Volvosta, julkaisemisesta ja pimeydestä

Tänään minulla on ollut kirjoituspäivä. Ei ollut mitään hajua, mitä olisi päivän ohjelmassa Volvon suhteen, mutta menin kirjoituskahvilaan ajatuksena kirjoittaa vähän päätä avaavaa raakatekstiä ja sitten sain Volvoon pari juttua, jotka olivat minusta oikein käyttökelpoisia. Nyt iltapäivällä kirjoitin aamupäivän raakatekstit puhtaiksi etsittyäni niille sopivat paikat käsikirjoituksesta.

Luulen, että Volvo alkaa olla siinä kuosissa, että sen voi pikkuhiljaa lähettää kustannustoimittajalle. Minullahan on kustantamon kanssa sovittu deadline marraskuun lopussa ja tiedän, että ainoa, mitä teen Volvolle enää ennen poislähettämistä, on viilailu. Ehkä katson hiukan tänään kirjoittamaani uutta kohtaa ja hion sitä vähän. Ehkä korjaan sanan sieltä, toisen täältä samalla kun skrollailen ympäri Volvoa. Eiköhän se ala olla tässä. Tältä erää. Lohdutan itseäni sillä, että kustannustoimittaja kyllä sanoo, mitä kannattaisi vielä tehdä. Ja että lopulliseen deadlineen on vielä puoli vuotta aikaa, ainakin.

Paniikki ei ole iskenyt vieläkään. Saisin sen kyllä lietsomalla esiin, mutta yritän pysyä mieluummin hyvällä tuulella Volvon suhteen. Kun luen käsikirjoitusta, löydän sieltä kohtia, jotka saavat kulmakarvani nousemaan. En muista kaikkea läheskään ulkoa, ja hyvien kohtien löytäminen hämmentää hiukan. Minäkö tuon olen kirjoittanut? Ilmeisesti sitten niin :). Ja koska olen saanut kustannussopimuksen, olen edelleen päättänyt nauttia kaikesta. Myös kaikesta siitä muokkaamisesta ja viilaamisesta, jota saan tehdä vielä mielin määrin.

En vieläkään oikein tajua, että Volvolla on sopimus ja että se julkaistaan. En oikeasti. Aina välillä asia uiskentelee tajuntaan ja saa minut hymyilemään.

Eräs julkaissut ystävä muistutti, että julkaisun jälkeen tulee sitten tyhjä hetki, kun tajuan, että ei se julkaiseminen lopultakaan muuttanut mitään. Niin. Eihän se julkaiseminen mitään muuta. Ja silti se muuttaa kaiken. En enää koskaan joudu pelkäämään, etten ikinä kirjoita julkaisukelpoista tekstiä. Pelkään ihan taatusti, etten enää koskaan saa aikaan toisen kirjan vertaa julkaisukelpoista tekstiä, mutta se on eri pelko ja tervetullutta vaihtelua. Ja sitäpaitsi minulla on päivätyö. Joka nielee minut oikein mielellään niin kokonaan, etten ehdi miettiä yhtään mitään muuta. Luulen, että se pitää minua poissa sieltä tyhjästä hetkestä, sillä työkiireen ja -stressin alla ei paljon tyhjiä hetkiä mietitä, hyvä kun ehtii syödä ja pestä pyykit ja nukkua. Enkä odotakaan, että elämäni mullistuisi julkaisemisen myötä. Odotan kyllä, että se tuo joitain pieniä kivoja asioita mukanaan, mutta että kaikki mullistuisi? Tuskin. Töihin pitää edelleen herätä, jos haluan voitaleipää. Ja raakatekstiä pitää kirjoittaa, jos aikoo kirjoittaa. Ja silti: onhan tämä jännää ja hienoa! Totta kai on! Ihan superia! Ihan mielettömän hienoa ja ihanaa. Ja silloin pitää iloita, kun on iloitsemisen syytä, sillä koskaan, koskaan ei voi tietää, mitä huominen tekee.

Asiasta toiseen: on harmaa päivä. Ihana päivä. Miten minä tykkäänkään näistä syksyn pimeistä. Ainoa, mistä en niin välitä, on tämä lämpötila, koska ottaisin mieluummin pakkasta. Työpäivinä pimeys on paljon painavampaa, mutta tällaisina vapaapäivinä, kun saa kirjoittaa ja tehdä asiat omaan tahtiinsa ja tehdä sitä mitä haluaa, tämä hämäryys ja pimeys on ihana peitto.