May the Force be with you

perjantai 31. joulukuuta 2010

Iloa ja onnea

Mennyt vuosi on ollut kahdenlainen: keväällä kolmen ja puolen kuukauden virkavapaa eli kirjoitusvapaa ja sen jälkeen koko syksy sairastelua. Kreikkalaiset lähti kustantamokierrokselle ja on nyt uudelleenkirjoituskierroksella. On ollut Avaimen organisoimia blogistitapaamisia, on luettu hyviä kirjoja. Matkustettu muutama matka. Sekä ulkomaille että pään sisään.

Kaupunki vilkkuu, välkkyy, poksuu, ritisee ja rätisee, vaikkei kello ole vielä lähelläkään puoltayötä. Vuosi vaihtuu. Ystäväni Kaukomatkaajan uudessa kotimaassa se on vaihtunut jo - suhteellista kaikki. Huomenna palaan bloggaamaan, tänään toivotan kaikille iloa, onnea ja rakkautta vuodelle 2011. Kiitos kun olette jaksaneet kulkea mukana - jatketaan ensi vuonna!

tiistai 28. joulukuuta 2010

...ja yhä pahenee?

Päivällä viihdytin työkavereita ja muita kanssaihmisiä yskälläni. Olen lapsesta asti onnistunut säikyttämään ihmisiä kumealla yskälläni, joka kuulemma kuulostaa siltä, että yskijä on pakosti 120-kiloinen miehenjärkäle, eikä pienehkö nainen. Jotain yskästäni kertonee se, että yksi työkaveri tuli moikkaamaan tunnistettuaan minut yskän perusteella parin huoneen päästä.

Töiden jälkeen kävin vyöhyketerapiassa. Ehkä hiukan riskaabelia tämän taudin suhteen, hoidolla kun on taipumus pahentaa olemassaolevia tauteja kun aineenvaihdunta lähtee liikkeelle. Muttakunonneantibiootit, kuitenkin? Äsken söin ja nyt on olo hiukan untelo. Raukea olo, pää hiukan kipeä (yskimisestä), tekisi mieli mennä sohvalle peiton alle pieneksi mytyksi. Ehkä menenkin. Juon kuumaa, juon kylmää, syön hiukan joululta jääneitä suklaita. Ehkä neulon, ehkä katson telkkaria tai luen Nenäpäivää. Otan rauhallisesti, taas kerran; menen aikaisin nukkumaan, taas kerran. Juuri nyt se tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Välipäivää

Jouluna oli ihan joulua. Söin liikaa, palelin hautuumaalla 29 asteen pakkasessa, lauloin joululauluja. Ihailin äidin tekemiä jäälyhtyjä. Pilkoin aineksia sienisalaattiin ja rosolliin. Seurustelin sukulaisten kanssa. Leikkasin lihaa ja toista lihaa. Saunoin. Kävin saunasta lumihangessa pyörimässä. Katsoin vanhoja elokuvia (Sissi sekä Sissi, nuori keisarinna) ja katsoin ah-niin-iki-ihanaa-mr-darcya eli BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -maratonia Teemalta.

Nyt olen kotona, mutta jollain tapaa joulu jatkuu yhä: mupellan lahjaksi saamani konvehtirasian parhaita päältä; jääkaapissa on kinkunjämiä; tänään luin ne joulukortit, jotka olivat tulleet vasta lähtöni jälkeen; joululahjakirjat houkuttavat. Väliviikko, ilmiselvästi. Konvehteja on muka pakko syödä, vaikkei tee enää yhtään mieli. Kinkku, no, neljättä päivää, vaikka oli kyllä hyvä kinkku. Joulukorttiyllätyksiä. Niin ja Nenäpäivä on ihan kesken.

Ottaisin valokuvan joululahjoistani ja lataisin sen blogiini, mutta joudutte odottamaan. Se piuha, jolla kuvat saa kamerasta koneelle, on tietenkin jossain ihan muualla kuin pitäisi. Siispä joudutte odottamaan. Ei sillä, voin kyllä kertoa, että sain lahjakirjoina ne mitä toivoinkin (Hirvosen Kauimpana kuolemasta, Hilvon Viinakortin ja Rimmisen Nenäpäivän) mutta niiden lisäksi sain maailman ihanimmat kirjatuet, ja nimenomaan niistä haluan ottaa kuvan ja näyttää teille :).

Jouluna löytyi muutakin kuin paketteja kuusen alta. Löytyi yskä. Olinkin odotellut jo, enkä siis turhaan. Välillä on ihan ok, mutta välillä ei. Joulupäivän aamuna tunsin itseni erittäin Södergranin Edithiksi onnistuttuani yskimään hiukan verta pihalle jostain keuhkorööreistäni. Kanssaihmisille kommentoin sen verran, että jos tässä ruvetaan Edithiksi ihan näin perusteellisesti, niin toivottavasti myös kirjalliset kykyni seuraavat Edithin jalanjälkiä ;).

Tänään lääkäritäti täräytti kouraan antibioottireseptin (en edes tiedä monesko se on elokuun puolivälin jälkeen - neljäs? viides?) ja totesi sitten, että jospa kuuri olisi vuoden viimeinen. Toivottavasti, tosiaan, sillä se kestää kahdeksan päivää eli jatkuu ensi vuoden puolelle. Jos onnistun saamaan ennen vuodenvaihdetta vielä toisen kuurin tähän päälle, niin se on jo taitavaa.

Vuoden viimeinen viikko. Vuoden viimeinen maanantai! Millehän tässä alkaisi? Lukisiko Nenäpäivää, katsoisiko telkkaria suklaan kera, jatkaisiko käsitöitä, joisiko glögiä? Sen tiedän, että otan rennosti. Ei mitään rempomista tähän maanantaihin enää. Joulusta pitää laskeutua rauhallisesti takaisin arkeen, ettei tule liian suurta shokkia.

torstai 23. joulukuuta 2010

Joulurauhaa!

Rooibos on nyt vetäytynyt järven rannalle, metsän keskelle, jossa käpytikka, töyhtötiaiset, talitiaiset ja hömötiaiset vierailevat lintulaudalla ja lämpömittari näyttää -26 astetta. Palaan asiaan ja sen viereen pyhien jälkeen.

Hyvää ja rauhallista Joulua kaikille lukijoille ja satunnaisille vieraille!

tiistai 21. joulukuuta 2010

Leijailua

Pientä yskiskelyä, väsymystä. Kurkku on nyt ollut kipeä tasan kaksi viikkoa. Ei pahasti, mutta kumminkin. Hetkeen ei lainkaan, mutta puolen tunnin kuluttua taas, ja ihan kunnolla. Jos tämä jatkuu vielä joulunkin jälkeen, menen käymään lääkärissä. Eihän tuolla kurkussa mitään ole, ei sillä. Ei tiaista, ei mustarastasta, ei säröä, ei paksua ääntä, ei pähkinänkuoria eikä kaunokirjoitusta. Mutta jos ei muuta, niin sairaskertomus saa yhden kappaleen lisää. Tekstin tuottamista sekin?

Söin äsken, nyt on vähän väsynyt olo. Maha täynnä, pää tyhjänä. Seuraavaksi tiskaan, jotta joulunvietosta on mukava tulla kotiin. Sen jälkeen varmaan vuorotellen virkkaan ja pakkaan ja virkkaan ja pakkaan. Yskin vähän välissä. Mieli tekisi kirjoittaakin, sujutella Sigman sanoja vihosta näytölle. Katsotaan. Ei painosteta, katsotaan. Syödään suklaakonvehti ja juodaan punaista glögiä, joka tahraa valkoisen posliinimukin pinnan.

Hengittelen hetken, lepuutan. Ajatukset virkkaavat tätä päivää, silittävät silmäluomia. Ryin, vaihdan ajatusta. Jouluksi on luvattu paljon kylmää, pitää pakata lämmintä mukaan.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Katsojan silmässä

Pystyykö ja ehtiikö tänään tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi? Mitä sitten haluaisin? Istua vain ja katsella kynttilöitä ja ulkona pyryävää lunta. Virkata paljon, melkein valmiiksi tuon vaiheen. Paketoida paketteja. Nautiskella illan hiljaisuudesta ja syödä vähän suklaata. Lukea runoja. Kirjoittaa. Hyräillä joululauluja. Viimeistellä pari paperitähteä. Tehdä punaviiniglögiä ihan vain itseäni varten siksi kun on niin talvi ja minä tässä. Ripustaa puhtaat pyykit kuivumaan. Istua sohvassa ja lukea kirjaa. Syödä klementiineja. Ehtiikö kaiken? Haittaako jos ei ehdi, jos kuitenkin melkein kaiken saa? Mitä runoja lukisin? Olisiko pitänyt haluta runoja joululahjaksi? Ehkä voin ostaa niitä itse itselleni. Leivonko niitä joulutorttuja, kuten suunnittelin?

Niitäkin asioita olisi, joita pitäisi tehdä. Tiskaaminen etunenässä. Onko se sittenkään aivan välttämätön? Voinhan tehdä sen huomennakin? Tai osan tänään ja osan huomenna?

Kynttilöitä palaa joka puolella kotia. Lunta näkyy jokaisesta ikkunasta. Alhaalla kadulla pieni traktori tekee lumitöitä ja hurisee tänne ylös asti. Kaupunki näkyy himmeänä lumisateen läpi.

Tänään on kaunis päivä.

Tohkeinen lumipäivitys

Näin koko yön ihmeellisiä mutta mukavia unia. Kun heräsin ja rämmin kurkistamaan ikkunasta ulos, meinasin lentää selälleni. Heräsin nopeammin kuin ehkä viiteen viikkoon. Mikä sää! Mikä sää!! Mikä mahtava, ihana, autuas, kaunis, upea lumipyry! Vai onko tuo jo tuiskua? Ikkunoiden ulkopuolella parinkymmenen sentin kinos jatkaa yhä kasvuaan (muurautuvatko ikkunat lopulta umpeen? jee!) ja taivaalta mättää tuota valkoista, hahtuvaista, kevyttä, kaunista ihan loputtomiin! Välillä rauhallisemmin ja välillä tuulenpuuskassa hurjastellen ja joka suuntaan heittäytyen. Ah, voi ja ihanaa! Pakkastakin on melkein -10 ja tuo ihanan ihana lumipyry päälle. Ei ihminen voi paljon enempää toivoa? Niin no sen kustannussopimuksen, mutta nyt on sunnuntai, ei sitä tänään tule ;).

Jos ei yllä käynyt jo selväksi, tykkään lumesta. Ja lumisateesta. Ja ääriolosuhteista talvella. Lunta kiitos metri lisää ja sitten väliviikoille voisin tilata esimerkiksi tuollaiset -25 asteen pakkaset. Enempikin kelpaa, mutta on ehkä jo vähän liikaa pyydetty. Kyllä, tykkään ihan oikeasti :). Ja parasta tässä päivässä onkin, että pääsen tuonne joukkoon - laitan lämpimästi päälle ja pölläyttelen pakkaslunta ilmaan joka askeleella. Illalla leivon ensimmäiset ja ainoat joulutortut ja vietän iltaa ystävien kanssa.

Ainoa huono puoli säässä on se, että siskon pitäisi autoilla tänään pk-seudulla. Auton kuski saa luvan olla varovainen! Mutta muuten - ihana sää.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Sanat lentoon

Joskus joku on kysynyt, että kuuntelenko musiikkia kirjoittaessani ja olen aina vastannut, että joskus, mutta harvemmin tarkoituksella. Jos olen lähikuppilassa kirjoittamassa, kirjoitan musiikin kanssa, sillä ihmisten puheensorinan, astioiden kilinän ja kahvikoneen äänien lisäksi siellä soi yleensä aina taustamusiikki. Harvemmin mitään ärsyttävää, usein päiväsaikaan jotain iloista vanhaa jazzia tai jotain sen tyyppistä.

Silloin kun Gamma oli vielä romaanikäsikirjoitus, soitin joskus kirjoittamisen taustamusiikkina jotain melankolista. Kentiä, esimerkiksi, joskus Keanea, joskus harvemmin The Crashia, mutta siitä on jo aikaa. Aina kuitenkin ei-suomenkielistä musiikkia ja hyvin hiljaisella volyymilla.

Eilen, kun olisi pitänyt olla jo nukkumassa, surffailin YouTubessa ja eksyin kuuntelemaan Jenni Vartiaisen En haluu kuolla tänä yönä-biisiä. Olen kuullut sen monta kertaa aiemminkin, mutta jostain syystä se osui eilen illalla johonkin hermoon, itse asiassa hermoon nimeltä Sigma. Männä päivänä Sigma sai uuden lopun, jota hiukan epäröin. Eilen illalla kuuntelin monta kertaa putkeen En haluu kuolla tänä yönä -biisin ja tartuin sitten kynään. Soitin kappaletta yhä uudestaan ja kirjoitin Sigman lopun uudestaan. Samat tapahtumat kuin männä päivänä kirjoitetussa lopussa, mutta uudelleen, hiukan eri sanoilla. Kappaleen tunnelma ja osa sanoista sopii Sigmaan ja jollain tapaa siitä tuli nyt Sigman tunnusmusiikki. Toivottavasti saan kappaletta kuuntelemalla itseni vastakin siihen samaan tunnelmaan, jossa olin viime yönä kirjoittaessani raakatekstinä sen uuden lopun.

En siis yleensä käytä musiikkia kirjoittaessani ja vielä harvemmin tietoisesti, mutta joskus näinkin.

Tänään en ole nukkunut päiväunia ja tavallaan sen huomaa. Tai sitten tämä nuutuneisuus on tautia ja sisätiloissa elämistä eikä tautiväsymystä. Ei ota selvää. Olin kuitenkin kaukaa viisas ja ostin junaliput jouluksi sekä - iik jännää! - lentolipun Aucklandista Wellingtoniin ensi helmikuulle. Jos en ole sattumalta muistanut mainostaa, niin kyllä, menen moikkaamaan Kaukomatkaajaa Uuteen-Seelantiin ja matka on jo ihan kohta! Jännää ja hienoa. Siihen mennessä olen varmaan jo parantunutkin...

torstai 16. joulukuuta 2010

Mieliala kohdillaan taudista huolimatta

Tauti jyllää edelleen. Tai ehkä on väärin sanoa "jyllää" koska lähinnä se vain on. Ihan vain makaa liikkumatta minussa eikä edes yritä mitään. Hieman turhauttavaa, mutta yritän suhtautua zeniläisesti ja stoalaisesti ja mitä näitä nyt kaikkia onkaan. Veto on kuitenkin sen verran heikoissa kantimissa, että töihin en ole lähtenyt urheilemaan. Kävin eilen pyörähtämässä Avaimen jouluglögeillä ja vaikka oli hauskaa ja glögi lämmitti, niin totesin, että en ole ihan kunnossa: jos puolentoista tunnin seisominen saa aikaan väsymyskipua ristiselässä (se on se heikko kohta, joka aina ilmoittaa itsestään, jos kuosi on huono tai väsymys maksimaalinen), niin eipä taida olla töihinkään menemistä. Tänään lääkäritäti määräsi loppuviikon "sairasljomaa", mikä onkin kyllä varmaan ihan paikallaan. Jos lepää tämän taudin nyt pois, niin ensi viikolla jaksaa taas?

Avaimen glögeillä oli joka tapauksessa kivaa. Juttelin monen ihmisen kanssa ja ihastelin sitä lämmintä tunnelmaa, joka tilaisuudessa oli. Oli helppoa mennä juttelemaan tuntemattomienkin kanssa ja kun tunnistin (jee, minä! tällä kasvomuistilla!) muutamia bloggaajia kirjamessutapaamisesta, niin oli kyllä mukavaa. Ja hassua, miten normaalia oli, että muutamat kanssabloggaajat kysyivät heti ensi töikseen, että mitä kässärille kuuluu - totesin jälkeenpäin itsekseni, että niinpä, ne ihmiset, jotka lukevat tätä blogia, tietävät siitä asiasta enemmän kuin jotkut ystäväni. Joku voisi sanoa, että omituista, mutta ei minusta - tämä blogi on minulle nimenomaan kirjoittamisesta puhumista varten ja kavereiden ja ystävien kanssa on niin paljon muitakin puheenaiheita, ettei kirjoittamisesta tule useinkaan hirveästi puhuttua.

