Tänään minulla on ollut kirjoituspäivä. Ei ollut mitään hajua, mitä olisi päivän ohjelmassa Volvon suhteen, mutta menin kirjoituskahvilaan ajatuksena kirjoittaa vähän päätä avaavaa raakatekstiä ja sitten sain Volvoon pari juttua, jotka olivat minusta oikein käyttökelpoisia. Nyt iltapäivällä kirjoitin aamupäivän raakatekstit puhtaiksi etsittyäni niille sopivat paikat käsikirjoituksesta.
Luulen, että Volvo alkaa olla siinä kuosissa, että sen voi pikkuhiljaa lähettää kustannustoimittajalle. Minullahan on kustantamon kanssa sovittu deadline marraskuun lopussa ja tiedän, että ainoa, mitä teen Volvolle enää ennen poislähettämistä, on viilailu. Ehkä katson hiukan tänään kirjoittamaani uutta kohtaa ja hion sitä vähän. Ehkä korjaan sanan sieltä, toisen täältä samalla kun skrollailen ympäri Volvoa. Eiköhän se ala olla tässä. Tältä erää. Lohdutan itseäni sillä, että kustannustoimittaja kyllä sanoo, mitä kannattaisi vielä tehdä. Ja että lopulliseen deadlineen on vielä puoli vuotta aikaa, ainakin.
Paniikki ei ole iskenyt vieläkään. Saisin sen kyllä lietsomalla esiin, mutta yritän pysyä mieluummin hyvällä tuulella Volvon suhteen. Kun luen käsikirjoitusta, löydän sieltä kohtia, jotka saavat kulmakarvani nousemaan. En muista kaikkea läheskään ulkoa, ja hyvien kohtien löytäminen hämmentää hiukan. Minäkö tuon olen kirjoittanut? Ilmeisesti sitten niin :). Ja koska olen saanut kustannussopimuksen, olen edelleen päättänyt nauttia kaikesta. Myös kaikesta siitä muokkaamisesta ja viilaamisesta, jota saan tehdä vielä mielin määrin.
En vieläkään oikein tajua, että Volvolla on sopimus ja että se julkaistaan. En oikeasti. Aina välillä asia uiskentelee tajuntaan ja saa minut hymyilemään.
Eräs julkaissut ystävä muistutti, että julkaisun jälkeen tulee sitten tyhjä hetki, kun tajuan, että ei se julkaiseminen lopultakaan muuttanut mitään. Niin. Eihän se julkaiseminen mitään muuta. Ja silti se muuttaa kaiken. En enää koskaan joudu pelkäämään, etten ikinä kirjoita julkaisukelpoista tekstiä. Pelkään ihan taatusti, etten enää koskaan saa aikaan toisen kirjan vertaa julkaisukelpoista tekstiä, mutta se on eri pelko ja tervetullutta vaihtelua. Ja sitäpaitsi minulla on päivätyö. Joka nielee minut oikein mielellään niin kokonaan, etten ehdi miettiä yhtään mitään muuta. Luulen, että se pitää minua poissa sieltä tyhjästä hetkestä, sillä työkiireen ja -stressin alla ei paljon tyhjiä hetkiä mietitä, hyvä kun ehtii syödä ja pestä pyykit ja nukkua. Enkä odotakaan, että elämäni mullistuisi julkaisemisen myötä. Odotan kyllä, että se tuo joitain pieniä kivoja asioita mukanaan, mutta että kaikki mullistuisi? Tuskin. Töihin pitää edelleen herätä, jos haluan voitaleipää. Ja raakatekstiä pitää kirjoittaa, jos aikoo kirjoittaa. Ja silti: onhan tämä jännää ja hienoa! Totta kai on! Ihan superia! Ihan mielettömän hienoa ja ihanaa. Ja silloin pitää iloita, kun on iloitsemisen syytä, sillä koskaan, koskaan ei voi tietää, mitä huominen tekee.
Asiasta toiseen: on harmaa päivä. Ihana päivä. Miten minä tykkäänkään näistä syksyn pimeistä. Ainoa, mistä en niin välitä, on tämä lämpötila, koska ottaisin mieluummin pakkasta. Työpäivinä pimeys on paljon painavampaa, mutta tällaisina vapaapäivinä, kun saa kirjoittaa ja tehdä asiat omaan tahtiinsa ja tehdä sitä mitä haluaa, tämä hämäryys ja pimeys on ihana peitto.
