei ole ollut viime aikoina kovin korkealla prioriteettilistallani.

Joskus väsyttää, vaikka on nukkunut, on levännyt ja kaikki on hyvin. Tämä on sellainen hetki. Väsyttää ja jossain taustalla maleksii pieni, epämääräinen tyytymättömyys itseen. Menen hukuttamaan sen tiskiveteen ja sen jälkeen istun sohvalle ja taputan itseäni olalle, sillä koti on siisti ja kaikki on hyvin.



Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Eeva Kilpi

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Viikon loppu

Tämä on ollut kaikenlainen viikko. Olen iloinnut, olen väsynyt, olen pelännyt, olen rohkaissut, olen työskennellyt, olen laiskotellut, olen nautiskellut, olen nolostellut, olen kiertänyt ja kaartanut ja olen mennyt suoraan asiaan. Ja nyt on perjantai. Päivällä paistoi ihanasti aurinko. Maaliskuisella tavalla, jossa ei ollut vielä huhtikuun raakuutta, vaan pelkkää maaliskuista iloa.

Toivon, että viikonloppu tarjoilee iloa ja onnea tämän viikon lopuksi. Tiedossa pitäisi olla ruokaa, juomaa, ulkoilua, lepäilyä, autoilua, juttelua, nukkumista, pyykkäämistä ja lukemista. Toivon, että saan kaksi keskeneräistä kirjaa loppuun ja sitten taas seuraavan keskeneräisen. Minulla on ihan liikaa kirjoja kesken tällä hetkellä, ja tekisi hyvää saada siirrettyä niitä luettujen pinoon. Normaalisti siirtäisin luetut kirjahyllyyn, mutta kun kirjahyllyssä ei ole tilaa, niin viimeisen vuoden verran luetut ovat nostaneet pinojaan lipaston päälle.

Taivaanranta on hennon punaoranssi ja taivasta peittää harmaa pilvipeitto. Minulla on sängyssä harmaat lakanat, illalla menen siis pilvipeiton alle nukkumaan. Kirjan kanssa. Kokoaikainen tarve lukea. Hyvä niin, koska nyt kun ei ole mitään isompaa tekstikokonaisuutta työn alla, on hyvä aika lukea kaikkea mahdollista. Ei sillä, en kyllä lue kaikkea mahdollista, en lue ollenkaan tarpeeksi, koska en ehdi, mutta hyvä että on halu ja lukeminen sujuu. Se tekee hyvää päälle ja omille sanoille.

Ne, joille ei ole sijaa kirjahyllyssä.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Veriappelsiineja

Minulla on jääkaapissa, siinä missä pitäisi olla kananmunia, minulla on pieniä avokadoja. Ikkunan takana valot puhkovat reikiä pimeään, mutta eivät kirkasta väsymystä pois. Polvissa ja säärissä on mustelmainen olo, vaikka ne ovat talvenvalkeat, eivät yhtään sinipunaiset tai edes vanhaa keltaista täynnä. Pesukone on rukki, joka pyörittää vedestä lankaa. Myöhemmin lyön pyykkejä ilmaa vasten yksi kerrallaan, pidän kaksin käsin helmoista kiinni ja sitten laitan ne roikkumaan telineeseen. En tiedä tartunko mihinkään, vaikka ojennan kättä ja haron. Tiskialtaassa lasit ja kipot ottavat vaahtokylpyä, mutta haarukat makaavat altaan pohjassa ja kuuntelevat altaan metallin kautta mitä tapahtuu muissa asunnoissa.

Minua väsyttää. En tajunnut, kuinka paljon, ennen kuin istuin alas. Nyt ei tee mieli enää nousta. Istun sohvalla ja luen runoja siitä, mikä tekee sydämen synkäksi.