Vaikka olen ollut tänäänkin kotona ja käyttänyt aikani ei-mihinkään, aivot ovat silti liikkuneet ja hämmennyksekseni olen tainnut tajuta joitain asioita. Tällä kertaa ei kirjoittamiseen, vaan muuhun elämään liittyviä. Luulen, että minulle on hiukan selkiytynyt se, mitä haluan elämäni ei-kirjoitus-osalta ja se on miellyttävä tunne. Olen sen verran turvallisuushakuinen ihminen, että tykkään, jos on kartta kädessä tai edes päässä.

Huomiselle minulla on tavoitteena nukkua päiväunia ja lukea Zadie Smithiä. Jos saisi tuon Kauneudesta luettua ennen joulua, niin olisi puhtaampi pöytä ruveta ahmimaan joululahjakirjoja.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Myynti-ilmoitus

(Ärinää, murinaa, jupinaa, turinaa ja huonosti peitettyä kiukkuista mutinaa.)

Myydään tai annetaan huonoon, pysyvään kotiin: karhea kurkku ja reilu kolmeseiskan lämpötila. Pikapakettina ja laitanpa vielä hoito-ohjeetkin mukaan. Ensimmäiselle tai eniten tarjoavalle! Ainutlaatuinen tilaisuus, harvoin saatavilla näin hyväkuntoisina.

Tuiki, tuiki, tähtönen

Olen askarrellut tänään paperitähtiä ja ostanut valkoisen hyasintin, joka on aivan nupulla vielä. Päätin myös antaa itselleni joululahjan etukäteen ja kaikista välttely-yrityksistä huolimatta onnistuin vahingossa avaamaan Sigman. Skrollasin sen läpi ääntä nopeammin ja sitten kirjoitusvihko ja raakatekstiä. Raakatekstiä Sigmaan, eikä siis mitä tahansa sinne-tänne-sohimis-raakatekstiä. Sigma sai uuden lopun, kuului kustantamon palautteessa siihen joukkioon, jonka sanottiin loppuvan kesken (samaa sarjaa Rhon ja Taun kanssa siis). Kirjoitin uuden lopun. En yhtään tiedä, onko tuo uusi hahmotelma hyvä vai huono. Tajusin kirjoittaessani, että talk about syklinen rakenne ja tuo huomio saa minut epäröimään. Pitää kypsytellä nyt hiukan, etenkin kun en ole vielä ollenkaan varma lopun tapahtumista. Ne voisivat olla ehkä yhtä hyvin jotain ihan muuta. Vai voisivatko? Aika näyttää, kelpaako tuo hahmotelma vai pitääkö se lyödä vielä kovastikin säröille vai peräti kompostiin.

Kirjoittaminen on joskus niin hirveän vaikeaa. Tietää, että jotain pitää tehdä, mutta ei tiedä että mitä. Tai jos tietää, niin sitten ei onnistu siinä millään, edes kahdeksannella kerralla. Ja joskus joku teksti vain yksinkertaisesti tökkii ihan hirveästi, eikä siitä saa millään kiinni. Onneksi mm. Jyrki Vainonen on sanonut, että sillä, miten teksti syntyy (helposti, vaikeasti, kevyesti, tuskallisesti, epätoivoisesti) ei ole mitään vaikutusta syntyvän tekstin laatuun. Ettei tökkiminen ja palapelin palojen epätoivoinen sovittelu toistensa muotoihin kerro vielä mitään. Että sellaisestakin tekstistä, jonka kirjoittaminen on yhtä itkua ja hammasten kiristystä, voi tulla ihan mahtava. Se lohduttaa minua hirveästi. Että ihan sama, millainen prosessi on, niin silti voi tulla hyvää jälkeä.

Seuraavaksi aion askarrella lisää joulutähtiä. Käsillä on hyvä näprätä. Pidän kirjoitusvihon lähellä; jospa tähtien tekeminen vapauttaa päässä jotain ja saan vielä täsmennystä Sigmaan.

* * *

Olen tosi tyytyväinen siitä, että sain kirjoitettua. Paitsi että se edisti Kreikkalaisia taas pienen himpun verran, niin yhtäkkiä tämä arki alkoi tuntua sellaista kuin pitääkin.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Kauneimmat joululaulut

Olen ollut tänäänkin vielä puolikuntoinen, mutta luultavasti parempaan päin kuitenkin - jospa tästä taudista selvittäisiin muutamassa päivässä, olisi niiiin siistiä. Vaikka otin päivän rauhallisesti, suorin kuitenkin itseni Kallion kirkkoon laulamaan kauneimpia joululauluja. En ole pariin vuoteen onnistunut menemään, joten oli jo aikakin. Ja kivaa!

Olin ehkä vähän dundeellisessa mielentilassa, sillä joka toinen laulu liikutti. Varsinkin Varpunen jouluaamuna. En oikein pidä ko. laulusta, mutta kun tuntematon vieruskaveri kyynelehti vuolaasti, alkoi minunkin kurkkuani kuristaa pieni pala.

Joululaulujen loppulaulu oli Maa on niin kaunis, niin kuin aina. Tällä kertaa se oli myös ehdoton kohokohta. Minä olen nimittäin oppinut pienenä koulussa, että kun lauletaan Maa on niin kauniin viimeistä säkeistöä, niin viimeiset kolme riviä Kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi lauletaan seisten. Aina minua on harmittanut täällä Helsingissä kauneimmissa joululauluissa, kun tuo seisomaperinne ei ole ollut kellekään muulle tuttu ja koko virsi on laulettu istuen. Vaan ei tänä vuonna. Heti kun viimeiset rivit alkoivat, eturivissä nousi eräs mummo ketteränä jaloilleen ja minä kärppänä perässä - väitän, että onnistuin olemaan ehkä viides koko kirkossa, joka seisoi ;). Kaikki nousivat etujoukkojen perässä ja sitten veisattiin virsi loppuun seisten, kuten kuuluukin.

En tiedä miksi tuo Maa on niin kauniin viimeisten rivien laulaminen seisaallaan on minusta se juttu. Varmaan kun sen on seitsenvuotiaana oppinut eläkeiän kynnyksellä olevalta rakkaalta opettajatädiltä, ja minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa. Jollain tapaa tuollaiset sanattomat perinteet luovat yhteisöllisyyden tuntua ja se kai on se juttu, josta siinä tykkään. Että me kaikki tässä nyt tiedämme tämän saman asian ja toimimme sen mukaisesti kun laulamme tämän tietyn laulun, ilman että mitään tarvitsee sanoa erikseen. Joten hyvä mieli jäi, kun kerrankin homma hoitui oikeaoppisesti ;).

Huomenna ostan joulukukan tai kaksi. Tänään askartelen vielä joulutähden ikkunaan. Huomenna kirjoitan taas.

Luettuja

Inahdus haastoi blogissaan kertomaan vuoden 2010 parhaat lukukookemukset. Tosiaan - paljon on luettu, mutta kun vielä muistaisi, että mitä kaikkea, niin se auttaisi varmaan jo paljon... Mutta yritetään.

Kenellekään ei liene kaiken sen hehkutuksen jälkeen yllätys, että yksi vuoden parhaista lukukokemuksista oli minulle Essi Kummun Karhun kuolema. Entä ne muut? No esimerkiksi Douglas Couplandin Eleanor Rigby, Siri Kolun Metsän pimeä, Herta Müllerin Matala maa ja varmasti vielä joukko muita, joita en yksinkertaisesti muista. Tuossa sivupalkissakin on vain viisi viimeksi luettua, joten niistä ei ole apua, kun yritän muistella keväällä luettuja kirjoja. Todennäköisesti tälle vuodelle tulee vielä pari kivaa lukukokemusta; etenkin Nenäpäivää odotan innolla ja olisi hienoa, jos ehtisin lukea ikuisuuslainassa olevan Atwoodin Year of the Floodin vielä tälle vuodelle.

Se, mikä on ollut kivaa tämän vuoden lukemisissa on se, että olen onnistunut kuitenkin lukemaan suht paljon - siis verrattuna edeltäviin vuosiin, eikä todellakaan kanssaihmisiin! Toinen hyvä asia on syksyllä aloittamani palkkapäiväkirja-systeemi. Joka palkkapäivä (tai sen välittömässä läheisyydessä) uusi kirja. Toimii ja on kivaa :). Johonkin se pari-kolmekymppiä menee kuitenkin, ja todennäköisesti johonkin turhuuteen, joten ihan hyvin voin laittaa sen rahan kirjaan. Tämän vuoden palkkapäiväkirjat ovat Karhun kuolema, Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät ja Stiefvaterin Väristys. Ensi vuoden ensimmäistä palkkapäiväkirjaa varten minulla on jo suuria suunnitelmia, joita maltan tuskin odottaa :)

lauantai 11. joulukuuta 2010

Landet som icke är

Tänään jonkin verran ajatuksia, muutama sivu raakatekstiä, pari huonoa runoa, vähän lämpöä, sydämentykytystä, väsymystä. Edith Södergran teki kaiken paremmin.

Askartelen, raavin kontaktiliiman jämiä sormenpäistä, se tarttuu lujasti kaikkeen, mutta se kai sen on tarkoituskin. Juon inkiväärirooibosta, päiväunet jäivät väliin, lunta sataa. Haluaisin ulos tuonne pehmeään, laskemaan pulkkamäkeä jonkun erityisen kanssa, kahlaamaan kahta uraa polvia myöten.

Tänään olin liikuttunut, kun lähdin Hakaniemen hallin suutarin luota. Suutari lupasi parantaa talvikenkäni, tuosta noin vain, ilman muuta, milloin sä haluat tän, vaikka olin jo uskonut sen olevan parantumattomasti sairas, lopettaminen on silloin armeliainta, ikiuni ja jäähyväiset. Maanantaina saan entistä ehomman saapikkaan ja ilahdun vielä lisää.

Lumisateen keskeltä kaupunkia ei paljon näe. Päivällä, kun katuvalot eivät loistaneet oransseina, eivätkä ikkunat erottuneet taloista, tai autot kaduilla, lumisade kätki toisen puolen kaupunkia kokonaan sisäänsä, erehdytti pois. Silloin seisoin ikkunassa, katselin aavaa tyhjyyttä niin kuin kangastusta katsotaan.

Liian sileät hiukset

Minä näytän rakastavat ympyröitä, kehiä, umpipyöreyttä, toistuvia syklejä. Nimittäin kirjoittamisessa ja etenkin Kreikkalaisissa. Se tulee minulta niin luonnostaan, saan siitä jotain tyydytystä, kun kehä sulkeutuu, viiva tarttuu itseään hännästä. Eikä siinä mitään vikaa ole, kehärakenne on hyvä keino saada teksti yhtenäiseksi, mutta jollain tasolla se saattaa olla minulle myös heikkous.

Olen aiemminkin pähkäillyt Kreikkalaisten ja kirjoittamisen kanssa sitä, että teksteihin on kaivattu säröä. Ne ovat liian sisäsiistejä, kaikki langat sidottuina sievään nippuun. Kun minä niin kovasti tykkään siitä; kun se tulee niin helposti, niin luonnostaan, se sileyttäminen: kammataan veden kanssa siistit jakaukset ja letitetään prinsessa Leia -rinkuloiksi korville. Luulen, että säröjen etsimisessä juuri se on yksi ongelmistani, että rakenne on niin siisti. Tarvitsisin irtonaisia langanpäitä.

Kustantamo Ykkösestä saamani palaute Kreikkalaisista mainitsi sen, että pitäisi antaa tekstien kulkea sinne minne ne ovat menossa, päästää ne irti, antaa niiden kasvaa reilusti erilaisiksi. Luulen, että tuo samanlaisuus kasvaa osittain niistä kehäratkaisuista - joita on kaikkialla. Mutta kun ne tuntuvat niin hyviltä, niin siisteiltä... siinä se ongelma onkin. Siistiä, yhtenäistä, samanlaista. Kaikki neljätoista tenavaa samanlaisiksi leikatuissa hiuksissa, sievät jakaukset, vedellä vedetyt, kaikilla lettirinkulat korvilla. Tarvitaan vähän afroa, tarvitaan kurittomia kutreja, itsepintaisesti silmille valahtavaa liukasta heittotukkaa.

Tarvitaan muita tapoja rakentaa tekstistä yhtenäistä kuin vain kehärakenne, muutakin kuin syklisyys. Tietenkään kaikkia kehiä ei voi poistaa, mutta niihinkin voi sitoa uusia langanpätkiä mukaan - sellaisia jotka eivät vie mihinkään, tai kaikkialle. Mutta ne muut tavat luoda tekstiin yhtenäisyyttä?

Toisto. Kuvallisuus. Tunnelma. Kieli. Liukumat. Vihjailu. Sisäkkäiset rakenteet. Äänteellisyys. Niin ja se syklisyys, tietysti, mutta nyt ei puhuta siitä tai puhutaan siitä pois.

Keinoja on niin monia, miksi en käytä niitä? Siksi, että ne ovat vieraampia minulle ja niiden kanssa joudun menemään syvemmälle, sukeltamaan seinien läpi, menemään pois mukavuusalueeltani? Siksi, etten ole harjoitellut niitä? Vai onko tilanne niin paha? Onhan sitä syklisyyttä, mutta on muutakin: Khiissä yhtenäisyys syntyy rytmiikasta ja toistosta, kuvallisuudesta; Lambdassa toisto on iso osa koko novellia; Gamma, Omega ja Beta ovat kyllä selkeästi syklisiä, siitä ei pääse mihinkään; Iota samoin; ja Myy; Piikin melko, muun muassa; Tau tavallaan; Kappa luottaa liukumiin; Rhossakin palataan sinne missä alussa käytiin.

Aika paljon kehää, mutta sentään siis jotain vaihteluakin. Edes hiukan? Kuitenkin tunnistan kehärakenteen "minun jutukseni". Pitäisi varmaan keskittyä ihan erikseen johonkin toiseen, tehdä muistakin tavoista helppoja itselle. Luultavasti kaikissa rakenneratkaisuissa suurin ongelmani on se, että kaikki on kammattu niin kovin siistiksi. Vähemmän geeliä ja enemmän leikin tuoksinassa leteistä irronneita hiuksia? Ehkä niin. Pitää ruveta miettimään, kuinka saan pörrötettyä Kreikkalaisia vähän.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Epämäärää

Rauhallinen ilta. Näitä tarvitsee joskus. Välillä. Usein. Aina. Tämä ilta on kylläkin kuorrutettu pienellä kitkerällä reunuksella - onko kurkku kipeä vai kuvittelenko vain? Pitää varmaan keittää rooibosta ja laittaa sekaan inkivääriä ja hunajaa. Vitamiineja olen ottanut jo yliannoksen. Jospa tämä olisi vain jotain pientä, ohimenevää, jonka saa nukuttua pois ensi yönä. Toivottavasti.

Joulukortteja pitäisi väsätä vielä muutama. Käsitöitäkin voisi tehdä. Ensi viikko näyttää pitkältä ja monimutkaiselta. Paljon tekemistä, paljon aktiviteetteja, ei juurikaan omaa rauhaa. Sängyn vieressä odottaa kasa kirjoja, Ala-Harjan Maata meren alla vetelee viimeisiään, sen voisin lukea ja sitten niitä joulukortteja.

