May the Force be with you

torstai 31. tammikuuta 2008

Kirjoja (muiden)

Ettei ole ehtinyt bloggaamaan moneen päivään - sitä ne iltariennot teettää. Samoin sitä, että kirjoittamista ei ole ehtinyt ajatellakaan punkun tissuttelun lomassa. Vanha ei enää jaksa niin kuin nuorena, se on taas todettu. Lukea olen sentään ehtinyt vähän. Sakset on edelleen menossa ja edistyy hitaasti - hitaasti siksi, että Lindstedtin kieli tuntuu vaativan aikaa, Saksia ei voi hotkaista tuosta noin vaan, sen haluaa lukea rauhassa (ainakin tuntuu siltä ensimmäisten 25 sivun perusteella).

Saksien lisäksi olen aloittanut Elokuvan runousoppia ja ihastunut siihen ihan täysin. Tosi kiva kirja! Olen tosin lukenut vasta johdannon ja luvun, jossa puhutaan henkilöhahmojen rakentamisesta, mutta hyvältä tuntuu. Paitsi että Elokuvan runousoppia on hauska lukea (esimerkit ovat tästä maailmasta, joten ne tosiaankin auttavat asioiden hahmottamisessa ja tarjoavat ahaa-elämyksiä) niin lisäksi se tarjoaa paljon työkaluja paitsi elokuvakäsikirjoituksen työstämiseen, myös muuhun kirjoittamiseen. Jotkut vinkit ovat sellaisia, että tuskin maltan odottaa päästäkseni kokeilemaan niitä paperilla. Hauskaa.

Se, milloin pääsen kokeilemaan Elokuvan runousopin juttuja käytännössä, onkin sitten eri asia... Nyt pitäisi olla jo nukkumassa, joten ei tänä iltana. Huomenna alkaa heti töiden jälkeen viikonlopun ohjelma, joka sisältää sosiaalista kanssakäymistä ja vieraita. Toivon, että jossain välissä, ehkä sunnuntaina (?) saisin nipistettyä edes puoli tuntia tai niillä main kirjoittamiselle. Ja ensi viikolla sitten ainakin. Ensi viikolla ei ole mitään erikoista iltaisin, ei punkkua eikä muita suunnitelmia kuin jumppaa ja kirjoittamista. Tällä hetkellä ajatus arjesta tuntuu ihan kivalta liisuttuani koko viikon siellä sun täällä.

sunnuntai 27. tammikuuta 2008

Luetusta

Luin eilen loppuun Sampakosken Ikonin. Aluksi olin kirjasta vähän kahden vaiheilla - Sampakosken tapa käyttää päähenkilöistä milloin etunimeä, milloin hän-pronominia ja milloin sanaa nainen tai mies häiritsi. Muutaman hetken ajan se suorastaan ärsytti: "mies - mikä mies tuohon nyt tuli? ai, se tarkoittaakin tuota Nikolaita, josta on koko ajan puhuttukin." En tiedä, tyyntyikö tyyli kirjan edetessä vai totuinko minä Sampakosken tyyliin - luultavasti jälkimmäistä. Lopputulos oli kuitenkin se, että pidin Ikonista. Sampakoski näytti, ei kertonut mitä mieltä päähenkilöistä ja heidän valinnoistaan pitäisi olla, ja se oli miellyttävää. Se antoi lukijana minulle tilaa arvioida henkilöhahmoja ja henkilöhahmojen kuvausta eri tavalla kuin monessa muussa romaanissa.

Seuraavaksi pitänee tarttua tuohon toiseen aleostokseen (Alvarin Varmat tapaukset) - ja joululahjaksi saatu Saksetkin on vielä lukematta. Nyt en kuitenkaan avaa kirjaa, vaan ripustan lakanapyykit kuivumaan ja sitten kulku käy Suomen valokuvataiteen museoon. Ja aurinkokin paistaa. Valoa ja d-vitamiinia teillekin!

lauantai 26. tammikuuta 2008

Ei erikoista

Ulkourheilusuunnitelmiin tuli muutos. Muutos poiki kirjoitushetken lähikuppilassa. Istuin siellä tunnin verran ja suolsin tekstiä - oikeasti, sitä tosiaankin tuli hetkeäkään miettimättä. Kirjoitin reilut kahdeksan sivua, en mitään hyödyllistä, mutta mukavaa se oli silti. Ja siis hyödyllisyys tarkoittaa tässä kohtaa sitä, ettei syntynyt mitään novellinaihiota tai muuta vastaavaa. Yleisesti ottaen tunnelma on se, että raakatekstin kirjoittaminen on aina hyödyllistä pitemmällä aikavälillä, mutta hyödyllisyyskin kun voidaan käsittää monella tavalla.

Söin äsken mahan täydeltä perunamuusia ja uunilohta. Teen harvoin kalaa kotona, hajun takia, mutta tällä kertaa tein myönnytyksen. Kämppä haisee lohelta, mutta sitä syödäänkin nyt sitten useampi päivä putkeen. Runsaasti terveellisiä rasvoja ja d-vitaminiinia ja ties mitä. Jostain syystä maha täynnä lohta ja perunaa olo ei ole kovin luova. Lähinnä nukutaa ihan armottomasti...

perjantai 25. tammikuuta 2008

p.s.

Kuinka paljon ihmisen psyykeen vaikuttaa se, ettei näe pitkälle (fyysisesti pitkälle) tai kauniita asioita/maisemia? Tätä kysymystä olen pyöritellyt päässäni viikon verran tajuttuani, etten normaalitilanteessa voi katsoa kauas. Kotona maisema on tyly seinä ja pieni taivasosa (maisema on yksi syy vaihtaa asuntoa...), töissä lisää seiniä: ikkunani on sisäpihalle päin ja istun työhuoneessa selkä ikkunaa kohti.

