May the Force be with you

tiistai 31. maaliskuuta 2009

Tiistai on toivoton

Onpa ollut taas tapahtumarikas päivä. (Huomaa sarkastinen äänensävy.)

Töitä, kotiin, ruokaa+Hesari, neljä sivua raakatekstiä, pankkiasioiden hoitamista ja puolen tunnin kävelylenkki jota mahani yritti sabotoida. Nyt bloggaus, sitten työvaatteitten silittäminen, sitten olisi sopiva nukkumaanmenoaika, mutta tuskin menen sänkyyn siinä vaiheessa, vaan teen jotain ihan omituista, pääsen nukkumaan joskus puoli 12 ja olen huomisaamuna taas ihan sekaisin. Tänä aamuna yritin uskotella itselleni unenpöpperössä torkkunappulaa läimiessäni, että voin ihan hyvin nukkua tunnin pidempään, sillä kellojahan on siirretty. Krhm... - ja logiikka oli missä? Onneksi tajusin nousta sängystä, enkä kuunnellut ontuvaa logiikkaani.

Kävelylenkki teki varmaan ihan hyvää. Ehdin ajatella hiukan aina niissä väleissä, kun mahaa ei vääntänyt pahasti. Mietin pikkuisen kaikenlaista. Jonkin verran ajattelin sitä, että en ole nyt oikein tyytyväinen yleiskuosiini. Maaliskuun alussa olin viikon lomalla Alpeilla ja viikonloppuna vietin pitkän viikonlopun Lapissa. Nyt olen ollut Lappi-keikan jälkeen kaksi päivää töissä ja jo nyt tuntuu ihan hirveän väsyneeltä. Ei nukutus-väsyneeltä, vaan siltä, että en minä jaksa. Ja mahakin reistaa. Haluan kaikenlaista, mutta en saa mitään. Elämällä ei tunnu olevan sisältöä, sillä kirjoittaminen karkaa käsistä. Tiedän, että haluan kirjoittaa ja että se on hauskaa, innostavaa, ihanaa, rauhoittavaa, tyydyttävää ja vielä vaikka mitä muuta. Kuitenkin pääni on pehmeä ja veltto, eikä tunne noita edellä lueteltuja asioita. Ja tunteminen ja tietäminen ovat kaksi eri asiaa.

Haluaisin aikaa. Haluaisin takaisin omaan elämääni. Siihen, jossa pystyn nauttimaan kirjoittamisesta, pystyn tuntemaan onnistumisen tunteita ja jaksan tehdä asioita (esimerkiksi purkaa reissukassin ja pestä pyykkiä, tiskata, käydä jumpassa...) ja jaksan tehdä ne iloisesti.

Voisinkohan sopia jo nyt pomon kanssa virkavapaasta 1.2.2010 alkaen? Auttaisiko se? En tiedä. Ehkä olen vain väsynyt. Ehkä olen vain paha ja laiska. En tiedä. Ehkä menen vain silittämään vaatteita, joihin voin pukeutua huomenna kun pitää taas boostata itsensä välittämään merkityksettömistä asioista. Se on pakko tehdä, mutta sillä on hintansa. Juuri nyt se tuntuu aika kovalta hinnalta. Tai en minä tiedä. Ehkä vika on ihan oikeasti minussa.

maanantai 30. maaliskuuta 2009

Kotona kotona

Gamman muokkausta tänään. Gammassa on ihan aina, siis jo silloin, kun se oli vielä romaanikässäri, ollut kaksi tasoa. Varsinkin siitä toisesta olen aina pitänyt. Erityisesti. Se on ollut todellinen darling ja tänään tuli vihdoin aika katsoa totuutta silmiin ja myöntyä siihen, että "kill your darlings" on aina ja edelleen toimiva ohje. Toinen taso siis lähti pois Gammasta, mutta tallensin ne pätkät kuitenkin omaan tiedostoonsa ja toivon, että siitä ideasta irtoaa vielä joskus joku teksti.

Pienen leikkaus- ja liimausoperaation jälkeen kirjoitin Gammaa vähän uudestaan. Vielä on tehtävää, varsinkin yksi vähän isompi juttu, koko tarinan kannalta keskeinen takauma, mutta kun saan sen kuntoon ja loppua hiottua, Gamma voisi alkaa olla valmiihko. Tänään en kuitenkaan enää jatka kirjoittamista, sillä kello tulee puoli kymmenen ja ikävä kyllä huomenna on työpäivä.