Olisi ihanaa jos joulu olisi pitkä ja levollinen: kirjojen lukemista, ulkoilua, vapaata aikaa. Tänä vuonna joutuu tyytymään vähään, vain muutama päivä - siinä ei paljon lahjakirjoja lueta, kun täytyy huolehtia sukuloinnista ja muista puuhista myös. Lahjakirjoiksi olen toivonut tietenkin Rimmisen Nenäpäivää ja samoin listalla on Hirvosen Kauimpana kuolemasta. Toivottavasti ne löytyvät paketeista. - No, toisaalta, jos eivät löydy, niin joulun jälkeen on pian kuun vaihde ja palkkapäivä eli palkkapäiväkirjaksi sitten viimeistään :).

Harhailevaa ajatusta - on ollut monta päivää mielessä blogata kirjoittamisesta ja etenkin rakenteista etenkin Kreikkalaisissa, mutta se saa nyt taas jäädä. Joku toinen päivä sitten.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Operaatio

Tänään tapahtunutta:
Operaatio "ylös sängystä, unikeko!". Operaatio kahvila-aamiainen. Operaatio työt. Operaatio urheilu. Operaatio pieniä shoppauksia. Operaatio illallinen. Operaatio pyykki. Operaatio internet. Operaatio joulukortit.

Seuraavaksi tapahtuvaa:
Operaatio nukkumaanmeno.

...ja meillä kaikilla oli nii-iin muu-kaa-vaa, oi jospa ehtis joskus vähän kir-joot-taa!

tiistai 7. joulukuuta 2010

15 vaikuttajaa

Nappasin Kirjasieposta tämän: "Nimeä 15 minuutissa 15 kirjailijaa, jotka ovat vaikuttaneet sinuun ja vaikuttavat jotenkin yhä. Älä ajattele liikaa." No, tässä tulee, ja voin vakuuttaa, että en todellakaan ole ajatellut tätä asiaa liikaa, tuskin lainkaan. Täysin lonkalta lähtee ja täysin satunnaisessa järjestyksessä!

1. L.M. Montgomery "'Ei enää maitoteetä', kirjoitti Emilia Byrd Starr päiväkirjaansa, kun hän läpäistyään oppikoulunsa palasi Shrewsburystä kotiin Uuteen Kuuhun ja valmistautui tekemään nimensä kuolemattomaksi."
2. Merja Jalo, koska luin häntä lapsena etu- ja takaperin ja kirjoitin vastaavia seikkailuja ruutuvihkoihin.
3. Banana Yoshimoto, koska Kitchen ja N.P. osuivat oikeaan hermoon.
4. Haruki Murakami, koska hämmennyin hänen absurdiudestaan ja ihastuin siihen.
5. Carina Rydberg, koska kirjassaan Korkeinta kastia hän laittoi itsensä niin alttiiksi, että se teki silloin lähtemättömän vaikutuksen.
6. Diana Wynne Jones ja kirja Tuli ja myrkkykatko, jonka luin jotenkin vahingossa, mutta jonka häiritsevyys ei ole jättänyt minua koskaan rauhaan.
7. Edith Södergran
8. Pirjo Hassinen, koska minulla oli Hassis-kauteni.
9. Elyne Mitchell, joka on kirjoittanut kirjan Thowra, hopeaharja. Katso selitys nro 2.
10. Miina Supinen, joka riemastutti minut sijoiltani Liha tottelee kuria -romaanilla: apua, voiko tämän tehdä näinkin?!
11. Charles Dickens, koska minulla oli Dickens-kauteni.
12. Raija Siekkinen ja hänen novellinsa.
13. Herta Müller ja hänen Matala maa -novellikokoelmansa. Huh. No, leidi saikin Nobelin.
14. Aino Kallas
15. Aila Meriluoto ja aika sama selitys kuin nrossa 5. Kirjailija, joka avaa itsensä niin etten ole toista samanlaista lukenut.

Tällaiset tänään - huomenna olisi ehkä vähän toisen näköinen lista, mutta näillä mennään nyt.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Kiitos

Tulin juuri lähikuppilasta, jossa istuin puolitoista tuntia kirjoittaen taukoamatta. Häpeäkseni (?) täytyy tunnustaa, että oli niin ihanaa kirjoittaa, että välillä tuli kyyneleet silmiin. Ei voi mitään, mutta tämä on minun juttuni. Tämä on se, mitä tehdessä sieluni on tyytyväinen. Huh. Olen ihan kännissä kirjoittamisendorfiineista.

Lähikuppilassa suolsin tekstiä kolmetoista sivua. Siis käsin kirjoitettua, vihkoon, mikä ei ole koneella kirjoitetuissa aanelosissa kamalan paljon. Vihkoni on kyllä isompi kuin a5-kokoinen, mutta ei rivejä, eikä a4-kokoa, mikä takaa sen, että sivuille mahtuva sanamäärä on ihan erilainen eri päivinä ja hetkinä - käsiala vaihtelee mielialan ja kirjoittamisen sujuvuuden mukaan.

Mutta siis - aivan sama montako sivua, montako sanaa, montako. Parasta on se, että kirjoitin, että nautin siitä sopimattoman paljon. Heti alkuunsa kirjoitin Omegan lopun kuntoon, sen, jota hahmottelin toissailtana vähän. Nyt hahmotteluista tuli kokonaisuus, noin sen pitääkin mennä. Toivottavasti! Totta kai sitä pitää vielä lihottaakin ja huolenaiheita Omegaan liittyen on vielä monia - ja kaikkiin Kreikkalaisiin liittyen myös. Joka tapauksessa Omega on taas vähän pidemmällä.

Omegan kirjoittamisen jälkeen suolsin ihan vain päässä pyörteileviä sanoja ja tajunnanvirtaa sivukaupalla siinä mahdollisimman huomaamattoman kyynelehtimiseni ohella. Lopuksi tartuin Sata sivua -kirjaan ja tein siitä muutaman harjoituksen. Hyviä olivat, ja välillä raakakirjoitin sitä, mitä nuo harjoitukset minussa herättivät, mitä ajatuksia kirjoittamisesta, mitä asioita huomasin itsestäni ja kirjoittamisestani.

Kirjoittanut siis olen ja ajatellut kirjoittamista. Olen ajatellut myös lukemista. Sitä, miten minulle olisi varmasti hyödyllisintä lukea juuri nyt jotain sellaista, joka on kaukana omasta tyylistä, omista sanoista. Sellaista, joka ensi vilkaisulla ei todellakaan osu ja uppoa. Niin, ja runoja. Niistäkin niitä, jotka eivät heti tunnu omimmilta tai sellaisilta että ymmärtäisin. Tajunnanlaajennusta, sanatajunnan laajennusta minä kaipaan nyt. Ja ruokaa. Seuraavaksi syön, sitten kirjoitan Omegan lopun puhtaaksi koneelle, sitten menen hierojalle. Samalla yritän vähän hillitä tätä kasvoille väkisinkin leviävää hymyä, etteivät kärpäset lennä suuhun.

Päivän ensimmäiset tohkeet

1. Ensimmäinen nauru. Pieni, tyytyväinen hyrähdys siinä vaiheessa kun herätyskello soi, möngin ylös sängystä ja skannasin aivojani saadakseni kiinni päivän agendasta, jotta tietäisin paljonko minulla on aikaa torkutella. Ai niin, lomapäivä, kirjoituspäivä :).

2. Toinen nauru. Monta naurua. Aivan mahtava juttu Hesarissa Mikko Rimmisestä eilisen Finlandia-voiton tiimoilta. Kikattelin mm. seuraavassa kohdassa "Jotenkin noi mun romaanit tuppaavat aina lipsahtamaan ton välittämisviitekehyksen välittömään läheisyyteen" (Rimmisen oma kommentti siis).

3. Sanat. Tämä on oikeastaan jatkoa eiliselle tohkeistumiselle, mutta avautui paremmin vasta tänä aamuna kun kirjoitin aamusivuja. Olen kehittänyt pienen huolenaiheen Kreikkalaisten tyylistä (tästä lisää myöhemmin) ja yritin purkaa huoltani osiin, jolloin päädyin sanoihini. Sitten päädyin niiden vastakohtiin eli sanoihin, jotka eivät ole minun sanojani. Sanoihin, jotka eivät ole minulle luontevia. Jotka eivät halua tulla osaksi kirjoittamistani. Vieraisiin sanoihin. Kirjoitin niitä kaksi sivua kirjoitusvihkoon. Sanoja, jotka eivät kiinnosta minua, jotka eivät kosketa minua, jotka ovat yksinkertaisesti vieraita. Aika monet ovat pitkiä yhdyssanoja tai sanaliittoja kuten luonnonhaittakorvaukset, luonnonravintolammikko, ilmalämpöpumppu, suhteellinen vaalitapa. Kun olin kirjoittanut niitä muistiin tarpeekseni, tajusin, että ne ovat juuri sitä mitä tarvitsen. Siitä vaan lisäilemään noita vieraita sanoja johonkin Kreikkalaiseen. Yhtäkkiä vieraat sanat alkoivat tuntua aika herkullisilta. Aivoissa syntyi uusia yhteyksiä, avautui uusia ikkunoita. Tästäkin lisää myöhemmin, nyt jatkan kirjoittamista.

torstai 2. joulukuuta 2010

Mikko ja muut palkitut

Miten ihanan ihana uutinen, että Mikko Rimminen voitti Finlandian Nenäpäivällä! Olen saanut tänään jo monta iloista uutista ja tuo oli kyllä kaiken kruunu. Tosi hieno juttu. En muuten olisi varmaan niin liekeissä Mikko Rimmisen voitosta, mutta hän on kerran opettanut kirjoittamista eräässä opinahjossa, jossa opiskelin, ja oli kyllä yksi parhaista palautteenantajista ikinä, oikea luotto-ope. Jos teksti ei kelvannut hänelle tai yhdelle toiselle luotto-opelle, eivät muiden kiitokset tuntuneet missään. Ja mikään ei tee kirjoittajaparalle parempaa kuin se, että joku joskus sanoo, että "tää on ihan hyvä, mutta kun mä tiedän että sä pystyt paljon parempaan, niin eihän tää oo mistään kotoisin, mene ja kirjota tää uudestaan ja tule sitten takaisin". Itsehän olen lahjakas menemään siitä, mistä aita on matalin, joten kyllä sitä kaipaa, että joku toinen osoittaa, että ei siitä, vaan tuosta. Mutta nyt eksyn aiheesta. Onnea siis Mikolle! Ja onnea myös eilisen (?) uutisen päähenkilöille eli Kalevi Jäntin palkinnon voittajille: Elina Hirvonen, Marko Hautala ja Harry Salmenniemi. Palkintoja kerrakseen - ja hyviä kohteita vielä enemmän!

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Takkuja

Tänäänkin olisi ollut niin helppoa ja miellyttävää lipua ohi kirjoittamisesta, sujahtaa sohvalle kirjan kanssa, kutimen kanssa, telkkarin kanssa ja selittää taas huomenissa, että en ehtinyt jaksanut kyennyt ja tuntea huonoa omaatuntoa luissa asti. Onneksi jotain muuta tapahtui. Joku itsekurin rippunen raahautui esiin arjen turruttamista aivoistani.

Luin Kreikkalaisista saamani lausunnot (sain sieltä ensimmäisestä kustantamosta siis kahden eri ihmisen kommentit kässäristä) ja avasin Omegan. Viilailin sitä hiukan, muuttelin sanoja sinne tänne ja päätin sitten, että Omega on tältä erää valmis. Sitten seuraavan kimppuun. Minkä niistä?

Selasin lausuntoja eestaas miettien, minkä niissä mainitun tekstin ottaisin seuraavaksi, ja tajusin, että ei Omega ole valmis. Halusin taas vain mennä siitä, missä aita on matalin. Ensin teki mieli heittäytyä itsesäälin syövereihin (tänne blogiini tullaan muuten aika usein hakusanalla "itsesääli" - en kai minä niin usein sen kourissa ole?) ja ruoskia itseäni sillä, kuinka huono olen ja kuinka en ikinä tule pääsemään loppuun asti koska olen niin huono, mutta kas kummaa, jostain löytyi taas rippunen järkeä. Kynä, vihko ja raakatekstiä.

Kirjoitin kuusi sivua raakatekstiä soveltaen hiukan Hirvosen ja Silfverbergin Sata sivua -kirjoitusoppaan tehtävää nro 82 Kysymys, jossa käsketään esittämään kysymyksiä henkilöhahmolle. Sovelsin sen verran, että kirjoitin, vaikka harjoituksessa sanottiin, että älä kirjoita, vaan mieti. Kirjoitin siis sinne tänne, hortoillen, mutta kirjoitin kuitenkin. Nyt jätän kirjoittamisen täksi illaksi ja annan ajatusten muhia. Luulen, että saatoin löytää ihan hyvän kulman tekstiin, mutta vielä pitäisi varmaan löytää tyylillinen särö. Hmm. Perjantaina on vapaapäivä ja aion keskittyä silloin Omegaan.

Sata sivua on muuten hyvä kirja. Hyviä harjoituksia. Olen kääntänyt sivujen kulmia niistä kohdin, joihin aion palata ensi tilassa. Tämä pieni sovellus harjoituksesta nro 82 oli ensimmäinen, jonka tein Sadasta sivusta, mutta luulen, että siellä on vielä paljon sopivia aseita minulle. Aseita? Tarkoitin tietysti työvälineitä... Joskus vain kirjoittaminen tuntuu taistelulta, niin kuin tänäänkin. En halunnut aloittaa, se sujui takerrellen, mutta nyt olen (tietenkin) tyytyväinen, että kirjoitin. Itse asiassa kirjoittaminen saa haluamaan lisää kirjoittamista. Ei kuitenkaan tänään. Tänään on pakko mennä ajoissa nukkumaan. Sängyssä aion lukea uusinta palkkapäiväkirjaani, Maggie Stiefvaterin Väristys-nuortenromaania. Tarvitsin jotain tuollaista tähän väliin, jotain kevyttä ja upottavaa, vaikka olinkin alun perin ajatellut, että ostaisin enimmäkseen kotimaista kaunokirjallisuutta palkkapäiväkirjoina.

Tämä bloggaus on yhtä sekava ja takelteleva kuin oli raakatekstin kirjoittaminenkin. Onneksi kirjoitin, kuitenkin. Nyt minulla on jokin hahmotelma, minkä kanssa lähden liikkeelle perjantaina kun pidän kirjoittamisvapaapäivän.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Valokuvia

Joskus vielä otatan itsestäni valokuvan kun kirjoitan. Mieluiten jossain kahvilassa, teekuppi edessä, vesilasi (ne tavalliset, niin kuin tänäänkin) ja kirjoitusvihko, kynä kädessä. En halua kuvasta lavastettua, sillä haluan siinä näkyvän yhden niistä hetkistä, kun teksti kulkee. Kun kirjoitan, kun raakateksti irtoaa helposti, en ajattele mitään, mutta olo on kaunis. Enkä nyt puhu ulkonäöstä, vaan siitä, että minusta tuntuu, että hyvä olo purkautuu ihonkin läpi, joka puolelle, ei vain kynää pitkin paperille. Kuvan nimeksi tulee Still Life, Asetelma.

Kyllä, kahvilassa kirjoittamassa tänään. Samoin nyt äsken kotona. Kirjoitusvihko loppui, avasin pöydälle uuden, koskemattoman houkuttelemaan sanoja.

Olen siivonnut - koti on putipuhdas. Keittiö on vielä puhtaampi - miten ihana se onkaan, kun valo kiiltää hellan pinnasta, missään ei ole murun murua, tiskialtaiden teräksinen hohto rinnastuu hellan levyjen mustaan, työtason puhtaanvalkoiseen. Keittiö täytyisi pitää siistinä, se tekee kaikesta paljon selkeämpää. Korkkasin uuden tiskirätinkin. "Kaikki voi johtaa johonki", siinä lukee. Niinpä.

