May the Force be with you

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Kirjojen kertomaa

Päiviltä napattu haaste. Pointtina siis se, että vastataan kysymyksiin oman kirjahyllyn kirjojen nimillä.

1. Kuvaile itseäsi.
Epätavallinen lukija
2. Kuinka voit?
Muistan, uneksin
3. Kuvaile asuinpaikkasi.
Häiriö maisemassa
4. Minne haluaisit matkustaa?
Kotiin
5. Lempivärisi?
Keltaiset tyypit
6. Paras vuo(rokau)denaika?
Kesän varjot
7. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Perintö
8. Mitä pelkäät?
Eräänä päivänä tyhjä taivas
9. Lempiruokasi?
Luonnollinen ravinto
10. Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Pandemonium
11. Mottosi?
What if?
12. Haaveesi?
Kirjailijan tiet

Ottakaa ja jatkakaa te, jotka ajattelette tänään väsyneitä ajatuksia ja samoin te, jotka kuulette musiikin ja te, jotka odotatte matkaa. Myös te, jotka haluatte katsoa kirjahyllyänne siksi, että se on mukavaa.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Pieni musta ja iso valkoinen

Luin eilen illalla sängyssä loppuun A.S.Byattin Pienen mustan kirjan, enkä voinut kuin tuijottaa pimeään silmät suurina. Niin hienoa ja niin taitavaa. Ensimmäisestä kokoelman novellista (Olio metsässä) pidin ehkä vähiten, mutta se jäi kalvamaan mieleen päiväkausiksi, kun kokoelman lukemisessa tuli ehkä viikon tauko. Sen jälkeen luin loput novellit suunnilleen yhden päivässä. Jokaisen jälkeen olo oli täysi kuin erikoisen, mieleenpainuvan aterian jälkeen. Eniten sykähdytti Kivinainen, joka kertoo - niin, no, naisesta, joka muuttuu vähitellen kiveksi. Byatt kertoo  tarinansa kauniisti, elävästi ja täyteen yksityiskohtia. Kun olin lopettanut Kivinaisen, melkein itkin, koska novelli oli niin kaunis ja niin surullinen ja niin todellinen. Pieni musta kirja oli ensimmäinen Byattini, eikä toivottavasti jää viimeiseksi. Sellainen olo kuitenkin jäi, etten voisi kuvitella ahmaisevani Byattia, vaan että lukea pitää rauhassa ja ajan kanssa, jotta tekstin eri kerrokset pääsevät muhimaan päässä. Suosittelen Pientä mustaa kirjaa, ehdottomasti!

Lukemisen lisäksi olen kirjoittanut tällä viikolla hippusen verran. Sen lisäksi olen ihastellut uutta sänkyäni, joka saapui eilen ja jossa olen nukkunut nyt yhden yön. Vanhaan verrattuna - . Joo. Uusi sänky on iso ja korkea ja muistuttaa mielestäni suurta, valkoista valtamerilaivaa. Kohta silmä tottuu siihen ja se on ihan normaalin näköinen. Kohta sen tuoksu (juu-u, uuden sängyn tuoksu!) lakkaa olemasta hallitseva, enkä enää asuntoni ovea avatessa haista, että "ai niin, minulla on uusi sänky".

Minulla on keskeneräistä luettavaa joka ilmansuunnassa, monessa pinossa, ja tänään hain kirjastosta lisää. Tosin ne olivat tietokirjoja, yritän vähän hankkia tunnelmaa ja taustatietoja joitain uuden projektin taustajuttuja varten. Nyt pitäisi kuitenkin seuraavaksi löytää kirjahyllystä paikka Pienelle mustalle kirjalle. Helpommin sanottu kuin tehty. Minulla on ihan liian pienet kirjahyllyt.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Hämmennys

Ihanan aurinkoinen päivä. Olen ollut ulkona, mutta sen lisäksi olen myös kirjoittanut pari tuntia. En oikein tiedä, mitä kirjoittaa tänään blogiin. En tarvitsisi muuta kuin aikaa. Pöydällä on kimppu ruusuja. En tarvitsisi muuta kuin aikaa. Tuijotan tyhjään, enkä ajattele mitään. On niin hiljaista kuin täällä voi olla. Yritän kuunnella. En edelleenkään tarvitsisi muuta kuin aikaa.