Töissäkäynnin lisäksi huomiselle on tehtävälistalla Gamman kirjoittamista ja pyykkäämistä. Elättelen toiveita myös muutamista raakatekstisivuista. Sehän ei ole kuin omasta viitseliäisyydestä kiinni, joten toivottavasti onnistuu. Jotenkin tuo hetkellinen uppoaminen Gammaan auttoi tosi paljon arkeen palaamisessa eilisen reissutunnelman jäljiltä. Olen sanonut monta kertaa aiemminkin, mutta sanon edelleen, että kirjoittaminen on koti.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Huonoa elämää ja hyvää elämää

Viime aikoina on tullut vietettyä näköjään enemmänkin huonoa elämää. Viimeiset neljä päivää ovat kuluneet melko sekalaisissa meiningeissä. Joka päivä puoli vuorokautta huonoa elämää ja puoli vuorokautta urheilullista ulkoilmaelämää. Voitte uskoa, että se käy voimille! Ainoa, mitä jaksan enää ajatella, on toive, ettei ensi yö olisi kovin paha liskojen yö... Tervehenkisen ja epätervehenkisen elämän sekoittamisesta tulee vähän kaksipäinen olo. Kiteyttäisin kaiken yhteen sanaan: huh.

Väsymys on ihan hervotonta. On ihanaa, että pian on taas arki, vaikkakin kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä todella absurdilta asialta.

Jestas.

Sänky. Oma pikkuinen, ihana sänky. Oikeankorkuinen tyyny, hiljaisuus, oma peitto. Oma, ihana peitto.

Palataan asiaan, kunhan olen toipunut. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että pään nollaus onnistui niin hyvin, ettei päässä todellakaan liiku mitään.

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Vältteletkö sinä minua?

Jotenkin olen jo pitkään kiertänyt raakatekstin kirjoittamista. Vältellyt kuin jotakuta rakasta, joka on kiukkuisella tuulella. Ehkä itseluottamuksen puutteesta, ehkä jostain muusta syystä. En ole oikein kyennyt menemään lähelle - olen ehkä pelännyt, ettei se huoli minusta, etten osaa, kykene, pysty. Ihan vuoden alku oli kamalan huono, pahempia epäilyksiä kuin vuosiin, se ehkä vaikuttaa vieläkin. En tiedä. Miten voi vältellä niin paljon sitä, jonka tietää tekevän itselleen niin hyvää?

Minun täytyy päästä taas raakatekstin lähelle. Minun täytyy uskaltaa mennä lähikuppilaan kirjoittamaan töiden jälkeen, vaikka se pelottaisi. Ai että mikä pelottaa? En tiedä - on ollut vaikea mennä sinne, siellä on niin paljon ihmisiä... Mutta jos kotona ollessani onnistun välttelemään kirjoitusvihkoani näin tehokkaasti, niin on lähdettävä kotoa pois ja kirjoitettava muualla. Ei siinä muukaan auta.

Äsken kirjoitin viisi sivua raakatekstiä. Ajattelua. Avaamista. Ei mitään kaunokirjallista tekstiä, ei aihioita, ei sellaista. Aloitin sanasta "muistan", niin kuin Goldberg kehottaa, ja annoin tulla. Muistin viiden päivän takaista tapahtumaa, muistin yksityiskohtia ja tunteita ja kirjoitin ne. Kirjoitusvihkoihini olen melkein vilpittömämpi kuin päiväkirjaani (en kirjoita päiväkirjaa enää kuin muutaman kerran vuodessa) ja toisaalta kirjoitusvihoissani on niin silkkaa mielikuvituksen kiemurtelua, ettei missään. Tekstiä. Aivan sama, onko se todellista muistoa vai jonkun muun kuviteltua muistoa, kunhan se kulkee, kunhan se varisee paperille, kunhan se saa sanat.

Loppuviikosta on tiedossa yhtä sun toista - laukku pitäisi pakata - joten lupaan, että ensi viikon alusta alkaen, vasta kun olen taas tukevasti arjessa, minä keskityn siihen, että kirjoitan raakatekstiä muun kirjoittamisen ohella. Ennen kaikkea raakatekstiä, koska sitten kun se on kohdallaan, alan ehkä löytää muitakin, puuttuvia palasia.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Selvänäköisyyden hetki

Ja nyt tuo koko allaoleva vuodatus tuntuu siltä, että etsin vain syitä sille, miksen osaa kirjoittaa. Enpä nyt kuitenkaan deletoi sitä, maatkoon siinä niin näette, että olen ainakin käyttänyt paljon energiaa puolustellakseni keskinkertaista tasoani.

Miksi

Miksi kysymykseen "miksi?" on niin vaikea vastata?

Olen tainnut tajuta jotain omasta kirjoittamisestani. En ole vielä varma, mihin se tajuaminen johtaa. Toivottavasti jonnekin hyvään paikkaan.

Kirjoittaessani vastaan mielelläni kysymyksiin "kuka? mitä? milloin? miten?", mutta siinä vaiheessa, kun pitäisi vastata kysymykseen "miksi?", haluan vetäytyä pois leikistä. Siinä vaiheessa minun vastaukseni on: "mistä minä tiedän? tällaisia tapahtuu, maailma on tällainen".