Hakasalmen huvilassa on valokuvanäyttely nimeltä Asfalttia ja auringonkukkia. Ilmainen sisäänpääsy. Suosittelen kaikille. Kun kävelin näyttelystä kotiin, näin kaiken valokuvan paikkoina, Helsingin talot, kadut ja ihan tavalliset kohdat sellaisina kuin olisin katsonut niitä valokuvina, katsonut ihan tosissani. Kaupunki näytti ihan erilaiselta kuin tavallisesti.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Suuri kirjoittamispohdinta

Anonyymi kommentoi edellistä kirjoitustani niin hyvillä kysymyksillä, että ajattelin kirjoittaa vastauksista kokonaan uuden merkinnän, sillä vastauskommentista olisi tullut hervottoman pitkä.

Anonyymin kommentti kuului siis näin: "Teet niin paljon, yrität niin kovasti. Minulle on tullut mieleen se toivottavasti imaginäärinen tilanne, ettei tekstisi kelpaa kustantamoille. Mitä sitten tekisit? Miten voisit? Olisivatko tekstisi sinulle tärkeitä ilman lukijoita? Hankkisitko heitä vaikka omakustantamisen kautta?"

Ettei tekstini kelpaisi kustantamoille. Hmm. Jos puhutaan nyt ensin pelkästään novellikokoelmakässäristäni eli Kreikkalaisista, niin olisihan se pettymys, jos tälläkään kässärillä en ylittäisi julkaisukynnystä. Mutta jos ei tällä, niin ehkä sitten seuraavalla? Hylkäyksistä minulla on kokemusta kolmen romaanikässärin verran ja tällä hetkellä tuntuu, että hyvä niin, sillä ne olivat kaikki aika huonoja :D. Ainoa, jonka voisin kuvitella hävettävän hiukkasen vähemmän, on keskimmäinen, mutta tarina oli liian ohut, liian laiha kasvaakseen kunnon romaaniksi ja sitten aika ajoi sen ohi.

Jokaisesta kässäristäni olen saanut sekä suoria hylsykirjeitä että lempeitä hylsyjä lausuntojen kera. Kaksi viimeistä kirjoitin lausuntojen jälkeen uudestaan ja lähetin taas uudestaan - sen keskimmäisen ehkä kolmannenkin kerran, en muista enää. Jossain vaiheessa on täytynyt antaa periksi jokaisen romaanikässärin kohdalla ja todeta, että ei tällä, mutta ehkä seuraavalla. Sitten olen jatkanut kirjoittamista.

Kreikkalaiset ovat muuttaneet kirjoittamistottumuksiani tosi paljon - romaanikässärit olivat vielä sitä aikaa, kun en kirjoittanut raakatekstiä enkä ollut kehittänyt raakatekstin kirjoittamisesta itselleni jonkinasteista riippuvuutta. Jos Kreikkalaisten kanssa ei tärppää, niin sitten ei. Jatkan kuitenkin kirjoittamista, tietenkin, ei sitä osaa tässä kohtaa enää lopettaakaan - toivottavasti! Totta kai se osuisi kovasti, jos Kreikkalaisistakaan ei tulisi mitään, mutta minkäs teet jos niin käy. Ajatuskin kyllä puistattaa, mutta ei auta kuin yrittää.

Tekstini ovat minulle tärkeitä ilman lukijoitakin. Se prosessi, miten teksti syntyy, antaa niin paljon, että kirjoitan jo yksin sen takia, että nautin siitä. Lisäksi raakatekstin suoltaminen pitää minut tyytyväisenä ja tasaisena - kirjoittaminen on minulle tapa ajatella ja ilman sitä en voi yhtä hyvin kuin sen kanssa. Kuitenkaan omakustanne ei ole minulle vastaus. Nyt tuntuu, ettei koskaan, mutta ehkä sitten eläkeiässä, kun on kirjoittanut ikänsä ja mitään ei ole koskaan julkaistu, se alkaa tuntua hyvältä vaihtoehdolta. Vaikka en kirjoittaessani ajattele julkaisemista, on se kuitenkin se, mihin pyrin. Ja miksei sitten omakustanne? Kai haen sillä julkaisukynnyksen ylittämisellä "julkista" hyväksyntää: sitä, että olen tarpeeksi hyvä. Sitä, että kelpaan. Siis tekstini kelpaavat, sitä tarkoitin, tietenkin ;). Se, että joku ulkopuolinen ihminen arvottaisi tekstini kyllin hyviksi julkaisua varten, on minulle arvo sinänsä. Mikä ei siis tosiaan kuitenkaan sulje pois sitä, ettenkö kirjoittaisi, vaikka tekstejäni ei julkaistaisi koskaan. Ainahan se julkaisuoptio on tavallaan olemassa, jossain edessäpäin ja sitä kohti voi kurotella koko ajan, vaikka tosiaan loppuikänsä.

Jos en saa mitään julkaistua, ikinä, tulee se olemaan katkera paikka. Tai en tiedä, ehkä sitten olen niin vanha ja viisas, että osaan suhtautua, mutta tällä hetkellä tuntuu, että se olisi ihan kamalaa. Ajatuskin siitä on. Laskenkin itseni optimistien joukkoon ihan vain siitä syystä, että kuka muu kuin optimisti kirjoittaa kasakaupalla kässäreitä ilman mitään takeita kustannussopimuskesta, vaikka saa hylsyjä kaikesta mitä tekee ja tietää yrittävänsä julkaisukynnyksen ylittämistä koko elämänsä. Jos se ei ole optimismia, niin ei sitten mikään. Tai no, voihan sitä kutsua myös pään hakkaamiseksi seinää vasten. Joskus kieltämättä on tuntunut, että enkö ikinä opi, että päätä ei kannata lyödä seinää vasten, mutta ei, en edes halua oppia sitä läksyä, haluan kirjoittaa. Ja julkaista.

Minusta tätä julkaisemisenhalua on vaikea selittää - se vain on jotain, joka on minussa, eikä minulla ole siihen mitään sen kummempaa perustelua, että miksi, ja miksi ei omakustannetta.

Kreikkalaisten kanssa on ollut varmempi olo kuin minkään aikaisemmin kirjoittamani kässärin kanssa. Se ei siis tarkoita sitä, etteivätkö epäusko, pelko ja epäilyt olisi voimissaan Kreikkalaisten ja omien taitojeni suhteen, mutta jollain tavalla Kreikkalaiset tuntuvat erilaisilta kuin nuo aiemmat romaanikässärit. Olen Kreikkalaisten kirjoittamisen aikana saanut myös palautetta teksteistäni paljon enemmän kuin edeltävien viidentoista vuoden aikana yhteensä. Palautetta ammattilaisilta ja sellaisilta kirjoittamiseen tai kirjallisuuteen liittyviltä ihmisiltä, joita arvostan kovasti. Itseluottamus on kasvanut näiden palautteiden myötä tosi paljon, mutta sekään ei yksin selitä sitä optimismin yleistason nousua, jota tunnen Kreikkalaisten kohdalla verrattuna aiempiin romaanikässäreihin. Nähtäväksi jää, onko sillä optmismilla katetta.

Anonyymi kommentoi myös sitä, että "teet niin paljon, yrität niin kovasti". Huh - tuo on ikuisuuskysymys, josta voisin kirjoittaa saman verran kuin tuossa yllä jo on. Minulla on ikävä tapa harrastaa itseruoskintaa, jossa mikään ei riitä, joten automaattisesti ajattelin Anonyymin kommentin kohdalla, että "enhän minä edes tee paljon, en tee tarpeeksi". Olen yrittänyt opetella vähän enemmän armollisuutta ja hyväksymistä itseäni ja omia ponnistuksiani kohtaan. Tämä syksy on ollut kirjoittamisen kannalta tosi huono, mutta toivon, että pääsen vauhtiin vielä tässä ennen joulua, jotta voisin sanoa itsekin itselleni, että "teet niin paljon, yrität niin kovasti", ja uskoa siihen. Yritän saada itseni myös tajuamaan sen, ettei tarvitse vääntää otsa hiessä, että lepotaukoja ja kirjoittamattomuuttakin tarvitaan ja että muistaisin aina sen, että kirjoitan, koska nautin siitä ja se on hauskaa - silloinkin, kun se ei ole ;).

Voima olkoon kanssasi

Rhon päälle otin päiväunet. Olen joskus kai sanonutkin, että kirjoittaessa sanat ja tarinat tulevat samasta paikasta kuin unet; että niillä on yhteinen koti, josta ne tulevat pintaan kukin tavallaan. Päiväunilla näinkin loistavia unia. En tietenkään muista niitä enää, mutta kun herätyskello soi ja siirsin sitä puoli tuntia eteenpäin nukkuakseni lisää, muistin uneni, olin vielä siellä ja unet olivat hyviä ja niiden tunnelma kannattelee yhä. "Hyviä" kuulostaa unistani kyllä lattealta, tekisi mieli sanoa että unet olivat voimaannuttavia, mutta karsastan hiukan sanaa "voimaannuttava". Se on - no, joskus erinomaisen paikallaan ja joskus ei. Se on nyt kuitenkin lähinnä totuutta päiväunieni kohdalla. Tekee melkein mieli mennä takaisin unille, että saa vielä lisää hyvää ja tasapainoista mieltä unesta mukaansa valvemaailmaan :). Nyt ei kuitenkaan ole enää nukkumisen aika - ruoka on uunissa ja päivä painuu kohta sinisestä pimeäksi.

Tänään on juuri hyvä ilta käsitöihin, pieneen vierailuun siskolla ja vain yleiseen oleiluun. Huomenna aion harrastaa liikuntaa, siivota kodin ja pestä pyykkiä. Niin ja tietenkin kirjoittaa. Ja ensi viikon perjantai on lomapäivä, mikä tarkoittaa sitä, että itsenäisyyspäivän kanssa minulla on neljän päivän vapaa. Arvaatte varmaan, mitä aion tehdä? Mitä luksusta, saada niin monta päivää - tuossa ajassa ajatukset alkavat ehkä kirjoittaa silloinkin kun en kirjoita. Tuossa ajassa ehtii kirjoittaa, liikkua ja hoitaa kotia hiukan, kokkailla, nähdä ystäviäkin ilman että jokin toimi olisi toiselta pois.

Ulkona on violetinsinistä. Pakkasta on -10 astetta.

Turvaverkko

Olen noin niinkuin periaatteessa krapulassa kirjoittamista vastaan. Krapula ei ole luova tila eikä sitä tarvitse sellaiseksi pakottaa. Joskus kuitenkin käy niin, että pieni dagen efter on tullut kylään ja silti täytyy. Niin kuin äsken. Kävin kävelylenkillä (ihana kymmenen asteen pakkanen!) ja sen jälkeen vain tajusin, että parasta, mitä voin tehdä, on avata vielä kerran Rhon tiedosto. En niinkään kirjoittanut kuin luin ja muuttelin pilkun paikkoja. Se kuitenkin tuntui hyvältä - vaikka minulla ei muuta olisi, minulla on sanoja, joita voin lukea, Kreikkalaisia, joita kirjoittaa. Turvallinen huomio. Aurinko on pilvien takana, hehkuu niiden läpi, kylmä aurinko.

torstai 25. marraskuuta 2010

Arjen luksusta

Kylpyveden lämmön säätäminen sopivaksi on hassu homma. Ensin valutan ammeen puolilleen kunnolla lämmintä vettä. Sitten menen sinne sekaan ja ensimmäiset puoli minuuttia vesi tuntuu autuaan lämpöiseltä ja sen jälkeen vähän liian haalealta. Lisää kuumaa! Lopulta sitä päätyy valuttamaan koko ajan lisää kuumaa vettä, jotta olo on koko ajan autuaan lämpöinen, iho kun tottuu lämpimään ja lämpimämäpään koko ajan. Loppujen lopuksi vesi on niin kuumaa, että naamasta valuu hiki ja pitää nostaa toinen jalka ulos ammeesta. Kun jalka on viillytellyt hetken aikaa, se tulee takaisin veteen, joka tuntuu viilenneessä jalassa - ah niin autuaan lämpimältä. Ja hiki valuu päänahkaa pitkin.

En tissuttele ikinä yksin kotona, mutta kylpyyn mennessäni saatan ottaa lasiin pesukoneen päälle pienen tilkkusen portviiniä. Mikään ei lämmitä yhtä tehokkaasti kuin kuuma ja yhä kuumemmaksi käyvä kylpy ja tilkka porttia.

Nyt kylvyn jälkeen naamasta pukkaa jälkihikeä, pitkiin villasukkiin verhotut jalat ovat ihanan kuumat ja silmäluomet lurpattavat. Taidan mennä nukkumaan niin kauan kuin olen tarpeeksi tajuissani pestäkseni hampaat ja niin kauan kuin iho hehkuu lämpöä.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Lunta tulvillaan

Ihana, autuas, taivaallinen lumisade ja pakkanen. Talvi! Ihan niin kuin kuuluukin olla tähän aikaan vuodesta! Kunpa tuo ei lakkaisi ennen kevättä! Aamulla olin niin hyväntuulinen pelkän talven takia, että hymyilin koko työmatkan kuin heikkomielinen. Aamupäivällä käväisin töitten lomassa lähikaupassa ja kun kipitin korttelin matkan takaisin toimistolle tuiskussa ja tuulessa, oli ihan pakko vilkaista taakse - jes, kadulla ei ollut ketään - ja sitten hyppelin muutaman askeleen verran eteenpäin niin kuin pikkutyttö. Sitten paluu ruotuun, kipitin muina naisina loppumatkan, kuin järkevä ja aikuinen ihminen ainakin, mutta sisimmässäni hyppelin koko matkan töihin asti lumisateen halki. Hyps, hyps, hyps, hyps...

Töiden jälkeen Hillokuningattaren kanssa glögille - sekin oli mukavaa. Istua lämpimässä, juoda glögiä ja katsella, miten ikkunan taa parkkeeratut autot olivat peittyneet lumeen ja muistuttivat muodoltaan kuplavolkkareita, miten siistiä ja siloista oli lumi ja miten se pyyhälsi katuvalojen valokeilassa.

Ajatella, pelkkä vuodenajan muutos voi saada minun päiväni iloiseksi, askeleet keveiksi, toivoa täyteen. Olen ihan tosi helppo.

Eilen illalla viilasin kuin viilasinkin vielä hiukan Rhota, lisäsin hiukkasen säröä (toivon niin) ja nyt olen valmis Omegan ja jonkun toisen tekstin kimppuun (luulen niin). Seuraavaksi iltapuhteeksi luen Omegan ja viilaan sitä, sekä valikoin toisenkin novellin mietittäväksi sen rinnalle. Sen toisen vain luen, se saa hautua, jollei nyt sitten tule heti lukemisen yhteydessä kuningasideaa. Harvemmin tulee. Alitajunta saa hoitaa, ja aika.

Istun hiljaa tuolillani, mutta sisäisesti minä hyppelen vieläkin.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Lue minulle ääneen

Pidin kiinni aikomuksestani - hetken se hämmensi itseänikin. Avasin tiedoston ja viilasin Rhota. Se on tältä erää valmis ja seuraavaksi palaan Omegan ääreen.

Pitkästä aikaa käytin vanhaa kunnon ääneenlukemismetodia hyväkseni. Poimin ensin kirjoitusvihosta yhden lisäyksen Rhohon ja sen jälkeen luin sen ääneen. Kuvittelin lukevani sitä jollekulle, rauhallisella ja varmalla äänellä. Ääneenlukeminen paljastaa toistot, paljastaa kuopat, huonot lauseet. Korjasin sitä mukaa kuin luin, tarkistin korjauksen jatkamalla lukemista aina kappaleen alusta, jotta kuulisin, miten muutos osui muiden sanojen väliin.