Kävelylenkki Töölönlahdella viime sunnuntaina sai ajattelemaan asiaa. Maisema tuntui kauniilta ja jopa avaralta, oli ihana lepuuttaa silmiään kaukaisimpien talojen katoissa. Olisi ollut vielä ihanampaa katsella jotain kaunista-kaunista maisemaa ja lepuuttaa silmiä oikeasti taivaanrannassa.

Kerran asuin hetken aikaa Atlantin rannalla. Olinko siellä onnellinen siksi, että saatoin katsoa tarpeeksi kauas ja ympäristö oli kaunis?

Toivottavasti huominen ulkourheilumatka näyttää minulle maisemia, joissa katse ei pysähdy ensimmäiseksi suuriin, ihmisen rakentamiin esteisiin. Joskus sitä vain kaipaa keskelle metsää, vaaroille ja rinteille, joilta näkee kauas, isojen vetten ääreen, kauniiseen ympäristöön.

Tahmeaa

Tänään on ollut taas vähän huonompi päivä terveydentilaosastolla. Jumppa jäi väliin kun tulin töistä ihan naattina suoraan kotiin, söin, luin lehteä ja nukuin parin tunnin päiväunet. Astmalääkkeet tuskin alkavat parantaa yleisolotilaa ennen kuin ensi viikon loppupuolella, huraa. No, onneksi sen tietää jo, että kun tänään ottaa rauhallisesti ja nukkuu kunnon yöunet, niin huomenna on taas ihan ok. Ja lauantai. Se on oikeasti huraa.

Kirjoittaminen ei ollut ohjelmassa eilen (ratsastuspäivä) eikä ole huonon olon takia ohjelmassa tänäänkään. Huomenna menee koko päivä ulkourheilussa, joten sunnuntaina sitten. Vaikka huomenna on varmasti kiva päivä, odotan kyllä sunnuntaitakin: ikioma päivä, jolloin saa tehdä kivoja, omia juttuja. Ja nukkua pitkään. Päiväunista huolimatta olen edelleen väsynyt. Ne lääkkeet saisivat kyllä tehota pian, ei ole kivaa, että joka viikko menee joku päivä siihen, että on huono olo ja ihan poikki. No, kyllä se siitä, kaikki.

keskiviikko 23. tammikuuta 2008

Kysymyksiä

Miksi pyykin peseminen kuudessakympissä on tyydyttävämpää kuin pyykin peseminen neljässäkympissä? Ysikympistä puhumattakaan? Miksi jotkut ihmiset vaikuttavat aina iloisilta, vaikka heitä ottaisi pahasti päähän? (Juu, trust me, en kuulu tuohon joukkoon.) Miksi nukkuminen kiinnostaa aina? Miksi lumi yllättää autoilijat vaikka sitä sataisi tammikuussa? Miksi "mysteemi" on niin kiva sana? Miksi matossa on tahra? Miksi minä yritän kirjoittaa?

Välillä sitä pohtii, asioita. Sitäkin, että miksi tarttuu kynään tai näppikseen päivä toisensa perään. Vaikka pohtisin tuota kysymystä loppuikäni, en löytäisi kattavaa vastausta. Syitä kyllä, mutta en sitä perimmäistä vastausta. Silti mietin sitä joskus. Ehkä lähimmäs vastausta osuu ajatus siitä, että kirjoittaminen on minulle tapa ajatella. Ja ajattelu - no, Descartesko sen sanoi, että "Ajattelen, siis olen".

Joskus pohdin kirjoittamista siltä kantilta, että kirjoitanko vain siksi, että olen tottunut siihen. Lapsesta asti olen halunnut olla kirjailija - olenko vain jumittunut tuohon ajatukseen kykenemättä pyristäytymään siitä irti? Onko tämä pakkomielle pakkomielle lainkaan - jospa se onkin vain tottumus, jumiutunut ajatus, se, mitä oletan itseni haluavan, koska olen halunnut sitä niin kauan? Ehkä intohimoni kohde on muuttunut - ehkä haluan ihan oikeasti veneenveistäjäksi? Ihan hyviä kysymyksiä. Välillä tuollaisia kysymyksiä on kysyttävä, jos haluaa pitää silmät ja sydämen avoimina vaihtoehdoille ja kuunnella itseään. Olen kysynyt nuo kysymykset itseltäni useinkin, epäuskon ja väsymisen hetkinä. En tiedä kaikkiin oikeaa tai väärää vastausta. Tiedän kuitenkin sen vastauksen, joka sanoo, että minä kirjoitan, koska minä haluan kirjoittaa. Pateettista tai ei, mutta tuntuu hyvältä tietää se.

Patetiasta takaisin pyykkiin: pesukone lopetti juuri. Pitänee mennä ripustamaan pyykit. Siinä samalla voin alkaa ajatella sitä uusinta tekelettäni; jospa kirjoittaisin eiliset raakatekstit tänään koneelle, ainakin ne ja hiukan lisää. Varpaita palelee ja minulla on pari tuntia aikaa kirjoitella ennen kuin menen siskolle iltateelle. Ei huonompaa ilta-aktiviteettiä, kirjoittaminen ja pyykinpesu, mutta kyllä minä aina joskus mietin, että pitäisikö minun kuitenkin hankkia elämä.

* * *

ps. Viimeisimmästä raakatekstiaihionovellista tuli järjestyksessä seuraava kreikkalainen. Thetan jälkeen tulee Iota, viisi sivua lyhyt (ainakin toistaiseksi). Kaksi epävarmaa on vielä jemmassa, niitä pitää vähän miettiä, että mitä niistä tulee vai tuleeko mitään.

tiistai 22. tammikuuta 2008

Syvällisiä mietteitä

Täällä taas. Raportoimassa - mitä? Risuja, männynkäpyjä ja lillukanvarsia? Niitäkin kai. Tiistai on kohta ohitettu, kohta on keskiviikko ja huomenna voi ajatella, että huomenna on ratsastustunti.