Kello on puoli seitsemän ja aurinko paistaa. Jokakeväinen shokki valon lisääntymisen takia. Tekee mieli kirjoittaa, etten totu ikinä tähän valon määrään ja siihen, että aurinko paistaa melkein vielä silloinkin kun pitäisi mennä nukkumaan, mutta tietenkin totun. Totun joka vuosi, vaikkakin joka kesän jälkeen odotan kiihkeästi sitä, että illat alkavat tummua ja tulee syksy.

En tiedä, onko järkevää ajatella aikatauluja edes leikillään. Että mitä uudesta projektista on kasassa, kun kesä on loppu. Onko minulla kokonainen käsikirjoitus kirjoitettuna ensimmäiseksi versioksi, kun joulu tulee. Onko minulla ensimmäinen versio koossa vasta kahden vuoden päästä jouluna. Kirjoitin tänään tunnin raakatekstiä. Seitsemän sivua kirjoitusvihkoon tarkoittaa melkein kahta sivua koneella. Rintalihaksia kiristää vai onko se ennemmin rintakehä. En tiedä, montako seitsensivuista minulla on kirjoitusvihoissa. Varovaisen arvion mukaan saatan saada niistä neljäkymmentä sivua ulos. Riippuu siitä, paljonko niitä pitää muokata. Uuden projektin suhteen olen vielä aika alussa. On niin paljon, mikä on vielä sanomatta. Monta seitsensivuista tulossa. Samaan aikaan on vakaa olo ja huimaa. Elimistö vaatii rasvaa ja sokeria ja tuoreita raikkaita vihanneksia.

Sellainen olo, kuin yrittäisin kuunnella jotain kuulumatonta. Äänet pakkautuvat tärykalvoja vasten ja silmät katsovat, mutta eivät näe muualle kuin sisäänpäin. Tiski on kesken ja neulomus ja kirjoitus ja minä kuuntelen ääniä.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Sänky ja ajatuksia

Ostin tänään uuden sängyn. Se tulee keskiviikkona. Hirveän jännää, koska a) sängyn ostaminen on vaikeaa (koemakaaminen ei ole samaa kuin nukkuminen), b) uusi sänky on pykälää isompi kuin vanha (miltä se näytttää vanhan paikalla? eksyykö sinne?) ja c) sänky on kuitenkin aika tärkeä huonekalu. Yritin äsken kokeilla, että miltä tuo vanha tuntuu verrattuna siihen uuteen, mutta äh, ei sitä voi sanoa. Ei voi verrata uutta ja vanhaa, koska ne ovat niin eri rotua - ihan eri planeetoilta.

Ostin tänään myös ruusuja torilta. Kymmenen vaaleanpunaista ruusua. Ne ovat kauniita. Huomenna siivoan, jonka jälkeen ne ovat vielä parempia. Leikkokukat ovat eniten edukseen, kun koti on putsplankissa.

Kirjoitin pitkän pätkän tämän lauseen paikalle ja sitten deletoin sen. Ollaan tässä ja nyt ja ollaan siihen ihan tyytyväisiä. Ajatellaan sitä, että aurinko paistaa ja että kirjoituspöydän jokaisella kulmalla on kasa lukemattomia kirjoja. Tällä hetkellä menossa A.S.Byattin Pieni musta kirja, joka on hyvä. Olen lukenut sitä aika hiljaksiin, koska hidas tahti tuntuu nyt parhaalta sen kanssa. Mitä luen sen jälkeen? Ehkä jomman kumman kirjastokirjoista, koska ne pitää varmaan palauttaa jossain vaiheessa.

Ajattelen kirjoittamista ja kuohuviinin juomista. Ajattelen päiväunia ja uutta sänkyäni.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Voi kuinka pieninä palasina onkaan

- mun tarinani maailmalla. Muutama sivu kerrallaan kerin uutta projektia tekstiksi ja se siroaa useampaan kirjoitusvihkoon tähtitaivaaksi, sillä merkitsen tähdellä kaikki ne pätkät, joita kynäni purskauttaa musteellaan. Kirjoittaminen tuntuu niin hyvältä ja oikealta, ettei ole tosikaan. Asiat putoavat paikoilleen ja oikeaan perspektiiviin, kun kirjoittaa. Kirjoittaminen hyvä.