May the Force be with you
perjantai 27. marraskuuta 2015
maanantai 16. marraskuuta 2015
Paniikkia odottaessa
Kirjoitin vähän. Hyvin vähän. Pari lausetta sinne tänne, vähän viilausta. En oikein tiedä. Deadlineen on kaksi viikkoa ja odotan paniikkia. Onnistuin kuitenkin lukemaan äsken Volvosta hyvän pätkän ja ihmettelin, että minäkö tuon olen kirjoittanut. Paniikki ei kolkuta vielä ovella. Milloinhan se tulee? Onkohan se paha? Etenkin kun Volvon kanssa kaikki on tuntunut niin hyvältä ja helpolta yleisesti ottaen. Vai tekeeköhän Volvo paniikistakin helpon? En tiedä. Aika kuluu. Yhä lähemmäs tulevat sellaiset asiat, mitä kustannustoimittaja väläytteli alkusyksystä: kansi, kirjailijakuva. Ne konkretisoivat, luulen. Sitäkin, että tekstille pitää tehdä jotain, mutta että pitääkö kuinka paljon ja mitä - en minä tiedä.
sunnuntai 15. marraskuuta 2015
Puolikas haastesuoritus
Sain E.K:lta Kahvia ja kirjaimia -blogista tunnustuksen, kiitos E.K siitä :)! Koska en tunnu ehtivän nykyään juuri mitään, teen tämän haasteen ikävä kyllä vain puoliksi: vastaan E.K:n kysymyksiin, mutta koska pitäisi mennä nukkumaan (olla jo nukkumassa), en nyt ehdi tehdä muuta (ja oletan hyvin vahvasti, etten ehdi blogata lähipäivinä). Joten - tässä vastaukseni E.K:n kysymyksiin:
1. Mitä luet parhaillaan?
Huh - mitäpä en lukisi parhaillaan (nolo tunnustus, kesken olevia on kai kahdeksan). Aktiiviluennassa tällä hetkellä Gail Carrigerin Manners&Mutiny, Vuokko Sajaniemen Pedot. Ei-aktiiviluennassa keskeneräisiä esim. Catton: Valontuojat, Juslin: Frida&Frida.
2. Kahvia vai teetä?
Teetä, teetä, teetä! En ole oppinut koskaan juomaan kahvia. Yritin kyllä vuonna 2011. Ei onnistunut. Nykyään juon yhä enemmän rooibosta, koska vatsa ei kestä kauhean hyvin paljoa mustaa teetä. Valkoinen tee on myös hyvää. En siedä mitään kerma/karamelli/suklaa-aromeja teessä, enkä parfyymisiä teesekoituksia. Hyvää Earl Greytä ei voita mikään ja rooiboksista parasta on luomuappelsiinirooibos.
3. Kuinka kauan olet työstänyt nykyistä tekstiäsi?
Tämän tiedän aika tarkalleen :). Volvo oli ensin novelli, mutta kuvio jäi pyörimään päähän ja ajattelin kirjoittaa sitä vähän lisää. Se "vähän lisää" alkoi vuoden 2013 aivan ensimmäisinä päivinä.
4. Mistä voisit luopua saadaksesi enemmän aikaa kirjoittamiselle? Vai onko vapaa-aikasi karsittu jo minimiin?
Luovun tarvittaessa asioista, joista minun ei pitäisi luopua, kuten liikunnasta. Vapaa-aikani on karsittu minimiin silloin kun kirjoittaminen sitä vaatii. Sosiaaliset suhteet kärsivät varmaan herkimmin. Sori, ystävät!
5. Tummaa vai vaaleaa suklaata?
Tummaa. Mieluummin ei suklaata lainkaan, vaan salmiakkia.
6. Harrastatko jotain mikä ei liity mitenkään kirjoittamiseen tai lukemiseen?
Harrastan kyllä. Laskettelen ja lasken telemarkia. Aiemmin kävin myös ratsastamassa, mutta vuonna 2008 uhrasin sen harrastuksen kirjoittamisen vuoksi, koska aikaa ei vain ollut kaikkeen. Käyn myös kuntosalilla.