Tänään minusta tehtiin suurista epäilyksistäni huolimatta astmaatikko. Töissä oli perinteistä ja töitten jälkeen menin jumppaan. Jumpan jälkeen iski väsymys, mutta kirjoitin silti kolmisen sivua raakatekstiä, lisäaineksia viimeisimpään novelliin. Sitä on edelleen mukava kirjoittaa ja luulen, että tämän päivän raakateksteissä on paljon käyttökelpoista tavaraa. Ei väsytä, mutta päässä ei kauheasti pyöri mitään. Taistelen laiskasti itseni kanssa ja pohdin, että jos kirjoitin jo kolme sivua, niin miksen kirjoittaisi toisia kolmea sivua sen sijaan, että katsoisin hiukan telkkaria ja menisin ajoissa sänkyyn. Niinpä. Luulen kuitenkin, että jätän tältä päivältä tähän. Välillä tarvitaan aivotonta telkkarintuijotustakin.

Luin ylle kirjoittamani ja totesin, että lillukanvarsia nimenomaan. Toiset kirjoittavat blogeihinsa osuvia pohdintoja kulttuurista, kirjallisuudesta, mediailmiöistä ja kaikesta älykkäästä. Minun lukijani joutuvat tyytymään lillukanvarsiin ja välillä männynkäpyihin. Ei ole reilua ei, mutta sori, tässä on analyysit ajankohtaisista kulttuuri-ilmiöistä aika vähissä. Pitäisi hankkia niitä kulttuuri-ilmiöitä näköetäisyydelle ennen kuin irtoaa mitään analyysiä. Yritän tormentautua jossain välissä ja kirjoittaa jotain vähän syvällisempää. Esimerkiksi mietelmiä unen syvyydestä siinä vaiheessa kun herätyskello pirahtaa aamulla ja miten syvältä tilanne sillä hetkellä on. ( Päässä ei tosiaankaan liiku mitään. m.o.t.)

maanantai 21. tammikuuta 2008

Kyllä se tänään

Kirjoittelin eilistä novellia lisää, sivun verran. Tuossa uudessa novellissa on ääni, jota kuuntelen mielelläni. Äänessä on rauha ja pitkät, monipolviset lauseet, joilla ei ole kiire mihinkään, syksy ja kostea heinikko ja usko siihen, että syksy ei kestä ikuisesti, niin kuin oikeassa maailmassa nyt. Tarina ei ole vielä valmis, siihen on lisättävä väleihin kaikenlaista, mutta tilkitsemisen aika tulee kyllä. Nyt tarinalla on vähän rajoja, joiden sisälle voin kertoa, mitä oikeasti tapahtuikaan.

Kävin jumpassa. Sitä ennen kokkasin gulassikeittoa, josta tuli muhennosta. En viitsinyt lisätä lientä, koska sitten ruokaa olisi tullut ihan liikaa. Tuon muhennosmäärän pystynkin ehkä syömään ennen kuin se menee huonoksi.

Minulla on hiljainen ja rauhallinen olo. Sitä se teettää, ilta ja kirjoittaminen. Väsyttää. Jumppa oli vähän rankkaa, eniten ehkä siksi, että lihakset eivät halunneet venyä, niitä piti komentaa. Kuukausi aikaa urheilla ennen kuin lihaksia tarvitaan tositoimissa Alpeilla. Onneksi kunto ei tuntunut ihan romahtaneen tauteilun ja joululomailun aikana. Ja huomenna on onneksi lääkäri: jospa lääkäritäti antaa luvan ottaa taas troppia, jolla olo paranee. Erinäisten keuhkotilavuustestien takia troppia ei ole saanut nyt ottaa ja lämpöä on siksi (oma päätelmä) ollut edelleen.

Kunhan pesukone lopettaa, menen sänkyyn lukemaan. Mielelläni, kiitos.

sunnuntai 20. tammikuuta 2008

Tänään II

Sunnuntaiolo. Ilta karkaa käsistä ja alkaa olla vaikea löytää mitään iloa. Siitä, että huomenna on huominen ja ylihuomenna ylihuominen. Joskus mietin, tarvitsisinko terapiaa, uuden työpaikan, lottovoiton, järkeä päähän vai lobotomian. Ikävä kyllä vastaus liikkunee neljännen ja viidennen vaihtoehdon liepeillä.

Olen kirjoittanut kymmenen sivua raakatekstiä, joista sikisi yksi novellintynkä, jota olen kirjoitellut sen ajan kun en ole tiskannut, käynyt lenkillä, laittanut ruokaa tai syönyt. Kolme sivua koneella. Ei aavistustakaan, miten novelli loppuu tai mikä sen pointti on. Sitä on kuitenkin mukava kirjoittaa, se puhuu minulle. Miten mielelläni jäisinkään sen seuraan huomenna. Yritän sanoa itselleni, että päivä kerrallaan, tilanne ei ole edes huono ja että turha ressata, kyllä se siitä. Olo on silti vähän surkea, ensi viikonloppuun hirveän pitkä aika, ja entä ensi viikonlopun jälkeen? Sitten on taas uusi työviikko. Tälläistäkö tämä sitten on? Juu tiedän, olen liian vanha vinkumaan sitä, että töihin pitää mennä joka päivä, mutta kun...

Söisin appelsiinin, jos omistaisin sellaisen. Keltaisen ja pyöreän. Ei mitään keltaista ja pyöreää tässä taloudessa. Jotain ilta-/välipalaa taidan kuitenkin hankkia. Ruoka, parempi mieli? Ehkä pieni pala auttaa. Ehkä huominen jumppa auttaa. Ehkä ehdin kirjoittaa viikolla jotain.