Mistä tuli mieleeni, että minun pitää varmaan kohta ostaa lisää kirjoituskyniä. Siitä on kauan, kun olen niitä ostanut, joten oletettavasti varastot alkavat ehtyä piakkoin.

Mistä tuli mieleeni, että olen ajatellut taas uuden projektin puhtaaksikirjoittamista. Siis käytännössä kakkosversiota. Aikaa pitäisi olla, en halua lähteä siihen puolivillaisesti, sillä kirjoitusvihkoihin kirjoitettuja luonnoksia pitää muokata puhtaaksikirjoittamisen yhteydessä ja niitä pitää todennäköisesti lihottaa samalla. Jossain vaiheessa aloitan sen.

Ja jostain kolmannesta asiasta tuli mieleeni, että olen löytänyt uutta, kivaa luettavaa netistä. Käykää ihmeessä tsekkaamassa brittikirjailija Matt Haigin bloggaus 30 things to tell a book snob. Tuo kosketti ajatuksia ja mieltä yhtä lailla. Luin myös muita Haigin bloggauksia tuolta Booktrustin sivuilta ja totesin, että laitan ehdottomasti syötteenlukijaan. Tyyppi pitää ikiomaakin blogia omilla sivuillaan, sitäkin aion seurata.


torstai 18. huhtikuuta 2013

Syys

Syysmyräkkä. Vettä mättää ja ikkunalaudat ropisevat äänekkäästi. Puut heiluvat tuulessa. Ikkuna on märkä ja sen läpi kaikki on suhrua. Katulamppujen valo pätkii, koska puut huojuvat niiden editse. Tekee mieli herkkuja ja sohvannurkkaa. Hartioilla istuu vilu. Tekee mieli rasvaisia, sokerisia, suolaisia herkkuja, koska talvea vasten kerätään vararavintoa. Harmaata ja pimenevää. Kumisaapaskeli.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Lyhyt selostus

Olen kirjoittanut tänään. Ei mitään maatamullistavaa, enemmänkin hitaasti, mutta varmasti -osastoa.

Nämä valoisat illat ovat joka ikinen huhtikuu yhtä vaikeita. En osaa mennä ajoissa nukkumaan, kun valoa riittää iltamyöhään asti. Aamuisin nukuttaa ylimääräisen paljon.

Maha täynnä ruokaa on raukea olo. Olen kuullut luotettavalta lähteeltä, että novellikokoelmakässäriäni olisi harkittu vakavasti kustantamo A:ssa edellisellä (vai sitä edellisellä?) kierroksella, vaikkei harkinta tullut koskaan minun korviini. Lyhyen, hylkäävän lausunnon sain. Ilmeisesti kustantamo A on nykyään todella kitsas minkäänlaisten lausuntojen suhteen. Kyllähän tuo kuulopuhe lämmittää mieltä näin jälkikäteen - ja rohkaisee siinä mielessä, että Kreikkalaiset on ollut lähellä monta kertaa. Siitä tulee hyvä mieli näin jälkikäteen ja tunne, ettei kaikki uurastus niiden parissa ollut turhaa.

Tekisi mieli jotain hyvää. Aivot sanovat, että salmiakkia, mutta se on vain aivojen sanelua ja johtuu riippuvuussuhteesta, josta yritän (taas kerran) pyristellä irti. Kolme ensimmäistä päivää ovat pahimpia. Tänään ei ole vielä yksikään niistä kolmesta ensimmäisestä, koska söin päivällä salmiakkia.

Kirjoja olisi luettavaksi asti, asioita kirjoitettavaksi asti. Saa nähdä, mihin taivun.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Aika aikaa kutakin

Olen käynyt jumpassa. Eilisen liikkumisen päälle se tuntuu tarkoittavan sitä, että huomenna sattuu jalkoihin vielä enemmän kuin nyt. Ei haittaa: aion pitää huomenna välipäivän liikunnasta ja treenipäivän kirjoittamisessa.