7. Milloin olet luovimmillasi?
Kirjoittaessani? Niin ainakin toivon. Vuorokaudenajalla ei ole väliä, mutta kesä ei ole ainakaan kirjoitusaikaa.
8. Viimeisin elokuva jonka katsoit teatterissa?
Mission Impossible, tämä uusin. En valinnut itse ;).
9. Odotatko mitään erityistä ensi vuodelta?
Odotan! Sitä, että Volvon pitäisi tulla ulos alkusyksystä! Odotan ihan kaikkea julkaisuun liittyvää jännää ja kässärin työstämiseen liittyvää jännää :).
10. Oletko unelma-ammatissasi?
Ei minulla ole unelma-ammattia. Jollei kirjoitamista lasketa, ja ei, sitä en tee työkseni.
11. Kasvis vai liharuokaa?
Molemmat. Siis liha. Kasvisruoan syöntiä yritän lisätä, koska lihaa nyt vaan syödään ihan liikaa ja kasvikset ovat paljon terveellisempiä plus että tykkään kasviksista. Olen kyssäkaaliholisti ja porkkanisti. Ja olen sijoittanut yhteen lähipiirin pakastimeen puolikkaan luomukaritsan (okei, siitä on syöty jo aika paljon) ja sitten minulla on kotipaikkakunnalla pakastin, josta haen aina tarpeen tullen poronlihaa.
Ja nyt minun piti olla jo nukkumassa, joten hyvää yötä teille kaikille ja E.K:lle vielä kiitos haasteesta, kivoja kysymyksiä :)!
1. Mitä luet parhaillaan?
Huh - mitäpä en lukisi parhaillaan (nolo tunnustus, kesken olevia on kai kahdeksan). Aktiiviluennassa tällä hetkellä Gail Carrigerin Manners&Mutiny, Vuokko Sajaniemen Pedot. Ei-aktiiviluennassa keskeneräisiä esim. Catton: Valontuojat, Juslin: Frida&Frida.
2. Kahvia vai teetä?
Teetä, teetä, teetä! En ole oppinut koskaan juomaan kahvia. Yritin kyllä vuonna 2011. Ei onnistunut. Nykyään juon yhä enemmän rooibosta, koska vatsa ei kestä kauhean hyvin paljoa mustaa teetä. Valkoinen tee on myös hyvää. En siedä mitään kerma/karamelli/suklaa-aromeja teessä, enkä parfyymisiä teesekoituksia. Hyvää Earl Greytä ei voita mikään ja rooiboksista parasta on luomuappelsiinirooibos.
3. Kuinka kauan olet työstänyt nykyistä tekstiäsi?
Tämän tiedän aika tarkalleen :). Volvo oli ensin novelli, mutta kuvio jäi pyörimään päähän ja ajattelin kirjoittaa sitä vähän lisää. Se "vähän lisää" alkoi vuoden 2013 aivan ensimmäisinä päivinä.
4. Mistä voisit luopua saadaksesi enemmän aikaa kirjoittamiselle? Vai onko vapaa-aikasi karsittu jo minimiin?
Luovun tarvittaessa asioista, joista minun ei pitäisi luopua, kuten liikunnasta. Vapaa-aikani on karsittu minimiin silloin kun kirjoittaminen sitä vaatii. Sosiaaliset suhteet kärsivät varmaan herkimmin. Sori, ystävät!
5. Tummaa vai vaaleaa suklaata?
Tummaa. Mieluummin ei suklaata lainkaan, vaan salmiakkia.
6. Harrastatko jotain mikä ei liity mitenkään kirjoittamiseen tai lukemiseen?
Harrastan kyllä. Laskettelen ja lasken telemarkia. Aiemmin kävin myös ratsastamassa, mutta vuonna 2008 uhrasin sen harrastuksen kirjoittamisen vuoksi, koska aikaa ei vain ollut kaikkeen. Käyn myös kuntosalilla.
