May the Force be with you

tiistai 31. joulukuuta 2013

Ihana Viisi veistä Andrei Kraplilla ja ihan vähän verestä

Luin syksyllä Hannele Mikaela Taivassalon romaanin Nälkä ja ihastuin sen kerrontatekniikkaan. Itse asiassa syksyinen blogikirjoitukseni Nälästä ei ole ollenkaan niin ylistävä kuin muistin, mikä hämmentää minua nyt vähän :), koska jälkikäteen olen miettinyt Nälän kerrontaratkaisua ja tykkään siitä tosi paljon.

Nälän innoittamana ostin Helsingin kirjamessuilta Hannele Mikaela Taivassalon Viisi veistä Andrei Kraplilla säälittävällä vitosen hinnalla. Aloitin kirjan lukemista jo männä viikolla, mutta vasta tänään olen päässyt kirjaan todella sisälle. Viisi veistä Andrei Kraplilla on hieno (ja nimikin on ihan tosi hieno). En ole lukenut sitä vielä loppuun, joten en ehkä periaatteessa voisi sanoa näin - että kirja on hieno. Miten voi sanoa sellaista kirjasta, jota ei ole lukenut kokonaan? Mutta kun se on hieno.

Taivassalolla on selvä, omintakeinen äänensä. Andrei Kraplin kerrontaratkaisu on hieno ja samantyyppinen kuin Nälässä, vaikkeivat kertojanäänet vaihtelekaan tässä yhtä nopealla tempolla. En oikein osaa sanoa, mikä Taivassalon tyylissä on se, joka saa minut ajattelemaan, ettei ole juurikaan väliä sillä, miten Viisi veistä Andrei Kraplilla loppuu. En osaa miettiä juonen uskottavuutta tai toimivuutta, koska teksti ja kieli sinällään toimii, osuu ja uppoaa niin hyvin. Taivassalo käyttää toisteisuutta sitomaan fragmentaariset osiot yhteen niin taitavasti, että teksti soljuu ja on yhtenäistä ja väkevää. Tekstin tunnelma on tiheä ja välillä raskaskin, mutta jotekin juovuttava - kirjaa on vaikea laittaa syrjään. En osaa sen selvemmin asiaa kuvata, mutta Andrei Kraplin lukeminen on nautinto. Se herättelee ja se vie mukanaan, vaikka sitten sairaalan ankeassa aulassa, jossa tänään luin.

On harmi, etten koe osaavani toista kotimaista niin hyvin, että voisin lukea Taivassaloni ruotsiksi. Tarja Tevan suomennos on onneksi ihan mahtavaa luettavaa, mutta juuri se saakin miettimään, että millainen kirja olisi alkukielellä.

Tänään on uudenvuodenaatto. Minä menen sänkyyn Andrei Kraplin kanssa ja uppoan tekstiin.

Lukemisen lisäksi olen kirjoittanut tänään vähän. Ehkä kuusi riviä Volvoon, sekä usean sivun mittaisen raakatekstivuodatuksen verestä. Se purskahti ilmoille, kun istuin vieressä katsomassa, kuinka kaksi pussia tuntemattoman luovuttajan punasoluja valui ohutta muoviletkua pitkin minulle hirveän rakkaan ihmisen suoniin, suuteli niitä ja muuttui osaksi häntä ja sai hänen poskensa rusottamaan. Menkää luovuttamaan verta - maailman helpoin tapa tehdä järjettömän paljon hyvää.

maanantai 30. joulukuuta 2013

Toivoa

Hetkelliset valonpilkut muuten synkässä tilanteessa vapauttavat energiaa. Kirjoitin tänään raakatekstipätkiä puhtaaksi sairaalassa ja sain puolisentoista lisäsivua Volvoon. Sain myös vapaahetken illalla ja näin yhtä ihanaa ystävää. Hänen kanssaan puhuin niin päälläolevasta kriisistä ja sairaalan käytävillä hengaamisesta kuin normaalista arjesta ja Volvostakin. Tajusin, että sen verran pystyn sanomaan Volvosta tässä vaiheessa, että sitten kun luen kässärin kokonaisuudessaan läpi ensimmäisen kerran, tulen järkyttymään siitä, miten keskeneräinen se on. Ja tulen kestämään sen. Koska niin se saakin olla tässä vaiheessa. Ja koska se on vielä kesken. Ja koska siitä tulee hyvä. Ennemmin kuin huomaankaan.

On hyvä, että on asia, jota voi ajatella silloin, kun maailmankaikkeus potkii päähän. Se, että Volvo on pysynyt koko ajan matkassa mukana ja ottanut minutkin kyytiin, valaa minuun uskoa kässärin suhteen. Ehkä ansaitsematonta ja katteetonta uskoa ja toivoa, mutta mitä siitä. Ehdin romahtaa maan pinnalle myöhemminkin.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Sanoja

Kaikesta huolimatta - tai juuri sen takia - olen yrittänyt välillä kirjoittaa vähän. Raakatekstiä olen kirjoitellut silloin tällöin ja olen myös yrittänyt saada raakatekstissä olevat asialliset pätkät kirjoitetuksi Volvon kässäritiedostoon suht nopeasti. Tämä aika on nimittäin sen verran synkeää, että en usko haluavani lukea noita kirjoitusvihkon sivuja ihan pian uudestaan, koska olen kirjoittanut niihin myös sen, miltä tuntuu. Parempi siis kirjoittaa tärkeät pätkät talteen nyt heti, kun noita sivuja uskaltaa vielä käydä läpi. Myöhemmin se ei ehkä onnistu. Paitsi sitten muutaman vuoden kuluttua.

Olen yllättänyt itseni kykenemällä vetäytymään itseeni ja kirjoittamiseen, vaikka olen ollut perheenjäsenten ympäröimänä. Ihmiset eivät häiritse minua, kun kirjoitan, ja voin jakaa kirjoituskahvilassa pöydän ventovieraiden kanssa ja upota silti kirjoittamiseen, mutta perheenjäsenet ovat aina olleet nou-nou siinä suhteessa. No, kaikkeen pystyy, kun on pakko. Se on tullut todettua viime aikoina.

En ole kirjoittanut paljon. Mutta vähän. Pitääkseni pääni kasassa ja päästäkseni pakoon todellisuutta. Olen kirjoittanut sairaalan kanttiinissa, sairaalan aulassa, sairaalan kerrosaulassa ja potilashuoneessa potilaiden ja omaisten keskellä. Ja olen ollut hervottoman kiitollinen siitä, että Volvo on vieläkin lähellä. Että vaikka aika on elämäni raskainta ja vaikka se johtaa siihen, että olen niin järjettömän väsynyt, että minun pitäisi saada 14 tuntia unta yössä (enkä saa), sanat eivät ole jättäneet minua. Ehkä se, että voin ajatella välillä, edes kaksi kertaa viikossa, edes välillä, Volvoa, pitää minut tolpillani.

Sen lisäksi, että Volvo auttaa minua pysymään tolpillani, se aiheuttaa myös ikävää. Minulla on hirveä ikävä kirjoittamista. Sitä, että ei ole muuta kuin kirjoittaminen ja teksti. Ettei ole niitä kamalia asioita, joita oikeassa elämässä tapahtuu, vaan pelkkä teksti, edes hetken ajan. Ja kirjoituskahvila sitten. Ikävöin sitä niin että vatsaa kipristää. Kirjoituskahvila tarkoittaa minulle onnea, seesteisyyttä, rauhaa, arkea, kirjoittamista ja tuotteliaisuutta. Sinne minä haluaisin. Siellä voisin kuvitella, että kaikki on taas niin kuin ennenkin.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Jatkuu

Suru, pelko, ahdistus, huoli, murhe, stressi, paniikki. Vatsanväänteet, sydämentykytykset, unenpuute, käsien tärinä. Suru. Pelko. Ahdistus. Paniikki. Huoli. Suru. Pelko. Ahdistus. Paniikki. Huoli. Suru. Pelko. Paniikki. Ahdistus. Huoli. Pelko. Suru.

Elämäni pahimmat kaksi ja puoli viikkoa. Jatkuu yhä. Miksi kerron tämän? Siksi, että tämä on minun arkeni nyt, enkä voi muuttaa tapahtuneita asioita ja olemassaolevia faktoja, vaikka kuinka paljon haluaisin.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Sanaton

Olen ollut hiljaa. Elämä on heittänyt perheeseen sellaista murhetta, mille ei ole sanoja. Syksyllä joskus viittasin siihen, että on murheita, mutta että Volvon kässäri on edennyt silti. Puolitoista viikkoa sitten tapahtui niin suurta ja pahaa, että syksyn murheet tuntuvat melkein unelta. Voi kunpa se syksyinen paha tilanne olisikin ainoa paha, mitä on. Se olisi ihan tarpeeksi pahaa sellaisenaankin, mutta nyt on kasattu lisäksi niin paljon surua ja murhetta vielä päälle, että ei löydy sanojakaan.

Tälle löytyy sanat: arvosta sitä hyvää, mitä sinulla on, sillä elämä voi muuttua niin äkkiä ja peruuttamattomasti, ettet usko sitä edes todeksi. Sano rakkaillesi, että he ovat rakkaita ja ole onnellinen siitä, että he ovat olemassa. Jos kaikki rakkaasi ovat edes suunnilleen terveitä, kiitä maailmankaikkeutta tai jumalaa siitä. Pidä huoli rakkaistasi. Pidä rakkaat lähelläsi (jos ei fyysisesti, niin ainakin hengessä). Älä pidä mitään itsestäänselvyytenä. Ole kiitollinen. Ole ystävällinen ventovieraalle. Älä kulje ohi. Välitä. Toivo.


perjantai 29. marraskuuta 2013

Sitä odotellessa

Tänään flunssapäivä nro 3. Päiväunien ottaminen ei enää onnistunut. Viittaa siihen, että tauti alkaisi ehkä löysätä otettaan. Väsyttää kyllä edelleen, mutta jos uni ei tule niin se ei tule. Peiton alla makaaminen silmät kiinni luonnistuu kyllä erinomaisen hyvin, mutta on tylsää pidemmän päälle, jos ei pääse kellumaan unen hangille.

Pikkujouluilta aika monille, näin olen ollut ymmärtävinäni. Olisi ollut minullekin, mutta jäävät nyt väliin tämän taudin takia. Ei kyllä haittaa. Uusia tulee joka vuosi, enkä olisi jaksanutkaan tänään. Paljon paremmalta vaihtoehdolta tuntuu, että otan vähän ruokaa (kyllä, edelleen sitä lihaperunasoselaatikkoa ja kyllä, alkaa jo kyllästyttää) ja menen sitten sohvalle makoilemaan. Ehkä huomenna on sitten jo reippaampi olo.

torstai 28. marraskuuta 2013

Päättymätön

Terveisiä sängyn pohjalta. Olen maannut niin ahkerasti, että eilinen päivä ja tämä päivä alkavat jo mennä sekaisin, varsinkin kun ruokavalio on sama koko ajan (perunasoselaatikkoa - kipeän ihmisen peruseine: helppo lämmittää, helppo niellä, helppo unohtaa) ja sänky on sama ja seinät ovat samat. Ainoa, mikä muuttuu, on kirja. Gail Carrigerin Curtsies and Conspiracies on suoritettu loppuun torkkujen välillä ja aloitettu Silene Lehdon Hän lähti valaiden matkaan (jonka ensimmäinen runo oli niin pysäyttävä, että piti ottaa sen jälkeen heti yhdet päiväunet lisää). Nyt ajattelin olla radikaali ja siirtyä loppuillaksi sohvalle. Melko järisyttävää. Ettei enää sängyssä makaamista, vaan ihan sohvalla lojumista. Paitsi tietysti sitten, kun menen nukkumaan ja takaisin sänkyyn. Mihin ei liene kovin montaa tuntia. Niin että hyvää yötä.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Kuume

Tänään olen kuuma. Ei puhettakaan kirjoittamisesta, kun makaan sängyssä kahden peiton alla ja vuorotellen torkun ja luen Gail Carrigerin Curtsies and Conspiracies -kirjaa. Posket hehkuvat ja otsaa pakottaa. Jäätelö odottaa että saisi viilentää. Odotan sitä, että saisin nukkua yöunet jo, mutta ennakoin huonoa unta, kuumeessa yöt eivät koskaan ole yhtä tasaisia kuin terveenä. Jalkoja juimii. Poskille tarvitsisin pakkasta.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Melkein vuosi

Olen käyttänyt tänä iltana kirjoittamiseen reilut kaksi tuntia. Ensin olin kirjoituskahvilassa ja sitten olen kirjoittanut puhtaaksi tämänpäiväisiä ja edellisiä raakatekstejä. Kello on yli puoli yhdeksän ja ajattelin, että voisin lopetella töitä tältä päivältä, vaikka hommaa olisi vielä: yksi raakatekstipätkä pitää vielä kirjoittaa puhtaaksi, mutta jätän sen jollekin toiselle päivälle. Ei vaan jaksa enää keskittyä, kun työpäiväkin on takana.

Minun pitäisi printata Volvo. Olisi parempi selata printtiä välillä, näkisi rakenteen lonksumiset ja sen, mihin kohtiin tarvitaan lisää lihaa. Paperia lukee aina eri tavalla kuin ruutua. Minä ainakin luen. Paperilta löydän yleensä paljon enemmän deletoitavaa kuin ruudulta. Paperilla teksti on enemmän irti minusta.

Pitäisi kirjoittaa Volvoon lisää ajankuvaa. Se vaatii pientä taustatyötä. En oikein malttaisi. Osa työstä on tehty etukäteen ja on uinut Volvoon heti ensikirjoittamalla, mutta osa puuttuu vielä. Iso osa, jos uskallan sanoa. Lukujen kohdat vaativat myös viilausta, olen roiskinut lukujen katkoja sinne tänne, mutta printiltä näen nekin varmasti paremmin.