Olen lueskellut hiljakseen alennushyllystä löytämääni Janica Branderin Lihakuuta. Eilen illalla osui kohdalle novelli, joka puhutteli: Karhut ja sudet. Siinä oli paljon aineksia, osa vain viittauksina, kuva siitä, mitä yhteisö katsoo sormiensa välistä ja miten omaa yhteisöä suojellaan. Ja paljon muuta. Se novelli jäi mieleen. Vielä on muutama jäljellä, ennen kuin kirja on loppu. Katsotaan, saanko sen loppuun tänä iltana, vai meneekö jollekin toiselle päivälle. On muuten helpompaa lukea novelleja nyt, kun ei pitele Kreikkalaisia eli omaa novellikokoelmakässäriä käsissään ja mieti koko ajan, että mitä sille tekisi. Kreikkalaisten loppuvaiheessa, ehkä viimeisen vuoden aikana, en uskaltanut lukea novellikokoelmia. Pelkäsin, että kaadun alemmuuskompleksin kuoppaan kaikkien niiden jo julkaistujen, hienojen kokoelmien edessä. Nyt ei pelota, kun Kreikkalaiset on telakalla määräämättömän ajan. Lukemattomien pinon neljä novellikokoelmaa (Helmi Kekkosen Kotiin (jonka voitin hänen bloginsa arvonnassa!), Philip Teirin Donner-ryhmä ja muita novelleja, Tero Liukkosen Toivomuspuu ja Maarit Verrosen Normaalia elämää) odottavat lukijaansa ja kirjastosta on hamstrattu yksi kappale Alice Munroja. Aika aikaa kutakin, näemmä.

Eilen illalla kirjoitin sängyssä vielä kolme sivua raakatekstiä. Unisivuja. Tänään ehkä, saa nähdä. Vähäsen palelee, tekisi mieli kylpyä tai portviiniä, mutta luulen, etten saa nyt kumpaakaan.

Ulkona satoi iloisesti, kun tulin kotiin. Sade napsui ikkunalautaan ja ropisi mennessään. Kodikasta. Ihanaa. Sytytin kynttilän. Tällaiset syks- krhm - keväiset sadeillat ovat kuin tehty kynttilälle.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Kirja: Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi

Sain Avaimelta arvostelukappaleen Pirjo Rautiaisen kirjasta Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi (kiitos Avaimelle!). Kirja oli sen verran helppolukuinen ja mielenkiintoinen, että luin sen parissa illassa läpi. Kirjaa varten on haastateltu 35:a kirjailijaa eri aiheista liittyen esikoiskirjailijuuteen ja sen haasteisiin, aseman vakiinnuttamiseen kirjailijana, kollegiaalisuuteen, toimeentuloon, kritiikkeihin jne. Ja koska kirjailijahaastattelut on tehty anonyymeinä, ainakin minua kutkuttaisi kovasti tietää, että ketä nuo kirjan sivuilla puhuvat kirjailijat ovat. Kiva oli lukea siitä, miten julkaisukynnys oli ylittynyt, miltä se oli tuntunut ja melkein se tärkein: mitä sitten tapahtui. Ja erityiskivaa lukea noista asioista kotimaisten kirjailijoiden näkökulmasta.

Kuten sanoin, niin mielenkiintoinen kirja. Jopa siinä määrin, että lukiessa peilasi koko ajan itseään eri mielipiteisiin. Jos minä olisin jo julkaissut, tuntuisiko minusta tuolta? Vaikka olisin saanut sopparin, en kyllä ajattelisi noin! Mitä ihmettä, voiko noinkin ajatella? Tuota kirjailijaa kyllä ymmärrän. Ja niin edelleen. Tuli mietittyä omaa suhtautumista kustantamoihin, julkaisemiseen ja kirjoittamiseen. Ja huomioitua se, että ne asiat, jotka ovat minulle itsestäänselvyyksiä, eivät ole sitä kaikille.