7. Milloin olet luovimmillasi?
Kirjoittaessani? Niin ainakin toivon. Vuorokaudenajalla ei ole väliä, mutta kesä ei ole ainakaan kirjoitusaikaa.
8. Viimeisin elokuva jonka katsoit teatterissa?
Mission Impossible, tämä uusin. En valinnut itse ;).
9. Odotatko mitään erityistä ensi vuodelta?
Odotan! Sitä, että Volvon pitäisi tulla ulos alkusyksystä! Odotan ihan kaikkea julkaisuun liittyvää jännää ja kässärin työstämiseen liittyvää jännää :).
10. Oletko unelma-ammatissasi?
Ei minulla ole unelma-ammattia. Jollei kirjoitamista lasketa, ja ei, sitä en tee työkseni.
11. Kasvis vai liharuokaa?
Molemmat. Siis liha. Kasvisruoan syöntiä yritän lisätä, koska lihaa nyt vaan syödään ihan liikaa ja kasvikset ovat paljon terveellisempiä plus että tykkään kasviksista. Olen kyssäkaaliholisti ja porkkanisti. Ja olen sijoittanut yhteen lähipiirin pakastimeen puolikkaan luomukaritsan (okei, siitä on syöty jo aika paljon) ja sitten minulla on kotipaikkakunnalla pakastin, josta haen aina tarpeen tullen poronlihaa.
Ja nyt minun piti olla jo nukkumassa, joten hyvää yötä teille kaikille ja E.K:lle vielä kiitos haasteesta, kivoja kysymyksiä :)!
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
Sekavaa sekalaa
Yhtä sun toista. Olen hengissä. En kipeänä edes, kop kop puuta, mikä on harvinaista tälle syksylle, mutta liikkuvia osia on niin paljon, etten vain ehdi kaikkea. Töissä kiire, kotona kiire, pyykki-imurointi-tiski-laskut-liikunta-silitys-kaverit-ruokakauppa-vessan pesu-taas pyykkiä-pakkaamista--. Ja yritystä mennä ajoissa nukkumaan. Ei onnistunut tänään, koska kello on jo yli kymmenen. Huomenna pitkä päivä edessä ja ai niin, piti se romaanikin kirjoittaa loppuun, tosiaan. Ei sillä, kirjoitin eilen illalla vähän ja se oli hyvä, mutta silti, olen hidas ihminen, pidän rauhallisuudesta ja siitä, että saan itse määritellä milloin kiirehdin ja milloin en, mutta nykyään minulta ei enää kysytä. Onneksi on aarre, joka hakee kaksi kassia pyykkiä ja tuo ne takaisin puhtaina ja joka auttaa kaikessa, missä voi. Eikä tässä muuten mitään, mutta väsyttää vain. Muutoksia on niin paljon, etten pysy perässä ja se kai vähän väsyttää, ja samoin mennyt, ja tulevakin vähän, koska olen huono pysymään vain tässä hetkessä ja olemaan stressaamatta. Mutta olen kyllä onnellinen. Monestakin syystä. Niitä on, kaikkien synkeiden aikojen jälkeen niitä on. Ja nyt menen nukkumaan.
keskiviikko 4. marraskuuta 2015
Järjen ääni
Ei kirjoittamista tänään. Ehkä vähän raakatekstiä, jos yletän. Ihan vain diipadaapaa ei mitään järkevää. Juurrutusta ja rauhoitusta. Pääni ei pysy paikallaan, ainakaan koko aikaa, ja se aiheuttaa sivuvaikutuksia. Kaipaan päärauhaa.
Sain tänään kehotuksen pitää itsestäni huolta. Sitä edelsi huomautus, että kässäri stressaa minua ihan selvästi. Teki mieli sanoa oikein kipakasti vastaan, mutta olin lauhkealla tuulella plus että tajusin murto-osasekunnissa, että sanoja oli oikeassa.