Tunnen itseni ihan viisivuotiaaksi, joka myrtyneenä punnitsee vaihtoehtoja: heittäytyäkö lattialle potkimaan ja kirkumaan vai hakeako jotain syötävää ja murjottaa television ääressä?

Valinnanvapaus

Kun lähtee liikkeelle, mahdollisuuksia on joka suuntaan. Tekstin mies voi olla tulossa isänsä hautajaisista, tulossa rakastajansa luota, kävelyllä siksi että kotona vaimolla on raivokohtaus, menossa tapaamaan liiketuttaviaan, menossa hakemaan naapurin lasta junalta, koska naapurin mies on juonut itsensä sairaalakuntoon ja tämän vaimo ei uskalla poistua kotoa, ei ole poistunut viimeiseen kuuteen vuoteen. Mies voi seurata sisäistä ääntä, joka käskee hänen kävellä, kävellä, kävellä. Miehellä on ehkä ikävä koiraansa, jonka kanssa hän käveli usein sunnuntaisin ja joka kuoli syksyllä silloin kun näytti vielä, että syksyn jälkeen tulee talvi, silloin kun näytti siltä, ettei syksy voi jatkua pidempään kuin sen ajan, mitä sille on ennalta annettu. Ehkä mies on juuri jättänyt pitkäaikaisen naisystävänsä ja lähtenyt kävelylle, koska ei keksi muutakaan tekemistä, ja ihmettelee, miten ei tunnu miltään ja kuinka kaupunki ei ole koskaan näyttänyt tavallisemmalta.

Joinain päivinä raakatekstin kirjoittaminen on ihanaa juuri siksi, että kun päästää itsensä irti, mitä tahansa voi tapahtua. Tuntuu vapaalta. Joinain päivinä pilvet ovat matalalla ja valinnanvapaus tekee kirjoittamisesta raskasta; olisi helpompaa tietää etukäteen, mitä tekee, sen sijaan, että valuttaa tekstin suoraan aivoista paperille tietämättä, mikä on seuraava sana. Tänään koti on hiljainen ja menisin mielelläni kirjoittamaan lähikuppilaan, mutta on sunnuntai ja lähikuppila on kiinni. Ehkä hyvä niin? Ehkä hiljainen sunnuntaipäivä kotona on juuri se, mitä tarvitsen. Haluankin, mutta se tuntuu myös hankalalta. Pitää asettua paikoilleen, pitää tehdä töitä ja kirjoittaa sen sijaan, että fiilistelisi sillä, että voi kirjoittaa.

Aina minä vingun, että olisipa aikaa enemmän ja samaa toivon nytkin. Ettei olisi paineita käyttää tämä aika hyvin, ettei olisi kiire levätä, ettei olisi kiire olla rauhallinen ja luoda. Kirjoitin kuutisen sivua raakatekstiä. Kohta kirjoitan lisää. Ajattelin iltaa: ulkona pimeää, pöydällä kynttilöitä, minulla maha täynnä ruokaa ja lämmin olo. Istuisin sohvalla ja lukisin muistivihko kakkosta, vihdoin. Uskon, että raakatekstin kirjoittaminen on hyvästä, mutta uskon myös, että kannattaisi lukea kirjoittamaansa sitten jonkun ajan kuluttua. Se on jäänyt vähemmälle, sillä se on hidasta puuhaa - käsiala ei ole aina ihan parhainta kun kirjoitan raakatekstiä ja välillä pitää miettiä, että mitähän tuossakin lukee. Jospa tänään kuitenkin asettuisin sohvannurkkaan ja lukisin. Löytäisin ehkä lauseita, joita jatkaa, ajatuksia, joita kehitellä eteenpäin.

Eteenpäin. Jaksan jatkaa, jaksan kyllä - mitä muutakaan minä tekisin?

torstai 17. tammikuuta 2008

Kukkia :)

Sain Tosikolta ja Varahvontalta kukkia, kiitos! Kukkasia voitte ihailla tuolla vasemmassa sivussa, kun vähän skrollaatte alaspäin. Ensimmäinen tunnustukseni, hih :). Tänään oli töissä hirviä päivä, joten kukat tekivät terää. Kukkien jälkeen pystyn ihme kyllä ajattelemaan päivän katastrofeja etäältä, ihan kuin ne olisivat jonkun toisen elämää. Olisivatkin... Kiitos siis kukkasista, ne loivat uskoa siihen, että maailma ei ole täynnä pelkkiä pösilöitä :).

Jaan kukkasia eteenpäin seuraaville tahoille: Paholaiskylpyankka, Olmi ja Narratiivi, sekä tietenkin yllämainittu Tosikko :)

Pistäkää poimien :)


Juu ei, kirjoittanut en ole. Energia on mennyt eilisiin sokkotreffeihin (don't ask) ja siihen, että olen rämpinyt työpäivien läpi. Jospa viikonloppu toisi oman elämän taas lähelle. Nyt se on kaukana, mutta toivottavasti kuitenkin vain kynänojennuksen päässä. Ehkä yritän kirjoittaa tänään vähän jotain? Sivun edes? Jos se antaisi uskoa omaan itseen. Siihen, että en ole huono ihminen, vaikka pidin tänään töissä puoliani ja siinä yhteydessä jouduin olemaan tyly yhdelle typerehtijälle.