Ajattelen tekstejäni usein kuvina - siis että teksti=kuva. Tekstit myös ovat päässäni kuvia: kuva miljööstä, kuva päähenkilön tunteista, kuva tapahtumista. Nämä kuvat eivät vastaa kysymykseen "miksi?" vaan kertovat siitä, mitä ja minkälaista on. Vastaus kysymykseen "miksi?" tekee usein tästä tekstikuvasta kolmiulotteisen. Asetelman, johon voi mennä mukaan pelkän sivusta katsomisen sijasta.

Siihen "miksi?"-kysymykseen on vain hiton vaikea vastata teksteissään. Minkä takia? Siksi, että siihen vastaaminen vaatii vielä enemmän paneutumista, sitä sukeltamista pää edellä, kirjoittavaa päätä, uppoamista, antautumista, avautumista. Ja tuo kaikki - tai se yksi asia, jota yritän kuvata noilla ilmauksilla - se on raskasta. Se vaatii tilan (aika+paikka) jossa upota, jossa sukeltaa. Se vaatii tietynlaisen rauhan. Siltä se ainakin nyt tuntuu. Toisinsanoen: "miksi?"-kysymyksen vastauksen tuominen osaksi tekstiä vaatii voimaa, ajallisen tilan ja jonkinlaisen rauhan, olkoot se sitten vaikka itseluottamusta.

1. Voima - tarvitaan energiaa.
2. Ajallinen tila - tarvitaan aikaa keskittyä kirjoittamiseen niin että pää kirjoittaa silloinkin kun kynä ei ole kädessä, eli tarvitaan aikaa alitajunnalle.
3. Rauha/itseluottamus - näitä tarvitaan, jotta voi uskoa siihen, mitä kirjoittaa, jotta voi antaa sanojen tulla paperille sellaisena kuin ne pinnan alta tulevat, eikä sensuroi niitä ennen paperia.

Tällä hetkellä en ole ihan varma, onko minulla mitään ylläluetelluista. Ainakaan tarpeeksi. Voima ja ajallinen tila liittyvät jotenkin yhteen: kun päivätyö vie ison osan aikaa ja energiaa, on vaikea löytää tarpeeksi keskittymiskykyä ja aikaa kirjoittamiseen. Itseluottamus - omani ei tunnu itseluottamukselta, se tuntuu jääräpäisyydeltä. Tiedän, että itseluottamus pääsisi paremmin pintaan, kun saisin energia- ja aikatasapainon kuntoon.

Löydän vielä yhden syyn, miksi on vaikea vastata tekstissä "miksi?"-kysymykseen, miksi on vaikea sukeltaa sen usein puhumani puoliläpäisevän kalvon läpi tekstin syvyyksiin. Olen laiska. Olen mukavuudenhaluinen. On paljon helpompaa lopettaa kirjoittaminen siinä vaiheessa, kun se muka-luja seinämä tulee vastaan, kuin että alkaisi pungertaa sen läpi.

Minä olisin halunnut sen virkavapaan ensi syksyksi - olisin halunnut niin hirveästi. Tuntuu siltä, että mitä pitempään teen töitä saamatta kunnon kirjoitustaukoa väliin, sitä pitemmälle asiat liukuvat - se päivä, jona kreikkalaiset julkaistaan; se päivä, kun osaan olla taas auki sielusta paperille asti ja tuo minun ja tekstin syvyyden välissä oleva kalvo on vain ohut seitti. Hyvät asiat pakenevat. Minä tarvitsen breikin saadakseni niistä otteen.

En saa haluamaani breikkiä. Ottaa päähän, koska minulla on aavistus, että tämä voisi olla helpompaakin - jos saisin aikaa, jos pystyisin käyttämään sen ajan hyödyksi itselleni. Se nyppii, että minun pitää kahlata reisiä myöten rantavedessä, joka on liian matalaa uitavaksi tai sukellettavaksi. Että kahlaan, koska minulla ei ole aikaa mennä syvemmälle päästäkseni sukeltamaan. Se tosiaankin nyppii.

Sekavaa. Toivottavasti joku teistä ymmärsi, mitä yritin sanoa.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Huonoa elämää ja kirjoittamista

Viime viikon loppu meni siihen, että vietin huonoa, mutta hauskaa elämää. Ikävä puoli siinä on se, että olen tullut vanhaksi: toipuminen kesti turhan pitkään (päiviä!) eikä ole vieläkään täydellistynyt. Ei varmaan tarvitse edes sanoa, että maha ei arvostanut viettämääni huonoa elämää, ei silloin eikä nyt...

Huonon elämän vastapainoksi olen ryhdistäytynyt tänään. Kirjoittelin viisi sivua raakatekstiä, sivun mittaisia pätkiä, joista kaksi sivua sai armon ja kirjoitettiin puhtaaksi konelle. Ei niistä mitään novelleja tule, kunhan ovat lyhyitä pätkiä, kuvioita, kuvia. Täyttänevät kaikki surkean proosarunon merkit. Heh. Sen lisäksi olen siirtänyt kolmen novellin korjausmerkinnät printiltä koneelle. Pii, Kappa ja Gamma on nyt hoidettu. En sano, että ne ovat valmiita, mutta ovat ne taas piirun verran paremmassa kuosissa.