Se lyhyt novelli, joka roiskahti vahingossa joulukuun alussa viime vuonna, ja jota rupesin kirjoittamaan ihan oikeasti pidemmäksi tekstiksi tämän vuoden ensimmäisenä päivänä, alkaa olla jo käsikirjoituksen oloinen. Siinä on 115 sivua ja kaksi tai kolme tarinalinjaa, riippuu siitä mistä kohtaa katsoo, ja hämmentävä sivupäähenkilö ja ihon alle uineet varsinaiset päähenkilöt. Vuosi, vähän vajaa, on kulunut siihen, että on aika ottaa Volvosta printti ja pidellä sitä käsissä ja jatkaa sitten töitä. Hämmentävää. Yritän ajatella, että ehdin saada Volvon lähetyskuntoon niin pian, että se voisi lähteä ensimmäisiin kustantamoihin helmikuussa, vaikka luulenkin, että tavoite on hirveän utopistinen ja ihan liian optimistinen. No, tavoitteita on hyvä olla olemassa. Vaikken kyllä tiedä, mistä revin aikaa niiden toteuttamiseksi, sillä tehtävää on vielä niin paljon.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Joutsen

Sanat levittävät joutsenensiipensä minun selkäni lävitse, läpi lapaluistani. Joutsenen kaula nousee selkärankani jatkeeksi korkealle pääni yläpuolelle, sulavaksi s-kirjaimeksi, ja joutsenen rinta on kiinteä, kaartuva, kaunis, se kaartuu kuin otsa kuin silkki ja suuret siivet lakaisevat ilmaa. Minä olen taipuva kaula ja ylväs ryhti, minä olen siipien leveät sulat, levitä siipesi minun lävitseni, kasvata minun selkärankani kaulaksesi, muotoile minun rintasi rinnaksesi, tule minun lävitseni niin kuin sanat. Joutsen on kaunis ja voimakas kun se nousee minusta.


sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Lohtua

Luin tänään loppuun Mari Siliämaan Napanuoralla. Pidin siitä. Pidin siitä, että aihe oli muuta kuin olin luullut, ja siitä, että päähenkilöä teki välillä mieli ravistella. Pidin kirjasta, koska minulle sen pointti oli yleismaailmallisempi kuin nimestä olisi voinut olettaa ja koska löysin päähenkilöstä ja hänen ystävyyssuhteestaan samaistuttavia piirteitä. Pidin mainossloganeista, jotka oli lainattu lukujen nimiksi. Ja vaikka kirjan alkupuolella olisi ollut tiivistämisen varaakin, niin loppupuoli alkoi vetää paremmin. Pidin loppuratkaisustakin, vaikka mietin alussa, että miten ihmeessä tämän voi lopettaa sopivalla tavalla. Napanuoralla oli juuri sovelias tähän sunnuntai-iltapäivään, kun makasin torkkupeiton alla ja suunnittelin päiväunia, joita ei koskaan tullut. Ajatteluttavaa viihdettä. Se on hyvä asia.

Tämä viikonloppu on ollut haavoittunut viikonloppu. Kitkeränsuloinen, hapanimelä ja haavoittunut. Kirjoitin äsken muutaman sanan Volvoon. Volvo tulee ja lohduttaa minua kuin uskollinen koira, joka ei tiedä, mikä on vialla, mutta lohduttaa yhtä kaikki. Ja se, no, se on lohdullista.

Seuraaavaksi käyn pitkälleni ja otan kirjastokirjan käteen. Lepään ja kerään voimia.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Hän

Olen minä kirjoittanutkin, hän sanoo ja valuu tuolin selkänojaa vasten kuin neste. Hän on kirjoittanut kahvilassa puoli tuntia, hakenut enemmän lohtua ja helpotusta kuin mitään muuta ja saanut siinä samalla jotain pientä. Ehkä puoli sivua sitten, kun hän kirjoittaa sen koneelle. Hänen silmänsä lepattavat puolitangossa ja pyykkien märkä seireeninlaulu tavoittaa hänet vain vaivoin. Hänen pitäisi nousta ja mennä ja ojentaa käsi pyykeille, ottaa niitä käsistä tai kainaloista niin kuin lapsia ja nostaa ne pois pesukoneen rummusta, joka on liian syvä ja jyrkkäreunainen, että ne osaisivat itse kivuta sieltä pois. Hän istuu koneen ääressä ja on löysä ja uneksii silmät sirrillään olkapäänsä takana keinuvasta sängystä ja aamiaisesta ja huolenpidosta. Kirjapinoilleen hän hymyilee väsyneesti. Tänäänkin, vaikka sydän lepatti liiasta mustasta teestä ja kireys valtasi hartiarenkaan, tuli myöhemmin kuitenkin hetki kun hän sekunnin ajan näki sen, mitä voisi olla. Se tapahtui tarkalleen silloin, kun hän imuroi sohvan alta, kun hän näki, miten suurta iloa hän voi vielä tarjota sekä itselleen että rakkailleen sillä, että Volvo julkaistaan. Sillä hetkellä hän näki sen tulevan ja uskoi siihen silmät auki. Sitten hän jatkoi imuroimista.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Keskeneräisiä

Olin vähän niin kuin ajatellut mennä töiden jälkeen kirjoittamaan kirjoituskahvilaan. En sitten mennyt, vaan istuin senkin ajan työpaikalla tekemässä töitä. Näyttää siltä, että tämän viikon kirjoitusaika on aika vähissä, sillä tälle viikolle on kasaantunut yhtä sun toista odotettua aktiviteettia. Hyvä niin, että tapahtuu, ja vaikka haluaisin kirjoittaakin, niin voi olla, että muutaman päivän pakkoloma siitä tekee ihan hyvää sekin. Ainakin hinku kasvaa, jos ei muuta.

Yritän epätoivoisesti saada edes yhden kirjan loppuun (niitä on tällä hetkellä kesken -- öö -- neljä tai kahdeksan, riippuu miten laskee), että pääsisin aloittamaan Mari Siliämaan Napanuoralla. Tuskin maltan odottaa, että pääsen näkemään, mitä monivuotinen blogikaverini kirjoitti ne kaikki vuodet, kun tsempattiin toisiamme :). Mutta vaikka maltan tuskin odottaa, niin päätin, että jotain noista kesken olevista on pakko saada loppuun ensin. Edes tuo Ally Condien Tarkoitettu, joka ei ole iskenyt yhtään niin paljon kuin oletin - kirja tuntuu suorastaan pitkästyttävältä paikoin.

Aion mennä ajoissa nukkumaan tänään, mutta ajattelin, että jos ehtisin neuloa edes hiukkasen ennen kuin kello on liikaa, niin se olisi hyvä. En ole käsityöihminen, joten käsitöiden kanssa mottoni on "yritys hyvä kymmenen". Ja koska nyt on pari kolme tekelettä kesken, niin ei olisi yhtään huono saattaa jotain työtä loppuun, ennen kuin intoutuu taas johonkin uuteen, keskeneräiseksi jäävään projektiin.

Muuten, joka aamu toivon jotenkin tyhmästi, että kaikki olisi muuttunut ja ulkona olisi ainakin pakkasta ja mieluummin pakkasta ja lunta. Mutta ei ole. Ehkä ensi viikolla?

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Pyörittelyä

Editoin tänään syyskuussa vahingossa roiskahtaneen novellin. Sain siitä ehkä kuukausi sitten kommenttia parilta luottolukijalta ja nyt oli sellainen hetki, että jaksoin keskittyä tuohon novelliin. Parin kohtauksen paikkaa piti vaihtaa päittäin ja muutenkin vähän stilisoida ja fiksata tekstiä ja terävöittää sitä. Oli hauskaa. Ei, en tiedä, mitä teen tuolla novellilla. Ehkä jotain joskus, tai sitten en mitään koskaan. Nyt se kuitenkin on jonkunlaisessa kuosissa ja parasta koko tekstissä oli varmaan se tapa, jolla se tuli silloin aikanaan - siinä ei paljon kyselty minulta, että mitä olin ajatellut kirjoittaa.

Olisin voinut kirjoittaa Volvoa tänään. Ehkä. Tai sitten en. En tiedä. Väsyttää. Ehkä ihan hyvä, että olen pitänyt nyt kaksi välipäivää. Ajatukset ovat pyörineet Volvossa kuitenkin. Ehkä ne ovat löytäneet jotain, mitä voin kirjoittaa sitten kun tartun taas kynään. Ei varmaan kestä kauhean kauaa, kun minun pitää ruveta kirjoittamaan Volvoa enemmän koneella kuin kynällä. Massaa alkaa olla kasassa sen verran, että jatkotyöstäminen tapahtuu väistämättä tietokoneella suoraan tiedostoon. Kyllä sieltä vielä puuttuu kohtauksiakin, mutta kun en tiedä mitä niissä tapahtuu. Ehkä joku tietää ja kertoo minullekin, että voin kirjoittaa ne.

Haluaisin jäädä huomenna kotiin kirjoittamaan, mutta ei onnistu, koska on maanantai. No, ehkä joku toinen kerta sitten.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Meno ja paluu

Vapaapäivän kirjoitustyöt on tehty. Jollen sitten innostu vielä illemmalla. Aamusella kirjoitin tasan kahden tunnin edestä ja iltapäivän olen käyttänyt aamun kohtausten uudelleenkirjoittamiseen koneelle. Deletoin yhden väärän kohtauksen ja kirjoitin aamun kahvilakirjoitukset kässäriin. Minulla on koossa 112 sivua Volvoa ja välipaloja puuttuu vielä, kohtausten välejä ja taivutettuja sanoja, jotka muuttuvat toisiksi kuin liukuen. Olen aika väsynyt. Työtä se on tämäkin. Sitäpaitsi on vaikea muistaa kaikki, mitä käsikirjoituksessa on, pitää selata edestakaisin, etsiä kohtauksia, tarkistaa mitä niissä on tapahtunut ja voinko tässä kohtaa sanoa näin. Keskittymistä. Se väsyttää. Ottaisin mielelläni nyt päiväunet, mutta luulen, että on fiksumpaa syödä, koska maha murisee nälästä. Väsyttää väsyttää ja todellisuus on julma ja piittaamaton Volvon todellisuuteen verrattuna. Kirjoittaessa ei ole huolia, mutta kun kirjoittamisen lopettaa, huolet kyllä palaavat. Eivät ne ole kadonneet mihinkään, vaikka kirjoittaessa en muistakaan niitä.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Hiljainen yhtiökumppani

Tiedättekö sen tunteen, kun on hetkeä aikaisemmin lopettanut kirjoittamisen ja tekee jotain ihan muuta, tiskaa tai viikkaa pyykkiä tai katsoo telkkaria tai mitä nyt kukin tekee, ja samassa tajuaa sen, kuinka se juuri kirjoitettu teksti täydentää aiemmin kirjoitettua ja kuinka se täyttää kuviota ja osuu teemaan ja tukee sitä? Kun yhtäkkiä se kirjoitettu pätkä vaikuttaa siltä, niin kuin olisi koko ajan tiennyt, mitä on tekemässä, vaikka oikeasti siitä ei ole ollut tietoista aavistustakaan. Se on hämmentävä ja kirkas tunne, joka saa kaiken tuntumaan kevyemmältä, käsikirjoituksen keskeneräisyyden pienemmältä ongelmalta ja optimismin realismilta. Niinä hetkinä sitä miettii, onko kyse sattumasta vai onko sattumaa olemassakaan, jos yksi ja sama ihminen kirjoittaa yhtä ja samaa kässäriä. Että vaikka tietoisuus ei myönnä mitään, niin jossain alitajunnassa on todellakin jokin osio, joka työskentelee koko ajan ja ohjaa nuolta kohti omenaa tai toimii äänettömänä navigaattorina.

Se ei ole ylivoimaisuutta uhkuva tunne, vaan ennemminkin lämmin, hehkuva kynttilänliekki, tai joskus jopa pienen pieni rovio, joka valaisee sen, mikä oli aikaisemmin pimeässä ja näyttää, että sille on mahdollista piirtää reunat. Luottamusta siitä, että on mahdollista kirjoittaa lisää ja ajautua taas oikeaan suuntaan. Tiedättekö sen tunteen?


tiistai 12. marraskuuta 2013

Valintoja tähänkin suuntaan

Koska James ei hoitanut osuuttaan, raivasin tänään hiukan. Koti tuntuu paljon isommalta, kun lattiaa on näkyvissä... krhm. Ajattelin myös kirjoittaa tuon pikku raivausepisodin jälkeen. Mutta. Ihminen tarvitsee hiukan tilaa. Esimerkiksi lukemiselle. Kesken on aika monta kirjaa, niistä päälimmäisinä Reeta Aarnion Hän joka ei pelkää ja Emma Puikkosen Matkamusiikkia. Molemmat ovat hyviä kirjoja ja haluaisin lukea ne loppuun. Lisäksi haluaisin neuloa. Katsoa telkkarista Downton Abbeyn. Syödä herkkuja (joita ei ole). Aloittaa lukemaan jotain uutta kirjaa sitten kun nuo kaksi edellämainittua on luettu. Loikoilla sohvalla.

Joten. Koska kirjoitusaikaa olisi ennen Downton Abbeytä jäljellä vain puoli tuntia, niin päätinpä pitää tänään välipäivän. Ei sillä, puolessa tunnissa saa paljon aikaan. Monina päivinä olisin onnellinen, jos minulla olisi puoli tuntia kirjoitusaikaa. Tänään kuitenkin vapailen. Ja otan kaiken kiinni perjantaina, kun pidän kirjoitusvapaapäivän.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Palvelukseen halutaan: James

Minä tarvitsisin taloudenhoitajan. Jonkun, joka olisi paikalla, kun harpon kauppakassin kanssa kotiin, kun olen ensin käynyt kirjoituskahvilassa ja pääni on aivan täynnä sanoja, dialoginpätkiä ja kuvia, jotka syttyvät ja sammuvat ja vaativat tulla kirjoitetuksi siinä välissä. Tarvitsisin jonkun, joka laittaisi pyykit koneeseen ja tekisi ruuan niistä kauppakassissa olevista tarvikkeista. Jonkun, joka nyppäisi minut välillä ylös tuolista ja käskisi taukojumpata. Joka laittaisi paikoilleen ne tavarat, joita minä en ehdi, koska pitää avata kone ja kirjoittaa kirjoittaa. Jonkun, joka veisi viime viikon lukemattomat Hesarit paperinkeräykseen, sillä en ole ehtinyt lukea niitä, tai silloin kun olisin ehtinyt, en ole halunnut. Minun Jamesini toisi minulle teetä nyt kun kirjoitan ja laittaisi iltapalan valmiiksi ja ripustaisi ne pyykit.

Tai sitten minun täytyy vain ryhdistäytyä ja hoitaa kaikki itse. Niin kuin teenkin. Niitä Hesareita lukuun ottamatta... Joinain päivinä, kun astuu ovesta sisälle kotiin, ainoa, mikä tuntuu tärkeältä, on se, että saisi kirjoitettua sen ilotulituksen, joka räiskyy päässä ja silloin se lehden lukeminen tai viikonlopun reissun jäljiltä levällään olevan laukun purkaminen eivät ole niitä ykkösjuttuja.