Minulla on hirveä ikävä omaa itseäni tämän kaiken sälän keskellä.

maanantai 14. tammikuuta 2008

Arkea

Olin kymmenen tuntia leipätyössä. Tulin kaupan kautta kotiin, tein ruokaa ja huomiset lounaseväät siinä samalla, söin ja luin Hesarin ja laiskamadon kitinästä huolimatta tartuin kynään ja muistikirjaan. Reilut neljä sivua raakatekstiä - hyvä minä! Olin ihan naatti töiden jälkeen, mutta kirjoittaminen teki jotain. Jos sana voimaannuttaa ei kuulostaisi niin tyhmältä, saattaisin käyttää sitä, mutta koska se on pösilö sana, sanon mieluummin, että kirjoittaminen piristi hetkeksi. Irrotti ehkä ajatukset näistä pienistä piireistä ja siirsi ne toiselle ympyrälle. Se teki hyvää. Tekisi se vieläkin hyvää, mutta hei, ei ihan oikeasti jaksa.

Nukuin aamulla pommiin, taas. Ylimääräinen unitunti ei todellakaan tuntunut vireystilassa. Huh. Nyt sänky näyttää ihan tosi houkuttelevalta, mutta tosiasiahan on se, että kun menen sänkyyn ja nukun, niin seuraavaksi pitää mennä taas töihin. Se riipii - eikä tee mieli mennä nukkumaan, vaikka väsyttääkin. Sitäpaitsi huomenaamulla ei ole varaa tökätä herätyskelloa vahingossa kiinni. Yhdeksältä alkaa palaveri ja sitä ennen on ihan pakko tehdä joitain asioita - miksikö? Siksi, ettei ylpeys anna periksi sanoa kovin monesta asiasta, etten ole ehtinyt tehdä... vaikken ihan oikeasti olekaan ehtinyt. Siksi, että jossain välissä ne asiat pitää kuitenkin tehdä, joten miksei sitten huomenaamulla.

Kirjoittaisin niin kovin mielelläni kokonaisen päivän. Tämä muutaman sivun kirjoittelu väsyneenä töitten jälkeen tuntuu kovin kevyeltä, pintaraapaisuilta.

torstai 10. tammikuuta 2008

Heräämisiä

Tänään nukuin tunnin liikaa. Olin kai väsynyt eilen, ja herätyskellon viritys meni mönkään. Se, että laittaa kellon soimaan 7.30 ei ole sama kuin puoli seitsemän - tämän havaitsin katkerasti torkutettuani ensin kaksi kertaa ja harottuani puhelimen käteen pohtien, montako minuuttia vielä saisin nukkua. Totesin hyvin äkkiä, että oho, piti olla jo. Miten harvoin sitä herääkään noin totaalisti murto-osasekunnissa...

Töissä heräsin siihen, että aluksi vitsinä esitetyt asiat muuttuvat joskus tosiksi. Yhdistetty ystävä&työkaveri oli lähettänyt meiliä, jossa ilmoitettiin, että minulla on sokkotreffit ensi keskiviikkona klo 18. Apua. Apua-apua.

Kolmas herääminen tapahtui illalla. Ensimmäinen ratsastustunti varmaan neljään viikkoon. Hermostutti etukäteen hiukan. Alkuverryttelyjen jälkeen olo oli voipunut ja kuumeinen ja hengästynyt ja mietin, että mitenhän kykenen lopputunnin. Kykenin. Ihan onnistuneestikin. Innostuneestikin. Voi juku, miten ihanaa on olla taas innostunut ratsastamisesta ja odottaa seuraavaa tuntia. Olin jo huolestunut siitä, että entä jos syksyllä piiloon mennyt motivaatio ei palaa, entä jos ei vaan huvita enää - ja kun halusin, että huvittaisi, halusin haluta ratsastaa. Nyt tiedän, että kyllä haluan ja kyllä huvittaa, ja se tuntuu hyvältä. Samalla tavalla turvalliselta kuin se, että alan pikku hiljaa uskoa siihen, että kirjoittaminen ei jätä minua ja että pystyn kirjoittamaan, vaikka arki pukkaa päälle. Toisin sanoen kirjoittaminen on osa arkea ja se on hyvä.

En kirjoittanut eilen. Tänäänkään ei tule mitään kunnon settiä, mutta jos edes raakatekstiä sivu tai pari? Yritetään. Ensin pitää pakata viikonloppureissua varten, pestä hampaat, tehdä pari merkintää ratsastuspäiväkirjaan ynnä muuta pientä sälää. Heti kymmenen jälkeen pitäisi olla sängyssä, jotta ehdin lukea hetken, ennen kuin yritän keskittyä nukkumiseen - se tänä aamuna varastettu tunnin ylimääräinen uni ei nimittäin tunnu mis-sään.

tiistai 8. tammikuuta 2008

Elävänä tai kuolleena

Paljastakaa se luopio, joka on karannut asemapaikaltaan ja joka lymyää takkinne helmoissa, arkenne harmaan seinän takana, väsyneitten katseitten tavoittamattomissa ja kaikkialla mahdollisimman kaukana. Paljastakaa se ja palauttakaa se minulle, vaikka väkisin, elävänä tai kuolleena, aivan sama kunhan se tulee pitämään minusta huolta.

Mikäkö on hukassa? Se pieni osa aivoista, joka kääntää ihmisparan pään kotivaihteelle töiden jälkeen. Se luopio häipyi heti kun arvasi joutuvansa tekemään töitä ja jätti minut yksin Keskustelijan kanssa. Keskustelija on pirullinen. Keskustelija on varma, että elämä on parempaa, jos käyn läpi kaikki mahdolliset variaatiot kaikista mahdollisista keskusteluista, joihin voin joutua huomenna tietyssä palaverissa. Koska Keskustelija ei tietenkään voi ikinä ottaa kaikkea huomioon, sen työ on tuhoon tuomittua ja tämä fakta yllyttää sitä yhä vain suurempiin ponnisteluihin.

