May the Force be with you

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuoden viimeinen

Kirjoitan Volvosta kuudetta versiota ja yritän ohittaa ilmeisen ja mennä sinne, mikä on oikein, mutta jonka esiinsaamiseksi pitää tehdä töitä. Tänään taitaa vaihtua vuosi. Minä vaihdoin pöytäliinaa. Kirjoitan lattialla kone sylissä. Jostain syystä nyt ei voi tehdä töitä kirjoituspöydän ääressä.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Jakamaton

Ei ole ollut aikaa eikä tarvetta kirjoittaa blogia. Ei minun pitänyt tänäänkään, mutta näköjään nyt kuitenkin. Olen ajatellut huomisesta alkavaa viikkoa ja kirjoittamista. Sitä, millaisia tavoitteita minun kannattaa ja ei kannata asettaa. Tavoitteita ja joustavuutta ja armollisuutta ja kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä. Nykyhetkeä. Sitä, että pitää olla nyt ja tässä eikä murehtia huomista ja sitä onnistuuko huomenna kirjoittamaan niin hyvin ja hyvää ja paljon kuin teksti ansaitsisi.

"Luovaa tekemistä ei voinut erottaa muusta elämästä, vaan mielekäs elämä sisälsi kaiken yhtenä jakamattomana olemassaolona: työn, perheen, ystävät.", on Eliel Saarinen sanonut (Arkkitehdin pöydässä, Helkama&Blåfield-Aaltonen, s.42)

Minä sanon siihen, että jos railo noiden osa-alueiden välillä on suuri, jos luova tekeminen erottuu pois arjesta erilliseen lokeroonsa, ei jakamaton olemassaolo toteudu, vaan erillisyys aiheuttaa tulehduksen. Silloin rikotaan jotain, tai ainakin eristetään muusta elämästä jotain sellaista, jonka kuuluisi olla osa sitä, ja kun se ei ole, kun eristys saa sen tulehtumaan, jotain pitää tehdä tasapainon palauttamiseksi.

Yritän asettua tähän hetkeen, eikä se ole helppoa. Yritän rauhoittaa mieleni ja sieluni tähän samaan hetkeen ruumiini kanssa, jotta ne voisivat kaikki hengittää samaan tahtiin tätä mikä on nyt, eikä yksikään osa minusta haukkoisi sitä ohutta ilmaa, jota tuleva aika väistämättä on nykyhetkestä katsottuna, ja etten kärsisi hapenpuutteesta.

Menen tiskaamaan.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Hiljaiseloa

Pientä kiirettä ja tapaamisia viime aikoina. Niin aina ennen joulua. Kaikkien kanssa on sovittu, että nähdään vielä, ennen joulua, nähdäänhän, ehditäänhän vielä, ja illat täyttyvät kaikenlaisesta. Tänään kävin vain liikkumassa, eikä ole muita menoja. Söin, ompelin pudonneen napin, kirjoitin neljä sivua äänenavausraakatekstiä, joka oli pelkästään minua itseäni varten. Hyvä on. Pitää opetella taas kirjoittamaan sanoja vain itselleni, koska joulujen välissä yritän ottaa Volvon taas työn alle ja siihen, että aloitan taas kirjoittamisen ihan kunnolla, tarvitaan äänenavausta, tarvitaan armollisia sanoja, tarvitaan sitä että teen niitä asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Tarvitaan paljoa unta ja hetkiä etten tee mitään. Katsotaan mitä tulee. Pikkuhiljaa. Ja että raakateksti rutinoituisi taas ja maadottaisi minut ja ankkuroisi minut itseeni ja kannattelisi minua.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Antaa olla

Olisihan tässä neljäkymmentä minuuttia aikaa kirjoittaa, ennen kuin Downton Abbey alkaa. Tai jos jättäisi Downtonin välistä, niin olisi koko loppuilta. Mutta tiedättekö mitä. Ei hitto vie irtoa. Jos tietäisitte millainen päivä ja millainen eilinen minulla on ollut, ette ihmettelisi yhtään. Sanotaan nyt vain näin, että huolia kotitarpeiksi ja negatiivista kirjoittamiseen liittyvää palautetta asiaankuuluvine pettymyksineen, pitkä työpäivä ja sitä rataa. Juuri nyt en viitsi ajatella kirjoittamista, koska tiedän, mihinpäin ajatukset viettävät. Sinne, missä on suo ja pohjattomat suonsilmäkkeet. Olin jo yhden reunalla, kunnes sain itseni vähän lujemmalle maalle ja totesin, että joinain päivinä on parempi olla ajattelematta kokonaan, koska siitä, että ajattelee, on vain haittaa, sillä viimeksi kun tarkistin, itsesääli, pessimismi ja itsensä kokeminen maailman huonoimmaksi ja noloimmaksi ei ole tehnyt kenellekään koskaan kovin hyvää.