Nyt on rauhallinen olo.

Spagettia

Viime aikoina on ollut hankaluuksia saada töitä ja omaa elämää tasapainoon. Ei sillä, että istuisin jatkuvasti pitkää päivää, eikä se, että ääristressaantuneena kertaisin päivän tapahtumia ja ennakoisin seuraavaa päivää illat pitkät. Jotenkin vain. Ajatuksilla ei ole ankkuripaikkaa. Tuntuu, että ainoat tapahtumat tapahtuvat työpaikalla, että ei ole virikkeitä. Ja juuri nyt tajusin, että niitä minun pitää hankkia, virikkeitä nimenomaan.

Milloin kävin viimeksi museossa? Elokuvissa? Pitkällä kävelylenkillä? Meren rannassa? Pitkällä matkalla kirjan viemänä? Ei noista kaikista kovin pitkälti ole, mutta ehkä kuitenkin liian pitkälti. Huomenna aloitan: menen katsomaan uuden Harry Potterin. Keskiviikkona näen ystäviä, sekin on hyvä. Ja tänään menen kävelylle. Puen lämmintä päälle ja tuonne ulos, lumeen ja pakkaseen. Sitä ennen vähän neulahuovutusta tai virkkausta tai molempia. Tiskiäkin olisi, voisin laittaa likoon siksi aikaa kun käsitöitsen, niin saisin senkin verran aikaan. Illalla kirjoitan, houkutan sanoja.

Sitä minä tarvitsisin eniten, että pää alkaisi kirjoittaa, että olisin lähellä tekstejä ja sanoja, ettei tarvitsisi miettiä, vaan ideat tulisivat itsellään, luontevana osana arkea.

Kokkasin illalliseksi pitkästä aikaa spagettia ja tomaatti-jauhelihakastiketta. Sellaisia minun iltanikin ovat, spagettia, ajatukset kiemurassa kerässä toistensa lomitse. Kaipaisin pitkiä pellavia, en juuri nyt syheröisiä solmuja. Syön ne pois, ainakin seuraavat kolme päivää.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Talvi-ilta

Ehkä maailman ihmeellisin sunnuntaiolo. Lumesta ja pakkasesta tulee jouluolo tai keskitalviolo. Päivä on ollut täynnä ohjelmaa ja siitä tulee epäsunnuntaiolo. Olen yksin ensimmäistä kertaa koko viikonlopun aikana - siitä tulee ihmeellinen olo. Hyvä ja huono yhtä aikaa. Autuas ja kamalan yksinäinen. Kynttilöiden valo on lämmin ja kaunis, pöydällä maljakossa ystävältä saatu valkoinen ruusu ja sinisiä kylkiäisiä. Leikkokukat yhdistettyinä kynttilöihin tuovat juhlan tunnun.

Tänään olen kirjoittanut kahdeksan sivua raakatekstiä, yrittänyt ottaa haltuun, yrittänyt selvittää omia ajatuksiani kirjoittamalla. En tiedä ovatko selvinneet, mutta kirjoittaminen teki silti hyvää.

Juuri nyt on ihana olla kotona kynttilöiden valossa ja silti vähän itkettää. Sellaista se on. Huomenna pääsen jumppaan ja illalla kirjoitan Rhota. Tänä iltana saan tehdä mitä vaan, käsitöitä varmaankin. Tänä iltana pidän huolta itsestäni, hellin, silitän selkää, pidän sylissä, hymyilen ja sanon, että kaikki on hienosti.

torstai 18. marraskuuta 2010

Dementia

Muistin juuri, että 14 päivää sitten kirjoitin Rhohon uuden lopun. En ole vilkaissutkaan Rhota sen jälkeen.

Tajusin juuri, ettei minulla ole hajuakaan siitä, minkälainen tuo Rhon uusi loppu on.

Jos tällaisesta ei saa etäisyyttä tekstiin, niin ei sitten mistään. Nyt tekee ihan hirveästi mieli lukea Rho ja katsoa, mitä ihmettä sinne oikein kirjoitin, viilata ja höylätä, kirjoittaa, mutta - - huomenna on tärkeä päivä, voi tapahtua jotain, joka muuttaa suuntaa, joten minun on oltava levännyt. Ei harittavaa mieltä tai harittavia silmäpusseja.

Entä jos vain ihan pikkuisen lukaisen - en korjaa, en tee mitään, luen vain? Sitten Rho saa muhia taas ja kun pääsen ensi maanantaina siihen kiinni, tiedän, mitä teen? Jooko?

Joo.

Toivomuslistalla pakka(ami)nen

Olen liikkunut tänään kaupungilla, kastellut kenkäni monta kertaa. Yllättävän monta kertaa viereeni tuli myös ihminen, joka hyräili. Aloin jo miettiä, että mitä maailmankaikkeus yrittää sanoa minulle kaikkien niiden hyräilevien ihmisten kautta. Rupea harrastamaan laulamista? Edes maailmankaikkeus ei ole niin kuuro. I'm singing in the rain? Mutta kun minä tykkään talvesta, eikä edes tuo epämääräinen veden ja lässähtävän loskan sekoitus ollut mitenkään erityisen ikävää. Hyräile enemmän? Viime päivät olen hyräillyt jatkuvasti En etsi valtaa, loistoa sekä jotain toista, toistaiseksi tunnistamatonta laulua.

Hmm. Ehkä minä vain tapasin tänään monta hyräilevää ihmistä.

Ilta meni kaupungilla marhatessa (siskolle synttärilahja, itselle herätehame, sukkahousuja kahteen eri tapahtumaan, saippuaa, mitä vielä?), joten kirjoittaminen on jäänyt. Nyt yritän pakata, huomenna starttaan laatuaikaviikonloppuun siskon ja äidin kanssa. Pakkaaminen sujuu vähän katkonaisesti, mutta ei se mitään. Kun olen pakannut, menen sänkyyn ja kirjoitan unisivuja, iltasivuja. Kirjoitusvihon pakkaan siis vasta aamulla.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Rakkautta ja Substralia

Ensinnäkin: Essi Kummun Karhun kuolema on noteerattu Kiiltomadossa, josta löytyy Jani Saxellin ihana arvostelu kirjasta. Ihana siksi, että kaiken kiireen keskellä uiskentelin tuon arvostelun ansiosta taas Karhun kuoleman maailmaan ja muistin, kuinka kaunis se on. Luen nykyään harvoin kirjoja uudestaan (se aika, se aika, sitä ei ole), mutta täytyy myöntää, että jos olisi hippusenkin enemmän aikaa juuri nyt, lukisin Karhun kuoleman uusiksi. Ehkä voin selata sitä hiukan joku päivä, vaikken kokonaan ehtisikään lukea? Täytyypä pitää mielessä.

Toisekseen: Olin tänään Villa Kivessä kuuntelemassa kun Jyrki Vainonen ja Tiina Raevaara puhuivat otsikolla Mielikuvituksen maailmat. Jouko Sirola haastatteli. Tarvitseeko mainitakaan, että oli kovin virkistävää taas. Eilisen Prosakin missasin (velvollisuudet, velvollisuudet!), mutta onneksi pääsin tänään Villa Kiveen. Oli ihanaa. Kuten edellisen Prosakin jälkeen, myös tänään tuli tuolla Villa Kivessä tunne, että muistan taas, mikä tässä elämässä on tärkeää. Ja totesin, että kaikenlaisia kirjallisuusiltamia löytyy niin paljon tästä kaupungista (Prosak, Villa Kiven tilaisuudet, KirjaKorjaamo jne), että vastedes käyn vähintään yhdessä per kuukausi. Virkistämässä mieltä, kuulemassa puhetta kirjoittamisesta. Sitä minä tarvitsen. Vettä huonekasville, ja aurinkoa. Niin ja kyllä, molemmat tämäniltaiset puhujat olivat symppiksiä (pitää hankkia se Raevaaran novellikokoelma) ja Vainonen taas ihana (anteeksi sanavalinta) kuten aina.

Kolmannekseen: Velvollisuuskirjoitus on hoidettu. Se maksoi eilisen Prosakin, mutta toisaalta, nyt on askel kevyt ja hartioilta on taakka poissa. Kun kävelin Villa Kiveen, tuntui niin vapaalta, että teki mieli hypellä.

Neljännekseen: Eilen iltasivuja, tänään aion myös kirjoittaa. Aina on aikaa edes yhteen sivuun.

Viidennekseen: Eilen luin sängyssä loppuun Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin kirjoitusharjoitusoppaan Sata sivua. Lukiessani taittelin kulmia niihin sivuihin, joihin haluan erityisesti palata. Jotkut harjoituksista sytyttivät heti ja toisista taas tajusin, että ne olisivat erityisen hyödyllisiä minulle. Jahka tästä ehtii (...), tartun tuumasta toimeen ja kirjoitan noita harjoituksia sekä kirjoitan pitemmän postauksen kirjasta.

Kuudennekseen: Tässä taisi olla kaikki tällä kertaa.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Arkitiistai

Olen kirjoittanut tänään velvollisuustekstiä melkein puoleen väliin - melkein viisi sivua ja reilu toiset viisi siis jäljellä. Nyt en enää jatka tälle illalle, kello tulee kymmenen ja pieni lepohetki ennen nukkumaanmenoa on paikallaan.

Eilen kirjoitin nukkumaan mennessä kolme unisivua ja vaikka tuo velvollisuuskirjoitus painaa hartioissa, aion kirjoittaa sivun tai kaksi myös tänä iltana. Kirjoittaminen rauhoittaa, vaikka kyse ei olisi muusta kuin sekavasta, poukkoilevasta ja näennäisen hyödyttömästä raakatekstistä. Kun pysyttelen sanojen lähellä, olen pitkäpinnaisempi enkä kehitä huonoa omaatuntoa, ahdistusta ja turhautumista asiasta, joka on minulle ajattelemista kynän kautta. Tai kynällä. En tiedä, joskus kun tekstiä (kerran elämässä) virtaa oikein kunnolla, ei se ainakaan tietoisen ajatuksen kautta tule, vaan tuntuu ennemminkin, että ajattelen kynällä. Tai selkäytimellä. Tai sielulla, en minä tiedä, mutta silloin harvoin kun purskahtaa, se tulee jostain syvemmältä. Samasta paikasta kuin unet.

Velvollisuustekstin lisäksi olen käynyt tänään jumpassa. Tekee hyvää liikuttaa lihaksia ja niveliä. Jumpan alkaessa melkein hymyilytti, niin mukavalta tuntui se, että kädet piirtelivät isoja ympyröitä, isompia kuin koko päivänä siihen mennessä.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Aamusivu, iltasivu, kylmäsivu

Vietin viikonlopun kotopuolessa, isänpäivä kun on. Yllätyksekseni kirjoitinkin vähän. Perjantaina iltasivun tai pari, lauantaina aamusivun, muutaman iltasivun... Se teki hyvää. Kävin myös uimassa. Järvessä. Sekin teki hyvää. Vesi oli, kuten arvata saattaa, aivan järjettömän kylmää. Vesi oli myös matalalla, mikä tarkoitti sitä, että ensin hiukan kahlausta ja sen jälkeen piti jo juosta, jotta ehti syvemmälle ennen kuin jalat jäätyivät kokonaan. Kahlausta, juoksua, vettä puolireiteen ja sinne istumaan. Monta kertaa. Saunaan, uimaan, saunaan, uimaan, saunaan. Kun naamaa valeli järvessä vedellä, tuntui kuin otsaluun läpi olisi uponnut jäinen säilä. Huh. Veri kiersi, sydän hakkasi, adrenaliini nostatti. Saunapolulla tuntui kuin ihon paikalla olisi ollut jäistä, sulaa metallia.

Sanoja ja kylmää vettä siis. Paluumatkalla junassa oli alunperin tarkoitus virkata, mutta kaikki kaupat olivat tänään kiinni, enkä saanut lankoja virkkuuseen. Toinen ajatus oli kirjoittaa, mutta uni voitti. Sain luettua muutaman sivun Zadie Smithiä, mutta muuten torkuin niskani kipeiksi. Nyt ei nukuta, mutta olen varma, että uni tulee, kun menen sänkyyn.

Ensi viikolla on pakkopakkopakko hoitaa velvollisuuskirjoitus, mutta sen jälkeen alkaa vapaus. Vapaus kirjoittaa ihan mitä hyvänsä ja pelkästään itselleen. Tiistaina olisi Prosak ja siellä Elina Hirvonen, keskiviikkona Villa Kivesssä Jyrki Vainonen ja Tiina Raevaara - toiseen tilaisuuteen on ainakin mentävä.

Huomenna pukeudun hameeseen, käyn hierojalla ja ostoksilla. Huomenna olen levännyt ja askeleet keveät, toivon niin.

torstai 11. marraskuuta 2010

Elämänhallintaa

Työpäivän jälkeen kirjoitin kolme sivua raakatekstiä - ihan vaan jotain, kunhan huidoin. Sitten jumppaan, josta syksyn sairastelujen aikana jäykistynyt kroppani kiittää ja kipunoi, sitten ruokaa suuhun ja Hesarin luenta. Lopuksi taas kolme sivua raakatekstiä, kolme sivua jostain toisesta ihmisestä, jostakusta joka en ole minä, vaan joka on keski-ikäinen nainen ja jolla on teini-ikäinen poika nimeltä August. Tällaisina hetkinä kirjoittamisessa tuntuu parhaalta se, että voi mennä mihin tahansa suuntaan. Tänään se suunta oli täynnä ikkunoiden ulkopuolella olevaa pimeyttä, lämmintä keltasävyistä valoa, tummanruskeita huonekaluja, punaisia tyynyjä, kirjavuutta, lujaa arkea ja iltaa.

Ei siis Kreikkalaisia tänään, mutta kirjoittamista. Ihan oikeaa kirjoittamista. Voi miten kirjoittamisesta ja jumpassa käymisestä voikin tulla olo, kuin hallitsisi omaa elämäänsä. Kuin tekisi sille jotain. Kuin olisi itse se henkilö, joka kääntää ruoria, rattia, puhaltaa purjeet täyteen, avaa eteen uusia risteyksiä.

Eilen illalla luin sängyssä taas Sataa sivua. En ole kirjoittanut sen tehtäviä vielä, kahlannut niitä vain läpi, lukenut kirjailijoiden mietteitä kirjoittamisesta ja etenkin sen välttelemisestä. Tänä iltana jatkan. Sata sivua vaikuttaa juuri sellaiselta perusopukselta kuin ajattelinkin. Sellaiselta, johon voi aina palata ja josta saa apuja tukkoiseen oloon. Mistä tuli mieleeni, että en ole itse tehnyt muutamia vakkariharjoituksiani pitkään aikaan. Niin kuin esimerkiksi sitä, jossa listataan kymmenen asiaa ja kymmenen mahdollisimman omituista tai kuvailevaa verbiä ja yhdistetään ne pareiksi, jotka todennäköisesti eivät sovi lainkaan yhteen. Jotkut sopivat. Vaikka eivät sopisikaan, on hauskaa kirjoittaa kymmenen lausetta, joissa on tökeröitä kielikuvia - ei tarvitse olla vastuussa siitä, kun kaikki johtuu vain tehtävästä :).

Kaupungin silmät katsovat ikkunan läpi minua. Taidanpa alkaa rauhoittaa tätä iltaa kohti lukemista. Ehkä pala tummaa suklaata vielä - tänään kirjoituspöytäsuklaana on Karl Fazer Exclusive Thin Dark 70%. Ei se sijoittunut aivan kärkeen Hesarin vertailussa, mutta hyvää se on silti.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Skarabee

Töitä, vierailu, sentimentaalista hömppää telkkarista, tietokoneen ääreen, Silfverbergin ja Hirvosen Sata sivua käteen, esipuheen lukeminen. Sitten kynä, huono asento ja raakatekstiä. Taas kerran muistutus itselle: ei siihen tarvita edes aikaa, kolmeen sivuun, ja niiden aikana pääsee pitkälle.