Minun ei pitänyt mennä tänään kirjoituskahvilaan, mutta kun suunniteltu tapaaminen peruuntui, niin ajattelin, että aina minä tunnin verran voin kirjoittaa. Ei ollut suunnitelmia, en tiennyt mitä kirjoittaisin, en tiennyt että tulisiko siitä mitään. Tuli siitä. Alan tuntea itseni aika rasittavaksi, kun aina vaan ihmettelen, että tekstiä sen kun tulee, mutta kun niin vain on. Ja yhä edelleen pelkään välillä, että tekstin tulo loppuu ja sitten minulla on vajaa kässäriluonnos, jonka kanssa en pääse eteen enkä taakse. Joten olen vain niin kiitollinen siitä, että tekstiä tulee. Etenkin, kun tuntuu, että tänään pääsin himpun verran eteenpäin Volvon tärkeimmän sivuhenkilön tarinassa. Ihan kuin alkaisin tajuta hiukan verran enemmän, miksi hän on kässärissä. Ja samalla koko käsikirjoituksen teema kirkastuu taas - teema, jota en alunperin aikonut kirjoittaa Volvoon, vaan joka tuli siihen ja petasi itselleen paikan. Niin minun teemani tuntuvat aina tekevän. En minä kutsu niitä, ne tulevat itsekseen. Volvon kanssa luulin, ettei niin käy ja luulin, että tiesin kässärin teeman etukäteen, mutta toisin kävi.

Joten. Mitä seuraavaksi? Päivän raakatekstien puhtaaksikirjoitusta. Ja pyykkien ripustaminen ja kupillinen rooibosta ja ne Hesarit pois lattialta ja sen laukun purkaminen ja - - - James! Ole kiltti ja tuo minulle kuppi appelsiinirooibosta ja raivaa sitten täällä vähän. Oikeastaan voisit tehdä sitä rooibosta saman tien pannullisen. Kyllä, siihen raskaaseen, ruskeaan teepannuun. Ja pyykkiteline on siellä tavallisessa paikassa. Kiitos.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Säkeniä

Ajattelin kirjoittamista, kun silitin vaatteita. Ajattelin sitä, kuinka viime viikolla puhuin kirjoittamisesta ja sitä, miltä sen jälkeen tuntui. Ajattelin kirjoittamista. En ajatellut sitä tekstinä vaan tekona ja kirkkaana säkenenä pimeän keskellä. Sellaisena, joka kantaa ja pitelee ja on lähellä. Sellaisena, jota on ikävä.

Viikonloppu meni muissa maisemissa. Kävin uimassa järvessä. En kirjoittanut tai ajatellut kirjoittamista. Nyt olen kotona ja toivon, että olisi vielä päivä tai kaksi, toinen viikonloppu, tai ei edes viikonloppu, olisi päivä tai kaksi ja minä voisin katsoa sitä, joka säkenöi pimeän keskellä. Voisin katsoa sitä niin kauan, että säkenet tarttuvat silmiin ja sittenkin kun katsoo poispäin, näkee pimeässä sen kirkkaan, joka säkenöi ja kannattelee.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Toivoa ehkä

Olen ehkä jokseenkin toiveikas. Jos saan muutaman hyvän päivän, saan levällään olevan sivujuonen kasaan. Jos saan niiden lisäksi muutaman hyvän päivän, saan sidottua kohtaukset nuoraksi sen sijaan, että ne ovat irtonaisia narunpätkiä.

Tänään olen kirjoittanut määrässä vähän mutta intensiteetissä paljon. On ollut ihmeellinen ilta. Niin outo ja auki.

Saara Henriksson kirjoitti tänään blogissaan muun muassa ajankäytöstä ja siitä, kuinka päivätyön jälkeen kirjoittaminen on toinen työpäivä. En voisi olla samempaa mieltä. Ja samoin siitä, ettei itseruoskinnasta ole hittojakaan hyötyä. Paljon hyödyllisempää on kirjoittaa. Jos pystyy. Juuri nyt minä näköjään pystyn ja toivon lihakset krampissa, että tätä jatkuu vielä niin, että saan vuoden loppuun mennessä ensimmäisen version valmiiksi. Jonkunlaisen ensimmäisen version. Joka on siis kolmas versio tavallaan, mutta ensimmäinen oikea. En minä tiedä, vähän on pää sekaisin.

Kaivo

Tänään minusta on valunut mustaa vettä sieltä mistä unet tulevat, valunut syvän kaivon pohjalla niin kuin sydän olisi ollut siellä, eikä pimeys ole koskaan ollut aivan samanlaista eikä koskaan tätä mustaa säkenöintiä täynnä enkä minä sama.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Soutaa, huopaa

Puhuin tänään kirjoittamisesta. Se on ihan hyvä korvike itse kirjoittamiselle, jos sitä ei ehdi eikä kykene. Mietin myös tänään, pitäisikö vähän yrittää relata. Ottaa reilusti edes viikko vapaata kirjoittamisesta, siis sillä tavalla, että kun päättää ettei kirjoita, niin ei myöskään tarvitse pidellä kirjoittamattomuudesta huonoa omaatuntoa. Ja että kävisi taidenäyttelyt ja teatterit ja kasvitieteellisen puutarhan ja muut vastaavat siinä samalla. Ammentaisi jotain uutta sisään sen sijaan että ammentaa aina jotain itsestään ulos. Heti kohta tämän ajatuksen jälkeen ajattelin, että "eikä, kun minä tahdon kirjoittaa!". Että tuota. Ongelma on vaan vähän se, että pitäisi välillä ns. levätäkin- Sen tuntee luissaan. Ja sitten taas, kun ajattelen Volvon kahta aikatasoa ja sitä, millainen visio minulla on päässäni siitä, miten teksti leikkautuu aikatasosta toiseen, niin päähän ei tahdo mahtua muuta kuin että haluan kirjoittaa siitä juuri tuollaisen ja juuri nyt. Ja samaan aikaan väsyttää ihan valtavasti.

Juttelin tänään kahden sellaisen ihmisen kanssa, jotka ovat kumpikin tahoillaan kysyneet, että enkö nyt jo voisi kertoa, että mistä se Volvo kertoo. Hekottelimme sitten sille, että molempia kiinnostaa ja molemmat yrittävät lypsää minulta yksityiskohtia. En ole kuitenkaan kertonut heille sen enempää kuin täällä blogissakaan. En ole vielä valmis siihen. Enkä tiedä, haluanko edes kertoa - mieluummin annan kässärin luettavaksi sitten joskus ihan tuoreeseen maaperään :). Nauroin kuitenkin juttukavereilleni sitä, että olisivat tyytyväisiä siihen, mitä tietävät nyt - puoli vuotta sitten en uskaltanut tunnustaa edes sitä, että kirjoitin uutta romaanikässäriä. Että onhan tämä nyt jo edistystä!

lauantai 2. marraskuuta 2013

Pimeä

Pimeä on erityisen pimeää tänään. Se laskee ämpärit käsistään ja ammentaa kauhalla silmien täydeltä. Puoli sivua Volvoa. Pyykit odottavat ripustajaa. Kivun siemeniä ja kylmiä tähtiä. Unen pehmeä viltti korvan vieressä, pyyhin sen pois. Kaapissa odottaa pipo sitä että tulee pakkanen ja desinfioi saivareet minun ajatuksistani, puhdistaa senkin mitä ei näe ja tekee hengityksen näkyväksi. Aika on hidastunut ja lämpö. Ikkunan eteen kasvaa kirjojen pinoja ja kun aika on idättänyt ja koulinut ja kasvattanut, ulos ei näe eikä sisään, ja kaikissa selissä väärä nimi.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Ristiriitoja

Minulla on vapaapäivä. Aamu oli ihana. Istuin aamupäivän kirjoituskahvilassa ja olin tyytyväinen. Sitten kävin syömässä keittoa lounaaksi ja ostamassa aineksia kurpitsakeittoon, jota ajattelin tehdä illalla. Kirjoitin aamupäiväiset raakatekstit (suurimman osan niistä) Volvon kässäriin ja kässäri piteni taas pari sivua. Sain aamupäivällä hyvää settiä aikaan - en ehkä sivumäärällisesti kovin paljon, mutta olin tyytyväinen tekstin tuntuun. Kun kävin kaupassa, ajattelin, että Volvon kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Kun tulin kotiin, mietin sitä, että vaikka tänä vuonna on siviilielämässä tapahtunut paljon ikäviä ja pahoja asioita, on ihan tosi mystistä, etten ole koko vuoden aikana kärsinyt mistään ongelmista tekstin tuottamisen suhteen. Aina kun pyydän, saan. Nimenomaan Volvoa. Äsken ajattelin, että olisi ihanaa, jos kässäri olisi jo siinä vaiheessa, että voisin antaa sen jollekulle luettavaksi ja kommentoitavaksi ja voisin saada siitä palautetta. Johtuu varmaan siitä, etten ole näyttänyt Volvoa vielä kenellekään ja ne palautteet, joita olen tänä vuonna saanut, ovat liittyneet muihin, osin vanhoihinkin teksteihin. Ilmeisesti pintaan alkaa nousta halu peilata Volvoa jonkun toisen silmiin. Ja näiden ajatusten jälkeen mieleen alkaa tällä hetkellä ryömiä ajatus siitä, että en osaa kirjoittaa ja että Volvosta ei tule ikinä mitään tai valmista ja idea on lähtökohtaisesti huono.

Nukuin melkein yhdeksän tuntia viime yönä ja haluaisin päiväunille. En ole ihan varma, kannattaisiko se vai ei. Haluaisin kääriytyä peittoon ja nukahtaa. Haluaisin myös mennä takaisin kirjoituskahvilaan iltapäiväteelle ja istua siellä ja kirjoittaa. Sitä halua hillitsee ikävästi tunne siitä, etten koskaan osaa kirjoittaa mitään kunnollista. Ja se tunne saa miettimään, että uskallanko mennä kirjoituskahvilaan. Entä jos se, että menisin sinne vielä toisen kerran tänään, laukaisisi huonon karman ja kirjoittaminen alkaisi tökkiä. Ja kun minä tarvitsen kirjoittamista. Tarvitsen ihan hirveästi juuri nyt, eikä minulla ole varaa menettää tätä hyvää draivia, joka Volvolla on ollut päällä, vaikka ihan mahdollista on, että se draivi on tuottanut silkkaa silkkoa ja se on kauhean pelottava ajatus.

Volvossa on sata sivua ja sivuhenkilö ei ole suostunut vieläkään kertomaan, että miksi halusi välttämättä Volvoon mukaan ja samalla kun uskon ja tunnen, että Volvo voi tulla hyväksi, tuntuu, että ai kamala, mitä soopaa ja roskaa ja että aivan liian vaatimatonta, aivan liian vaatimatonta. Ja silti Volvon kirjoittaminen on nyt parasta mitä on. Nukkumisen lisäksi. Vähän sekava olo.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Jos haluu saada

Luin eilen illalla sängyssä loppuun Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija -kirjoitusoppaan. Vai pitäisikö sitä sanoa enemmänkin kirjoittajaoppaaksi, oppaaksi kirjoittajalle. Ehkä se kuvaa Tuomisen kirjaa paremmin, sillä pelkästä kirjoittamisesta siinä ei ole kyse. "Pelkästä" kirjoittamisesta siinä mielessä kuin vaikkapa Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinnossa tai Hirvonen&Silfverbergin Sata sivua -kirjoitusoppaassa. Tuomisen kirjassa puhutaan niin kirjoittamisesta, palautteen saamisesta, kirjoittajakoulutuksesta, vertaistuesta, kustannussopimuksesta ja kuin asenteistakin. Koska olen jossain määrin kirjoitus/kirjoittajaoppaiden suurkuluttaja tai ainakin jonkun verran perehtynyt tarjontaan, en löytänyt Tuomisen kirjasta kauheasti uutta. Toisaalta siinä on kompaktissa paketissa tosi paljon asiaa, ja suosittelen sitä kyllä. Kirjan tyyli muistutti jossain määrin Cameronia tai Goldbergiä, sillä Tuominenkin jutustelee välillä ja kertoo anekdootteja oman uransa varrelta. Lisäksi kirjassa on paljon sitaatteja kirjailijoilta, ja siitä tykkäsin. Pidin myös siitä, kuinka pontevasti Tuominen potkii hajalle sitä ajatusta, että kirjoittaja kirjoittaa yksin kammiossaan, eikä mikään tai kukaan vaikuta häneen. Totta kai vaikuttaa, ja Tuominen kirjoittaa monessa kohtaa, että kirjoittaminen on myös sosiaalista, eikä mitään erakkopuuhaa. Joten joo, Minusta tulee kirjailija oli oikein kelpo opus.

Kelpo opuksesta aasinsillan kautta toiseen kelpo opukseen. Tai toivottavasti Volvosta tulee kelpo. Mieluummin tietysti haluaisin siitä häikäisevän, upean, mahtavan, taidokkaan ja niin edelleen, mutta tuota. Menin taas töiden jälkeen kirjoituskahvilaan kirjoittamaan. Tällä kertaa samassa pöydässä istuva poika kysyi, että "oletko sä joku kirjailija?". Juu ei, en vielä. Tykkään kyllä siitä, että ihmiset ottavat kontaktia kirjoituskahvilassa. Itsekin tekisin mielelläni niin, mutta olen usein niin syvällä kirjoittamisessa, ettei tule mieleen sosialiseerata.

Nyt pitäisi sitten kirjoittaa päivän raakateksti Volvon tiedostoon. Väsyttää kyllä ihan tarpeeksi ja laskuja pitäisi maksaa ja ja ja, mutta ilta on vielä nuori ja ehkä minä hetken kuluttua jaksan ottaa Volvon esille. Kun istuin ja kirjoitin kirjoituskahvilassa, tuli mieleen vanha kunnon "jos haluu saada on pakko antaa", Sitä kai kirjoittaminen onkin, jollain tavalla.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Tunkeileva joulu ja muita sanoja

Yritän elää niin kuin eilen saarnasin. Kirjoituskahvilassa ja kotona koneen ääressä. Kaksi sivua uutta tekstiä Volvoon. Yhtä sellaista kohtausta, joka oli vasta aluillaan ja joka on tärkeä käänne, mutta jota en vain ollut viitsinyt kirjoittaa loppuun. No, nyt siinä on ainakin editoitavaa matskua vastaisen varalle.

Perjantaina pidän vapaapäivän. Sitä ennen yritän vielä kirjoittaa toiset pari sivua uutta tekstiä tällä viikolla. Tajusin äsken, että minun ehkä pitää/on luontevaa sijoittaa kässäriin yksi joulu. Tuntuu siltä, että se olisi tärkeää, mutta en tiedä vielä miksi. Ehkä asia selvenee, kun kirjoitan sen joulun. Ehkä.

Huolia piisaa edelleen, mutta pakenin tänään niitä pariksi hetkeksi Volvoon. Joskus ajattelen, että lukeminen on pelkkää eskapismia. Nyt ajattelen, että kirjoittaminen on pelkkää eskapismia.