Henkilökohtaisessa elämässäni ei ole varmaan ollut mitään, mitä olisin koskaan halunnut niin paljon kuin kirjoittaa julkaistavia kirjoja. Nyt olen saanut sen kustannussopimuksen, kahdenkymmenenviiden vuoden hakataan-päätä-seinään-yhä-uudestaan-ja-uudestaan jälkeen. Juuri nyt tuntuu hyvältä Volvon kanssa. Tajusin siitä asioita viikonloppuna ja sain kirjoitettua ja minusta tuntuu, että teksti eteni. Vielä on tekemistä, enkä tiedä mitä ja miten, mutta ei tunnu paniikilta. Ja silti (tai ehkä juuri siksi): on ihan absurdia ja utopistista kuvitella, etteikö kässäri ja sen keskeneräisyys stressaisi minua. Vaikka siltä ei tunnu. Hyvänen aika - kun näin iso tavoite alkaa toteutua, olisi ihan todella outoa, jos alitajuntani ei olisi stressaantunut ja huutaisi äänettömästi koko ajan, että "haloo Rooibos, tämä on elämäsi tärkein aika, sinun on pakko saada Volvosta hyvä, etkä saa pilata sitä, sillä koko olemisesi tähtää nyt siihen ja on tähdännyt viimeiset kaksikymmentä ja viisi vuotta!" Että tuota. Ei tunnu stressaantuneelta, mutta jos läheinen ihminen sanoo, että olen stressaantunut, niin kaipa sitä sitten pitää uskoa - kyllä hän minut tuntee. Enkä valita, enkä sano, että tämä on huonoa stressiä, mutta yhtä kaikki - totta kai on paineita. Olen tyhmä, jos kuvittelen, että ei tunnu missään, kun olen vihdoin päässyt tähän pisteeseen.
Joten. Yritän pitää itsestäni huolta. Parhaiten tekisin sen kirjoittamalla, mutta silloin kun ei ole aikaa tai kertakaikkiaan energiaa kirjoittamiseen, niin pitää tehdä se huolenpito muuten. Esimerkiksi pysäyttämällä pää, jolla on vaikeuksia pysyä paikallaan. Syömällä hyvää ruokaa, tarpeeksi usein. Syömällä vitamiineja ja sinkkiä ja magnesiumia. Nukkumalla paljon. Liikkumalla (silloin kun ei tarvitse varoa orastavaa tai päällä olevaa flunssaa). Hengittelemällä syvään. Puuuuuuh.
Sain tänään kehotuksen pitää itsestäni huolta. Sitä edelsi huomautus, että kässäri stressaa minua ihan selvästi. Teki mieli sanoa oikein kipakasti vastaan, mutta olin lauhkealla tuulella plus että tajusin murto-osasekunnissa, että sanoja oli oikeassa.
Henkilökohtaisessa elämässäni ei ole varmaan ollut mitään, mitä olisin koskaan halunnut niin paljon kuin kirjoittaa julkaistavia kirjoja. Nyt olen saanut sen kustannussopimuksen, kahdenkymmenenviiden vuoden hakataan-päätä-seinään-yhä-uudestaan-ja-uudestaan jälkeen. Juuri nyt tuntuu hyvältä Volvon kanssa. Tajusin siitä asioita viikonloppuna ja sain kirjoitettua ja minusta tuntuu, että teksti eteni. Vielä on tekemistä, enkä tiedä mitä ja miten, mutta ei tunnu paniikilta. Ja silti (tai ehkä juuri siksi): on ihan absurdia ja utopistista kuvitella, etteikö kässäri ja sen keskeneräisyys stressaisi minua. Vaikka siltä ei tunnu. Hyvänen aika - kun näin iso tavoite alkaa toteutua, olisi ihan todella outoa, jos alitajuntani ei olisi stressaantunut ja huutaisi äänettömästi koko ajan, että "haloo Rooibos, tämä on elämäsi tärkein aika, sinun on pakko saada Volvosta hyvä, etkä saa pilata sitä, sillä koko olemisesi tähtää nyt siihen ja on tähdännyt viimeiset kaksikymmentä ja viisi vuotta!" Että tuota. Ei tunnu stressaantuneelta, mutta jos läheinen ihminen sanoo, että olen stressaantunut, niin kaipa sitä sitten pitää uskoa - kyllä hän minut tuntee. Enkä valita, enkä sano, että tämä on huonoa stressiä, mutta yhtä kaikki - totta kai on paineita. Olen tyhmä, jos kuvittelen, että ei tunnu missään, kun olen vihdoin päässyt tähän pisteeseen.