Se on sohva nyt.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Kainalosauva

Maailma murjoo taas. Olen kyllästynyt huonoihin uutisiin, enkä jaksa kannatella niitä, joten kirjoitan. Elokuinen, parin sivun mittainen kirjoitusharjoitus on muuntautunut pitemmäksi ja novelliksi. Sen kirjoittaminen tuntui hyvältä. Ei minun sitä pitänyt kirjoittaa, mutta kirjoitin kuitenkin. Se teksti, jota minun piti kirjoittaa, on edennyt kyllä, mutta jäi tämän toisen jalkoihin.

Vettä sataa. Olisipa viisi astetta kylmempää, niin tuo kaikki tulisi lumena ja tekisi kaupungista hiljaisen ja askeleista kevyempiä, mutta ei. Ikkunalauta ropisee pisaroiden alla ja tuuli painaa selän kumaraan.


torstai 4. joulukuuta 2014

Vapaapäivä nro 1

Tämän päivän teema on ollut "teestä teehen". Söin aamupalan kotona, mutta aamuteen join vasta kirjoituskahvilassa. Siellä sain ihan ihanaa luomu-oolongia, joka oli jotenkin aamupäivän kruunu. Kirjoittelin kahvilassa reilun tunnin, sitten menin hierojalle ja olen nyt hiukkasen piesty. Lounaan jälkeen kotiin keittämään teetä, tällä kertaa valkoista, niin kuin eilen uhosinkin. Valkoista Silver needles -teetä pannussa ja sitten kirjoittamaan. Laatuteepäivä. Ei mitään onnettomia pussiteitä tänään. Ja kyllä, olen kirjoittanut. Jotain. Saa nähdä mitä. Se on tehnyt hyvää. Niin. Mikä tässä maailmassa olikaan minulle merkityksellistä ja tärkeää. Tänään on ollut siinä mielessä siunattu päivä. Tai kuten eräs ystävä sanoo: kirjoittaminen on jumalallista. Tavallaan kyllä. En sano, että olen kirjoittanut mitään hyvää, mutta olen kirjoittanut ja olen koittanut päästä siihen tilanteeseen, että teksti kertoo, mitä se haluaa kertoa, eikä laadulla ole juuri nyt väliä. On tehnyt hyvää. Sekin on tehnyt hyvää, että olen nähnyt tänään päivänvalon, vaikka olenkin juuri nyt vähän sumussa tuon tänään kirjoittamani tekstin kanssa. En oikein tiedä mihin se menee. Tai tiedän mihin, mutta en miten. Seuraavaksi syön ja sitten juon taas teetä. Päivä päättyy rooibokseen.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Visioita

Minä näen jo huomisen ja ylihuomisen vapaapäivät taivaanrantaan asti ulottuvana villavanharmaana jatkumona: päivänvalon, sanat jotka valuvat minusta, valkoisen teen kupissa. Että on päivänvaloa ja aikaa valkoiselle teelle. Että on päivänvaloa ja aikaa sille, että voi antaa sanojen tulla. Oijoi. Ja kaksi päivää. Miten lyhyt aika. Kuvittelen ne pitkäksi ajaksi, että tuntuisi paremmalta ja koska pitää olla tyytyväinen siihen mitä on. Kaksi päivää, silloin kun haluaisi ja tarvitsisi kaksi kuukautta. Kaksi päivää silloin kun se voisi olla kaksi minuuttia. Mutta se, että voi olla kotona päivänvalolla ja kirjoittaa. Että voi olla kotona päivänvalolla ja katsella kuppiin, jossa valkoisen teen neulaset nousevat pystyyn ja neste on hillittyä kuin valo tällaiseen vuodenaikaan.

Toivottavasti sanoja tulee ulos, etteivät ne jää tulematta. En oikein uskalla kuvitellakaan sitä vaihtoehtoa. Ajattelen mieluummin sitä, että saan ainakin ajatella kirjoittamista ja olla hetken aikaa sen kanssa kahden. Ja jottei huomenna tuhraannu aikaa epäolennaisuuksiin, niin nyt on ruvettava hommiin: pitää tiskata ja raivata ja syödä ja kaivata.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Hiven

Raakatekstiä puoli tuntia. Kaksi pientä alkua, jotka voisivat olla jotakin. Outoja ihmisiä, jotka puhuivat minulle. Kattoja ja sylejä. Voi luoja miten hyvää kirjoittaminen tekeekään, vaikka sitten tuollainen pieni ja tarkoitukseton. Tai ehkä juuri sellainen. Tuntuu hyvältä. Olin jossain muualla. Ihan tavallisissa paikoissa, mutta muualla ja muu. Nyt on raukea olo ja väsyttää. Taidan ottaa iltapalaa ja mennä sitten nukkumaan.