Monesti jos ajattelen kirjoittamista, se tuntuu esimerkiksi sekä kellumiselta että sukeltamiselta tai sekä matkanteolta että ankkuroitumiselta. Omituista, että kirjoittamista ajattelee usein vastakkaisilla termeillä jotka ikäänkuin nollaavat itsensä, nollaavat suuntansa, vaikka kirjoittaminen on aukeamista jokaiseen suuntaan.

Pöydällä kyyröttävä tietokoneen hiiri näyttää muoviselta skarabeelta. Sen liikuttaminen piirtää alustaan karttaa, jota seuraamalla löydän tien.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Toistan itseäni

Eilen oopperassa Madama Butterfy. Tänään jumpassa ensimmäistä kertaa en-edes-muista-kuinka-pitkään-aikaan. Viimeisimmästä antibioottikuurista on nyt puolitoista viikkoa ja uskaltauduin siihen jumppaan, jossa käy vain raskaana olevia naisia ja eläkeläisiä. Ja minä. Hyvä, että aloitin tuollaisesta vähän rauhallisemmasta, kyllä nimittäin huomasi, että pohjakunto on laskenut jonnekin miinuspuolelle. No, kaipa se siitä tokenee. Jumpan jälkeen tapaamaan entisiä työkavereita ja sitten kaatosateen läpi kotiin. Se siitä luvatusta lumimyräkästä. Vähän on petetty olo, mutta minkäs teet.

Nyt väsyttää. Huominenkin on ohjelmoitu, menen tapaamaan tulevaa kummipoikaani. Torstaina ajattelin taas harrastaa hiukan liikuntaa ja luulen, että joskus on pakko tiskata. Perjantaina lähden kotipuoleen isänpäivän viettoon.

Elättelen toiveita, että jaksan kirjoittaa tällä viikolla unisivuja, sillä muuhun ei oikein ole aikaa. Ehkä otan kirjoitusvihon mukaan kotipuoleen ja sen sijaan, että nukahtaisin perjantain junamatkalla jo Tikkurilassa, voisin kirjoittaa vähän? Voisin hyödyntää sen ajan, kun joutuu istumaan maailman huonoimmalla penkillä (vertasin eilen Kansallisoopperan penkkejä VR:n penkkeihin ja Ooppera voitti 6-0) ja kirjoittaa edes muutaman sivun, itseni hereille ja puhtaaksi? Ehkä teen myös lupauksen loppuvuodelle - taas kerran: merkitsen kalenteriin itselleni kirjoitusiltoja, joille en sovi muita rientoja. Kannatatteva idea. Etenkin jos aion saada Kreikkalaisiin jotain tolkkua ennen joulua.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Väsynyttä menoa

Aloitin viikonloppuni kokkaamalla karitsan jauhelihalla täytettyjä munakoisorullia. Ah ja voi ja uh. Söin varhaisen lounaan (siis lauantailounaaksi varhaisen) ja nyt maha on niin täynnä, että silmät menevät väkisin kiinni. Hetki on aikaa tasoitella mahaa ennen kuin lähden messukeskukseen katsomaan, mitä SkiExposta löytyy tänä vuonna. SkiExpon jälkeen toivon että ehdin sekä kirjoittaa että ottaa pienet päikkärit ennen illan rientoja.

Huomiselle ei ole suunnitelmia - tai on sen verran, että kaikki sisältää etuliitteen "jos jaksan". Jos jaksan, aloitan velvollisuuskirjoitusta - kymmenen sivua pitäisi pusata ja deadline lähestyy uhkaavasti. Ei siinä kymmenessä sivussa muuta, mutta kun joutuu käyttämään aivojaan ;). Jos jaksan, luen jotain keskeneräistä kirjaa. Jos jaksan, käyn pitkällä kävelyllä. Jos jaksan, tiskaan ja siivoan keittiön. Pyykinpesun edessä ei ole "jos jaksan" -määrettä, se täytyy tehdä joka tapauksessa. Niin ja kirjoittaminen - ehkä sitäkin. Edes hiukan raakatekstiä. Tällä hetkellä olo on munakoisokääryleiden jäljiltä niin veltto, etten pysty ajattelemaan mitään muuta kuin ihan pieniä unia.

torstai 4. marraskuuta 2010

Aurinko paistaa!

Aurinko tuikkii silmiin. Mitä pitemmälle päivä kuluu, sitä korkeammalle pilvet nousevat ja sitä hajanaisemmiksi ne käyvät. Auringonvalon lisäksi näkyy sinistä taivastakin, tervetullutta.

Kirjoitin Rhohon sen uuden lopun, puhtaaksi koneelle, tahtoo sanoa. Saatan olla aika tyytyväinen noihin kahteen uuteen sivuun. Rho menee nyt samaan muutaman päivän kypsymistä odottavien pinoon kuin Epsilonkin. Olen aika tyytyväinen myös päivän saldoon: kaksi korjattua Kreikkalaista. Lisäksi tuntuu ihan tosi hyvältä, että on päässyt hommiin. Niin kuin edellisestä kirjoituksesta huomannee... Heh.

Kirjoittamisella on sitten kumma vaikutus mieleen. Niin, tietysti tällaisina päivinä kun se sujuu, vaikutus on huomattavasti kivempi kuin silloin, kun mistään ei tule mitään. Tämä päivä on antanut minulle ison annoksen toiveikkuutta ja uskoa itseeni - sekä aikataulun. Päätin, että pystyn kirjoittamaan Kreikkalaiset jouluun mennessä siihen kuosiin, että saan lähetettyä ne uudelle kustantamokierrokselle. Ainakin toivon niin. Ainahan voi tulla jotain. Kuten parin kuukauden flunssaputki, köh köh... mutta aikatauluja on hyvä olla. Tiedän kyllä, että saan paiskia hommia tuon tavoitteen saavuttamiseksi aika paljon, etenkin kun olen ajatellut lisätä Kreikkalaisten lukumäärää parilla loppukeväästä ja alkukesällä kirjoitetulla novellilla. En ole katsonut niitä päinkään kuukausiin, joten on täysi mysteeri, ovatko ne niin käyttökelpoisia kuin toivon. Ja onhan minulla vielä yksi velvollisuustekstikin kirjoitettavana, mutta jospa silti yrittäisin saada Kreikkalaisetkin kuntoon pian.

Nyt aion ottaa pikku väliruokaa ja sitten puen asiallista vaatetta päälleni ja hypähtelen kevein askelin kaupungille shoppaamaan jotain päheää kolttua itselleni. Tralalaa!

Uusia loppuja

Ihana, ihana päivä! Kirjoituspäivä siis, sitä tuo tahtoo sanoa. Ihana päivä ja siunattu olo. Positiivinen, rauhallinen mieli. Sopuisa olo. Joko riittävät ylisanat ja voidaan mennä itse asiaan?

Aamupäivällä kirjoitin hiukan aamusivuja ja sitten luin taas sen ensimmäisestä kustantamosta saamani lausunnon. Luettuani lausunnon viilasin taas hiukan Omegaa. Avasin tyrkylle myös Rhon, mutta yhtäkkiä löysinkin itseni Epsilonin kimpusta. Deletoin viimeisen sivun ja kirjoitin sen sitten uudelleen ja loppuratkaisusta tuli aivan erilainen kuin aikaisemmin. Luen sen muutaman päivän kuluttua läpi ja korjaan kieltä, mietin, onko se nyt se loppu, jonka haluan pysyvän. Vähän tuntuisi siltä.

Epsilonin uuden lopun aiheuttamassa nousussa luin Rhon läpi ja näin aivan selvästi, miksi siitä oli sanottu lausunnossa, että "muuten valmiin oloinen, mutta loppuu kesken". Niin tietenkin, ja aivan selvästi. Mietiskelin, miten Rho jatkuisi, mutta koska pää kolisi tyhjyyttään, lähdin lounaalle ja lounaan jälkeen menin lähikuppilaan kirjoittamaan. Raakatekstiä käsin vihkoon. Oli mukavaa. Paitsi siinä vaiheessa, kun en millään saanut keskityttyä Rhohon. Kirjoitin ensin yhdenlaista jatkoa, mutta se tuntui falskilta, joten jätin sen sikseen, hortosin kirjaimilla sinne tänne ja lopulta aloin kirjoittaa toisenlaista jatkoa Rhohon. Tyyli ei ollut vielä oikeaa Rhota, ja idea yskähteli hieman, mutta sain kuitenkin jotain paperille. Sitten keskityin juomaan teetäni ja ajattelin lopettaa siltä erää. Mietiskelin siinä sitten, että melkeinhän Rho voisi jatkua vielä tuosta hiukkasen, jos viitsisin, mutta että en tiedä, kannattaako. Tunnistin vanhan kunnon penseystunnelman itsestäni (haluttomuutta sukeltaa syvemmälle tekstiin, koska se on vaivalloista ja vaatii keskittymistä ja voimia) ja otin saman tien kynän käteen. Ja sitten kirjoitin jatkoksi päivän parhaat kaksi sivua, jotka tällä hetkellä tuntuvat oikealta lopulta Rholle. Ehkä hiukan siloisilta, mutta jospa niitä rosoja syntyisi jatkotyöstön aikana.

Nyt nikottelen hiukan sen kanssa, että alanko kirjoittaa Rhon uutta loppua puhtaaksi koneelle, vai pitäisikö minun makustella asiaa hetken (muutaman päivän) ajan. Luulen kuitenkin, että kirjoitan jo koneelle. Ainahan on olemassa delete-nappula. Ja sitäpaitsi, tämä yritys vältellä kirjoittamista tekstin hauduttamisen tekosyyllä tuntuu epäilyttävästi vain treenin puutteelta. Pää edellä ja sukella syvemmälle, Rooibos, ei tänne mitään kuviokelluntaa tultu harrastamaan!

Kävi miten kävi, uusi loppu Epsilonille, uusi loppu Rholle ja tänään jo yhteensä kuusitoista sivua raakatekstiä käsin. Ulkona ei sada ja tuuleekin vain maltillisesti, koneellinen pyykkiä kuivattelee itseään parhaillaan telineellä ja illalla menen shoppaamaan jotain kivaa päällepantavaa viikonlopun pirskeisiin. Niin, ja sanoinko jo, että on jotenkin siunattu ja hyväksyvä olo? Sopuisa? Positiivinen ja rauhallinen? Ai sanoin? No mutta, siltä nyt kerta kaikkiaan vaan tuntuu.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Vihreä keidas

Ette varmaan arvaa, kenellä on huomenna lomapäivä-kirjoituspäivä-lomapäivä-kirjoituspäivä :). Ei ole tarkkoja suunnitelmia, mutta luulen, että päivääni tulee sisältymään raakatekstiä kotona, raakatekstiä lähikuppilassa, Omegan muokkausta koneella ja ehkä aloitan myös jonkun muun novellin uudelleenkirjoitusta. Hitaastihan se uudelleenkirjoitus on edennyt, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Jospa pääsen tästä vauhtiin pikku hiljaa, niin tahtikin paranee. Mutta tosiaan: lomapäivä! kirjoituspäivä! Jee!

Tarkoitus on aloittaa aivojen virittäminen jo tänä iltana raakatekstillä ja ehkä lukemisella. Kääntää aivot sellaiseen moodiin, ettei ole kiire mihinkään, vaan voin rauhassa nautiskella sanoista. Omista tai muiden. Viime aikoina olen miettinyt, että voisi olla ihan paikallaan lueskella taas Cameronia tai Goldbergiä tai jotain muuta kirjoittamiskirjaa - minähän käytän niitä usein siihen tarkoitukseen, että vaikken kirjoittaisi mitään, luen illalla sängyssä hetken kirjoittamisesta ja ankkuroin sillä ajatuksia vähän paremmin kiinni siihen, mikä minua kannattelee. Saa nyt nähdä, luenko kuitenkaan kirjoittamiskirjoja ihan vielä, tuo lukemattomien kirjojen pino pöydällä ja sängyn vieressä on sen verran iso, että on sisäsyntyinen tarve lukea niitä kirjoja ensin.

On satanut melkein koko päivän. Ei haittaa. On ollut pimeää. Ei haittaa. Tällä hetkellä kun ajattelen, huominen kirjoituspäivä on keidas ja aion viipyä keitaalla pitkään. Eikä haittaa, vaikka huomenna sataisi ja olisi pimeää, sillä minä näen ikkunoista muihin maisemiin.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Henkinen lootusasento

Tänään olen ollut jotakuinkin sovussa itseni ja maailman ja muiden ihmisten kanssa, vaikka kiire onkin ollut niin kova, etten ole edes ajattelemaan ehtinyt - ehkä sopuisuus johtuu siis siitä...

Olen nähnyt hyviä puolia ihmisissä ja jaksanut tsempata. Olen kantanut oman puolikkaani 46 kiloa painavasta sängystä (ei ollut onneksi pitkä matka). Olen saanut viestejä, jotka hymyilyttävät. En tosin ole kirjoittanut pätkääkään, mutta ehkä kirjoitan vielä pari unisivua - sen voisinkin tehdä. Se kruunaisi tämän ihan tavallisen, mutta aika hyväntuntuisen päivän. Huomenillalle ei ole suunnitteilla mitään ihmeitä, joten voisin käväistä ensin pikku happihypyllä ulkona ja kirjoittaa sitten. Joo, näin teen. Nyt hymyilen itseni sänkyyn.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Mitä isot edellä

Aika monessa blogissa on tänä syksynä kerrottu, millä hakusanoilla blogiin on tultu edellisen kuukauden aikana. Minun blogiini ei ikävä kyllä eksytä kovinkaan jännittävillä hakusanoilla. Lähinnä on googlattu blogin nimeä tai sitten Essi Kummua ja hänen uutta romaaniaan Karhun kuolema. Kestosuosikkina on kuningatarhyytelö (pitää pintansa kuukaudesta toiseen) sekä jokin osa Saukin ja pikkuoravien biisin Pikkuoravien kuuraketti siitä osiosta, jossa lauletaan, että hanki henkselit, osta olkaimet! Lokakuun mielenkiintoisimmat hakusanat, joilla on tänne päädytty ovat hutikka sekä sukkahousuilla juhlaan.

Pitäisiköhän alkaa blogata jostain vähän raflaavammista aiheista ;)? Ehkä, mutta en kuitenkaan tänään, sillä nyt pitää ruveta hahmottumaan tuonne sängyn suuntaan. Joku laiskuri ei ole pedannut sitä lainkaan tänään, joten sänky näyttää siltä, kuin olisin vain pistäytynyt juomaan tai vessaan kesken unien. Että yötä vaan kaikille teille!

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Sekalainen sunnuntai

Ei, en ole pyhittänyt lepopäivää tänään. Minulle eilinen oli se lepopäivä ja tänään täyttä touhua. No, aamun aloitin hitaahkosti, mutta silti. Pyykki, tiskaus, imurointi, pölyjen pyyhintä, kokkaus. Siinä jossain välissä kirjoitin raakatekstiä useamman sivun ja raakatekstistä koneelle talteen yhden sivun verran pätkää, jota voi ehkä joskus käyttää jossain.

Sain tänään myös yllätysvieraita, Hillokuningatar tuli jälkikasvuineen ilahduttamaan (on käsittämätöntä, miten nopeasti pieni ihminen löytää sanat ja tulee ihmiseksi, joka puhuu). Kun Hillokuningatar ja jälkikasvu lähtivät kotiin, minä kirjoitin velvollisuuskirjoituksena yhden asiallisen tekstin loppuun (huraa!) ja sen jälkeen keskityin taas hetken ajan Omegaan. Lähinnä lisäilin lauseita. Luulen, että Omega alkaa hengittää pikku hiljaa, vaikkakin olen myös sullonut siihen hiukan lisää merkityksiä, enkä vain ilmaa, niin kuin oli tarkoitus. Uskon kuitenkin, että uudet jutut eivät ahdista kokonaisuutta, vaan avaavat siihen uuden ikkunan.