Joten. Yritän pitää itsestäni huolta. Parhaiten tekisin sen kirjoittamalla, mutta silloin kun ei ole aikaa tai kertakaikkiaan energiaa kirjoittamiseen, niin pitää tehdä se huolenpito muuten. Esimerkiksi pysäyttämällä pää, jolla on vaikeuksia pysyä paikallaan. Syömällä hyvää ruokaa, tarpeeksi usein. Syömällä vitamiineja ja sinkkiä ja magnesiumia. Nukkumalla paljon. Liikkumalla (silloin kun ei tarvitse varoa orastavaa tai päällä olevaa flunssaa). Hengittelemällä syvään. Puuuuuuh.
maanantai 2. marraskuuta 2015
Tiinantai, maastai, maanantai, tiistai.
Minulla on päivät ihan tuhannen sekaisin, vaikka tänään on vasta maanantai. Pääni mielestä pitäisi olla tiistai, sillä sunnuntaista on jo vaikka kuinka paljon aikaa. Ja sitten taas töissä olen mukamas ollut jo kaksi päivää, vaikka oikeasti yhden. Ehkä sekaisuus johtuu siitä, että heräsin aamulla monta kertaa. Torkutin nimittäin. Ei pitäisi. Ei tosiaankaan pitäisi. Tai kerran tai kaksi, mutta ei viittäkymmentä minuuttia viiden viiva kymmenen minuutin välein, ei todellakaan. En tiedä, miten lipesikin tänä aamuna noin pahasti. Ja siis jos pitää oikeasti nousta johonkin tiettyyn aikaan, niin pääsen ihan hyvin sängystä ylös ensimmäisellä soitolla, mutta silloin kun ei ole ihan pakko... Hohhoijaa. Paha tapa, josta pitäisi opetella pois, mutta tiedättekö sen tunteen, kun kello soi, torkun tyrkkää päälle ja sitten kääntää kylkeä ja on unenpöpperössään ihan tosi vahingoniloinen koko maailmalle, hähhähhää, enpäs nouse vielä! Että tuota. Huomenaamulla olisi tarkoitus päästä sängystä ylös ihan oikeasti ja torkuttamatta kuin maksimissaan kaksi kertaa. Tarkoittaa sitä, että seuraavaksi pitää mennä pesemään hampaita ja hankkiutua sänkyyn, koska haluan lukea sängyssä vähän ja se tarkoittaa sitä, että sinne pitää mennä niin ajoissa, että ehtii lukea. Eikä niin kuin eilen, että myöhään sänkyyn, sitten vielä lukemista ja sitten huono unensaanti ja aamulla ne torkutukset. Joten: hyvää yötä itse kullekin säädylle.
sunnuntai 1. marraskuuta 2015
Avain, luottamus, kynttilä, helpotus
Olen kirjoittanut tänään ja ajatellut Volvoa. Olen jopa tajunnut yhdestä henkilöhahmosta yhden asian. Sellaisen asian, minkä kaikki Volvon lukeneet ovat varmaan tajunneet jo aikapäiviä sitten. Yhden toisteisuuden, joka on hyvä ja sopiva ja johon pystyin lisäämään käsikirjoitukseen avaimen, jolla lukija löytää lisää, jos haluaa.
Juuri nyt minulla on aika hyvä olo Volvon suhteen. Tietenkin pitäisi painiskella epävarmuuksien kanssa ja olla daideellisessa luomisen tuskassa, mutta enpä viitsi. Olen saanut Volvoa eteenpäin tänä viikonloppuna ja minulla on varmempi olo sen kanssa. Kirjoitin myös väliaikatietomeilin kustannustoimittajalle ihan vain omia ajatuksiani selvitelläkseni. Deadlineen on kuukausi. Marraskuun lopussa pitäisi olla tältä erää paketti kasassa. Uskon, että se onkin. Eikä tuo edeltävä lause tarkoita sitä, ettenkö stressaisi, ahdistuisi ja pelkäisi marraskuun aikana. Aikaa ei ole kovin paljon. Uskon, että saan Volvon pakettiin kuun loppuun mennessä, jos minulla on aikaa ja energiatasot edes jossain kuosissa ja pää pysyy kasassa. Tunnen kuinka arki alkaa vaania ensi yön takana huolimatta siitä, että se on vielä ensi yön takana. Tiedän, että minulla ei ole paljon aikaa kirjoittamiselle seuraavien viikkojen aikana. Tiedän, että minun pitää repiä sitä aikaa jostain. Tiedän, että tulen olemaan vielä paniikissa. En ole kuitenkaan nyt. Nyt tuntuu siltä, että olen Volvo on parantunut tänä viikonloppuna ja siitä tunteesta yritän pitää kiinni. Jonkunlaisesta itsevarmuudesta. Ja kuka tietää, ehkä paniikkia ei tulekaan. Ainahan sitä saa toivoa.