Yllättävänä ja sitten kuitenkin ei-niin-yllättävänä asiana tuli se, että monet kirjaan haastatellut kirjailijat kokevat, että toiset kirjailijat ovat kilpailijoita ja että kustantamo on vihollinen, jota vastaan ollaan jotenkin ristiretkellä. Kun joo, kyllähän jo tällä tasolla kirjoittamiseen liittyy kateus (miksi taas tuo tuttu sai kustannussopparin ja minun Kreikkalaisilleni ei suvaita edes niitä hylsyjä lähettää!), niin toisaalta, mihin se katoaisi matkan varrella - tai sitten katoaa; väitän olevani hirveän paljon vähemmän kateellinen kanssakirjoittajille nykyään kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Nyt osaan iloitakin toisten onnesta, silloin joskus muiden sopimukset olivat vain veistä haavaan. Nykyään suhtaudun jotenkin vähemmän tunteella tuollaiseen ja totean, että pitääpä jatkaa hommia, että itsekin onnistuisin. Kai se on sitä hylsyjen ja kokemuksen karttumista, en tiedä. Mutta onhan tämä kateudelle altista hommaa joka tapauksessa.

Mielenkiintoista oli myös lukea kirjailijoiden mielipiteitä markkinoinnista, kirjakauppaesiintymisistä, kirjasto- ja kouluesiintymisistä ja niin edelleen. Siinä kohtaa olisi erityisesti kiinnostanut se, kuka puhui, mutta kun kirjassa ei edes mainittu, ketkä ne haastatellut 35 kirjailijaa olivat, niin turha toivo. Ei sillä, ymmärrän kyllä, että Rautiainen on saanut parempaa matskua luvattuaan haastateltaville anonymiteetin. Joissain kohdin olisi kyllä auttanut se, että sitaateissa olisi ollut esim kirjailijan syntymä- tai esikoistumisvuosi, sillä jossain välissä mietin, että ei ole todellista, miten tuo tyyppi ei ole tiennyt mi-tään kustantamotoiminnasta kun sen esikoinen on julkaistu, että olisi nyt edes googlannut - kunnes tajusin, että krhm, välttämättä googlea ei ollut olemassakaan silloin kun ko. kirjailija on debytoinut ;). Mutta kuten sanottu, mielenkiintoinen kirja. Antoi ajattelemisen aihetta. Että sitten kun minä olen esikoisikirjailija (huom "kun", ei "jos"!), niin täytyypä pitää nämäkin jutut mielessä.

Suosittelen kirjaa kyllä. Varsinkin niille, jotka ovat samassa pisteessä kuin minä, yrittämässä vielä. Parempi opas tuo Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi on esikoistansa julki yrittävälle kuin Hänninen&Hänninen-combon Haluatko todella kirjailijaksi?, joka on lähinnä vain sanakirja ja anekdoottikokoelma. Ja ehkä homma toimii noinkin hyvin juuri siksi, että Rautiaisen kirja ei yritä olla opas, vaan siinä kirjailijat kertovat ja Rautiainen analysoi, että kuinka on ja miksi on näin.

Kirjoittamisesta, kiireestä ja ideoista

Kirjoitin raakatekstiä uuden projektin kirjoittamisesta. Siis puhuin ääneen siitä, millainen uusi projekti voisi olla, miltä sen kirjoittaminen tuntuu ja millainen haluan tekstin olevan. Siis en puhunut, enkä ääneen, vaan kirjoitin, mutta siis, yhtä kaikki. Ihan tavalliseen raakatekstiin verrattuna tuollainen tietoinen kynällä ajatteleminen on ääneenpuhumista.

Uutta projektia on ihan erilaista kirjoittaa kuin Kreikkalaisia. En oikein tiedä mistä se johtuu, mutta se on hauskaa. Vastoin tapojani tiedän uuden projektin kanssa suunnilleen, minne olen menossa. Ei ollenkaan minun tapaistani. Hämmentävintä on, että jaksan olla siitä edelleen kiinnostunut, vaikka tiedän pääpiirteittäin, mitä tulee tapahtumaan. Ei lainkaan minun tapaistani. Hellin itseäni ajatuksella, että ehkä se on merkki siitä, että tarina on kestävä ja hyvä, jos minua huvittaa kirjoittaa se, vaikkei perustavanlaatuisia yllätyksiä ole luvassa - tai ehkä on, en minä tiedä. Voi olla, että kun kirjoitan lisää, uuteen projektiin tulee ihan outoja kulmia ja käänteitä. Odotan niitä.