Olen puolentoista tunnin ajan käynyt monologia päässäni siitä, mitä huomisessa palaverissa puhutaan, mitä siellä pitäisi puhua, miksi nyt on sanottu näin ja kuinka jo sanottuihin asioihin voi reagoida. Pääni pohtii taukoamatta sitä, että kun henkilö X haluaa puhua asiasta Y, niin millaisia repliikkejä hän voi lausua ja mitä minun tulee vastata näihin kuviteltuihin repliikkeihin. Varmuuden vuoksi pääni pohtii kolme tai neljä erilaista mahdollista vastausvaihtoehtoa tyypin X kuviteltuihin repliikkeihin sekä tietysti myös ne pari kolme vaihtoehtoa, jotka oikeasti haluaisin sanoa, mutta jotka ovat hyvien tapojen vastaisia.

Argh. Noin niin kuin sivistyneesti ilmaistakseni. Yritän ajatella muuta, tolkuttaa itselleni, että tämä aika päivästä on omaa aikaani ja että minulle ei makseta siitä, että mietin illat työasioita. Että en voi ikinä valmistautua kaikkeen, mitä naamalleni saan. Yritän ajatella, että varmasti pärjään, varmasti osaan sanoa oikeat sanat, varmasti varmasti varmasti se kommentoi noin ja sitten minun pitää sanoa näin... Kehältä on vaikea siirtyä illaksi sivuun seisomaan, kääntää sille selkä ja katsoa kaikkea kaunista unohtaen että selän takana edes on jotain. Eli jos löydätte sen päästäni puuttuvan osasen, niin kiltit, tuokaa se takaisin, tarvitsen sitä kipeästi!

Ajattelin valittaa tähän jatkoksi taas, että kirjoita nyt sitten tässä kun ylläoleva sirkus pyörii päässä, mutta tajusin, että ehkä kirjoitankin. Ehkä kirjoittaminen oikeasti on paitsi intohimo, unelmatyö, koti, kunnianhimoni kohde ja ties mitä muuta, mutta myös se, mitä tarvitsen samalla tavalla kuin ratsastustuntejani. Vaikeus taitaakin olla siinä, että jaksanko, löytyykö siihen paukkuja vielä silloin kun tuntuu tältä?

Jos joku tietää hyvän keinon nollata pää pahan työpäivän jälkeen (muuta kuin viinaa tai huumeita ;) kiitos), niin kaikki neuvot otetaan kiitollisina vastaan kommenttilootassa.

maanantai 7. tammikuuta 2008

4,5 litraa - mikä vääntö!

Tänään sain tietää, että keuhkoni ovat 4,5-litraiset. Aina sitä oppii uutta. Kuulemma oikein erinomaisen kokoiset keuhkot tämänkokoiselle naisihmiselle. Ihmettelin siinä sitten ääneen, että kas kun sitä ei huomaa urheillessa millään lailla. Olen aina karsastanut liikuntaa, jossa hengästyy ;), ja olenkin parempi nopeissa ja lyhyissä rykäisyissä (esim pikajuoksu) kuin pitkissä ja hitaissa (esim neljäskymmenesviidesosamaratoni). Eli toisinsanoen: keuhkoilla on kokoa, mutta koolla ei tässä kohtaa oikeasti ole merkitystä ;).

Oletteko olleet koskaan paikalla, kun lehmän keuhkoja keitetään? Tuli vaan mieleen noista keuhkojutuista. Minä olen ollut. Haisee sairaan pahalta.

Keuhkoista sujuvasti kirjoittamiseen: ai että pitäisi vielä? Huh. Eikö päivän työksi riitä yhdeksän tuntia työtä (ok, osa ajasta meni siihen, että selvitin keuhkojeni koon)? Puhumattakaan siitä, että kello on jo puoli yhdeksän illalla, olen puolikuntoinen, hartiat ovat tuhannen jumissa ja minua väsyttää ihan - paljon. Ymmärtänette vähemmästäkin, että tällä hetkellä houkuttelee enemmän telkkarin kuin muistivihon avaaminen. Yritän silti kovasti heti seuraavaksi. Edes sivun verran jotain omaa. Lupaan.

sunnuntai 6. tammikuuta 2008

Tikru

Surffasin netissä. Törmäsin lauseeseen.

Ajatus tiikeristä ei ole tiikeri.

Niin totta. Voisiko sen muistaa joka päivä, jokainen hetki? Kohdata sen tiikerin vasta sitten kun se on läsnä? Voisiko?

Sekalaista sorinaa

Hiukan raakatekstiä viime päivinä. Hiukan tarkoittaa siis todella vähän. Sivu, kaksi päivässä. Jotain kuitenkin, en päästä irti. Eilen illalla puhtaaksikirjoitin viikko sitten raakatekstinä syntyneen lyhyen tekstin. Tänään voisin yrittää hiukan katsoa sitä sillä silmällä. Vähän lihaa luiden päälle. Ei siitä pitkää tule missään nimessä, mutta jos vähän täyteläisempi.

Sytytin äsken kynttilöitä. Mielialat kulkevat omiin suuntiinsa. Miettinyt yöllä sängyssä työnteon mielekkyyttä ja sitä, että nyt kun ei ole mitään pidempää breikkiä edessä (ennen joulua saatoin nojata ajatukseen joululomasta), niin nyt vasta arki jakaa kortit. Minun korttini näyttävät todella huonoilta tähän peliin.

Kävin tänään ulkona. Tassuttelin viimassa ja ihmettelin sitä, kuinka nopeasti ihmisen takapuoli pystyy hyytymään, vaikka ihon ja tuulen välissä on useita kangaskerroksia. Ilmeisesti perässäni on huono verenkierto. Tai sitten olisi pitänyt valita ne toiset ulkoiluhousut. Toivon, että syy oli huono housuvalinta, ei perä. Tepastelin ulkona sen aikaa, että sain hiukan raitista ilmaa ja punaiset posket. Elimistö alkaa ilmeisesti tottua; lämpöä on vieläkin, mutta olo ei ole enää niin paska.