Tekstin säröjä pitäisi ajatella taas pitkästä aikaa, mutta nyt olen keskittynyt tosiaan vasta Omegaan. Luulen, että torstain lomapäivä on hyvä päivä kerätä säröjä talteen ja istuttaa niitä multaan.

Tänään tuntuu taas, että kirjoittamisessa olisi niin monta puolta, joita pitäisi osata ajatella, että yksi päivä ei riitä mihinkään. No, ei kai sen tarvitsekaan riittää. Vaikka lomapäiviä on vain yksi, voin kirjoittaa ensi viikolla silti joka päivä. Joka päivä jotain. Raakatekstiä, jos en Kreikkalaisia.

Tänään kun aloitin raaktekstin kirjoittamisen, kirjoitin ensin kaksi, kolme sivua siitä, miksi en millään olisi halunnut kirjoittaa. Onneksi kirjoittaminen auttaa - kun minua ei huvita kirjoittaa, voin kutsua huvituksen luokseni kirjoittamalla. Ja vaikka alkuunsa välttelin aloittamista, kirjoittaminen teki tosi hyvää taas kerran.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Kirjamessuantia

Vaikka bloggaankin enemmän kirjoittamisesta (tai kirjoittamattomuudesta) kuin kirjoista, olin saanut kutsun kirjamessuille Avaimen järjestämään kirjabloggaritapaamiseen. Oli mielenkiintoista kuulla Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin ajatuksia kirjoittamisesta ja heidän uudesta, yhteisestä kirjastaan Sata sivua - tekstintekijän harjoituskirja. Kiva, että saadaan taas yksi kirjoittamiskirja lisää ja nimenomaan kotimainen sellainen. Kunhan saan hankittua Sata sivua käsiini ja luettua sen, ilmoittelen teille mielipiteeni :).

Oli mielenkiintoista kuulla kirjabloggaamisesta enemmän ja etenkin kirjabloggareiden näkökulmasta. Kanssabloggaajat eivät olleet kaikki edes uppo-outoja minulle, Tuuren bongasin heti pöydän toisesta päästä ihan vain blogissa olevan kuvan perusteella. Vaikka minulla ei ollutkaan keskusteluihin kovin paljon annettavaa, oli tosi mielenkiintoista kuunnella toisia. Päässä sinkoili ajatuksentynkiä, jotka eivät ole vieläkään kaikki oikein muotoutuneet.

Siinä neuvotteluhuoneen pöydän ympärillä istuessani mietin myös sitä, että Avain on käsittääkseni ainoa suomalainen kustantamo, joka ottaa huomioon bloggarit noin hienosti. Olen aina tykännyt Avaimen imagosta kustantajana, mutta tänään vain vahvistui se tunne, että Avain on innovatiivinen ja nuorekas kustantamo. Tuollaiseen taloon menisin kirjailijaksi innosta kiljuen. Ei sillä, menisin innosta kiljuen melkein mihin vaan, mutta jos saisin valita, niin hienointa minusta olisi päästä Avaimen, Teoksen, Atenan tai Siltalan kirjailijaksi. Niin, tiedetään, tiedetään, mutta kai sitä saa leikkiä ajatuksella :)?

Olen taas kerran viime aikoina huomannut, että tällaiset ”oikeaa” elämää sivuavat tapahtumat (niin kuin edellinen Prosak, josta kirjoitinkin täällä, tai nyt tuo bloggaritapaaminen) virkistävät ihan hirveästi. Ne muistuttavat jollain tavalla siitä, mikä onkaan tärkeää ja myös siitä, että on ihanaa, että on oikeasti joku asia, josta on tosi innostunut.

Kaikenkaikkiaan siis kiva kirjamessukeikka, vaikken itse messuosastoja kiertänyt kuin puolen tunnin verran. Tuntuu silti, että omaisuus karttui, vaikka mitään en ostanutkaan.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Lempivaate

Minulla on ikävä aktiivista kirjoittamista, ikävä Kreikkalaisia. Niin, niitäkin, vaikka välillä tässä kirjoittamattomuuden suossa ne ovat tuntuneet tylsiltä ja vierailta, vanhoilta ja epämiellyttäviltä. Sen siitä saa, kun ei pidä itsestään huolta. Tänään luin Omegan, eilen Taun. Eivät ne olleet epämiellyttäviä, eivät vieraita vaikka aika onkin etäännyttänyt ja jotkut ongelmat näkyvät selvemmin kuin ennen. Eivät, eivät ole epämiellyttäviä, ovat tuttuja ja niihin on helppo pujahtaa. Vähän niin kuin lempivaate.

Kirjoittamattomuuden ajat ovat sellaisia, että niiden aikana eksyy usein ajattelemaan ajatuksia, jotka tekevät kipeää: kustannussopimusta, kirjan julkaisua, julkkareita. Kipeää se tekee siksi, että kirjoittamattomuudessa ne tuntuvat vielä kaukaisemmilta kuin tavallisesti. Ei se mitään, tuntuvat miltä tuntuvat, tällä kertaa en jää vellomaan, ei siitä ole hyötyä. Sen sijaan voin ajatella Kreikkalaisia hellyydellä, himolla ja kunnianhimolla. Kyllä minä tästä, tervehdyn kaikin puolin, löydän taas tekstin luokse ja jään sinne. Eikä se koskaan ole oikeastaan minusta poissa, vähän vain piilossa, horrostaa ehkä hiukkasen, mutta lämpenee heti kun kosketan.

Lauantaina menen kirjamessuille - tulen kateelliseksi kaikille esikoiskirjailijoille, pungen tungoksessa, tapaan ihmisiä, toivottavasti myös tuttuja. Yritän uskoa, ettei ole ihan absurdi ajatus, että minäkin siellä, joskus, jonain muuna kuin yhtenä tuhansista.

Olen alkanut toivoa, että jäljellä olevat kustantamot, tai edes yksi niistä, reagoisivat Kreikkalaisiin. Kuusi kuukautta - tiedän kyllä, että voi mennä kaksikin vuotta, ennen kuin viitsivät printata sen "kiitos ei"-kirjeen, mutta jospa joku silti aktivoituisi vielä tämän vuoden puolella. Ja ei, jouluni ei mene pilalle siitä, jos saan joulun alla hylsykirjeen, joten antaa tulla vaan. Tietysti lausunnon kera, kiitos!

maanantai 25. lokakuuta 2010

Kissa ja puuro

Luin tänään kokonaan Snellmanin Parvekejumalat. Olin kuullut suosituksia puolesta ja vastaan ja oma ennakko-odotus oli varovaisen pessimistinen, mutta ilahduin sentään. Toinen kirjan päähenkilöistä, Anis, oli sellainen johon pystyin samaistumaan ja tykkäsin etenkin siitä millaiseen kertojaratkaisuun Snellman oli päätynyt nimenomaan Aniksen kohdalla. Välillä oltiin pään sisällä ja välillä kertoja saattoi heittää väliin jotain sellaista, joka etäännytti tilannetta, alleviivasi sitä, että tässä on nyt Aniksen tarina, jota ollaan nyt kertomassa. Tosin mummilleni en kirjaa suosittelisi, hänelle tulisi siitä paha mieli - kirjassa kun tulee varsin hyvin esille ihmisten raadollisuus. Mutta että, positiivinen yllätys.

Aihehan Parvekejumalissa on tärkeä, maahanmuuttajia kaipaisin suomalaiseen kirjallisuuteen enemmänkin. Tuon kirjan lisäksi ei tule mieleen kuin Hakalahden Uimataito, jossa olisi maahanmuuttajahenkilöhahmoja. Siis positiivisesti tai neutraalisti kuvattuna, oikeina henkilöinä eikä karikatyyrinä. Kaipa niitä muitakin on, mutta ei tule juuri nyt mieleen.

En nähnyt Kreikkalaisista unta kuten edellisessä postauksessa toivoin, enkä ole ajatellut niitä muutenkaan. Ehkä sitten huomenna, tai myöhemmin tänä iltana. Voisin itse asiassa aloittaa tänä iltana lukemalla Taun ja katsomalla, miltä aiemmin syksyllä tekemäni korjaukset ja lisäykset näyttävät. Joo, näin teen, enkä kierrä kuin kissa kuumaa puuroa. Taun jälkeen voin hyvin lukea Omegan ja hahmotella vähän, että minkä sorttista lihaa se tarvitsee luittensa päälle, kun kerran tiedän, että tarvitsee. Eikä minun tarvitse kirjoittaa, jos en jaksa, ajatustyö on ihan yhtä tärkeää.

Lainattuja sanoja

Pieni puolikuntoisuus vaihtui sairaslomaksi ja syksyn kolmanneksi antibioottikuuriksi. Ei minun syksyni, sen voi varmaan jo todeta. Tänä aamuna olen lääkärissä käynnin lisäksi makoillut sängyllä ja lukenut Anja Snellmanin Parvekejumalia. Se ei ole uusi palkkapäiväkirja, sillä palkka ei ole vielä tullut; sain lainaan äidiltä, joten ei vaatinut omia sijoituksia.

Tänä syksynä olen lukenut uusia, vasta julkaistuja kirjoja enemmän kuin aikoihin ja siitä kyllä kiitos palkkapäiväkirja-systeemille. En tietysti ole ehtinyt ostaa vielä kuin pari palkkapäiväkirjaa, ja nyt sitten tuo Snellman lainassa, mutta on tämäkin enemmän kuin aikoihin. Ja ensi viikonloppuna saa taas ostaa uuden palkkapäiväkirjan. Olen jopa saanut hyvin luettua nuo palkkapäiväkirjat, mutta muuten luettavien kirjojen pino kirjoituspöydän kulmalla vain kasvaa: yhdeksän lukematonta. Ehkä se pino vajenee siitä jossain vaiheessa - tosin ensin taidan lukea siskolta lainaamani Margaret Atwoodin The Year of the Floodin.

Kunhan olen syönyt jotain lounaan tapaista, otan ehkä päiväunet. Tilaan päiväuniin unia kirjoittamisesta ja kreikkalaisista ja kun herään, mietiskelen kirjoittamista ja kreikkalaisia. Kuulostaa suunnitelmalta? Toivotaan, että se toteutuu.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Laitaa vasten

Olenko tosiaan blogannut viimeksi tiistaina? Niin kauan aikaa sitten? Siltä tuo vähän näyttää. Kiireinen viikko, kovin kiireinen, mutta nyt pitäisi helpottaa. Mikä on aika ihanaa. Olen ollut reipas ja hoitanut koko viikon velvollisuuksiani otsa hiessä ja puolijuoksua, mutta aika aikaa kutakin, aika raskasta on ollut. Jospa nyt vihdoin alkaisi helpottaa hiukan ja minulla olisi jossain välissä aikaa kirjoittakin. Töissä olen merkinnyt kalenteriin pari lomapäivää, ensimmäiseen niistä on pari viikkoa: torstain 4.11. aion pyhittää kokonaan kirjoittamiselle ja odotan sitä jo kuin lapsi joulua. Malttamattomana ja epäillen ettei se koskaan tule.

Olo on hiukan raihnainen, mutta jospa kunnon yöunet auttaisivat. Jospa osaisin myös kääntää aivoni ja kroppani pois suorittamismoodista - nyt tuntuu, että aloilleen asettuminen on vaikeaa, vaikka väsyttää niin että otsa kipunoi ja luut särkevät.

Viikonloppu on loistava keksintö. Seuraavaksi menen sänkyyn ja yritän muistella sitä, miksi olenkaan olemassa. En töitä enkä velvollisuuksia, vaan jotain ihan muuta varten - väsyneessä päässä omat tärkeät asiat tuntuvat vain niin pelottavan kaukaisilta. Toivottavasti uni tuo minut takaisin, sillä juuri nyt minulla ei ole voimaa eksyä.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Prosakia Dubrovnikissa, kuitenkin

Sittenkin, sittenkin menin Prosakiin vaikka velvollisuudet tappelivat haluani vastaan, ja hyvä että menin. Riikka Ala-Harja oli hyvä, Jyrki Vainonen oli ihana (sori tällaisen adjektiivin käyttö - ihailen Vainosta kovasti ja tuntuu, että tämä adjektiivi ei ole kyllin kunnioittava, mutta kun tuolta minusta tuntuu!) ja minä väsynyt, mutta onnellinen. Kaiken työnteon, epäkirjoittamisen, ahdistumisen, pitäisi-elämän ja muun sälän ja sählän keskellä yhtäkkiä piti pakostikin istua alas ja rauhoittua kuuntelemaan kun ihmiset puhuivat kirjoittamisesta. Eivätkä pelkästään Ala-Harja ja Vainonen, vaan myös tutuista ja tuntemattomista koostuva pöytäseurue, jonka kanssa käytiin keskusteluja kirjoittamisesta ja sen vierestä. Vaikka olen ihan tuhannen poikki, niin silti tuntuu siltä kuin joku olisi avannut päässäni ikkunan ja raitis ilma olisi puhaltanut hetken ajan sisään. Kuin olisin kaivanut toisen (oikean) minäni naftaliinista ja antanut sen verrytellä jäseniään. Kuin olisin ollut tätä ennen vain puolikas Rooibos, ja palannut nyt hetkeksi toisen puolikkaani luokse.

Vainonen käytti taas niitä sanoja, jotka osuivat ja upposivat minuun hermoja myöten. Ihan normaaleista asioista hän puhui, mutta tiedättehän, kun joku kuvaa sinulle läheistä asiaa niillä sanoilla, jotka osuvat juuri eikä melkein? Pateettista ja nolottaa myöntää, mutta itketti. Esimerkiksi se, kun Vainonen vastasi juontajan kysymykseen, että miksi hän kirjoittaa. En saanut sanatarkkaa sitaattia, mutta melkein, kun Vainonen sanoi kirjoittavansa siksi, että hänen sielussaan on kohta tai täplä, joka ei saa ilmaisua/täyttymystä/tule ilmaistuksi silloin kun hän puhuu tai laulaa tai kääntää kirjallisuutta tai laittaa ruokaa tai hoitaa puutarhaa. Se osa hänen sielustaan saa ilmaisunsa (jota se siis kaipaa) vain silloin, kun hän kirjoittaa. - - - Miten yksinkertainen asia, miten yksinkertaisesti sanottu, mutta upposi. Itse en ole osannut sanoa tuota kummemmin kuin niin, että en saa mistään sellaisia kiksejä kuin kirjoittamisesta, mutta tuo Vainosen selitys tuntui niin tutulta, niin tutulta, että ihan kipeää teki.

Muutenkin ilta tuntui siltä, että joku yritti puhua minulle - sanoa jotain. Edellinen kerta kun olen ollut Dubrovnikissa, oli minulle monella tapaa merkityksellinen, ja tämäniltaisessa Prosakissa sekä Ala-Harja että Vainonen toistivat niitä motiiveja, jotka jo muutenkin liitän kyseiseen paikkaan. Hämmentävää ja koskettavaa.

Voi olla, ettei tässä blogikirjoituksessa ole päätä eikä häntää kun luen tämän huomenna, mutta ei se mitään. Ehkä olen sekava tänään - ei se mitään. Tärkeintä on se, että olen tuntenut tänään tunteita ja ajatellut ajatuksia, joita en ole saanut tuntea ja ajatella pitkään aikaan. Se tekee hyvää tämän rankan viikon keskellä.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Pc dinner is back

Jos en ehdi kahta asiaa peräkkäin, voin hyvin tehdä ne yhtä aikaa? Pitää vain varoa, ettei siskonmakkarakeittoa joudu näppikselle tai vesilasi kaadu koneen päälle. Muistan aikaa sitten bloganneeni otsikolla "Pc dinner", siitä otsikko. Se bloggaus tapahtui kyllä entisessä asunnossa, joten aikaa siitä on, vähintään puolitoista vuotta.