Kun tuossa raakateksteilin, en kirjoittanut siis varsinaisesti mitään uutta. Voi kuitenkin olla, että sain hilkun verran ideaa sivujuoneksi. Ehkä. En hurraa sillä vielä. Se sopisi. Ehkä. Jollei ole liian osoittelevaa. En tiedä. Se on kuitenkin hyvä, että ehdokas tuli. Ehkä saan siitä muokattua jotain asiallista, jos se osoittautuu epäasialliseksi. En tiedä. Katsotaan. Ehkä. Tai sitten olen edelleen ihan nollassa sivujuonen kanssa. Katsotaan.

Ei ole kiirettä ja on kiire. Se on se, mikä leimaa uutta projektia vahvasti. Haluan kirjoittaa sen kasaan juuri nyt heti tällä sekunnilla, jotta näen, millainen siitä tuli ja jotta se on valmis mahdollisimman pian. Samalla tuntuu, ettei ole mitään kiirettä - että minulla on kaikki maailman aika käytettävissäni, että voin nautiskella jokaisella yksityiskohdalla kuin sekunteja olisi minuutissa enemmän kuin kuusikymmentä. Ja malttamattomuus nostaa päätään. Kirjoita jo, kirjoita! Ole kirjoittanut se jo!

Pohdiskelin taas puhtaaksikirjoittamisen aloittamista. Siis tavallaan toisen version kirjoittamisen aloittamista. En ole yhtään varma, että milloin. En halua vielä, mutta nyt ajatus on alkanut pyöriä päässä siihen malliin, että puhtaaksikirjoittaminen on lähempänä kuin arvaankaan. Kaiken muun lisäksi minulla on se taikauskoinen tunne, että päivän, jolloin alan kirjoittaa käsinkirjoitettuja pätkiä ja kohtauksia puhtaaksi, täytyy olla juuri oikea. Mielialan täytyy olla juuri oikea. Täytyy olla oikealla tavalla aikaa käytettävissä. Muuten se menee pilalle, pieleen, väärät sanat juurtuvat. Muka.

Tekisi mieli sanoa, että tässähän se oli tältä päivältä, mutta en taida voida. Vaikka sainkin yhden idean, ehkä, pitää kirjoittaa vielä. Pitää kirjoittaa. Ei saa olla väärällä tavalla mukavuudenhaluinen juuri nyt. Hmm. Yhtäaikaa väsyttää ja ei väsytä. Ajattelen arkea ja kirjoittamista. Tuntuu siltä, että pitäisi puskea hartiat tanassa eteenpäin, vaikka verissä päin. Takoa kun rauta on kuumaa ja niin edelleen, vaikka kuumuuden hetket pyrkivätkin kestämään enimmillään tunnin verran. Kirjoittamista on joskus hankala alkaa ja paljon vaikeampi lopettaa.

Sunnuntai. En ajattele sitä. Taivas on harmaa ja minä istun kotona. Nyt ei keskitytä siihen mitä on tai ei ole ympärillä, muiden asioiden yksityiskohtiin, eihän? Pidetään ajatukset rennon keskittyneinä. Luulen, että illalla luen Cameronia.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Taivas

Minä haluan, että tämä harmaa päivä jatkuu ikuisesti ja tämä jatkuu. Ei ole mitään muuta, ei äärtä eikä rantaa. Lintujen mustat ristit nousevat lentoon yhtä uudestaan ja uudestaan, eri linnut, mutta nousevat, ja saman tekee minun sieluni, jota kirjoittaminen lennättää tässä sumussa kuin leijaa kevyissä ja vahvoissa tuulissa ja valo tulee minusta läpi niin kuin vain valo.

Vaahteroiden latvat pisaroivat violetteina kun taivas tiivistyy niihin. Minun harmaa kaupunkini loppuu puiden taakse ja sumu on yhtä lailla ulkona kuin kirjoituskahvilan ikkunoissa, joista ei näe ulos kostean höyryn läpi ja kun istun siellä näen tarkemmin kuin muulloin, näen läpi, näen kerrosten läpi ytimeen ja rakastan koko sitä hetkeä enemmän kuin sillä hetkellä mitään muuta; teetä ja tuolia ja kynää ja sanoja ja sitä, että olen samalla tavalla rajaton kuin sumu. Ei ole muuta, ja kaikki se, mitä on, riittää minulle, vaikka tämän hetken ulkopuolella olen kaipauksesta vereslihalla niin paljon, että rikkoutuneen ihon läpi puskeva lihasneste on makeita hunajaisia pisaroita rikkiraavitun päällä. Ei se haittaa, tässä ei ole muuta ja tämä hetki on kaikki ja minä tiivistyn pisaroiksi eikä muuta ole -
___