Kreikkalaisista Delta on edelleen murheenkryyni. Aion yrittää sen uudelleenkirjoittamista ensi kuussa parin vapaapäivän aikana. En tiedä, tuleeko siitä mitään, toivottavasti nyt jotain. Tuollaisena teksti ei toimi, enkä edes halua yrittää saada sitä toimivaksi, se on niin vanha ja kaukana minusta. Tyyli ontuu. Kokonaan uudelleenkirjoittaminen on ainoa vaihtoehto. Toivottavasti se auttaa, aihe on mielestäni kuitenkin kirjoittamisen arvoinen (toinen heh, juuri näistä aiheistahan sain viikko sitten kitkerää palautetta!).

Tuntuu, etten ole lukenut viime aikoina juuri lainkaan, vaikka eilen lopetinkin Murakamin After Darkin. Yöpöydällä odottaa Huojuva talo, niiden muiden, vakiokeskeneräisten kanssa. Kirjahyllyssä odottaa Raisa Lardot, jota en ole jostain syystä uskaltanut lukea vielä. Nuo Lardotin novellit eivät tunnu turvallisilta, en tiedä miksi. Ja nyt kun tarkemmin ajattelen, niin on siitä aikaa, kun olen viimeksi lukenut novelleja. En ehkä vuoteen, ja se liittyy ihan selkeästi Kreikkalaisten kirjoittamiseen. Jännittävää, sillä en ole ikinä ennen kirjoittaessani vierastanut mitään kirjallisuudenlajia. Mielenkiintoista tunnistaa itsestään uusia, kirjoittamiseen edes välillisesti liittyviä piirteitä. Etenkin kun ne tuntuvat olevan yleisiä tosi monille kirjoittajille. Ja etenkin kun vähän aikaa sitten ajattelin, että "ei minulla vaan tuollaista, minä luen mitä vaan milloin vaan!" Niinpä niin ;).

Huonon elämän viettäminen oli mukavaa, rentouttavaa ja tuli enemmän kuin tarpeeseen, mutta voi miten kivaa on löytää oma arki ja kirjoittaminen taas. Aika aikaa kutakin, sanoisi vanha sananlasku, mutta minä sanon vain, että kirjoittaminen on koti.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Vapaapäivä

Tänään pidän vapaapäivän kirjoittamisesta. Enkä aio potea huonoa omaatuntoa, en. Vietin vapaapäiväni tai siis -iltani hyvin. Ystävä oli kylässä ja juttelimme kolme tuntia kaikesta mahdollisesta. Käsiteltyä tuli työasiat, muut kuulumiset, yhteiskunnan antama "oikean elämän" malli, kirjoittaminen, lukeminen, asuntoani vaivaavat haisut (lähtöisin naapureista), aivopesu, jota raskaana olevalle yritetään harjoittaa joka puolelta, Hakaniemen hallin leipämyyjät sekä se, kuinka lapsen saaminen vaikuttaa ystäväni elämään. Oli tosi rentouttavaa. Keskustelu hyppi aiheesta toiseen ja taas takaisin ja pelkään taas vähän vähemmän sitä, että menettäisin ystävän lapsensaannin myötä :).

Ystävän lähdettyä jäin miettimään sitä, kuinka minulla on nykyään aika monta (4, kai, luulen) ihmistä, joille voin puhua kirjoittamisesta arkipäivän tasolla. Sekin on kivaa.

Huomenna saan tietää, onko hemoglobiinini siedettävällä tasolla vai joudunko Kräuterblutsaft-kuurille. Miltä tuo mehu muuten maistuu, onko kukaan käyttänyt? Olen ihan varma, että se on ällöpahaa, kaikki tuollainen on... Jos joudun mehukuurille, joudun myös toteamaan, että alituinen nukkumisentarpeeni/-haluni johtuu jostain muusta kuin onnettomasta hemoglobiinista. Hmm. Liekö syynä laiskamato vai mikä, jos ei veri? Mitähän matolääkkeitä laiskamadon häätämiseen tarvitaan? Kuinka usein kuuri pitää toistaa? Pitääkö lääkäriä pyytää suunnittelemaan erillinen madotusohjelma?

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Peruspäivä

Olen kirjoittanut eilen ja tänään Tauta. Mielestäni olen saanut siihen aika herkullisia yksityiskohtia. Herkullisia, mutta tavallaan surullisia. Surullisia tai huvittavia, ihan miten vain. Aika moni surullinen asia on huvittava, silloin kun se ei osu omalle kohdalle, vaan sitä voi katsoa ulkopuolelta.