Toivon, että sataisi lunta ja olisi pakkasta, jotta voisin pitää talvikenkiäni. Niitä lämpimiä. Toivon aika paljon muutakin.

lauantai 5. tammikuuta 2008

Luettua

Luin eilen Sari Peltoniemen Hirven ja yllätyin positiivisesti. Olen lukenut joitain nuorisolle suunnattuja fantasia-aineksisia romaaneja ja joihinkin kotimaisiin olen pettynyt. Idea on monesti tosi hyvä, mietitty maailma mielenkiintoinen, mutta sitä ei rakenneta loppuun asti. Ei kuvata tarkemmin, ei keksitä yksityiskohtia, jotka loisivat kirjan maailman täyteläisenä lukijan päähän. Aivan kuin kirjailija kyllä tietäisi, sen huomaa tekstin keveydestä, mutta ei kertoisi kaikkea lukijalle, kuljettaisi vain juonta kiireisenä saamaan sen loppuun. Sellainen ärsyttää minua - haluan fantasialta täyden maailman, haluan yksityiskohtia, haluan upota. Monet kirjat jättävät lukijansa kellumaan.

Peltoniemen Hirvi ei ole paksu fantasiamöhkäle, enkä sitä vaadikaan. Monista muista poiketen Peltoniemen tarina on kuitenkin tarpeeksi - lukemisen jälkeen ei jää kalvavaa tunnetta, että kirjassa esiteltiin vain idea, eikä muuta. Peltoniemellä on toki idea, mutta Peltoniemi kertoo siitä tarinan, eikä jätä asiaa esittelyn tasolle. Miellyttävää. Hirvi vakuutti minut siitä, että kyllä, saman kirjailijan uusi Suomu kuuluu ehdottomasti ostoslistalle.

torstai 3. tammikuuta 2008

Historia

Ensin tuli "Omen, joka oli ihan tavalinen ja rehelinen koira. Eräänä päivänä se löysi luun jonka oli piloittanut jonka oli lötänyt". Sitten tulivat monimutkaiset hevostarinat traagisine käänteineen ja niiden henkinen perillinen eli ensimmäinen kustantajalle lähtenyt käsikirjoitukseni. Ikäähän oli (minulla) 14 vuotta - muistaakseni. Käsikirjoitus tuli tietenkin takaisin aikojen kuluttua, mutta joku viitseliäs kustannustoimittaja oli kirjoittanut varsin rohkaisevan palautteen mukaan. En tietenkään osannut pitää sitä rohkaisevana silloin, totesin vain, että ei tullut kirjailijaa - vielä.

Jatkoin, tietenkin. Novelleja, tajunnanvirtaa, sivuja, satoja sivuja raapustuksia, epämääräisiä pätkiä, satoja rumia runoja.

Erinäisiä vuosia myöhemmin kässäri numero kaksi lähti kierrokselle. Se tuli takaisin. Kommenttien kera. Sitä muokattiin ja se lähti uudelleen. Se tuli takaisin, taaskin taisi tulla joku kommenttikirje mukaan. Tässä vaiheessa pää paloi kommenttien kanssa. Kun kustantajalta tulee jonkun "luottolukijan" kommentti palautetun kässärin mukana, kuvio on tämä: palautteen alussa vähän kehuja, sen jälkeen sivullinen haukkumista, jonka jälkeen loppuun taas laimea kehu. Se on palautteiden oppikirjamalli. Kehu alkuun, jotta saat vastaanottavaisen kuulijan, hauku sitten ja kehu uudestaan lopuksi, ettei kuulijalle jää paska maku suuhun. Ou jes. Niin ja miksikö pää paloi kommenttien kanssa? Siksi, että samassa palautteessa mainittiin haukuissa, että "Rooibosin kieli on ennalta-arvattavaa ja tylsää ja kirjoittamisessa pitäisi pyrkiä oman äänen kehittämiseen" ja lopusta sain lukea, että "Rooibosin kieli on parasta käsikirjoituksessa, omaäänistä ja luovaa". Kehitä siinä sitten kässäriäsi edelleen noiden neuvojen perusteella.

Kolmas varsinainen romaanikäsikirjoitus oli Gamma, josta olen maininnut ainakin edellisessä blogissani. Gammaa kirjoitin pitkään ja hartaasti, tähän menessä koossa on reilut neljä vuotta työtä, tosin aina välillä oli hiljaiseloa - työt, tiedättehän. Jossain välissä lähetin Gamman kapealle kierrokselle, jolta se tuli takaisin. Ystävät, tutut ja kylänmiehet joutuivat tulilinjalle. Kirjoitin uudestaan, mietin, lavensin, kavensin, kirjoitin. Alusta ja keskeltä, lopusta ja välistä. Sain lukijoiltani loistavia kommentteja, jotka muuttivat paljon niin minussa kuin Gammassakin. Pyysin lukijoiksi myös ihmisiä, joita ei olisi pitänyt pyytää (huom! kuuntele intuitiota!). Kirjoitin. Kirjoitin lisää ja uudestaan. Nyt Gamma on kierroksella, joka alkoi viime toukokuun lopussa. Saldo: yksi hylkäys, kolme totaalivaikenemista. Hooray.