Kun kävelin tänään kirjoituskahvilasta pois, ajattelin pienen huvittuneen ajatuksen siitä, että jos uusi projektini joskus julkaistaisiin, pitäisi varmaan kirjoittaa alkulehdelle kiitokset kirjoituskahvilalleni. En käsitä, mikä siitä tekee niin erityisen, mutta kovin moni paikka tässä maailmassa ei ole niin zen kuin se kahvila. Samalla tavalla zen kuin minä olen sen jälkeen, kun olen kirjoittanut ja rakastan hetken ajan ihan kaikkea alkaen ikkunan ohi kulkevista lippalakkipäisistä miehistä. Eikä se koskaan kestä kauhean kauan se olo, vaan se haaltuu ja lauhtuu, mutta jokin rauha siitä jää, rauhan muisto.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Virta

Kirjoituskahvila. Minä. Vihko. Kynä. Earl Grey ja vesilasi. Voi autuuksien autuus, kun sanat purskuavat. Kun pakotan itseni rauhoittamaan harppomisen sijasta ja nautiskelemaan kirjoittamisesta. (Kuten eräs sanoi minulle syksyllä: "Nautiskele. Vaikka väkisin ilolla ja raivolla.") Alkaisi itkettää, jos ei olisi niin kiire keskittyä kirjoittamiseen ja siihen, että sanat tulevat. Oikeasti - miten hyvältä se tuntuu. Ei mikään jumalainen flow, vaan kirjoittamista, sanoja jotka tulevat niin kuin virta, jonka edestä ottaa padon pois ja päästää sen taas uomaansa, sinne mihin se kuuluu. Ja jotenkin olen erityiskiitollinen siitä, että sanat tulevat yhä. Ne ovat tulleet koko alkuvuoden ajan aina kun olen ehtinyt pyytää niitä, ja se tuntuu erityiseltä, ja siitä tulee jotenkin nöyrä olo.

Mietin kotiin palatessani hajanaisia ajatuksia siitä, kuinka paljon saisinkaan aikaan, jos ei tarvitsisi käydä töissä. Ja siitä, virtaisivatko sanat, jos aikaa olisi yhtäkkiä paaaaljon enemmän. Emme saa koskaan tietää. Ajattelin myös sitä, että olen koko alkuvuoden kirjoittanut käsin. Etten tiedä yhtään, kuinka paljon materiaalia on. Montako sivua. Tarvitseeko minun tietää? Alkaa se vähän kutkutella, että haluaisin tietää. Sitten, kun jossain vaiheessa aloitan puhtaaksikirjoittamisen, sen näkee. En tiedä milloin se tapahtuu. Sitten kun se tapahtuu, on se jo toinen kirjoituskierros. Yksi käsin, toinen koneelle. Kolmas, neljäs, viides ja niinedelleen sitten perään. Sitten joskus. Nyt heti. Ei vielä.

Yritän ohittaa ajatukset siitä, että tekstin helppo tuleminen kertoisi siitä, että tässä se nyt on. The juttu. Yritän ohittaa ajatukset siitä, että onkohan tämän tekstin idea nyt tarpeeksi hyvä ja tuleeko tästä lopulta tarpeeksi hyvä ja olenko minä tarpeeksi hyvä. Ei niitä nyt. Haluan keskittyä siihen, että tarina ilmaantuu pala palalta kynästä, tulee kohtauksia joiden en tiennyt olevan tulossa ja että on vielä paljon sitä, mikä pitää kirjoittaa. Paljon. Ja sitten törmään taas ajatukseen ajasta ja sen puutteesta. Ei ajatella sitäkään, eihän?