Sytytin kynttilöitä. Tämä ilta jotenkin vaatii sen. Päivä on ollut harvinaisen pimeä. Ei pelkästään harmaa, vaan käsittämättömän pimeä. Keskipäivällä sytytin kaikki kattovalot ja siltikin tuntui liian hämärältä. Ulkona oli kuitenkin hyväätekevän kostea ilma, kun kävin myöhemmin kävelemässä. Eikä harmaus ollut niin harmaata, kun olin osa sitä.
Vieläkin minuun lehahtaa uutena se, että minulla on kustannussopimus. Huimaava ja kevyt ja onnellinen ajatus. Että onnistuin viimeinkin. Että tulee uusia kriisin- ja pelonaiheita, mutta enää minun ei tarvitse pelätä, etten koskaan ikinä julkaise mitään. Mikä autuas ylellisyys tämä onkaan.
Juuri nyt minulla on aika hyvä olo Volvon suhteen. Tietenkin pitäisi painiskella epävarmuuksien kanssa ja olla daideellisessa luomisen tuskassa, mutta enpä viitsi. Olen saanut Volvoa eteenpäin tänä viikonloppuna ja minulla on varmempi olo sen kanssa. Kirjoitin myös väliaikatietomeilin kustannustoimittajalle ihan vain omia ajatuksiani selvitelläkseni. Deadlineen on kuukausi. Marraskuun lopussa pitäisi olla tältä erää paketti kasassa. Uskon, että se onkin. Eikä tuo edeltävä lause tarkoita sitä, ettenkö stressaisi, ahdistuisi ja pelkäisi marraskuun aikana. Aikaa ei ole kovin paljon. Uskon, että saan Volvon pakettiin kuun loppuun mennessä, jos minulla on aikaa ja energiatasot edes jossain kuosissa ja pää pysyy kasassa. Tunnen kuinka arki alkaa vaania ensi yön takana huolimatta siitä, että se on vielä ensi yön takana. Tiedän, että minulla ei ole paljon aikaa kirjoittamiselle seuraavien viikkojen aikana. Tiedän, että minun pitää repiä sitä aikaa jostain. Tiedän, että tulen olemaan vielä paniikissa. En ole kuitenkaan nyt. Nyt tuntuu siltä, että olen Volvo on parantunut tänä viikonloppuna ja siitä tunteesta yritän pitää kiinni. Jonkunlaisesta itsevarmuudesta. Ja kuka tietää, ehkä paniikkia ei tulekaan. Ainahan sitä saa toivoa.
Sytytin kynttilöitä. Tämä ilta jotenkin vaatii sen. Päivä on ollut harvinaisen pimeä. Ei pelkästään harmaa, vaan käsittämättömän pimeä. Keskipäivällä sytytin kaikki kattovalot ja siltikin tuntui liian hämärältä. Ulkona oli kuitenkin hyväätekevän kostea ilma, kun kävin myöhemmin kävelemässä. Eikä harmaus ollut niin harmaata, kun olin osa sitä.
Vieläkin minuun lehahtaa uutena se, että minulla on kustannussopimus. Huimaava ja kevyt ja onnellinen ajatus. Että onnistuin viimeinkin. Että tulee uusia kriisin- ja pelonaiheita, mutta enää minun ei tarvitse pelätä, etten koskaan ikinä julkaise mitään. Mikä autuas ylellisyys tämä onkaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)