Ulkona sataa. En näe sitä, koska on pimeää ja kaihtimet edessä, mutta kuulen sen. Väsyttää.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Kilpajuoksu

Osuin vahingossa eloikuiseen kirjoitukseeni kaiken juoksemisesta ja sanon samat sanat tai ainakin ajatuksen: miten vähän on aikaa jäljellä, jos kerran ajattelen, että Volvosta pitäisi saada kasaan ensimmäinen asiallinen versio tämän vuoden loppuun mennessä. Tätä vuotta on matkaa enää kaksi kuukautta. Ja kun toteaa senkin, että käyn päivätöissä. Ja Volvosta puuttuu monta kohtausta ja etenkin tärkeimmältä sivuhenkilöltä se pointti. Olen luottanut koko ajan, että sivuhenkilöä koskeva kuningasidea putkahtaa päähäni, mutta ei se taida putkahtaa, jos en tee ajatustyötä ihan tietoisesti. Eikä putkahda välttämättä sittenkään, mutta ainakin on paremmat mahdollisuudet. Ettätuota. Että jos tässä alkaisi taas tehdä asialle jotain? Niin kuin esimerkiksi kirjoittaa? Olisiko mitä?

Ostokset

Kirjamessusaldo:
Emma Juslin: Frida ja Frida
Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla
Henriikka Tavi: Toivo
Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija
Markus Bennemann: Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja
Markus Bennemann: Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia

plus ne kirjat, jotka kannoin messuilta muille. Tuomisen kirjaa olen lukenut puoleen väliin. Kunhan olen lopettanut sen, sanon siitä ehkä jotain.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Musteen tuoksu

Olisinko onnellisempi, jos ilta näyttäisi valojen sijasta enemmän puiden huojuvaa mustaa kun oksat liikahtelevat rungon hengityksen tahtiin.

Puistossa laidunsi neljä ponia vaikka on syksy. Hakivat sameilla turvillaan keltaisten lehtien joukosta sitä keltaisinta. Minä katselin kunnes olin nähnyt kaikki lehdet eikä yksikään ollut keltaisempi kuin toiset. Käännyin pois. Ponin pilkukkaan kaulan tähtitaivaan negatiivi seisoo ehkä vieläkin haalistuneen vaahteran alla.

Kun sytyttää kynttilän, sen voi tuntea korvennuksena rintalastan alla. Kun tuulee, puiden oksat käyvät valojen yli niin että valot näyttävät tiu'uilta joiden ääni on jäänyt matkan varrelle.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Syklaami täytyy pitää kosteana, mutta se ei saa seisoa vedessä

Luen John Greenin Tähtiin kirjoitettua virhettä. Olin ajatellut pestä pyykkiä ja kirjoittaa Volvoa tänään. Sen sijaan ostin syklaamin, kävin kirjastossa hakemassa varaukset ja olen istunut sohvassa lukemassa melkein koko illan. Paljosta lukemisesta on tullut jotenkin toipilas olo. Haluaisin kirjoittaa Volvoa, haluaisin kirjoittaa sitä ja uskoa itseeni ja siihen ja kaikkeen mahdolliseen ja lentää Volvon mukana, mutta väsyttää ihan kamalasti ja vain luen. Aion mennä ajoissa sänkyyn, ihan kohta, ja lukea lisää. Tuntuu siltä kuin olisin ollut flunssassa ja tarvitsisin nyt tällaisen toipilasillan. Enkä ole ollut. Väsyttää vain kovasti. Kirjoituspöytä on täynnä kirjoja, jotka pitäisi lukea. Pitäisi ja haluaisin. Niin kuin Silene Lehdon Hän lähti valaiden matkaan, ja Herta Müllerin Hengityskeinu ja Sanna Karlströmin Harry Harlown rakkauselämät ja Hedi Köngäksen Dora Dora ja Emma Puikkosen Matkamusiikkia. Viimeinen on kyllä oikeasti lattialla sängyn vieressä ja sitä olen aloittanut jo sängyssä joku ilta. Joku ilta oli hyvin täysi ja suuri ja matala kuu. Ehkä perjantaina. Nyt en näe kuuta. Eilen illalla oli ilotulitus. Joskus tuntuu melko velttokätiseltä. Nyt tuntuu. Haluaisin osata kirjoittaa.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Ei sanoja






keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Rooiboksella ei ole juuri mitään aivotoimintaa

Olen ollut tänään muuttoapuna. Omat muutot ovat hirveän stressaavia, mutta muiden muutoissa on kiva olla apuna. Siinä näkee ihan konkreettisesti, mitä saadaan porukalla aikaan, ja se on kivaa. Tänään on ollut kiireinen päivä ja muuttoapuna oleminen toi siihen hyvän lisän: fyysistä työtä. Jotenkin tuntuu, että saatan mennä ihan kohta nukkumaan.

Tänään on kai keskiviikko. Ensi tiistaina alkaa taas Downton Abbey. Viikonloppuna saa nukkua. Saisinhan minä viikollakin, mutta kun en osaa mennä ajoissa nukkumaan. Paitsi ehkä tänään. Ehkä.

Haukotus. Ei, tänään ei kykene ajattelemaan mitään muuta kuin ihan perusjuttuja. Jos niitäkään. Taidan mennä sänkyyn. Hyvää yötä.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Kelta


Tekisi mieli olla ulkona. Olisi pimeää ja voisin katsoa toisten elämiin, ikkunoiden leikkaamiin reikiin talojen seinissä ja keltaista valoa hehkuvia kuvaelmia, joissa kaikki on kauniisti ja hyvin ja joihin voi kuvitella sellaiset ongelmat kuin itse haluaa jos haluaa. Haluan nukkua ja haluan olla raikkaassa ulkoilmassa jossa mikään ei estä hengittämistä. Haluan marhata edestakaisin vaahteranlehtipudokkaissa, jotka ovat pimeässäkin synkän keltaisia. Haluan potkiskella seinää. Haluan nyrpistellä. Haluan nukkua. Haluan ponkaista lehtikasaan. Nukkua siinä, sillä ulkona on viileää ja vaahteranlehdet tuoksuvat happamilta. Olisi ilta niin kuin on, mutta toisenlainen ja hapanta vain lehtien tuoksu.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Kolmas kerta on ensimmäinen versio

Olen pyöritellyt Volvon kohtausten rakennepasianssia lattialla viikon. Tänään laitoin sitä uuteen uskoon ja kun olin siirrellyt lappusia tarpeekseni, totesin, että tuossa se nyt on. Otin tekstin esiin koneelta ja leikkaaliimasin kohtaukset uuteen järjestykseen. Nyt se alkaa tosiaan tuntua oikealta kässäriltä, kun tapahtumat ovat tiedostossa siinä järjestyksessä, mihin ne on tarkoitus laittaa.

Se, että Volvo on nyt järjestetty, tarkoittaa sitä, että alkaa kolmas kirjoituskierros. Tähän mennessähän olen kirjoittanut kaiken kertaalleen käsin ja sitten toiseen kerrtaan enemmän tai vähemmän editoiden koneelle, ja nyt kun rupean nivomaan tekstinpätkiä ja kohtauksia yhteen ja editoimaan niitä ja kirjoittamaan uutta niiden väleihin ja sisälle, alkaa siis kolmas kirjoituskierros. Kuitenkin merkkasin Volvon tiedostonimeen vasta nyt, että syntymässä on versio 1.0. Tätä tämä on aina - minun kässärieni versionumeroista ei voi päätellä yhtään, että montako kertaa kässäri on kirjoitettu läpi.

Versionumeroista viis, tuntuu hyvältä, että sain Volvon rakenteen johonkin kuosiin. Ja kun siinä silmäilin tekstiä leikatessani ja liimatessani, totesin, että haluaisin vain kirjoittaa. Haluaisin vain kirjoittaa. On niin paljon tekemistä ja niin vähän aikaa, jos aion saada tuon version 1.0 johonkin kohtuulliseen kuosiin vuoden loppuun mennessä. Kirjoittelen listaa kohtauksista, jotka pitää vielä kirjoittaa, ja asioista, jotka pitää toteuttaa kässäriin. Niitä on paljon. Ja koko ajan näen päässäni, millainen Volvosta voisi tulla, jos vain osaan tehdä siitä oikeanlaisen. Hui. Ja samalla ovenavauksella tulee päähän ajatus siitä, että onkohan minun pikku Volvoni muiden mielestä ihan tylsä ja staattinen ja onneton - vaikken edes halua ajatella sitä vielä, haluan vain kirjoittaa ja kirjoittaa ja nauttia Volvon kyydistä ja siitä, että saan pitkästä aikaa tehdä kokonaisen maailman ja ihmisiä, joita voin kirjoittaa paljon. Joten kirjoitan, enkä ajattele mitään muuta. Ensi viikolla menen joku ilta kirjoituskahvilaan kirjoittamaan jotain uutta, puuttuvaa kohtausta ja muuten yritän kaikkien juoksujeni lisäksi (sillä on tulossa kiireinen viikko) istua koneen ääressä ja kirjoittaa Volvoa. Yksi novellikin olisi editoitava, ja toinen, vanha sellainen, herätettävä henkiin, mutta Volvo on nyt tärkein.

Päivät

Päivät eivät ole sellaisia millaisiksi ne mielessäsi leivot. Keskellä päivää voi hyvin nukkua. Aurinko odottaa ja jos ei odota niin menee pois. Valosta tulee harmaata ja tunteet, joita luulit tunnettavan vain iltaisin, tekevät pesän keskelle aamua, kiertävät kuin kettu kuivassa heinikossa ja petaavat. Aamu oli avoin tie, päivä puunvärinen huone, iltapäivä hikinen lakana ja varpaita palelee kun nukkumattomat unet pakenevat niistä. Päivät ovat uusia ja outoja tässä maailmassa, missä ei ole vakuuksia ja radio soi samaa uudestaan ja uudestaan kaikilta kanavilta, aina vain samaa. Päivät ovat nelikulmaisia ja loppuvat äkkiä.

torstai 10. lokakuuta 2013

Sputnik

Ilta on tukkoinen ja hiljaa. Selkärankaa pitkin kulkee sammunut tähti. Kadulla bussi humisee ohi ja ikkunassa pimeä peilaa pimeää minun silmistäni. Valot ovat kemikaaleja täynnä ja suupielet hakevat maata. Pään kääntämisestä ei kuulu ääntä. On pitkä matka, enkä tiedä, missä on perillä. Taivaalla lentää sputnik, lentokone ja tähti, joista yhtäkään en näe. Pimeä leviää hengittäessä keuhkoihin. Yö särkee.

Oikeenlaista kemiaa

Vaikka Volvo on vielä alkutekijöissään, olen aina välillä tajunnut hyvin selvästi, että jonain päivänä annan sen jollekulle luettavaksi. Se ajatus taas on poikinut jatkoajatuksen, että kuka se ihminen on. Minulla on kavereina kaksi kourallista kanssakirjoittajia, joista löytyy montakin kommentoijaa novelleilleni ja muille raapaisuille. Mutta ei Volvolle. Siltä tuntuu ainakin nyt. Kun päästän Volvon käsistäni ja annan sen ensimmäisen kerran luettavaksi ja pyydän lukijaa antamaan siitä palautetta, ollaan perustavanlaatuisten asioiden äärellä. Alkuvaiheessaan tekstit tarvitsevat oikeanlaisia lukijoita.

En ole ihan varma, tunnenko ketään, jolle voisin antaa Volvon käteen ja luottaa siihen, että osaan suhtautua ja että lukija osaa suhtautua ja että vielä kerran minä osaan suhtautua. Tilannehan voi olla ihan eri sitten kun Volvo on kasassa, kunnollisessa kasassa siis. Että ehkä pohdin ihan turhaan, että apua, mistä saan koelukijan Volvolle sitten aikanaan. Tunnelma potentiaalisten lukijoiden suhteen voi olla ihan eri, kun Volvo on paketissa ja kokonainen. Mutta tällä hetkellä, jos ajattelen, että kelle antaisin Volvon ensimmäiselle kierrokselle, niin lista on kovin lyhyt. Yksi ihminen. Joka ei ole käytettävissä.

Palaute on herkkä asia. On eri asia hyssytellä ja ladella pelkkiä kehuja, kuin antaa palautetta hellästi ja rakentavasti ja optimistisessa hengessä. Ja on eri asia antaa tulla täyslaidallinen täysillä. Luulen, että Volvon ensimmäisellä kierroksella kaipaisin sitä hellää ja rakentavaa ja optimistista palautetta.  Tai ainakin hellän huumorintajuista. Sitä, että lukija näkee Volvossa potentiaalin, eikä pelkkiä virheitä. Myöhemmillä kerroilla, kun nahkani on vähän paksuuntunut Volvon suhteen, sitten sitä kestää rajuakin palautetta. Been there, done that.

(Novellien suhteen on usein eri juttu - juuri eilen pyysin palautetta yhdestä aika raa'asta ja sain palautteessa kylmää ja karua kyytiä, mutta se ei ollut ollenkaan näin perustavanlaatuinen asia. Se oli vain yksi novelli, ei Volvo.)

Joskus on tosi vaikea valita lukija. Se, joka sopii toiselle tekstille, ei tosiaan sovi toiselle tekstille. Vaikka vastustan kaikkea sitä, että kirjoittamisesta tehdään mystistä ja henkimaailman asia, niin tässä kohtaa on ehkä annettava vähän periksi. Kyse on tavallaan kemioista - tällä kertaa oletetuista kemioista tekstin ja lukijan välillä, eikä niinkään kirjoittajan ja lukijan välillä. Siitä, että tarvitaan turvallinen lukija.

Tämä on sekavaa ja epämääräistä pohdintaa ja kuulostaa varmaan hölmöltä. No, tältä nyt vaan tuntuu. Olen joskus antanut tekstejä luettavaksi väärille ihmisille, ja olen oppinut kantapään kautta, ettei kaikille kannata näyttää kaikkia tekstejä. Väärä lukija saattaa horjuttaa kirjoittajaitsetuntoa pahastikin ja jättää pahan maun suuhun. Eikä se silti ole mitään mystiikkaa. Jotkut tykkäävät salmiakista ja toiset suklaasta. Toisille sopii violetit vaatteet ja toinen näyttää niissä ihan ruumiilta. Sama homma, mutta tekstin ja lukijan välillä.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Tekemättömät työt, näkemättömät unet

Kylläpä on ollut sateinen päivä tänään. Kylläpä minulla on nälkä. Kylläpä teki hyvää käydä kirjoituskahvilassa. Kylläpä tekstiä syntyy kamalan hitaasti, kun pitää kirjoittaa töiden ohessa.

Volvon rakennearpajaiset eli rakenteella pelattava pasianssini on edelleen levällään lattialla. Pitäisi katsoa, että mitä sain aikaan männäiltana ja kyseenalaistaa kaikki ratkaisuni ja järjestää kohtaukset uuteen järjestykseen. Pitäisi myös kirjoittaa puhtaaksi tämänpäiväiset raakatekstit. Ja syyskuinen novellinraakilekin odottaa puhtaaksikirjoitusta. Lupasin sen luettavaksi Hillokuningattarelle, mutta sitä ennen sitä pitää editoida vielä. Hommia olisi. Flunssa kolkuttelee ovella. Se ei ole tervetullut vieras, sillä elämän muut kuin kirjoituskäänteet eivät nyt ollenkaan kaipaisi mitään tautia tähän saumaan, mutta pelkään, ettei minulta kysytä, tai jos kysytään niin vastauksesta ei välitetä. Olen ottanut yliannostuksen c-vitamiinia ja ajattelin jatkaa sillä linjalla.