Joku voisi kysyä (ja ihan syystä), että miksi ihmeessä syön siskonmakkarasoppaa yhdeksän jälkeen illalla, ja vastaus on, että olosuhteiden pakosta. Ikävä kyllä olosuhteet eivät ole aina samaa mieltä kanssani siitä, mikä on sovelias ruokailuväli ja joskus sitkeinkään sissi ei mahda olosuhteille mitään. Joten eteläeurooppalaistyylinen illallinen siis. Ajankohdan puolesta. Tuskin ne siellä syövät siskonmakkarakeittoa ja etenkään tietokoneen ääressä. Tämä järjen riemuvoitto ruokailun muodossa kuvastaa myös melko hyvin joskus vallalle pääsevää "mitenniin joko-tai, minä haluan sekä-että" -ajattelutapaani, joka ei aina johda parhaisiin mahdollisiin lopputuloksiin. Tai no, johtaa se ihan hyviin lopputuloksiin ainakin joskus, mutta toisinaan hintakin on aika kova...

Tänään on ollut sen verran raju päivä, että kirjoittamiselle ei jää aikaa - kohta pitää mennä jo nukkumaan, jotta kykenee huomisen - aika paljon puuhaa tiedossa huomiseksikin. Eilen ja toissapäivänä olen kuitenkin kirjoittanut sängyssä yhden unisivun ja sitä aion jatkaa vastakin. Vaikkei mitään muuta, niin sivun verran jotain, ihan mitä hyvänsä, nukkumaan käydessä. Jos se ei muuta tee, niin muistuttaa ainakin siitä, miten kynää pidetään kädessä.

Ulkona tuulee hurjan kovaa, kunnon syysmyräkkä. Lehtiä lentää puista ja karkaa seuraavaan lääniin. Alan jo kallistua sängyn puoleen, ah! maata lämpimässä peiton alla ja kuunnella kuinka tuuli viuhuu ulkona. Toivottavasti saan vain unta - eilisilta meni sängyssä pyöriessä ja tänäänkin on tapahtunut niin monenlaista asiaa, alkaen siitä, että olen suututtanut yhden ihmisen pidettyäni puoliani, että ajatuksilla riittää kyllä nakerreltavaa. Ja siis mainittakoon, että normaalisti nukahdan kahden minuutin kuluttua siitä, kun laitan kirjan pois käsistä, joten parin tunnin pyöriminen sängyssä ja heräily keskellä yötä on minulle jotain todella radikaalia. No, ehkäpä olen niin väsyksissä, että unta ei tarvitse houkutella sen enempää kuin normaalistikaan.

Tajunnan tason huomaa tästä bloggauksestakin: ei mitään asiaa, ja silti tämä teksti jatkuu ja jatkuu ja jatkuu vailla määränpäätä, loputtomiin... Jaarin jaarin jaarin. Armahdan teitä ja itseäni ja toivotan tähän kohtaan hyvää yötä!

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Saldo

Tänä viikonloppuna olen ehkä ymmärtänyt osan siitä voimasta, mitä ajatuksilla on minuun. Yritän käyttää sitä hyväkseni.

Tänään uhmasin jälkitautien jälkitauteja ja päätin, että ihmisen on pakko saada tehdä välillä jotain, mistä nauttii ilman minkäänlaista stressaamista. Pitkästä aikaa ratsastamassa siis. Kunnon maastoreissu pienen, karvaisen Gunnar-nimisen islanninhevosen selässä teki ihan tosi hyvää. Haavanlehdet valaisevat maiseman vielä maahan pudottuaankin ja laukkakiihdytykset toisten ohi saavat naurun purkautumaan tuuleen. Kiitos. Sitä minä tarvitsin.

Ensi viikko näyttää pelottavalta, mutta sen jälkeen helpottaa. Sen jälkeen kiireet ovat omasta ajankäytöstäni kiinni, ei siitä, miten joku muu on päättänyt aikatauluttaa elämäni. Ensi viikkoon tarvitaan kuitenkin voimia ja hyvää onnea. Ja terveyttä. Viisi päivää - kai sen kestää vaikka päällään seisten?

Takapuoli on kipeä ja jalkoja pakottaa, mutta sellaisella autuaalla tavalla, joka kertoo, että olo johtuu vain siitä, että kropalla on tehnyt jotain muutakin kuin maannut toipumassa sängyn pohjalla. Väsymys silittää selkää ja painaa päätä.

Tiistaina olisi Prosakissa Riikka Ala-Harja ja ihana Jyrki Vainonen - menkää kaikki kuulemaan, sillä vaikuttaa siltä, että minä en pääse (halvatun velvollisuudet!). Varsinkin tuon Jyrki Vainosen missaaminen harmittaa, sillä hänen ajatuksiaan kirjoittamisesta haluaisin kovasti kuulla. Olen kuullut häntä aikaisemminkin ja sillä tiedän odottaa jotain mielenkiintoista nytkin.

Uuteen viikkoon siis - jotain oppineena, jotain kokeneena, aika väsyneenä - . Uuteen viikkoon.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Kukka

Rintani alla kukkii punaisenaan raskaskukkainen amaryllis. Sen siitepöly kantautuu yskän mukana ylös; minulla on keltaiset suupielet niin kuin olisin juuri niellyt talitiaisen. Kukka aukeaa yhä kypsemmäksi, kurottautuu keuhkojen laidasta laitaan uinuttuaan kesän ja kevään sipulinsa sisällä hämärissä. Syksy on taivaasta valuvaa vettä ja valkoisista, luisista pattereista uhoavaa lämpöä ja niillä minun amaryllikseni on itänyt, kasvanut vartta, avannut kukkaa, verrannut punaansa kateellisena minun keuhkojeni punaan.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Väärinymmärretyt hedelmät

Olen huomannut, että minulle väärinlukeminen ja -kuuleminen ovat tosi hyviä lähtökohtia kirjoittamiselle. Väärinlukemisia voi löytää päivän sanomalehdestä tai silloin, kun kirjoittaa puhtaaksi raakatekstiä koneelle.

Mitä innostuneemmin olen kirjoittanut raakatekstiä vihkoon ja mitä enemmän teksti on vienyt (siis en minä), sitä sekavampaa on käsiala. Saan siitä aina selvän, mutta joidenkin sanojen kohdalla vasta toisella kerralla. Joskus, kun kirjoitan tekstiä koneelle, hämmennyn - mitä tuo tarkoittaa? Miksi tuollainen adjektiivi? Sitten kun luen uudestaan, tajuan, että luin ensin väärin, että sana onkin ihan tuttu ja tavallinen, mutta usein totean, että itse asiassa se ensin oudolta tai absurdilta tuntunut väärinluettu sana onkin paljon parempi siihen yhteyteen.

Aluksi suhtauduin väärinluentojen käyttämiseen ristiriitaisesti. Ne tuntuivat hyviltä, mutta niiden käyttminen tuntui epäeettiseltä. Tuntui, että ei ole oikein olla uutta luova ja naseva sanavalinnoissaan, jos ne tulevat vahingon kautta. Jo vuosia sitten tajusin kuitenkin, ettei väärinluentojen hyväksikäyttämisessä ole mitään epäeettistä. Kaikkihan täällä on yhtä onnekasta sattumaa - tai sitten ei mikään, sillä minustahan se väärinluentakin tulee.

Väärinkuulemat ovat jotenkin vielä hedelmällisempiä kuin väärinluennat. Yleensä väärinluentani koskevat vain yhtä sanaa kerrallaan, mutta väärin kuullusta lauseesta saattaa poikia vaikka mitä, on väärinkuulema sitten napattu telkkarista tai salakuunteluna ruuhkabussin kanssamatkustajalta tai joltain kaverilta.

Viimeisin, tosi hyvä väärinkuulema minulle kävi viime torstaina. Väärinkuulin telkkarista yhden englanninkielisen lauseen. Lauantaiaamuna se ei enää jättänyt rauhaan, vaan otin kynän ja kirjoitusvihon ja suolsin kuusi sivua.

Hämmentävää oli, että ensimmäiset pari kolme sivua kirjoitin englanniksi - ihan vain, koska väärinkuulemani lause oli englantia, eikä suomennetusta versiosta päässyt niin hyvin samaan tunnelmaan. Muutaman englanninkielisen sivun jälkeen vaihdoin suomeksi ja se oli kieltämättä tuhat kertaa helpompaa. Ikinä aikaisemmin ei ole käynyt noin, että raakatekstiin tulisi jotain muuta kieltä kuin suomea ja se oli kyllä outo kokemus. Englanninkielisestä raakatekstistä löytyy sanoja, joita en osaa suomentaa, mutta jotka kuulostivat siltä, että ne sopivat kyseiseen tilanteeseen. Pitää tarkistaa joskus sanakirjasta, että osaanko alitajuisesti paljon enemmän kieliä kuin luulen, vai sävelsinkö ihan omiani.

Pitäisi muuten kirjoittaa ne kuusi sivua raakateksiä puhtaaksi koneelle. Saa nähdä, millaisia väärinluentoja puhtaaksikirjoittaminen poikii.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Mitä miähe mustuurest ja makkara vääryyrest ko leipä vaa on valkost

Viime aikoina on kirjoitettu kirjoittamisesta ja sillä ansaitsemisesta versus päivätyöstä monissa blogeissa monelta kantilta. Esimerkkejä voi lueskella vaikkapa täältä tai täältä. Kyllä niitä esimerkkejä löytyisi enemmänkin, mutta kun en jaksa etsiä juuri nyt, sori. Sen sijaan ajattelin pyöritellä töitä, rahaa ja kirjoittamista vähän omalta kantiltani.

Monet tämän blogin lukijoista tietävät, että suhtaudun päivätyöhön kirjoittamisen vastinparina - välttämättömänä pahana, joka häiritsee oikeaa elämää. Lukeehan tuolla sivupalkissakin, että "Rooibos käy päivätöissä ja kirjoittaa silti" (vaikkakin se on ollut viime aikoina aika vähäistä, se kirjoittaminen). Niin, työt. Eihän se nyt pelkkää ihankamaluutta kyllä ole, pakko myöntää. Jos olisi, niin en kävisi töissä, sillä en minä sentään tyhmä ole (?). Siis: töissä on hyvät puolensa.

Ensinnäkin: töistä saa palkkaa. Töistä saadulla palkalla olen mahdollistanut itselleni monta asiaa. Kaksi virkavapaata kirjoittamista varten. Kivoja lomamatkoja, joista seuraava suuntautuu Uuteen-Seelantiin Kaukomatkaajan luo. Kivan asunnon. Kuukausittaisen jumppakortin. Ja jos nyt ihan perusasioihin mennään, niin ruokaa myös. Vakautta elämään.

Toisekseen: töissä on sosiaalisia kontakteja. Minulle on suotu pari tosi kivaa työkaveria, joiden kanssa on mukavaa jakaa arki. En ole sanottavammin kärsinyt virkavapaiden aikana sosiaalisen elämän puutteesta, mutta tunnistan silti, että yksi töiden hyvä puoli on se, että siellä on seuraa.

Kirjoitettuani ylläolevat olen pohdiskellut, että tuoko on minun hintani. Se summa, jolla olen valmis hellittämään siitä, mitä oikeasti haluan tehdä. Ei, ei voi ajatella noin yksinkertaisesti. Harrastuskirjoittamisesta (inhoan tuota sanaa kun se liitetään minuun) ei makseta, joten ei ole relevanttia verrata sitä, kumpi painaa vaakakupissa enemmän, kirjoittaminen vai töiden hyvät puolet.

Olen ollut kahdella omakustanteisella virkavapaalla töistä (2007 2kk ja 2010 3,5kk) ja vaikka minulla on ollut oikein mukavaa molemmilla kerroilla, tosin ihan eri tavoilla, en silti sano, että haluaisin olla loppuelämäni tekemättä töitä. Kuitenkin, jos olisi mahdollista, jättäisin päivätyöni aika helposti. Tältä erää. Mikä ei ole mahdollista.

On siis pakko myöntää, että työt ovat tuoneet paljon hyviä asioita elämääni. Aika moni niistä hyvistä asioista liittyy rahaan. Jos taas Kreikkalaiset julkaistaisiin, saisin hätineen pari tonnia. Sillä ei eläisi kovin pitkään. Voisin kuitenkin kirjan julkaistuani hakea apurahoja - joita en todennäköisesti saisi. En siis pystyisi jättämään päivätöitäni, sillä ihan heti tuskin pääsisin siihen kauniiseen tilanteeseen, että kirjoittaisin kirjoja ja nyppisin henkeni pitimiksi rahaa muutaman kuukauden pätkä- tai osa-aikatöistä, ehkä kirjoittamisen opettamisesta (uskaltaako sitä toivoakaan?) ja satunnaisista lehtijutuista. Heh. Mikä mukava kuva, mutta taidan olla eläkeiässä, ennen kuin tuo toteutuu edes puoliksi. Ja silti haluan kirjoittaa ja julkaista - vaikka siitä ei saa kuin nimellisen korvauksen, vaikka se ei muuttaisi mitään (sillä se muuttaisi aika paljon, minussa itsessäni, minulle itselleni).

Nii-in. "Jos et pysty elättämään itseäsi kirjoittamalla, lopeta kirjoittaminen ja hanki muita töitä". "Tämän kässärin pohjalta on pakko sanoa, että älä vaan irtisanoudu päivätöistäsi". Olen ihan samaa mieltä. Tasan niin kauan, kun kyseisiä lauseita ei ole osoitettu minulle.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Tämä sunnuntai

Olen palannut kustannuspaikalle - tässä kohtaa se tarkoittaa sekä kotia, että jossain määrin omaa elämää. Kävin sairastamassa kotopuolessa. Antibiootit jatkuvat vielä pitkälle ensi viikkoon, yskä on siinä vaiheessa, että keuhkoihin tuntuu tulevan pieniä, polttavia repeämiä ja hengästyn pelkästä ajattelusta, mutta ei se mitään. Kyllä se tästä. Ehkä jo ensi viikolla. Oikeasti. Ja kunhan antibiootit loppuvat ja pääsen siinä mielessä takaisin arkeen kiinni, niin keskityn kyllä ihan täysillä maitohappobakteereihin ja vitamiineihin ja monipuoliseen ruokaan. Jostain se vastustuskyky pitää rakentaa (ja mahd pian) etten nyykähdä taas parin viikon terveen jakson jälkeen sängyn pohjalle.

Sen lisäksi, että pitää rakentaa vastustuskyky, pitäisi rakentaa myös aikaa. Tiedän, että minulla on juttuja, joita stressaan ja jotka pitää hoitaa kuntoon, kävi miten kävi, mutta niiden lisäksi on muita velvollisuuksia - niitä, joista olen tilivelvollinen itselleni. Niin kuin Kreikkalaiset. Totesin edellisen postauksen kommenttilootaan, että tuntuu, ettei ole edes aikaa innostua niistä, ja se taitaa olla ihan totta. Kyllähän sitä kirjoittaa töiden jälkeenkin, jos on sen verran aikaa, että saa itsensä innostuneeksi ja sisälle tekstiin. Huomisen to do -listalla onkin, että tarkastelen kalenteriani kriittisesti ja realistisesti ja plaseeraan sinne pari ylimääräistä lomapäivää. Lomaa töistä, aikaa kirjoittamiselle.

Nyt menen nukkumaan. Aikaisin sänkyyn, jotta kykenen huomenna töihin. Aikaisin sänkyyn, jotta yön pituus kompensoi huonoa unenlaatua (lasken sen varaan, että herään yskimään). Aikaisin nukkumaan; väsyttää ihan kamalasti.