Miksi

Miksi kysymykseen "miksi?" on niin vaikea vastata?

Olen tainnut tajuta jotain omasta kirjoittamisestani. En ole vielä varma, mihin se tajuaminen johtaa. Toivottavasti jonnekin hyvään paikkaan.

Kirjoittaessani vastaan mielelläni kysymyksiin "kuka? mitä? milloin? miten?", mutta siinä vaiheessa, kun pitäisi vastata kysymykseen "miksi?", haluan vetäytyä pois leikistä. Siinä vaiheessa minun vastaukseni on: "mistä minä tiedän? tällaisia tapahtuu, maailma on tällainen".

Ajattelen tekstejäni usein kuvina - siis että teksti=kuva. Tekstit myös ovat päässäni kuvia: kuva miljööstä, kuva päähenkilön tunteista, kuva tapahtumista. Nämä kuvat eivät vastaa kysymykseen "miksi?" vaan kertovat siitä, mitä ja minkälaista on. Vastaus kysymykseen "miksi?" tekee usein tästä tekstikuvasta kolmiulotteisen. Asetelman, johon voi mennä mukaan pelkän sivusta katsomisen sijasta.

Siihen "miksi?"-kysymykseen on vain hiton vaikea vastata teksteissään. Minkä takia? Siksi, että siihen vastaaminen vaatii vielä enemmän paneutumista, sitä sukeltamista pää edellä, kirjoittavaa päätä, uppoamista, antautumista, avautumista. Ja tuo kaikki - tai se yksi asia, jota yritän kuvata noilla ilmauksilla - se on raskasta. Se vaatii tilan (aika+paikka) jossa upota, jossa sukeltaa. Se vaatii tietynlaisen rauhan. Siltä se ainakin nyt tuntuu. Toisinsanoen: "miksi?"-kysymyksen vastauksen tuominen osaksi tekstiä vaatii voimaa, ajallisen tilan ja jonkinlaisen rauhan, olkoot se sitten vaikka itseluottamusta.

1. Voima - tarvitaan energiaa.
2. Ajallinen tila - tarvitaan aikaa keskittyä kirjoittamiseen niin että pää kirjoittaa silloinkin kun kynä ei ole kädessä, eli tarvitaan aikaa alitajunnalle.
3. Rauha/itseluottamus - näitä tarvitaan, jotta voi uskoa siihen, mitä kirjoittaa, jotta voi antaa sanojen tulla paperille sellaisena kuin ne pinnan alta tulevat, eikä sensuroi niitä ennen paperia.

Tällä hetkellä en ole ihan varma, onko minulla mitään ylläluetelluista. Ainakaan tarpeeksi. Voima ja ajallinen tila liittyvät jotenkin yhteen: kun päivätyö vie ison osan aikaa ja energiaa, on vaikea löytää tarpeeksi keskittymiskykyä ja aikaa kirjoittamiseen. Itseluottamus - omani ei tunnu itseluottamukselta, se tuntuu jääräpäisyydeltä. Tiedän, että itseluottamus pääsisi paremmin pintaan, kun saisin energia- ja aikatasapainon kuntoon.

Löydän vielä yhden syyn, miksi on vaikea vastata tekstissä "miksi?"-kysymykseen, miksi on vaikea sukeltaa sen usein puhumani puoliläpäisevän kalvon läpi tekstin syvyyksiin. Olen laiska. Olen mukavuudenhaluinen. On paljon helpompaa lopettaa kirjoittaminen siinä vaiheessa, kun se muka-luja seinämä tulee vastaan, kuin että alkaisi pungertaa sen läpi.

Minä olisin halunnut sen virkavapaan ensi syksyksi - olisin halunnut niin hirveästi. Tuntuu siltä, että mitä pitempään teen töitä saamatta kunnon kirjoitustaukoa väliin, sitä pitemmälle asiat liukuvat - se päivä, jona kreikkalaiset julkaistaan; se päivä, kun osaan olla taas auki sielusta paperille asti ja tuo minun ja tekstin syvyyden välissä oleva kalvo on vain ohut seitti. Hyvät asiat pakenevat. Minä tarvitsen breikin saadakseni niistä otteen.

En saa haluamaani breikkiä. Ottaa päähän, koska minulla on aavistus, että tämä voisi olla helpompaakin - jos saisin aikaa, jos pystyisin käyttämään sen ajan hyödyksi itselleni. Se nyppii, että minun pitää kahlata reisiä myöten rantavedessä, joka on liian matalaa uitavaksi tai sukellettavaksi. Että kahlaan, koska minulla ei ole aikaa mennä syvemmälle päästäkseni sukeltamaan. Se tosiaankin nyppii.

Sekavaa. Toivottavasti joku teistä ymmärsi, mitä yritin sanoa.