Eniten haluaisin nukkumaan. Eilen illalla meni kirjoittamiseksi. Editoin yhtä ehkä julkaistavaksi päätyvää novellia (Kreikkalaisten Ksiitä) vielä vähän vaille kaksitoista. Sitten menin nukkumaan. Ja koska kroppani on viritetty sille taajuudelle, joka tarvitsee yhdeksän tunnin yöunet, viimeöiset (ja sitä edelliset ja sitä edelliset jne) seitsentuntiset unet eivät vain olleet tarpeeksi. No, jostainhan se kirjoitusaika on kiskottava. Toivoisin kyllä, että jostain muualta kuin yöunista, mutta se on melkein ainoa keino, miten päivään saa lisätunteja.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Vieroitusoireita

Syyskuisen kirjoitusvapaan jälkeen olen nyt ollut töissä puolitoista viikkoa. Tarkalleen seitsemän päivää. Välissä olevana viikonloppuna en ehtinyt kirjoittaa, mutta aloitin Volvon rakenteen miettimisen. Joka tapauksessa: puolitoista viikkoa kirjoittamatta. Sen jälkeen, kun olen neljän viikon ajan käyttänyt suurimman osan valveillaoloajastani siihen, että kirjoitan tai mietin kirjoittamista. Ja nyt arki. Huh. Vieroitusoireita kirjoittamisesta. Pahoja sellaisia.

Tänään meni kuppi siinä mielessä nurin, että kun tulin työmatkalta ja olin kotona, kello oli 17.33. Juoksin eteisestä kengät jalassa ja takki päällä sieppaamaan kirjoitusvihkoni ja ampaisin kirjoituskahvilaan. Oli vain kertakaikkiaan sellainen olo, että edes yksi sivu, edes yksi sivu, edes yksi sivu ennen kuin kirjoituskahvila menee kiinni (siihen oli 22 minuuttia aikaa siinä vaiheessa kun rynnistin kahvilaan). Yksi sivu siitä sitten tulikin, sillä olin kiireessä ottanut väärän, jo täyden kirjoitusvihon mukaan. Viimeisen lehden toinen puoli oli täyttämättä ja siihen sitten riipustelin jotain. Ja kun se sivu loppui, keskityin vain istumaan, juomaan teetä ja juttelemaan henkilökunnan kanssa. Sitten minulla olikin hymyssä pitelemistä, kun kävi ilmi, että kirjoituskahvilan henkilökunta pitää toisensa hyvin informoituina asiakkaista: tänään vuorossa ollut tyyppi kertoi, että kahvilan omistaja (joka kysyi minulta syyskuussa, että mitä minä oikein aina kirjoitan siellä, ja minä sitten kerroin) oli kertonut hänelle, että kirjallista tuotosta on syntymässä :). Täydensin sitten tämänpäiväisen henkilökunnan tietoja ja juteltiin muutenkin. Ja oli jotenkin aivan ihanaa kuulla, että henkilökunta jakaa hankitut tiedot keskenään - nimittäin siksi, että niin minäkin tekisin, jos olisin siellä töissä! Jotenkin niin älyttömän symppistä :)! Ja vaikka en halua, että yksikään työkaveri tietää, mitä puuhailen vapaa-ajallani, niin minulle ei ole mikään ongelma keskustella kirjoittamisestani kirjoituskahvilan henkilökunnan kanssa. Ihminen on outo, eikö?

Joten, vaikka en sitten saanut kirjoitettua tosiaan kuin puutaheinää yhden onnettoman sivun verran, niin oli tosi kiva lepohetki kirjoituskahvilassa. Hyvää teetä, loistokas ympäristö ja juttuseuraa. Sielu lepäsi.

Sielun lepäämisestä aiheutuikin sitten ongelma huomiselle: pitää tehdä valinta fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin väliltä - tai jotain sinnepäin. Siis että menenkö suoraan töiden jälkeen liikkumaan vai kirjoituskahvilaan kirjoittamaan (ja myöhemmin illalla kävelylenkille). Se ei onnistu, että ensin liikkumaan ja sitten kirjoittamaan, koska kirjoituskahvila menee kiinni, enkä ehdi tuossa järjestyksessä. Joten voittaako fysiikka vai henki? Kun haluaisin molemmat... tietenkin. Ja olen sen verran realisti, että tiedän, että jos käyn ensin liikkumassa ja sitten tulen kotiin ja syön ja niin edelleen, niin olen sen verran naatti, että on aika epätodennäköistä, että saisin kirjoitettua kotona enää mitään.

Aika vahvasti tuntuu, että kirjoituskahvila voittaa huomenna. Vieroitusoireet ovat olleet sen verran pahoja ja kun nyt sain pienen maistiaisen kirjoituskahvilan hyväätekevästä tunnelmasta, niin on aika vaikea kieltäytyä siitä.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Keskeneräistä

Tuleekohan tuosta Volvon rakenteesta jotain asiallista vielä joskus. Minun pasianssini kiemurtelee pitkin mattoa, mutta se ei todellakaan ole vielä lopullisessa muodossaan. Mikä ihme se lopullinen muoto sitten onkin. Ei mitään tietoa. Joistain peruskohtauksista on tosi helppo sanoa, että mihin järjestykseen ne tulevat, mutta sitten tuo kaikki muu sälä... augh. Ja toista kertojaääntä pitää kirjoittaa lisää. Tiesin sen kyllä, mutta en tiennyt, että noin paljon. Ettätuota. Jatkuu huomenna...

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Pasianssia

Pasianssin pelaamiseen tarvitaan seuraavat välineet:
- sekavassa tilassa oleva kässäri
- paperia
- kynä
- sakset
- tasainen alusta

Ohje: Käy läpi kässäri ja kirjoita jokaisesta kohtauksesta muutama avainsana väljästi allekkain paperille. Merkitse eri aikamuodot ja eri kertojat jotenkin  Kun koko kässäri on käyty läpi ja kohtaukset kirjoitettu muistiin, leikkaa jokainen kohtaus irti paperista niin, että sinulla on n kappaletta paperisuikaleita, joissa jokaisessa on yksi kohtaus. Mätä lappuset tasaiselle alustalle (pöydälle, jos löytyy tarpeeksi suuri, lattialle, ei liian pörröiselle matolle) ja ala pelata niillä pasianssia. Pasianssi on mennyt läpi, kun tajuat löytäneesi täydellisen rakenteen kässärillesi. Toivo, ettei kukaan sotke täydellistä rakennettasi ennen kuin saat sen ikuistettua.

Vakavastipuhuen. Kävin Volvon läpi ja kirjoitin kohtaukset paperille. Ripustin pyykit. Leikkasin kohtaukset irti toisistaan. Nyt pitäisi pelata pasianssia. Toivottavasti myös huomaan, mihin kohtiin pitää saada lisää matskua ja millaista matskua. Eli kai tämä on myös roadmap tulevaa kirjoittamista varten. Oli mitä oli, pasianssi tai roadmap tai mitä tahansa, löysin kuitenkin yhden asian. Syyskuun kirjoitusvapaan jälkeen otin äsken Volvon esimmäistä kertaa koneelle auki ja ylipäätään ajattelin sitä. Ja se on siellä. Se on vielä siellä. Missä siellä? En minä tiedä, mutta Volvo vain odotti minua ja kun palasin sen ääreen, se kutsui minut heti itseensä, veti hupun silmilleni ja näytti oman todellisuutensa. Olen ensinnäkin helpottunut (siitä, että Volvossa on jotain, joka imee minua mukaan tarinaan ja että sen työstäminen tuntuu todella mielekkäältä), toisekseen kiitollinen (ettei Volvo tai kirjoittaminen tai ajattelu ole mennyt pois, vaikka päivätyöt alkoivat taas) ja kolmennekseen innostunut (Volvosta! ja siitä, että olen innostunut siitä!) ja tuntuu ihanalta, että kaiken keskellä Volvo on odottanut minua kuin uskollinen koira ja toivottaa minut taas tervetulleeksi kotiin.

Nyt pitäisi enää tietää, mihin asentoon järjestää nuo lippulappuset, että saa jotain rotia kässärin rakenteeseen. Krhm.


lauantai 5. lokakuuta 2013

Kylmää kyytiä

Tällaistako tämä tosiaan olikin? Ettei ehdi ehkä edes ajatella kirjoittamista, tai ehtii ajatella, muttei ehdi tehdä mitään sen eteen? Huh. Miten olen ikinä saanut Kreikkalaiset aikanaan kuosiin töiden ohella? No, takana on kirjoitusvapaan jälkeen ensimmäinen työviikko ja tiesin kyllä etukäteenkin, että ekalla viikolla kaikki energia menee totuttelemiseen. Ensi viikolla näyttää vähän rauhallisemmalta ja aion ehtiä liikunnan lisäksi kirjoituskahvilaan kirjoittamaan. Ehdottomasti. Ja jos huomenna jää aikaa, aion kirjoittaa Volvon kohtaukset lapuille ja aloittaa pasianssin pelaamisen niillä - pitää löytää oikea järjestys niille. Siivosin juuri, joten on ainakin tilaa levitellä lattioille paperilappuja, kun muut tavarat on raivattu lattioilta paikoilleen.

Töiden alkamisen huomaa taas hiirikädessäkin. Tai tenniskyynärpää sen oikea nimi on. Tällä kertaa kokeillaan siihen jotain hermoratoja avaavia outoja jumppaliikkeitä ja kinesioteippausta. Sain eilen käteen kirkkaan siniturkoosin teipin ja sen kanssa nyt sitten. Ja kylmäpussin kanssa myös. Ei sillä, kylmäpussi on ollut melkein jokailtainen kaverini kesäloman loppumisesta asti, että se ei ole mitenkään uusi asia.

Jotenkin tuossa äsken imuroidessani hämmästelin sitä, miten helppo on ollut solahtaa siihen, että ei ehdi kirjoittaa. Miten erilaista kaikki on yhtäkkiä - syyskuussa oli aikaa kirjoittaa vaikka ja kuinka, ja nyt se pitää erikseen suunnitella ja raivata se aika. No, on sitä tehty ennenkin, joten tehdään jatkossakin. Hassua vain, millainen muutos arjessa, kun ensin on kaikki aika kirjoittamista varten ja sitten on kaikki aika jotain ihan muita asioita varten. Vaatii vähän totuttelua.

Jääkaappi on täynnä vihanneksia. Haluaisin syödä pelkkää porkkanaa ja kyssäkaalia. On siellä muutakin. Taidan tehdä jotain pientä syötävää ja huokaista hetken.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Kellopelikuninkaasta ja lanusta

Luin äsken loppuun Magdalena Hain Kellopelikuninkaan. Tykkäsin jo edellisestä Gigi ja Henry -kirjasta, mutta Kellopelikuningas oli kyllä parempi kuin Kerjäläisprinsessa. Ehkä se johtuu osittain päähenkilöiden kasvamisesta, mutta minusta Magdalena Hai on saanut Kellopelikuninkaaseen ylipäätään paremman imun, tummemman tunnelman ja paremmat juonenkäänteet. Lopussa symppasin Gigiä ihan sydämeni pohjasta. Joten: lukekaa Kellopelikuningas! Olen ihan varma, että sarjan seuraava osakin tarjoaa taas jotain yllättävää luettavaa Gigin elämästä.

Minulla on luettujen sivupalkista päätellen lanu-kausi taas. En voi sanoa lukevani lasten- ja nuortenkirjoja paljon, mutta aina välillä tulee näitä kausia, että luen melkein pelkkää lanua. Olen kyllä huomannut itse, millaisiin elämänvaiheisiin lanu-kirjat liittyvät, ja jollain tapaa ne toimivat lohtukirjoina, olivat ne uudella lukukierroksella tai ihan ensimmäistä kertaa luvussa. Minulla on ollut parikin Diana Wynne Jones -kautta ja sitten on välillä Britta- ja Viisikko-kausia (molemmat sarjat löytyvät omasta hyllystä), Harry Potter -kausia ja Twilight-kausia. Ja sitten kaikki ne muut lasten- ja nuortenkirjat. Nytkin on pari vielä varauksessa kirjastossa. Ehkä lanu-kirjoissa on se, että aika monet niistä päättyvät hyvin, ja se tekee niistä lohdullista luettavaa aikuisellekin.

Mitähän lukisin seuraavaksi :)?



maanantai 30. syyskuuta 2013

Arkea ja pasianssin suunnittelua

Arki ja kirjoitusvapaan loppuminen tarkoittavat seuraavia asioita:
- pitää herätä tuntia aikaisemmin
- ei saa syödä silloin kun on nälkä, vaan silloin kun on ruuan aika
- sänky on petaamatta kun tulen kotiin
- tee ei ole yhtä hyvää kuin kirjoituskahvilassa ja teen sen itse
- kotityöt pitää hoitaa ilta-aikaan
- pitää valita, mitä haluamiaan asioita tekee tänään, koska ei ehdi enää tehdä niitä kaikkia
- kirjoitusvihko täyttyy paljon hitaammin
- paikoista, joihin menee viikonlopuksi, pitää tulla sunnuntaina kotiin
- istun käytännössä koko päivän koneen ääressä
- lounasastioita ei tarvitse tiskata itse
- minulle maksetaan siitä, mitä teen päivän aikana
- minulla ei ole puheripulia illalla, koska olen kommunikoinut ihmisten kanssa päiväsaikaan
- pukeudun muuhunkin kuin niihin kahteen neuleeseen, mikä on ihan hyvä, kun vaatekaappi  kuitenkin on täynnä vaatteita

En aio kirjoittaa tänään. Pesen pyykkiä ja neulon lapasta ja luen kirjaa. Hain sitäpaitsi kirjastosta kolme luettavaa kirjaa lisää. Yksi niistä on Magdalena Hain Kellopelikuningas. Se on seuraavana lukulistalla. Kunhan tästä taas totun työarkeen, rupean miettimään toden teolla Volvon kohtausrakennetta. En halua sinänsä kikkailla, mutta pitää miettiä, mitä voi kertoa missäkin vaiheessa ja mitkä asiat vaikuttavat mihinkin. Aion kirjoittaa tärkeimmät kohtaukset paperilapuille ja pelata niillä pasianssia. Kaksi aikatasoa ja toisen aikatason kaksi kertojaa ovat ihan tarpeeksi haastava pasianssi minulle. Toivottavasti ei liian haastava.


sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Den sista söndagen

Viikonlopunvietosta mukaan tarttui yksi kirja (Herta Müllerin Hengityskeinu, 3e), joten kuvio on taas kerran se, että lukemattomien pino karttuu uusilla, enkä ehdi lukea vanhojakaan alta pois. Etenkään kun olen käynyt kirjastossa hamstraamassa lisää lukemista ja tällä hetkellä on kesken Maria Turtschaninoffin Helsingin alla. Lisäksi kesken ovat lapaset. Ja yksi virkkuu. Ja vanhat käsityöt. Ja yksi käsikirjoitus ja pari isoa novellia. Ja aika paljon muutakin. 