Iltapalaksi aion syödä veriappelsiineja. Ne häviävät pian, enkä voi enää paljastaa keltaista, punatikkuista hedelmälihaa tuosta noin vain. Nämä ovat viimeiset, olen syönyt jo neljä kiloa, tämä on viides.


keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Pesä

Illat ovat meluisia ja hiljaisia. Minulla on lämpöä, mutta ei mitään muuta, ei (enää) kurkku kipeä, ei nenä vuoda, ei mitään, paitsi hiljaisella tulella kypsyvä Rooibos. Joinain iltoina jaksan tehdä kaikenlaista, siivota keittiötä ja tehdä iltapalaa. Tänään ei ole sellainen ilta. Olisin jaksanut, jos olisi pitänyt, mutta päätin, ettei pidä. Olen ollut sohvalla peiton alla ja lukenut kirjaa. Nyt istun sohvalla peiton alla ja bloggaan. Olo on punaposkinen ja väsynyt, ja huomenna pitää taas kaikenlaista. Eniten tässä lämpöilyssä ärsyttää se, että tätä voi kestää vaikka kuinka kauan, ja sitten se, että liikkuminen on tauolla. No, toivottavasti tämä taas tästä, ja menee itsellään pois, sillä arvaan kyllä, että joku hiirtä pienempi bakteeri on tehnyt mukavan pikku pesän poskionteloihin, sellaisen ihan huomaamattoman, ja en millään haluaisi häätää sitä kolostaan antibiooteilla, vaan haluaisin, että se lähtisi omin pikku jaloin.

On päiviä, joina en oikein tajua vieläkään kustannussopimusta ja Volvoa ja kaikkea, mutta niitä on vähemmän kuin aikaisemmin. En enää hämmästy, kun muistan. Tuntuu se silti hyvältä. Sekin tuntuu hyvältä, että voi puhua Volvon kansikuvasta tai käsikirjoituksen vaiheesta, ja se ei tunnu oudolta eikä niin absurdilta kuin voisi kuvitella. Tuntuu kivalta, että Volvon julkaisu ja julkaisuun liittyvät asiat - mikä olisi oikea sana? - arkipäiväistyvät, mutta siis hyvällä tavalla, tai siis - en osaa oikein selittää tätä. Tunne ei ole arkipäiväistymistä missään tylsistymismielessä tai millään negatiivisella painotuksella. Edelleenkin minusta on joka kerta jännää saada kustannustoimittajalta meiliä, mutta alan myös hyvällä tavalla tottua puhumaan näistä asioista ja hyvällä tavalla tottua siihen, että Volvosta tulee kirja ja se lähtee pois minun käsistäni.

Taidan mennä ajoissa nukkumaan. Jos tämä lämpöily menisi paremmin pois, kun saan nukuttua pitkät, hyvät ja syvät yöunet.

Lattialla on teekuppi ja siinä vielä vähän jäähtynyttä teetä. Juon sen pois ja kuuntelen hetken aikaa, miten talo puhuu.


tiistai 8. maaliskuuta 2016

Lempeitä käsiä

On taas pitäisi-pitäisi-ilta. Ja on myös en-varmaan-jos-ei-huvita-ilta. Nukuin viime yönä huonosti, vaikka oli kaikki edellytykset hyvään nukkumiseen, ja siinä kun makasin puolihorteessa ja muistin tekemättömiä asioita, muistan myös olleeni pettynyt itseeni, koska en saanut unta. Se ei auttanut yhtään nukahtamista. Vastapainoksi tein sitten tänään pitkän päivän töissä ja aion yrittää aikaisin nukkumaan, kaikesta pitäisi-pitäisistä välittämättä. Tiskaan vähän, ja mietin huomiset vaatteet valmiiksi ja sitten menen sänkyyn lukemaan. Hilvon Rouva S. on yhä kesken, mutta etenee. Pidän siitä, se on jotenkin hirveän miellyttävä kirja. Kesken on myös Emma Hooperin Etta, Otto, Russell ja James. Nuo ovat ne aktiiviluvussa olevat keskeneräiset. Niitä ei-niin-aktiiviluvussa olevia, keskeneräisiä kirjoja en ilkeä edes luetella, niitä on niin monta. Osa niistäkin edistyy aina välillä, mutta enimmäkseen ne ovat kirjoja, jotka tarvitsisivat paljon joutilasta aikaa tullakseen luetuksi. Niin kuin Thoreaun Walden tai Cattonin Valontuojat.