Tällä hetkellä työn alla on novellikokoelma, jonka työnimi on kreikkalaiset kirjaimet. Ja Gamman odotus. Joko se vaietaan kuoliaaksi (ei siis edes vakiomuotoisia hylkäyksiä lopuista kustantamoista) tai sitten joku kustantamo kommentoi jotain, ja Gamman tulevaisuus riippuu paljolti niistä kommenteista. Epäilen kyllä, että tuli palautetta tai ei, joudun jossain vaiheessa katsomaan totuutta silmiin ja kaapimaan Gammasta keskeiset osat kasaan ja leipomaan siitä yhden kreikkalaisen kirjaimen. En vain ole varma, osaanko. Sitä hommaa varten pitäisi varmaan laittaa itselle deadline - siis sen aloittamista varten. Muuten lykkään sitä ihan turhaan, ja hukkaan aikaa.

Tuli vain mieleen.

Typerää sekoilua kruunuista

Bloggausten pitäisi olla nokkelia, pohtivia, mielenkiintoisia, älykkäitä, osuvia ja tuoreita, jotta kukaan jaksaisi niitä lukea. En ole nokkela, pohtiva jne, sori vaan. Olen vain minä. Rooibos, joka tällä hetkellä ajattelee, että vaikka kuka tahansa suomalainen nyt alkaisi kirjoittaa kässäriä, hän julkaisisi ennen minua. Ja että ihan sama kauanko yritän, en ikinä tule onnistumaan. Olen naurettavat 37,0 astetta lämmin ja ihan nuukahtanut ja poden omaatuntoa siitä, etten mene huomenna töihin huojumaan. Väsyttää. Ankeaa. Masentaa. Kukaan jaksa edes lukea tällaista blogia, kun minä vain valitan.

Joskus leikittelen ajatuksella, että alkaisin ehdottoman anonyyminä pitää terapiablogia. Siis sellaista, että oksentaisin sinne kaikki traumani, pakkomielteeni ja pahat oloni. Sitten aina mietin, että en jaksaisi blogata sellaisista asioista alvariinsa, ja että mitä se sitten auttaisi, ja että ei oksennettavaa ole niin paljon kuitenkaan; päivitykset olisivat ihan liian harvassa eikä kukaan jaksaisi siis lukea.

Lukea. Niinpä niin. Ensin pitää kirjoittaa jotain lukemisen arvoista, ennen kuin voi saada lukijoita. Kirjoittaa? Väsyttää, pää on kipeä, itkettää - nytkinkö minun pitää kirjoittaa, jotta voin saavuttaa ikinä mitään? Tämäkö on se hetki, jonka jätän käyttämättä ja joka ratkaisee kaiken?

Sori vaan kaikki yliminät ja pahanilmanlinnut, nyt eletään 2000-lukua, eikä kirkkaampia kruunuja ole ollut jaossa enää pariinsataan vuoteen eikä taatusti ole tälläkään vuosituhannella! Ja vaikka olisikin, niin mitä hittoja minä tekisin kruunuilla, minähän haluan kirjoittaa kirjoja.

tiistai 1. tammikuuta 2008

Mutinaa

Mistä löytyisi sitä optimistista intoa ja arjen odotusta kaiken tämän juhlinnan jälkeen? Optimistinen into vetää sikeitä ja arjen odotus - no, tämän aamun olen viettänyt miettimällä työasioita ja murjottamalla sen takia, että huomenna ja joka päivä sen jälkeen pitää mennä töihin. Tiedetään, että kyllä se siitä taas, kunhan pääsee vauhtiin, ja kyllä minä odotankin niitä arjen lieveilmiöitä, jumppaa, ratsastusta jne, mutta ne työt... Miten voi tuntua puolentoista viikon poissaolon jälkeen näin vastenmieliseltä?

Pitäisi varmaan keskittyä olennaiseen, eikä vinkumiseen. Vaikka siihen eilen raakakirjoitettuun novellintynkään, joka pitäisi kirjoittaa koneelle. Loppuvuodesta sain aikaan kaksikin viritelmää, mikä on ihan kiva. En tiedä, tuleeko niistä kumpikaan olemaan yksi kreikkalaisista aakkosista, mutta pääasia, että sain pidettyä virettä yllä. Just nyt ei tosin kiinnosta ronkkia jotain ankeita novelliyritelmiä vihosta koneelle, mutta kai se pitää tehdä. - Kuten huomaatte, optimistinen intoni on mennyt talviunille...

Talviunta teki minunkin mieleni tänä aamuna. Hitto, että osaa väsyttää, vaikka nukuin ehkä yhdeksän tuntia. Eihän se tietysti ole kunnon unta, kun on juonut vähän (?) kuoharia ja punkkua. Eikä edellistenkään öitten unissa ollut hurraamista. Voin vain kuvitella, kuinka yltiöpositiivinen olo on huomenaamulla, kun herätyskello kilisee joskus seitsemän aikaan. Huh. Pitää päästä tänään ajoissa nukkumaan. Ulkoilu voisi edesauttaa sitä suunnitelmaa eli jossain vaiheessa on varmaan pakko työntyä ulos tuulen ja harmauden sekaan, brrr.

Valivalivalivali. Minäminäminä. Joinain pimeinä aamupäivinä se, että joutuu käyttämään joka arkipäivä kahdeksan tuntia täysin epäkiinnostavaan paskaan, ei vaan tunnu yhtään hyvältä. Turha kai tässä on silti kieriskellä. Pitää yrittää parhaansa sen oman aikansa kanssa ja katsoa eteenpäin. Sitäpaitsi, olo varmaan tasaantuu, kun pääsee tuulettamaan päätä ja lihassoluja jumppaan ja ratsastustunnille. Kun ruokailurytmi ja nestetasapaino palautuu normaaliksi. Kun on saanut nukuttua pari hyvää yötä ja unirytmi alkaa taas muistuttaa ihmisen sellaista. Kun rahatilanne vähän kohenee. Kun seuraava loma on lähempänä. Kun.