Tänään olen kirjoittamisen lisäksi tehnyt pitkän päivän töissä, imuroinut ja tiskannut, joten olo tuntuu jossain määrin piestyltä. Jäljellä ei ole enää velvollisuuksia tälle päivälle. Paitsi nukkumaanmeno. Se taitaa olla seuraavana vuorossa. Kello näyttää nyt puolta kymmentä, mutta jahka minä tästä koneen äärestä pystyn liikahtamaan, se on kymmenen ja sitten voikin jo alkaa hiipiä peiton alle. Pitkät yöunet tekisivät hyvää. On väsyttänyt niin kauheasti viime päivinä - mitäköhän se hemoglobiini mahtaa taas näyttää?

Väsymys irrottelee pohjelihaksia luista ja peitelee päätä huppuun. Hyvää yötä teillekin ja kauniita, keskeytymättömiä unia.

maanantai 16. maaliskuuta 2009

Laidasta laitaan pää edellä

Jaahans. Eilisen riekkumiset on riekuttu ja raivottu. Tässä teille rauhallinen Rooibos kirjoittelee blogiaan. Rauhallinen Rooibos, jota eilinen tunnepurkaus melkeinpä nolottaa, on muistanut taas muutamia asioita. Alla lista.

1. Jos minä uskon aiheisiini, niin yksi ihminen, joka on eri mieltä asiasta, ei ehkä paina kovin paljon vaakakupissa eikä ainakaan saa minua uskomaan, ettei minusta ole mihinkään.

2. Otan opiksi fiksuista jutuista ja unohdan loput, vaikka niissä olisikin mukava velloa, onhan itsesääli aina se helppo vaihtoehto.

3. Minä kirjoitan.

Ja sitten päivän muihin aiheisiin: Poliisi paljasti huumerikosvyyhdin porilaisessa koulussa. Salmonellaa löydetty ainakin yhdeksältä kanalta. Mannerheim-elokuvan kuvaukset alkavat.

Tänään olen miettinyt pää edellä sukeltamista. Kirjoittamisessa siis. Olen ennenkin puhunut, että joskus kirjoittaessa tuntuu kuin sukeltaisi pää edellä johonkin puoliläpäisevään hyytelöseinään, jonka läpi ON päästävä. Se ei ole helppoa. Helpompaa on pysähtyä seinän eteen, laittaa piste paperille ja sanoa: "Loppu! Eikö olekin hieno teksti?" vaikka kirjoittaminen ja aihe on ehkä vielä ihan kesken.

Joskus tuo hyytelöseinä ohenee sitä ohuemmaksi ja helpommin läpäistäväksi mitä enemmän kirjoittaa. Joskus omilla toimilla ei ole mitään vaikutusta seinään. Tällä hetkellä seinä tuntuu paksulta ja joustavalta, se ponnauttaa minut takaisin kun pungen sitä vasten. Tarvitsisin enemmän voimaa läpäistäkseni seinän ja juuri aika antaisi minulle sitä voimaa. Aika? Aika ilman päivätöitä. Tunnen jotenkin selvästi, että hyytelö sitkastuu entisestään, kun niin iso osa energiasta menee työpäivään ja siitä selviämiseen. Työpäivän jälkeen olen väsynyt, enkä jaksa puskea seinän läpi yhtä sinnikkäästi kuin silloin, kun olen kauttaaltani kirjoittava ihminen. Vai keksinkö vain tekosyitä olla kirjoittamatta? Ei, en keksi. Sillä minähän kirjoitan. Heti kun näppäilen nämä viimeiset sanat tähän postaukseen, alan hioa kreikkalaisia.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Moni kakku päältä kaunis

Jos näit sunnuntai-iltana 3B:ssä naisen, joka ei ihan pystynyt pidättelemään kyyneleitä (mutta melkein, melkein pystyin!), niin kyllä, se olin minä.

Olo on tosi ristiriitainen ja väsynyt.

Olen kuullut tänään, että olen "ihan kaamean lahjakas", mutta aihevalintani ovat perseestä. Vanha virsi, olen kuullut tämän joskus ennenkin: "sä osaat kirjoittaa, joten älä tuhlaa aikaasi tähän paskaan". Pinta on hieno, mutta sisältö kusee. Osittain tiedän tuon olevan totta. En kuitenkaan tiedä, mikä itkettää nyt enemmän, se osa, joka on totta, vai se, jossa mutkia oiottiin turhan rankasti, koska niinkin tapahtui. Juuri nyt sillä ei ole väliäkään - mieli on paha enivei.

Väsyttää hitosti.

lauantai 14. maaliskuuta 2009

Sigmaa

Korjauskirjoitin Sigman ja lisäksi kirjoitin siihen yhden uuden jutun. Uusi lisäys tuntuu hyvältä ja mielestäni Sigma parani hurjasti. Hyvä homma. Kunpa onnistuisin saamaan muutkin kreikkalaiset vastaavan tuntuisiksi. Jotkut ovat jo, eivät kaikki.

Sen lisäksi, että Sigma on nyt parempi, olen tyytyväinen myös siihen, että sain kirjoitettua, korjausten kopioinnin lisäksi uuttakin. Tältä se tuntuu ja tältä sen pitääkin tuntua. Tyyni ja rauhallinen olo. Sitäpaitsi minulla on pieni, hassu hymy naamallani :).