Tähän loppuu minun kirjoituskuukauteni ja huomenna palaan töihin. Alkaa arki ja Volvo joutuu jakamaan huomioni muiden asioiden kanssa. Viikonloppuna en juuri ajatellutkaan Volvoa ja se teki siinä mielessä hyvää, että nyt olisin taas valmis sen kimppuun... mutta Volvo joutuu nyt tyytymään iltoihin päivien sijasta.

Viikonlopunvietosta mukaan tarttui pullo mustaherukkamehua ja toinen puna-mustaa. Mehulasi käteen ja sohvalle, mars.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Pffff, sanoi ilmapallo ja tyhjeni

Tänään en ole kirjoittanut mitään järkevää. Kävin kirjoituskahvilassa, join kaksi teetä ja söin munkin, jota ei ehkä oikeasti tehnytkään mieli, mutta koska olin päättänyt syödä sen, söin sen.

Tulin kotiin. Neuloin lapasta, söin, luin loppuun Seuraelämän säännöt, joka oli jotenkin surullisen alavireen kirja, hyvä kyllä, mutta kaihoisa, tai sitten minun mieleni teki siitä sellaisen.

Lojun. Mikään ei huvita, päinvastoin on masentunut olotila ja tuntuu, että kaikki on harmaata ja mustaa, tai vielä pahemmin: värillistä, mutta mitä väreistä.

Kai tämä on kuukauden kirjoitusvapaan laskuhumala. Kirjoituskrapulapäivä. Haluaisin olla iloinen ja reipas ja tiskannut, mutta en ole. Väsyttää. Haluaisin jotain turvallista.

Otsaa väsyttää, vaikka en ole kai rypistellyt sitä tänään. Tiskaan. Raivaan vähän. Miksi en tekisi niin, kun aikaa on. Ja koska ei kerran huvita mikään, niin yhtä hyvin voin sitten tehdä jotain yleishyödyllistä. Ja usein siitä, että rupeaa reippaaksi, vaikka ei huvittaisi, tulee oikeastikin reippaampi mieli. Se on hyvästä.


torstai 26. syyskuuta 2013

Melkein saldo

Kirjoitusvapaa kolistelee loppuaan kohti. Neljästä viikosta minulla on jäljellä huominen ja tänään vielä pari tuntia ennen kuin menen iltamenolle. Miltä se tuntuu? kysyy ääni päässäni (pitäisikö huolestua?) ja minä sanon sille, että haikealta, harmilliselta ja hyvältä. Hyvältä siksi, että olen saanut Volvoa aikaan niin paljon enemmän kuin uskalsin toivoa. Oli kamalan vaikea asettaa sivumäärätavoitteita, kun en ole pitkään aikaan kirjoittanut pitkää kässäriä, vaan edelliset viisi vuotta novelleja. On ihan eri asia laittaa tavoitteita pitkälle proosalle kuin novelleille. Ei novelleja voi mitata samalla tavalla.

Ajattelin alunperin, että olisi hienoa, jos saisin syyskuun aikana kirjoitettua neljäkymmentä sivua. Minulla oli kolmekymmentäkolme sivua koneella, kun aloitin kirjoitusvapaani. Nyt minulla on yhdeksänkymmentäkahdeksan sivua. Tulosta on tullut kuusikymmentäviisi sivua. Paljon enemmän kuin mihin luulin yltäväni. En osaa sanoa, onko se absoluuttisesti paljon vai vähän tai onko sellaista asiaa olemassakaan, kuin absoluuttisesti paljon tai vähän, koska kaikkihan riippuu tekstistä. Pääasia kuitenkin on, että minulla on Volvo. Hommia on vielä paljon, mutta silti, minulla on Volvon ainekset kasassa ja voin ruveta jatkojalostamaan niitä. Älytön tavoitteeni saada kässärin ensimmäinen asiallinen versio valmiiksi vuoden loppuun mennessä ei näytäkään enää niin älyttömältä kuin jossain vaiheessa luulin.

Onhan se tietysti selvää, että kirjoittaminen hidastuu tämän viikon jälkeen tosi paljon, kun pitää käydä töissä ja kirjoittaa vain siinä sivussa, eikä näin niin kuin nyt, että päivät ovat omassa käytössä, kädet kirjoittavat paljon ja pää vielä enemmän. Mutta aion silti saada Volvon kuntoon vuoden loppuun mennessä. En valmiiksi-valmiiksi, mutta jonkun version verran puolivalmiiksi. Sellaiseksi, että sen ilkeää antaa luettavaksi jollekulle. Dediksiä pitää olla. Mitä sitä muuten jahtaisi?

Sen lisäksi, että olen kirjoittanut Volvoa kuusikymmentäviisi sivua, olen kirjoittanut myös yhden novellin, jota en ole vielä ehtinyt kirjoittaa puhtaaksi. Lupasin sen luettavaksi ystävälleni Hillokuningattarelle, joten pitää varmaan kirjoittaa se koneelle ja editoida pian siihen kuntoon, että sen kehtaa antaa lukuun.

Sen lisäksi, että olen kirjoittanut Volvoa kuusikymmentäviisi sivua ja yhden novellin, olen kirjoittanut myös yhden hyvän runon. Se oli vahinko.

Edellämainittujen lisäksi olen kunnostautunut teen juomisessa. Olen juonut teetä myös kotona, mutta enimmän osan olen juonut kirjoituskahvilassani. Tähän mennessä olen juonut kirjoituskahvilassa kaksikymmentäseitsemän kupillista, joihin olen käyttänyt rahaa seitsemänkymentäkaksi euroa. Niin ja olen syönyt myös yhden croissantin ja ne kaksi kreemimunkkia... En pidä munkeista ja vuosittainen munkkikiintiöni on yksi munkki per vuosi. Krhm. Olen löytänyt voittajani. Vuosittainen kiintiö on räjähtänyt ja tiedän, että jos kirjoituskahvilassa on huomenna kreemimunkkipäivä, minä aivan taatusti ostan sellaisen ja syön ja suupielet ovat sokerissa vielä sittenkin, kun tulen tuntia myöhemmin kotiin kirjoitussessiostani.

Total: Kyllä. Olen tyytyväinen. Ja minulla on vielä huominen jäljellä.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Two to go

Minulla on kaksi päivää kirjoitusvapaata jäljellä. Kaksi päivää, jotka voin käyttää ihan niin kuin itse haluan. Tai siis kirjoittamiseenhan minä ne käytän. Pitää nyt vain katsoa, että millä tavalla. Volvo alkaa olla siinä vaiheessa, että minun pitäisi käydä tekstimassa läpi, kirjoittaa kohtaukset lippulappusille ja miettiä, mihin järjestykseen laitan ne. Nythän Volvon tiedosto on kasa katkelmia ja pätkelmiä ja kokonaisia kohtauksia, mutta ne eivät ole missään järjestyksessä ja se järjestys pitäisi päättää. Tiedän kyllä suunnilleen, että joidenkin kohtausten pitää olla ennen toisia ja niin pois päin, mutta pitäisi myös miettiä tekstin rakennetta ihan kunnolla. Että tuleeko a ennen b:tä, vai olisiko oikeasti fiksumpaa laittaa c ensimmäiseksi. Kaksi aikatasoa mahdollistaa pienen pelailun kohtausten järjestyksellä, ja minulla on hatara kuva päässäni siitä, millainen Volvo on valmiina, mutta mutta. Mihin järjestykseen ne kohtaukset sitten pitää laittaa, että homma toimii nätisti, sillä tavalla kuin kuvittelen sen toimivan, se onkin sitten eri juttu. Enkä tiedä, teenkö sitä vielä huomenna vai säästänkö perjantaiksi vai teenkö sitä sekä huomenna että perjantaina ja kirjoitan samalla ehkä uutta matskua. Ehkä voisin myös yrittää ottaa rennosti kirjoittamisen kanssa.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Lohikäärmeet

Kirjoitan niin kuin pieni eläin, joka toivoo, että kirjoittaminen voi päästää sen tuskistaan ja niin se päästääkin aina vähäksi aikaa toiseen ulottuvuuteen ja kirjoitan minä. Tein kurpitsakeittoa ja maustaminen osui ja savupaprikaa sen verran, että on kuin keiton olisi tehnyt lohikäärme, tai että siinä olisi lohikäärmeenlihaa joukossa, röyhtäilen savua, tältä tuntuu olla lohikäärme.

Hetkeksi aikaa minä kirjoitan kaiken pahan pois ja kirjoitan ja unohdan ja kirjoittaminen vetää viltin niskaani ja sen alla paistaa aurinko viattomana niin kuin olisi ihan tavallinen syyskuu ja Volvot ajelevat pitkin poikin ja kylkiluiden välistä kasvaa siipisulkia, eikä mikään ole pahasti väärin.

Kävelen tänään eestaas kahteen kertaan kirjastoon, toisella lainaan, toisella sanoitan. Suutarisetä on paikannut asialliset kenkäni niin, että niillä voi taas hiipiä ja pilvet roiskaisevat sateen ja menevät sitten pois niin kuin märkä maa johtuisi jostain muusta kuin niistä. Minä keksin omia totuuksia ja pitelen niistä kiinni niin kuin se olisi ainoa keino, mitä se onkin, ja mietin, onko lohikäärmeillä suomujensa alla ruutia kuin hilsettä.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Murjo ja Kirjo Tus

Kirjoitusta, murjotusta, kirjoitusta, murjotusta.

Tänään kirjoittaminen tuntuu työltä. Sitähän se on tavallaan, mutta siis sillä tavalla työltä, että sen ajatteleminen ei ole valoisa eikä mukava juttu. Ei minkään ajatteleminen ole tänään ollut valoisaa ja mukavaa. Olen kiukutellut itsekseni ja kirjoittanut lisää. Ei millään riemulla, mutta väkisin.

Kuulkaa, keskittykää tänä iltana pieneksi hetkeksi miettimään, mikä kaikki teillä on hyvin. Hirveän moni asia on hyvin useimmilla ihmisillä, mutta niitä ei tajua arvostaa ennen kuin ne horjuvat. Ajatelkaa niitä hyviä asioita tänään ja olkaa niistä onnellisia edes ihan vähän aikaa.

Minä yritän horjuttaa murjotusta ja pahaa mieltä, sillä ne eivät hyödytä minua nyt ollenkaan. Tuntuvat vain pahalta ja onko siitä jotain hyötyä? Ei.

Ehkä ensi yönä nukun, enkä valvo painajaisia.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Minä pyörin

En ole vieläkään tehnyt mitään päätöksiä Volvon kanssa suhteessa sivujuoneen / uuteen kertojaan, joista bloggasin männäpäivänä. Itse asiassa olen aika tehokkaasti unohtanut, että minun ylipäätään piti miettiä tuota asiaa. Olen tehnyt kaikkea muuta: käynyt torilla, saunonut, tehnyt kahtena peräkkäisenä päivänä kauraomenapaistosta, juonut ystävien kanssa teetä, ulkoillut, mitä vielä. Kirjoittanut vain ihan vähän raakatekstiä - sitäkään vähää ei pitänyt kirjoittaa, mutta lipsahti. Olen tiskannut, imuroinut, ostanut kukkia kotiin, ajanut valottomalla pyörällä pimeässä (hyi! huomenna järjestän valon pyörääni, lupaan!), puhunut puhelimessa, kuunnellut musiikkia, pohtinut mitä tekisin jos voittaisin lotossa 14 miljoonaa, ja nukkunut.

Neljän viikon kirjoitusvapaasta on jäljellä vielä yksi. Kuluneet kolme viikkoa ovat yllättäen tuntuneet aika pitkältä ajalta. Johtuu ehkä siitä, että on tapahtunut paljon ja että tunteita on ollut laidasta laitaan. Mutta että vielä on jäljellä ensi viikko - viisi arkipäivää. Se on hyvä asia. Keskityn keskittymiseen ja kirjoitan lisää. Hinkuaisin myös lukemista ja tarkoitus on laittaa ruokaa (ainakin kurpitsakeittoa) ja tavata ystäviä ja liikkua myös. Mutta myös kirjoittaa. Etenkin kirjoittaa. Sitä tarvitaan vielä, en ole ollenkaan valmis. Tarvitsen kirjoittamista.

Sitäpaitsi Volvo tarvitsee sitä, että kirjoitan. Enhän nimittäin vieläkään tiedä, miten sivujuonteen käy. Tuleeko toista kertojaa, ja kuka se lopulta on. Tällä hetkellä ajatus on se, että ehkä tulee ja on aavistus siitä, että kuka se on. Ei sillä, on minulla ollut aavistuksia aikaisemminkin. Ovat kaikki osoittautuneet vääriksi. Tässä olisi kyllä palikoita kohdallaan: oikea sukupuoli, istuisi aiheeseen, sopisi teemaan - hitto, niin muuten istuisi ja niin muuten sopisikin! Onko minun tosiaan pakko taipua alitajuntani alle ja tarttua siihen kertojaääneen, jota sain lahjaksi kolmen sivun verran, kun kävin kirjastossa alkuviikosta? Oliko se oikeastikin tarkoitettu niin? Joitain herkullisia juttuja pitää jättää tietenkin pois, mutta muita saadaan varmasti tilalle. Pitääkö minun tosiaan kuunnella alitajuntaani, vaikka tuossa ratkaisussa on vaaransakin? Tai ehkä keksin keinon kiertää ne vaaranpaikat, kun kirjoitan sitä kertojaääntä lisää? Voi hitsi. Tuleeko teille koskaan kirjoittaessa sellaista oloa, että teiltä ei kysytä? Että alitajunta valitsee tietyt asiat, etkä olisi tehnyt niitä valintoja tietoisesti, mutta et voi oikein valittaakaan enää? Palautusoikeutta ei ole ja jutut on pakko ottaa mukaan tekstiin, halusi tai ei?