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Huhtikuu

Matalalentoa. En ole kirjoittanut päiväkausiin, koska olen liesunnut ympäri Suomea, ollut väsynyt, tavannut ystäviä, istunut aivottomana koneella. Huomenna. Huomenna. Huomisen huomenna. Aina vain ajattelen, että huomenna. Tahdon kirjoittaa. Ehkä onnistun oikeastikin huomenna. Olen ajoissa kotona ja toivottavasti levännyt ja virkeä, otan vihkoni ja menen vakiokahvilaan. Siihen on mahdollisuus. Älä tule huono teksti tule hyvä teksti.

Oliko se viime viikolla vai jo ennen pääsiäistä, kun laitoin kustantamoihin A ja D meiliä ja pyytelin hylsyjä Kreikkalaisten lokakuussa kirjoitetusta versiosta? Jossain välissä se oli. Enkä pyytänyt hylsyä niillä sanoilla, mutta se ajatus siellä takana oli. Jos se hylsy on kerran tulossa, niin eivätkö voisi lähettää sitä mahdollisimman pian. Aikaisemmin hylsynruinauksiini on reagoitu kohtuullisessa ajassa. Nyt ei näytä käyvän niin. Ja kustantamo E uupuu vielä myös, mutta en jaksanut patistaa heitä. Ehkä tässä joku päivä, jos jaksan.

Koko tämä viikko on ollut tällaista vähän matalaa. Siivet viistävät vettä. Toivon, että olo tokenee, kun pääsen kirjoittamaan taas. Väsyttää. Asiat ovat merkityksettömiä. Ainakin niin kauan kunnes ne tapahtuvat ja taas liian pian senkin jälkeen. Olen syönyt iltaisin salaattia, jossa on ollut paljon vihreitä asioita ja toivonut, että se tekee hyvää.

Seuraavaksi haen silityslaudan. Haen silitysraudan. Otan kasan ryppyisiä vaatteita ja seison silityslaudan äärellä. Rauta puhisee kuin siili. Minä silitän. Valo häviää ikkunan takana, häviää. Minä silitän painavalla raudalla sileäksi kaikki kraaterit ja vuoret. Käsivarteni painavat, rauta painaa, kangas taipuu. Huhtikuu on kuukausista julmin.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Huono teeruno illan päätteeksi

Muistin, että minulla olisi ollut paremman nimisiä teelaatuja, mutta jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia ja näillä mennään.



Rise and shine, Orange blossom!
Love women's fitness, Alice's.
Wonderland: Earl Grey Classic.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Oudot unet

Huhtikuun alussa alkoivat oudot unet. Niitä jatkui muutaman yön. Sitten lähdin reissuun. Reissussa näin tavallisia unia. Tänään otin matkan jälkeen ensimmäiset unet omassa sängyssä: päiväunet. Ja oudot unet palasivat. Samat henkilöt, sama teema, sama tunnelma.

Mietin äsken salaattia tehdessäni, että mihin asti unet yltävät. Alitajuntani yrittää kertoa minulle jotain, mutta kertooko se jotain muillekin kuin minulle? Tietääkö se ihminen, joka on tällä hetkellä unissani, että näin on? Näkeekö hän unia minusta? Näemmekö me samaa unta toisistamme? Ajatteleeko hän minua tavallista enemmän näinä aikoina? Pälähdänkö hänen ajatuksiinsa näinä päivinä ihmeellisen usein ja oudoissa tilanteissa?

Tuntuu, ettei tällainen äkillinen ajatusintensiteetti voi vajota tyhjyyteen ja olla vain minun päässäni. Kun herään, ajatukseni kiertävät kehää unessa ja hänessä, mikä poikii lisää unia. Miksi ja mistä ne tulevat ja miksi juuri nyt? Miksi vain kotona? Miksi hän? Mitä alitajuntani haluaa sanoa? (Ja kyllä, osaan kysymyksistä tiedän vastauksen.) Erikoista. En yleensä näe tällaisia unikeskittymiä samasta aiheesta. Ja kuten sanoin, on vaikea uskoa, ettei unennäölläni olisi mitään merkitystä maailmaan tai häneen. Johonkin tämä vimmattu ajatusenergia suuntautuu ja jostain se löytää maalin - muualtakin kuin minusta, pakosti.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Mahdo/llinen/ton

Why, sometimes I've believed as many as six impossible things before breakfast.
Lewis Carroll