Villi ja vapaa

Jep jep, jälleen uusi osa sarjaamme "villiä ja vauhdikasta sinkkuelämää". Lauantai-ilta. Aktiviteettejani tähän asti: pannullinen rooibosta, pitkä puhelinkeskustelu ja Sigman korjauslukeminen. Kyllä, itseänikin ihan huimaa tämä vauhdikas elämäni, joten olen henkisesti varustautunut saamaan kommenttilootaan pientä paheksuntaa elintapojeni johdosta - tässä iässä pitäisi tajuta ottaa jo vähän rauhallisemmin ja sivistyneemmin ;).

Kuten huomaatten, omassa seurassani vietetty aika ei tee hyvää huumorintajulleni...

Hirveästi tekisi mieli karkkia tai muuta vastaavaa (juustonaksuja, panttereita, viiniä, noin niin kuin esimerkiksi), mutta päätin olla tänään mahaystävällinen, joten pitänee tyytyä napostelemaan jotain tylsää tai olemaan ilman.

Seuraava siirtoni on keskittyä Sigman (toivottavasti myös jonkun toisen tekstin) korjauslukumerkintöjen siirtämiseen koneelle.

torstai 12. maaliskuuta 2009

Johonkin suuntaan

Tänään tajusin, että olen tehnyt töissä erinomaisen vaikutuksen erääseen Herra Isoherraan. Vaikutus on vanhaa perua, mutta mikäli kehuihin on uskomista, olen pitänyt sen loistavasti hengissä ja ruokkinut sitä juuri oikein. En välitä tästä asiasta muuten hittojakaan, mutta tänään tuli mieleeni, että jos joskus olisin siinä tilanteessa, että olisin heittäytynyt vapaaksi taiteilijaksi ja rahat olisivat loppu, tämä Herra Isoherra saattaisi jopa hoitaa minulle jotain tuntitöitä ihan vain siksi, että olen hänen mielestään ilmeisen hyvää ainesta ja järki-ihminen. Tehdäänpä tästä asiasta siksi mental note vastaisen varalle.

Noin niinkuin muuten päivä on sujunut tavalliseen tahtiin. Kolme sivua raakatekstiä, tiskit tiskattu, koneellinen pyykkiä pyörimässä. Tiskaus oli taas mukavaa, kun siihen vihdoin ja viimein tartuin. Olen sanonut sen ennenkin, että tiskatessa on hyvä ajatella. Ajattelin nytkin paljon, kun jynssäsin noita ikivanhoja tiskejä puhtaaksi. Tiskauksen jälkeen jostain mystisestä kolosta löytyi vielä yksi likainen lasi. Miten aina tuppaa jäämään jotain pesemättä? Jätin sen tiskialtaaseen, ikään kuin siemeneksi seuraavalle tiskille ;).

Ystävä, jolle annoin ennen lomaa Omegan luettavaksi, oli tänään kirjoittanut siitä pitkän meilin. Kommentit taisivat olla juuri sitä, mitä tarvitsen nyt Omegalle. Olin tiennyt jo etukäteen jotkut tekstin puutteet, mutta nyt ne konkretisoituivat. Lisäksi ystävälläni on kokemuksia Omegan käsittelemästä aiheesta, joten hän osasi antaa arvokkaita vinkkejä liittyen niin päähenkilön tunneskaalaan kuin ihan pikku nippelijuttuihinkin. Odotan nyt muutaman päivän, ennen kuin käyn Omegan kimppuun, sulattelen hiukan tuota saamaani palautetta ja annan alitajunnalle aikaa työstää asiaa. Ja - myönnetään - olen ihan liian töiden rasittama jaksaakseni paneutua asiaan tänään, joten siksikin annan asian hautua. Jospa vaikka viikonloppuna jaksaisin taas kirjoittaa. Jotenkin tämä lomanjälkeinen viikko töissä on aina erityisen väsyttävä, vaikka voisi melkein luulla toisin päin.



P.S. Tänään tiputin postin vietäväksi kirjeen Suomen luonnonsuojeluliitolle ja toisen WWF:lle. Saavat kirjeissä luvan ottaa tililtäni joka kuukausi hiukan rahaa hyvään tarkoitukseensa. Linkit kummankin organisaation sivuille löytyvät sivupalkista.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Kapinen keskiviikko

Minulla oli paljon blogisanoja päässä siinä vaiheessa kun kokkasin, kun söin ja luin Hesaria, kun ripustin pyykkiä. Ei ole enää. Väsymystä vain. Tyhjiä kuoria. En tiedä. Töissä oli aika lentävä päivä, se jätti raskaan olon. En ole saanut harrastettua tarpeeksi elämänhallintaa (tiskit, siivous) ja tekemättömät asiat soimaavat minua. Silittämättömät työvaatteet ojentelevat pitkiä hihojaan vaatekaapin alahyllyltä, yrittävät takertua minuun. Keksin koko ajan vaatteita, joita ei tarvitse silittää ja joita voin laittaa päälle huomenna ja silti silittämättömät kummittelevat. Tylsää.