Jaa-a. Taidan nukkua tämän pohdinnan päälle. Ehkä nukuttu yö antaa vastauksia. Tai sitten ei. Ehkä pitää vain mennä sokkona ja katsoa, mitä tuon toisen kertojan kanssa tapahtuu. Ensimmäisen kertojan kanssa on kyllä myös vielä tekemistä - pari tärkeää kohtausta puuttuu. Olisikohan minulla puhtia kirjoittaa ne huomenna?

ps. volvohan on siis latinaa ja tarkoittaa "minä pyörin", siitä otsikko

lauantai 21. syyskuuta 2013

Granta

Eikö kukaan ole ostanut vielä uutta Grantaa? Niin vähän siitä on tuntunut olevan juttua blogeissa. Minä ostin ja olen lueskellut hiljalleen. Lukiessani olen huomannut, että juuri tuollaista julkaisua olen kaivannutkin, vaikken itse tiennyt sitä vielä silloin, kun tartuin Grantaan ensimmäisen kerran. Tuoreita tekstejä ja vanhempia tekstejä ja laatua.

Tähän mennessä olen tykännyt eniten Leena Parkkisen Turskasta ja Taiye Selasin Afrikkalaistyttöjen seksielämästä. Hervoton oli myös Georges Perecin Suuntaa antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäneljä aikana.

Jatkan lukemista.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Mutta mutta ja Nobel-kirjailija

Tänään on kirjoittamispäivän lisäksi ajatustyöpäivä (ja sitäpaitsi kansallinen etätyöpäivä). Kirjoittamisajatukset tökkäävät siihen, että tiedän, mitä olen Volvon pääjuonen kanssa tekemässä. Pääjuoni on pääpiirteittäin jo kirjoitettukin. Yksi suuri, tärkeä kohtaus puuttuu, mutta sitä säästelen vielä. Muitakin asioita puuttuu, mutta mitä ja kuinka paljon - osan tiedän ja osaa en. Ja sitten se, että tuleeko sivujuonta. En pidä tästä sivujuonen suunnittelusta, mutta haluan ajatella sen edes osittain valmiiksi, koska haluan, että se, mitä kirjoitan, on hyödyllistä Volvon kannalta. Tiedän kyllä, että sivupolut voivat olla ihan yhtä hyödyllisiä kuin pääväylätkin, vaikka ne sivupolut sitten vaikka deletoitaisiin lopulta pois. Ja että kun alan kirjoittaa uudelleen, teksti muuttuu ja tulee muuttumaan vielä lisää ja osia deletoidaan ja niin pois päin. Mutta mutta.

Tavallaan houkuttaisi yksi alkuviikosta löytynyt kertojaääni. Tavallaan houkuttaisi, sillä sitä oli niin hauska kirjoittaa. Mutta jos se on osa Volvoa, niin onko se päälleliimattua ja tavanomaista? Onko se kuvio juonellisesti se itsestäänselvin ja tylsin ratkaisu? Eihän näitä ehkä kannattaisi ajatella tässä vaiheessa, kun ei edes tiedä tältä osin, että mitä on tekemässä. Mutta. Joku pieni ääni päässä ajattelee silti. Entä jos tuo kertoja tulee mukaan? Se voi muuttaa Volvon aivan täysin. Huonompaan suuntaan. Näen kyllä, miksi alitajuntani kirjoitutti minulla sitä kertojaääntä kolmen sivun verran alkuviikosta - teema istuu Volvoon, näen sen nyt. Mutta silti. Ja kun. En halua hukata aikaa. Hukkaan sitä väistämättä. Haluan hukata aikaa niin vähän kuin mahdollista. Ei kannattaisi ajatella vielä niin pitkälle ja nuoleksia rautatolppaa ennen kuin on edes pakkasta, ja ennen kuin siihen on ehtinyt muodostua yhtään huurua tai jäätä ja ennen kuin on edes teoreettista mahdollisuutta, että nuolaiseva kieli takertuu rautaan kiinni iäksi.

Levoton olo ja ei kuitenkaan. Sellainen olo, että ehkä tämä tästä. Se uusi kertoja houkuttaa, mutta en tiedä, en tiedä. Ehkä pitäisi vain kirjoittaa sitä eteenpäin ja viis veisata muusta ja katsoa, mitä henkilöille tapahtuu. Mutta. En tiedä, tuntuuko se oikealta. Siis se kertoja nyt tähän kohtaan. Ehkä pitäisi vain kirjoittaa Volvon pääkuviota ja viis veisata muusta ja katsoa, rupeaako jostain versomaan jotain. Jos ei rupea, niin onko sekään sitten sääli? En tiedä.

Pitäisi sitäpaitsi alkaa kirjoittaa listaa niistä tärkeistä kohtauksista, jotka on vielä kirjoittamatta.

Pitäisi ehkä kuvitella, maata sohvalla selällään silmät kiinni ja ajatella Volvoa. Kuvitella olevansa ihan järjettömän hyvä kirjailija, Nobel-tasoinen, ja kuvitella, minkälaiseksi se Nobel-kirjailija, joka nyt on kirjoittamassa Volvoa, kirjoittaisi Volvon lopulta. Kuvitella kaikkein hienoin ja tyylikkäin Volvo, mitä vain pystyy. Kuvitella se Volvojen Volvo ja sitten nousta ylös sohvalta ja kirjoittaa Volvo sellaiseksi Volvojen Volvoksi kuin se unelmissa oli.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Whoa!

Hei hetkonen! Volvoahan minun piti kirjoittaa! Niin kai - minulta ei vaan kysytty mitään. Alitajunnalla oli muita suunnitelmia ja se valjasti minut ihan eri suuntaan. Olin ajatellut kirjoittaa vähän raakatekstiä vielä ennen nukkumaanmenoa, mutta yhtäkkiä jokin iski ehkä kahdellasadalla voltilla ja ihan uudet ihmiset purskusivat kynästä ja tekstiä tuli hirveällä höökillä ja nyt minä en osaa muuta kuin olla pää sekaisin ja tuijotella eteeni ja yrittää palata tähän paikkaan ja aikaan sieltä missä olin. Tuli kokonainen novelli, ihan ilman mitään ennakkovaroituksia tai mitään. Juuri nyt tuntuu myös siltä, että tuli hyvä novelli. Valui kynän päästä musteena paperille, eikä suostunut loppumaan ennen kuin sain ihan kaikki tulollaan olevat lauseet paperille. Pöllämystynyt olo. Vaikka Volvon kirjoittaminen on ollut kivaa ja nautinnollista ja ties mitä, niin tuo teksti oli sellainen nuijanukutus, etten ole vähään aikaan kokenut. Nyt naurattaa lähinnä, niin puskista se tuli. Taitaa tämä kirjoitusvapaa tehdä tehtävänsä myös alitajunnallekin. Hyvä, että tulee, niin on sitten myöhemmin mitä editoida, kun pitää taas palata arkeen ja olla päivät töissä. Mutta huhhuh. Oli se melkoinen kyyti.

Iltanen

En oikein tohdi kirjoittaa mitään Volvon etenemisestä, taikauskoinen tunnelma, että vaikeneminen on kultaa, joten kirjoitan vain enkä kauheasti puhu.

Tänään kirjoitin hyvän runon. Se on niin harvinaista, että ansaitsee tulla mainituksi. En tiedä kuinka hyvältä se runo tuntuu enää huomenna tai sanotaanko kolmen viikon päästä. Katsotaan uudestaan silloin.

Syksyinen ilta. Tuulee ja sataa ja on pimeä, mutta koska on lämmintä, se tuntuu oudolta. Pitäisi palella, mutta tuuli on kuin sivellin eikä niin kuin luihin ja ytimiin.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Muistikuvia

Selasin koneelta kuvia, ja huomasin, että joihinkin kuvamuistoihin liittyy selkeästi joku kirja. Niin kuin alla olevaan kuvaan. Kun katson sitä, muistan liiankin hyvin sen hyytävän tunnelman, jonka vallassa luin Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaania viime syksynä. Kesken kirjan lukemisen kävin eräänä päivänä kävelemässä kuvan paikassa ja lakastuvat kasvit, synkeät pilvet, kuihtuva puutarha ja koko syksyinen, mätänevä tunnelma osuivat niin hyvin yksiin Watersin kirjan kanssa, että muistaakseni minun piti tuon päivän jälkeen rajoittaa Vieras kartanossa -kirjan lukemista niin, että sain lukea sitä vain päivänvalolla, koska muuten en uskaltanut olla yksin kotona. (Että sellainen jänishousu täällä.)


Entä muut kirjat ja muistot? Tuoreita tietysti muistaa hyvin ja allaolevasta ei tarvitse edes kysyä, että mikä kirja.



Seuraavasta kuvasta tulee mieleen Katherine Mansfieldin novellikokoelma Kanarialintu. En tosin lukenut kirjaa Uuden-Seelannin reissullani vuonna 2011, josta kuva on, vaan muistaakseni luin sen viime vuonna. Kuvassa on Wellingtonissa sijaitseva Katherine Mansfieldin synnyinkotimuseo. Museo sinänsä ei ollut kauhean ihmeellinen, mutta olen tosi tyytyväinen siitä, että kävin siellä, vaikka oli tuhannen kuuma ja meinasin läkähtyä kävelymatkalla keskustasta Mansfieldille, innostuin nimittäin lukemaan Mansfieldiä tuon jälkeen. Ja Mansfieldin Kanarialintu on niin järisyttävän hyvä kirja, että suosittelen sitä kaikille.


Ja tästä kuvasta tulee mieleen oma telakalla oleva novellikokoelmakässäriparkani Kreikkalaiset. Kuva on otettu melkein tasan vuosi sitten Hangossa, kun kävin siellä yhden hengen kirjoitusleirilläni ja pistin Kreikkalaisia urakalla uusiksi ja kuntoon erästä kustantamoa varten. Se oli kiva reissu ja täynnä kirjoittamista. Lopputulema koko kuviossahan ei ollut ihan paras mahdollinen, mutta Hangossa oli hienoa ja paljon sanoja ja se kumma, pysähtynyt ja sumuinen tunnelma, jonka vallassa kirjoitin hotellissa, tulee aina mieleen tuosta ja muista siellä otetuista kuvista.



perjantai 13. syyskuuta 2013

Ilmalaivakuu

Kuu on toista iltaa kaupungin yllä, oranssinpunaisena niin kuin viipale veriappelsiinia se purjehtii ja jos se osuu kirkontorniin tai katonharjaan, se valuttaa paksua mehuaan niin kuin tähtiä ja nousee sitten keventyneenä korkeammalle. Kaupungin valot ovat valkoista ja keltaista ja värivaloja. Mustaa on paljon niin kuin minunkin ikkunani seuraavaksi. Pieni kuume on kuin lemmikki; lämmin, pörröinen otus makaa kerälle kiertyneenä minun rintani päällä, painaa ja hiottaa. Kaupungin mustat kohdat ovat kuin kaivo, johon haluaisin sukeltaa.

Vastoin sananlaskuja

Vaikka flunssa takoo otsan sisällä ja elämä potkii suoraan palleaan, niin siitä olen kiitollinen, että kirjoittaminen on pysynyt. Toivon, että se pysyy edelleenkin, mutta kun ajattelen tätä tähän asti kulunutta vuotta, niin tuntuu ihan ihmeeltä, että tekstiä on tullut koko ajan ja sitä on tullut aina kun on pyytänyt. Se helpottaa kolhuissa ja se tuntuu hyvältä. Hämmentävää on, että tekstiä on koko tämän vuoden ajan tullut nimenomaan Volvoon (eli kässäriin), kun on vain pyytänyt. Ei yhden yhtä Volvoon liittyvää blokkia koko tänä aikana. Ja että jaksan vieläkin innostua tekstistä, vaikka olen kirjoittanut sitä näin pitkään (huomaa, että olen kirjoittanut novelleja viime vuodet!) ja vaikka tiedän tarinan pääpiirteet, että mitä siinä tulee tapahtumaan. En yksityiskohtia, mutta pääpiirteet. Ihmeellistä, sanoo hän, joka kirjoittaa novellinsa ensimmäiset versiot niin, ettei aloittaessaan edes tiedä, että on novellia kirjoittamassa.

Tänään juuri puhuin tästä ihmeellisestä kuviosta ystävän kanssa. Että tulee ja ettei teksti ole mennyt pois ulottuviltani. Etten tiedä yhtään, minkälaista syntyneen tekstin laatu on, mutta en jaksa huolia siitä nyt, koska ei ole sen aika.

Tuntuu uhkarohkealta puhua ja blogata tästä aiheesta. Taikauskoinen olo, että "kel onni on, se onnen kätkeköön" ja "puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa", mutta sanon kuitenkin, että tästä, mitä olen tähän mennessä saanut, olen onnellinen. Voihan olla, että kaikki on silkkaa silkkoa sisältä, mutta ei se haittaa - aina voin korjata ja kirjoittaa uudelleen, ja tähän asti tämä on ollut kivaa. Hirveästi toivon, että jatkuukin näin, eikä lopu.

torstai 12. syyskuuta 2013

Tässä

Kirjoittaminen on hyvä silloin kun pystyn kirjoittamaan. Sivumäärällisesti olen tavoitevauhdissa (siis se oma tavoite, jonka asetin tälle syyskuun kirjoitusvapaalle, ja joka tuntuu tällä hetkellä alimitoitetulta tai ylimitoitetulta, riippuu millä tuulella satun olemaan), laatu on vaihtelevaa niin kuin aina. Kirjoittaminen on paitsi kirjoittamista, myös terapiaa. Olen onnellinen siitä, että tuntuu, että ainakin toistaiseksi kirjoittaminen on minun kanssani, eikä mene pois. Tarvitsen kirjoittamista. Sen terapiaa, mutta myös sen tarjoamaa pakopaikkaa ja kohdetta, johon voin keskittää kaikki ajatukset. Kirjoittaminen on koti.

Flunssaa pukkaa. Kuu on puolikas ja matalalla. Aina ei kaikki mene niin kuin haluaisi, mutta pitää käyttää sitä, mikä on annettu ja olla siitä kiitollinen. Niin kuin esimerkiksi kirjoittamisesta.

Huomenna kirjoitan lisää, sanoo flunssa mitä tahansa.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Pelottaa

Olen onnistunut työntämään pelon pois mielen päältä jonnekin alle. Pelon ja huolen ja surun. Jo viikkoja. Kaksi ja puoli. Siellä se on muhinut. Ollut mukana koko ajan. Tuntuu kuin olisi kulunut enemmänkin aikaa, tätä on kestänyt ja kestänyt ja se on ollut pitkä varjo.

Huomenna ratkeaa. Huomenna pitäisi ratketa. Huomenna tulee joko tosi huonoja tai tosi hyviä uutisia. Huomenna joko perustani järkkyy ja syksyni kääntyy pahanpahaksi ja suruksi ja taisteluksi niin kuin ei koskaan ennen. Tai pääsemme pälkähästä.

Päivä

Sivut karttuvat ja minä uin syvemmälle. Annoin sille, siis kässärille, eilen blogityönimeksi Volvo. Syvemmälle Volvoon.