Jonkun pitäisi siivota kirjoituspöytäni lempeällä kädellä. Tasoittaa kirjapinot, pyyhkiä pölyt, järjestää tärkeät paperit johonkin muualle ja heittää tarpeettomat pois. Miettiä, mihin laitetaan Volvon printit, kaksi kappaletta. En raaski heittää niitä pois juuri nyt. Tai toisen voisin heittää, mutta tuo, joka on koristeltu kustannustoimittajan kommenteilla - en oikein raaski luopua siitä. On sellainen olo, että jos kävisin sitä vielä läpi ja kertaisin ne poistot, joita kustannustoimittaja on ehdottanut kässäriin, voisin oppia jotain vastaisen varalle. Joten ainakin se versio saa jäädä. Odottamaan toiveikkaana sitä, että taivaasta tippuu aikaa ja voin vielä kerran katsoa kommentit ja oppia niistä jotain.

Nyt taidan luovuttaa. Menen tiskaamaan vähän ja sitten sänkyyn. Se tekee hyvää ja ehkä huomennakin on pehmeä, sumuinen sää.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Sumuinen sunnuntai

Tämä minun bloggaamiseni on näköjään nykyään sellaista, että muutaman päivän ajan bloggaan tiiviisti ja sitten tulee viikon tai pidempikin tauko, ja sitten palaan taas blogin ääreen muutamaksi tiheäksi päiväksi.

Minun teki mieli blogata jo aiemmin viikolla, mutta ei ollut sopivaa hetkeä istahtaa alas. No, nyt on sopiva hetki. Sunnuntai. Pyykkikone juuri lopetti ja tämän jälkeen ripustan pyykit kuivumaan. Viikonloppu on ollut liesuamista, sillä kävin yön yli Turussa. Yleensä ostan Turusta aina kirjoja, useimmiten runoja jostain syystä, mutta tällä kertaa en shopannut yhtään kirjaa. Lähdin eilen aamulla ja tulin tänään iltapäivällä takaisin kotiin ja haluaisin ottaa päiväunet, jollei olisi ihan liian myöhäistä siihen, siis yöunien kannalta.

Kustannustoimittajalta tuli viime viikolla tieto, että kannen uusi versio tulee näytille ensi viikolla. Jännää. On mielenkiintoista nähdä pieni pala sitäkin prosessia. Kannen tekemistä siis. Näen kirjan ulkoasun tekemisestä tietenkin vain pienen siivun, mutta mielenkiintoista se on. Etenkin kun en oikein tajua, miten joku voi luoda kässärini pohjalta kirjalle kansikuvan. En osaisi. En ole sillä tavalla visuaalinen ihminen.

Olen alkanut huomata, että etäännyn Volvosta. Alan vähitellen ajatella sitä sen uudella, oikealla nimellä. Tai en ehkä vielä, tällä hetkellä olen kai vielä nimien välissä. Volvo alkaa kuitenkin ottaa etäisyyttä, luulen. Ehkä on sen aika.

On sumuinen sunnuntai ja sanat tulevat jotenkin kankeasti. Tänään lauseet eivät löydä rytmiä ja joudun korjaamaan kirjoittamaani koko ajan, mitä en yleensä tee blogikirjoitusten kohdalla melkein ollenkaan. Ehkä minun pitäisi ripustaa pyykit ja kirjoittaa sen jälkeen käsin, tai lukea Hilvon Rouva S:ää. Ehkä. Ehkä minun pitäisi siivota kirjoituspöytä ja tiskata ja silittää ja - - . Taidan ripustaa ne pyykit ja istua sohvalle ja ihan vain olla itseni kanssa vähän aikaa.