Korjausluin Taun. Eilen Gamman. Ajattelin, että voisin naputella joitain noista korjausluetuista printeistä tänään koneelle. Saisi sen aikaiseksi ja tekstejä vähän eteenpäin.

Olen miettinyt tänään puoli päivää ja puoli iltaa sitä, mitä ruokaa mahani sietäisi. Ei sietänyt sitä, että unohdin aamupuuron töiden tuoksinassa. Ei sietänyt oikein lounasta, ei iltaruokaa. Millä ihmeellä tässä on tarkoitus elää? Kaurapuurolla, Elovena-välipalajuomalla, keitetyllä perunalla ja paljaalla pastalla? Ne tuntuvat olevan ainoat, jotka eivät ärsytä mahaa ja aiheuta närästystä tai vatsakipua. Harmi vain, että hemoglobiinini ja suuni kaipaa sekä rautapitoista ruokaa että c-vitamiinipitoista ruokaa. Ja niitähän minä syön. Ja kärsin, mikä ei ole hauskaa, joten yritän taas kerran jotain askeettista mahanparannusruokavaliota. Jos jollakulla muulla stressimahaongelmista kärsivällä on hyviä vinkkejä, ehdotuksia saa tehdä kommenttilaatikkoon.

Ei tämä päivä oikeasti näin kapinen ole, eihän? Maha aiheuttaa hiukan matalalentoa, ja väsyttää, mutta muuten - eihän tämä niin ikävää ole, eihän? Periaatteessa kaikki on ihan ok, mutta äh. Jospa huomenna olisi jo hauskempaa.

maanantai 9. maaliskuuta 2009

PHS - Post Holiday Syndrome

Olen miettinyt tänään taas syntyjä syviä. Ne, jotka ovat lukeneet blogiani ennenkin, eivät ylläty seuraavasta tekstistä lainkaan. Pahoittelen yllätysten puuttumista, mutta levysoittimeni on juuttunut toistamaan yhtä ja samaa kohtaa ja etenkin näin lomanjälkeisenä maanantaina tuo vanha virsi soi aikasta lujaa. Virren kertsi menee tietenkin näin: "Oi miksi työt mua vainoaa, kun yhtä ja ainoaa kohti haluan tietäni kulkea, vaan joku kokee ovea eestäni sulkea." Tai jotain...

Kyllä kyllä kyllä, ymmärsitte oikein. Ne työt, se kirjoittaminen, niiden yhteensovittamisen vaikeus. Tai ehkä enemmänkin ahdistus ja ihmetys siitä, että ylipäätään pitää päivänsä kuluttaa töissä, mistä kyllä saa rahaa, mutta ei mitään muuta, ei etenkään mielenvirkistystä, kiksejä, onnistumisen tunteita tai onnellisuutta. Huoh.

Muutama viikko sitten hekumoin tulevalla ja nyt jo ohitetulla lomallani ja kertasin sitten tätä lomaa seuraavat lomani todeten, että niitä odotellessa. Keskustelukumppanini sanoi, että ei sen pitäisi noin mennä, että lomasta toiseen, että se on ihan väärin. Minä en osannut sanoa mitään. Ajattelin vain, että niin, ei sen pitäisikään mennä näin, mutta kun se vaan menee. Enkä juuri nyt voi asialle mitään. Että shit happens ja pitää vain yrittää kestää.

Joskus kestäminen vain on hankalaa. Niin kuin tänään, kun takana on rentouttavan lomaviikon jälkeen ensimmäinen työpäivä ja saldona valtavan uupunut pää. Ja kiukustunut stressimaha. Tuntuu, että se "oma elämä", kokonainen sellainen, eikä vain varastetut hetket, on aika kaukana. Asiaa ei yhtään helpota se, että (en tiedä kerroinko jo?) muutama viikko sitten pomo torppasi ensi syksyn virkavapaasuunnitelmani. Tai no, neljä viikkoa pystyn ehkä olemaan pois töistä, mutta en sitä melkein neljää kuukautta, mistä uneksin. Ja vaikka tiedän, että voin ehkä keskustella pidemmästä virkavapaasta ensi keväälle, sinne on vielä vuosi. Ja minä kun toivoin, että jo ensi syksynä... mutta ei auta.

Ollaanpa sitä tänään synkkiä, sanoisi entinen varis. Mitäs positiivista päivään kuuluu? Kolme sivua raakatekstiä. Kirjoittamisen ajattelemista. Se minut kai niin synkäksi sai, kun muistin taas selvästi, millaista voisi olla ja millaista ei ole.