Olen herännyt, aamiaistanut, kirjoittanut kahvilassa, lounastanut, kirjoittanut, hoitanut asioita, käynyt juoksemassa kuusi kilometriä (se on aika vähän, mutta en ole vielä ikinä juossut noin pitkälti) ja kirjoittanut taas, pitänyt taukoa, kirjoittanut, pitänyt taukoa ja niin edelleen. Tänään iltapäivällä minun keskittymiskykyni on ollut puolen tunnin mittainen ja sitten on taas ollut tauko.

Tekstiä on tullut, uutta ja vanhaa ja sitten kun minulla on kaikki nämä palaset valmiina (en yhtään tiedä milloin), minulla on kahteen kertaan kirjoitettu ensimmäinen versio, toinen kynällä ja toinen koneella ja se ensimmäinen versio on kasa palasia ja pätkiä ja katkelmia ja kohtauksia ja kuvauksia ja sitten jonkun pitää päättää missä järjestyksessä kaikki tapahtuu.

Vielä on ongelmana pääsivuhenkilö ja hänen juonensa. Tiedän kuka ja hän on tullut jo tekstiinkin, mutta vieläkään en tiedä mitä, paitsi ihan vähän vain, mutta hän ei ole elävä, ja päähenkilöt vaativat kaiken ajan, puhetta tulee heidän suullaan ja luulen, että ne pitää kirjoittaa ensin ulos ennen kuin voin keskittyä sivuhenkilöön, mutta siitä tulee sitten leikkaamista ja liimaamista ja askartelua, jonka välttäisin jos voisin tietää nyt jo, mitä sivuhenkilölle tapahtuu, mutta tuntuu olevan niitä tyyppejä, joista en tiedä mitään ennen kuin olen kirjoitan. Ja voihan se olla, että hän muuttuu vielä kokonaan toiseksi, en olisi yhtään yllättynyt.

Olen myös lukenut tänään ja ollut hereillä kaikki päivän minuutit. Olen ollut levoton. Olen kirjoittanut.



tiistai 3. syyskuuta 2013

Vapaata kirjoittamista

Kaksi päivää kirjoitusvapaata melkein pulkassa. Olen kirjoittanut, olen harrastanut liikuntaa, käynyt hierojalla, istunut kirjoituskahvilassa, laittanut ruokaa, tiskannut, pessyt pyykkiä, nautiskellut auringosta, viettänyt laatuaikaa itseni kanssa. Tämä jatkuu, tämä on hyvä. Ainoastaan se pieni juttu, että voisin lakata ajattelemasta ja asettamasta itselleni paineita.

Tänään iltapäivällä iski palleaan ajatus, joka sanoi, että "typeräkö sinä olet, ei romaania saa kirjoitettua kuukaudessa loppuun, siihen menee vuosia, vuosia ja vuosia ja olet niin kaukana siitä niin kaukana, että on ihan turha edes yrittää!". Onneksi siinä kohtaa oli aika lähteä liikkumaan ja hikoilemaan ja yritin unohtaa tuon pienen, mutta äänekkään äänen. Kyllä, tiedänhän minä, että kirjoittaminen vie aikaa. Tietenkin tiedän. Yritin sanoa itselleni, että pienistä puroista ja pennissä on alku ja niin edelleen. Kuukausi on monen monta kirjoituspäivää ja ehdin kirjoittaa monen monta sivua. Etenkin kun alkuvuonna käsin kirjoitettua matskua on puhtaaksikirjoittamatta enemmän kuin luulinkaan. Osan siitä hylkään jo tässä vaiheessa, mutta tärkeitä kohtauksia on odottamassa koneelle kirjoittamista. Ja sen lisäksi se kaikki uusi, jonka sisälle yritän päästä ehkä liiankin epätoivoisesti. Yllättäen helpotusta on tuonut se, että arvoin eilen illalla kirjoitusvihkojeni pinosta yhden, joka oli kesältä 2011, ja aloin lukea. Olen nyt puolessa välissä ja olen ilahtunut jo monta kertaa, löytänyt helmiä lauseita ja hassuja pikku tarinoita. Olen hämmentynyt omista sanoistani ja lukenut niitä aivan kuin joku toinen olisi kirjoittanut ne.

Tiedän kyllä, että vanhojen (tarpeeksi vanhojen) kirjoitusvihkojen lukeminen on hyvä asia ja että sieltä löytyy vaikka mitä, mutta se on aina jäänyt mukamas ajanpuutteen jalkoihin. Aion lukea tämän vapaan syyskuuni aikana noita vanhoja sanoja. Löydän sieltä assosiaatioketjuja ja tunnelmia, jotka auttavat tämän kässärin kirjoittamisessa. Ainakin auttoivat tänään, enkä tiedä miksi eivät auttaisi muinakin päivinä.

Ja juuri nyt kyllästyin lopullisesti puhumaan uudesta projektistani uutena projektina tai kässärinä tai romaanikässärinä. Se saa luvan kulkea täällä blogissa työnimellä Volvo. Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Lähtökuopissa

Eilen ulkoilin ja saunoin, tänään siivosin ja editoin sitä yhtä työn alla olevaa novellia. Laitoin sen juuri kanssakirjoittajalle kommentoitavaksi ja huomena aloitan taas pienen tauon jälkeen romaanikässärin kanssa. Huomenna on kirjoitusvapaan ensimmäinen päivä, joka sisältää mm. hierojakäynnin. Ei mitenkään huono idea, koska hartiat ovat ihan jumissa. Kunhan veri kiertää taas päähän asti, niin kirjoittaminenkin sujuu varmaan paremmin? Tiedän, että olen kehittänyt itselleni paineita sen suhteen, mitä kaikkea "pitää" ehtiä kirjoittaa tämän neljän viikon aikana, mutta uskon, että olen antanut itselleni myös luvan löytöretkeillä. Katsotaan, mitä löytyy.

perjantai 30. elokuuta 2013

Lehmä laitumelle

Nyt. Se on tässä. Kirjoitusvapaani alkoi tänään sillä hetkellä, kun työpaikan ovi loksahti selän takana kiinni. Olo on jotenkin hämmentynyt. Missä rummunpärinä ja autuas virne kasvoilta? Täh? Nytkö se jo alkaa? Nyt? Se odotettu? Olen vähän pihalla, niin kuin laitumelle laskettu lehmä, joka vain seisoo, eikä ihan vielä tajua, että on ulkona ja laidun aukeaa edessä ja että kukaan tai mikään ei pitele kiinni. Hämmentävää. Ehkä osansa antaa myös pieni kurkun karheus - on jo viikon verran ollut joka toinen päivä sellaista tunnelmaa, että olisiko flunssa tulossa. Toivottavasti se ei tule vieläkään, vaan menee kokonaan pois. En halua tuhlata vapaatani flunssailuun.

Niin. Neljä viikkoa ihan itseä varten. En aio kirjoittaa tänään. Aion totutella tilanteeseen ja levätä. Viikonloppuna pitää siivota, ettei ole sitten ensi viikolla sitä tekosyytä kirjoittamattomuuteen.

Tiedän tavallaan, mikä on se asia, mistä aloitan kirjoittamisen nyt vapaalla. Olen tiennyt sen jo monta kuukautta. Vähän rimakauhua havaittavissa, mutta aion selättää sen raakatekstin kirjoittamisella ja kutittaa sitä mahasta niin kauan, että se melkein tikahtuu nauruunsa.

Hämmennys. Nytkö se tosiaan alkaa. Outoa. Ja vain neljä viikkoa. Hmm. Neljä viikkoa on aika vähän. En tiedä, kuinka paljon pystyn neljässä viikossa suoltamaan. En ole varsinaisesti kokeillut koskaan. Ja se, minkä verran päivitän blogia kun varsinainen kirjoittaminen alkaa, on mysteeri vielä itsellenikin. Voi olla, että blogi jää vähemmälle. Voi olla että ei jää. Aika näyttää.


torstai 29. elokuuta 2013

10+10

Sain haasteen Helmi-Maarialta, kiitos siitä! Haasteessa pitää kertoa 10 hyvää ja 10 huonoa kesämuistoa tai asiaa tältä kesältä. Ja melkein kai tämä kesä alkaa olla ohi, ehkä tässä kohtaa voi jo varovasti käyttää sanaa alkusyksy? Tai ainakin loppukesä. Iltaisin tarvitsee pitkähihaista ja ehkä vilttiäkin, kun istuu ulkosalla, ja tuulessa on selkeästi kylmä kulma silloinkin kun se tuntuu lämpimältä. No, jokatapauksessa, 10+10.

Aloitan hyvistä:  
Viisi ensimmäistä hyvää

1. Aurinko. Vuosi sitten kesälomani oli sitä, että oli 12 astetta lämmintä ja satoi vettä, joka ikinen päivä. Nyt ei tosiaankaan ole ollut sitä ongelmaa! Yhdessä vaiheessa havahduin siihen, että olen kulkenut kolme päivää putkeen pelkissä bikineissä ja ettei se ole itsestäänselvyys, että niin voi jatkua. Ja jatkui kuitenkin.

2. Päiväunet mökkiaitan kuistilla. Kuisti ja puiden lomasta paistavat aurinkoläikät. Pelkkä räsymatto pehmikkeenä, tuulenvire kasvoilla ja kuistin reunan yli kurottavat kukkapenkin kukat: unikkoja, ruusuja, belliksiä, akileijoja... Ehkä kesän parhaat unet.

3. Uudet lajit. Härkälintu sinä päivänä kun pesimme isovanhempien matot. Jonain toisena päivänä käki lennossa - noinko se lentää, lekuttaen epävarmasti ja vaappuen, eikä ollenkaan suoraviivaisesti. Töyhtöhyyppäparvi pellolla alkuyöstä.

5. Patikointi Italiassa. Kuuman kuuma päivä, kun kävelimme yhä vain ylemmäs ja ylemmäs. Merenpinnan tasosta kuuteensataan metriin ja sitten alas rantaan minimaaliseen luostarin hallitsemaan kylään, johon ei pääse muuten kuin kävellen tai veneellä. Fyysisen rasituksen tuottama ihana väsymys, joka paikattiin pestoon hukutetulla tuorepastalla.

Tähän väliin ne pahat ja rumat, jotta voidaan lisätä loppuun taas niitä hyviä.
Kymmenen huonoa

1. Olisin ehkä kaivannut sitä, että edes parin päivän ajan olisin maannut äksänä liikauttamatta eväänikään. Ettei olisi tarvinnut tehdä mitään. No, ei toteutunut. Ehkä joskus toiste.

2. Kesän nikkarointi/puutyöprojektini jäi kesken. Yhyy.

3. Epäsäännöllinen liikunta on ihan selkeä huonous kuluneessa kesässä. Kävin kyllä juoksulenkeillä ja patikoin siellä Italiassa, mutta kaikki oli kovin epäsäännöllistä ja harvaa. Toivon, että syksy paikkaa tämän.

4. Liian vähän aikaa. Niin aina. Vaikka kesäloma (ensimmäistä kertaa neljä viikkoa) tuntui ihanan pitkältä, niin silti, en ehtinyt tehdä kaikkea mitä suunnittelin, mukaan lukien kohta 1 eli pelkkä makaaminen jäi myös puuttumaan.

5. Huonot kesälomakirjat. Oikeasti, epäonnistuneet kesälomakirjavalinnat. Mikä pettymys! Berliininpoppelit ei ollut ollenkaan sellainen kuin olisin halunnut ja Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille makaa yhä mökillä aitan hyllyllä ja odottaa parempia aikoja.

6. Pienet harmit, joita oli tasaiseen tahtiin ja jotka häiritsivät täydellistä rentoutumista.

7. Minun piti tehdä taustatyöjuttu kässäriprojektia varten, mutta en ehtinyt. Se vähän harmittaa. Tiedän, että ehdin tehdä sen nyt syksyllä, mutta silti, olisin halunnut tehdä sen kesälomalla.

8. Kuuma koti. Tämä on jokakesäinen riesa ja vaikuttaa moneen asiaan. Esimerkiksi siihen, kuinka paljon pystyn laittamaan ruokaa kotona. Kesällä on kaikkea ihanaa torit pullollaan, mutta jos asunnossa on +30 lämmintä, vaikka ikkunat olisivat auki 24/7, niin siinä ei paljon perunoita keitellä tai kasviksia paahdeta.

9. Nyt alkaa olla kauhean vaikea keksiä näitä miinuspuolia. Ihan mahdotonta suorastaan.

10. Viimeiseksi sanotaan se aika kesästä, kun itse ei ole vielä kesälomalla ja muut ovat: ystävät ovat karanneet kaupungista kuka mihinkin päin, ja sen lisäksi, että joutuu olemaan töissä, vaikka kesä on kukkeimmillaan, niin  yksikään ystävistä ei ole kaupungissa ja tulee ihan hyljätty olo.

Ja takaisin kivoihin juttuihin, joita on paljon helpompi keksiä!
Vielä toiset viisi hyvää kesäasiaa:

6. Sightseeing-risteily Helsingin edustalla aurinkoisena päivänä ja yllättäen Herttoniemen kohdilla hyökännyt merisumu. Erikoinen kokemus olla ensin lämpimässä auringonpaisteessa ja sitten seuraavassa sekunnissa keskellä väritöntä, paksua, kylmää sumua. Ja sitten taas aurinkoon käsivarsien ihokarvat pörhöllään ja iho kananlihalla. Päivään liittyi myös paljon muuta kivaa, piknikkiä ja hyvää seuraa ja hyvää ruokaa.

7. Juhannuksen nyhtöpossuburgerit.

8. Uudet, valloitetut alueet ympäri pääkaupunkiseutua. Tekee hyvää käydä tässä lähistöllä katsomassa kaikkia ihania paikkoja, joita varsinkin rannikolle on kätketty. Sellaisia, jotka ovat täällä kasvaneille ehkä itsestäänselvyyksiä, mutta itselle uusia ja ihmeellisiä.

9. Ystävien lapset. Kesään mahtui pari sellaista tapaamista ystävien ja heidän jälkikasvujensa kanssa, että niitä ajattelee mielellään, olivat ne sitten kirjan lukemista ääneen nojatuolissa kun naperot punkevat syliin, tai päivä Korkeasaaressa kummipojan ja perheensä kanssa. Sitäpaitsi Korkeasaaressa kuulin kun tiikeri karjui!

10. Ja hei, kirjoittaminen. Olen kuitenkin kirjoittanut tänä kesänä. En paljon (mutta en koskaan kesällä paljon), mutta kuitenkin. Se on hyvä. Se on aina hyvä.

Bonus:
11. Kesässä on ollut ihanaa kaikki se aika, jota on vietetty rakkaiden ihmisten kanssa.

Heitän pallon edelleen Marialle Sinisen linnan kirjastoon, Päiville Päiviin ja Lukuhoukalle. Jos innostutte, niin napatkaa kiinni!