Syön lakua. Brunbergin lakua. Mahani tuskin arvostaa sitä, mutta mieleni kyllä sitäkin enemmän. Voisin ottaa hiukan lentokentältä ostettua suklaatakin. Se nostaa serotoniinitasoa. Sitä odotellessa.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Lue nämä

Bongasin Kynä, kirja ja kuningatar -blogista kirjameemin. 5-10 kirjaa, joita haluaisit suositella ihmisille. Kuulostaa hyvältä. Paljon paremmalta kuin "määrittele 5-10 maailmankaikkeuden parasta kirjaa, joita suosittelet toisille ja auta armias, jos et onnistu perustelemaan valintojasi nokkelasti tai jos kirjat, joita suosittelet, eivät ole aikuisia ja korkeakulttuurisia". Jotkut meemit kuulostavat edellämainitun kaltaisilta, mutta tämä "kirjat joita haluaisit suositella ihmisille" on hyvin lempeä toimeksianto ja siksi tartunkin siihen näin illan ja nukkumaanmenon pakoilun kunniaksi.

Joten, täysin subjektiivinen ja tähän hetkeen sidottu listani:
1. Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (ei kaivanne perusteluita)
2. Jyrki Vainonen: Lasin läpi (Vainonen on hieno)
3. Philip Pullman: Universumien tomu -trilogia (ihan mielettömän ihana)
4. Katri Lipson: Kosmonautti (en ole vielä päässyt loppuun, mutta on aika kiva)
5. Diana Wynne Jones: Tuli ja myrkkykatko (yksi lapsuuteni voimakkaimmista lukukokemuksista)
6. Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla (se on oikeasti hyvä!)
7. Banana Yoshimoto: Kitchen (kovin lohdullinen kirja)
8. Sirkka Turkan runot
9. Richard Adams: Ruohometsän kansa (jos et ole lukenut, olet jäänyt paljosta paitsi)
10. minun kirjani, sitten kun se ilmestyy (tämä on silkkaa itsetunnon kohotusta sitä varten, että jaksan uskoa, että jonain päivänä ilmestyy kirja, jonka kannessa on minun nimeni ja sisällä minun tekstiäni)

Loman jälkeisiä tunnelmia

Tänään on naistenpäivä. Se kiteytyi aamulla klo 02:n aikaan, kun tulin reissusta kotiin yhden ison matkalaukun, suksipussin, monokassin, muovikassin ja käsilaukun kanssa. Naistaksikuski purki tavarani takakontista ja ilmoitti tuovansa matkalaukkuni alaovelle sanoilla "tää on mun kuntosali". Minä kiitelin avusta vuolaasti, sillä tavaraa oli ja kaikki painoi paljon. Taksikuskini huitaisi kättään, että ei se mitään, mutta sanoi sitten vakavana, että "mä en mielellään jätä ketään yksin yöaikaan kaupunkialueella". Minä kiitin uudestaan ja toivotin hyvät yöt. Taksikuski hymyili iloisesti ja toivotti hyvää naistenpäivää. Raahattuani maallisen omaisuuteni kotiin ja itseni suihkun kautta sänkyyn, mietin vielä taksikuskia. Olen aina toivonut, etteivät taksit kaasuttaisi niin äkkiä pois. Että joku joskus odottaisi sen hetken, että pääsisin pimeältä kadulta sisälle. Nyt odotti. Odottaja oli nainen niin kuin minäkin. Hän ymmärsi ja tiesi. Kiitos siitä.

Lomamatka meni muutenkin hyvin kuin paluutaksikyydin osalta. Söin valtavia määriä hyvää ruokaa, sain hurjasti raitista ilmaa ja liikuntaa, tissuttelin punkkua. Mahani oli ok sekä siedettävä koko reissun, mutta nyt, kotona, rauhallisen tomaatti-katkarapukeiton jälkeen mahani on sitä mieltä, että nyt riitti tämä kidutus! Siis tuhdit juustopasta-annokset viikon ajan ovat paljon mahaystävällisempiä kuin keitto, niinkö? Hohhoijaa - logiikasta ei ole tietoakaan, mutta pääasia, että loma sujui mahan osalta hyvin. Nyt on taas aikaa korjata vahingot...

Mahan lisäksi lomalla kärsi niska-hartia-osasto. Vaikka nukuin autuaasti, hotellin tyyny ja sänky olivat huono yhdistelmä niskalle. Puhumattakaan siitä eilisestä muutaman tunnin bussimatkasta, jonka aikana nukuin todella omituisissa asennoissa kaksi tuntia. Päätä särkee, niskaa särkee, kohta särkee taatusti hartioitakin. Seuraavaksi aion suunnata lääkekaapille. Nappia naamaan, ei tästä muuten mitään tule. Onneksi parin päivän kuluttua pääsee taas hierojalle.

On siis lomailtu. Seuraavana on vuorossa paluu arkeen. Jännittävää. Odotan sitä - en töihinpaluuta, mutta paluuta kirjoittamisarkeen kyllä. Se on ollut vähän hakusessa tänä vuonna, ainakin osan ajasta. Nyt ei kuitenkaan tarvitse ajatella menneitä ongelmia, vaan sitä, että tästä se taas alkaa. Sanat ja kirjoittava pää, kaikenlainen.