May the Force be with you

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Hellurei!

Muistuttelen vielä täällä vanhallakin puolella, että jos seuraatte jorinoitani jatkossakin, niin olkaapa kilttejä ja päivittäkää omassa blogissanne linkki tänne uuteen osoitteeseen, mutta vanhaan Rooibokseen! 




keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Nyt! Kolme syytä elää!

Nyt se on menoa ja tässä se tulee:

Minun pieni Volvoni sai nimekseen Kolme syytä elää ja löytyy Atenan kesä&syksy 2016 -luettelosta sivulta 19 ja minä olen ihan täpinöissäni.

Koska Atenan katalogi on nyt ulkona, teen seuraavaksi sen, mitä olen lupaillut jo pitkään: siirryn bloggaamaan uuteen osoitteeseen omille sivuilleni. Rooibos kirjoittaa yhä, mutta uudessa osoitteessa, ja kaikki te, joilla on omassa blogissanne linkki tänne vanhaan Rooibokseen, olkaa kilttejä ja päivittäkää linkki osoittamaan uusille sivuille.

Rooibos jatkaa kirjoittamista täällä.

*   *   *

En oikein osaa sanoa, miltä nyt tuntuu. Hienolta! Upealta! Pikkuisen pelottavalta, tosi jännittävältä, innostuneelta ja ties mitä. Ja nyt sitten kaiken keskellä blogi muuttaa uuteen osoitteeseen. Yhden aikakauden loppu tämäkin. Jatkan tietenkin bloggaamista, mutta silti, en bloggaa enää anonyyminä Rooiboksena. Tässä sitä nyt ollaan. Vähän hämmentää ja samalla on kivaa. Toivottavasti te kaikki lukijat pysytte matkassa ja tulette uusille sivuille myös. On ollut hienoa blogata näin pitkään ja näin hyvien tyyppien ympäröimänä ja toivon tosi paljon, että sama meno jatkuu vieläkin. Uusilla sivuilla on jo vähän sisältöä - suunnilleen kuukauden ajan olen julkaissut bloggaukseni myös uudessa osoitteessa, ettei uusi blogi olisi tänään muuttaessa niin tyhjä ja olo siellä niin orpo. On siellä uudessa osoitteessa tietenkin myös jotain, mitä ei täällä ole, koska kuten sanoin, pitäähän sitä vähän sisustaa ennen kuin asettautuu taloksi.

Tulkaa mukaan odottamaan syksyä ja Volvoa ja kaikkea, mitä sen jälkeen tapahtuu. Ja teille kaikille uskollisille lukijoille: tähänastisesta kiitos.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Kynän kautta

Tänä aamuna kirjoitin kymmenen minuuttia. Kymmenen varastettua minuuttia. Sen jälkeen ei mitään. Ennen nukkumaanmenoa aion vielä, edes jotain. Tämä on tällaista tekohengityskirjoittamista. Pitää minut paremmassa kuosissa kuin kokonaan ilman oleminen, mutta ei riitä kuitenkaan. Hajanaisia raakatekstisivuja, pätkiä tuntemattomien ihmisten elämistä, sekalaisia huomioita ympäröivästä aamusta ja tunteista. Yksi novellinpoikanen, joka pitäisi päästä kirjoittamaan kunnolla koneelle, koska siitä ehkä saattaisi tulla jotain, edes harjoitelma omaksi iloksi, mutta ei, illat ovat täyteenpakattuja kuin sukkalaatikko ja uni on tärkeää, jotenkin aina vain tärkeämpää, koska ilman riittävää unta sitä haahuilee ja on huonotuulinen ja kaikki on paljon raskaampaa, myös kirjoittamaan ryhtyminen. Joinain aamuina tulen bussilla ja olen kokeillut jopa bussissa kirjoittamista. Minä, joka olen aina alkanut voida pahoin autossa lukemisesta. Ehkä olen räplännyt kännykkää tarpeeksi bussissa ja siedättynyt tai jotain, koska en oksentanut kirjoitusviholleni. Käsiala oli kyllä aika sietämätöntä, mutta sinäkin aamuna kirjoitin, edes vähän.

Tuntuu, että jostain se aika on revittävä, kirjoittamiselle on raivattava tilaa, edes se kymmenen minuuttia päivässä, vaikka sitten sinne aamuun. Ajattelin aina, että minusta ei ikinä ikinä tule aamukirjoittajaa edes kymmenen minuutin verraksi. Raivaamisesta huolimatta tuntuu siltä, että savotta on epätoivoinen: kokonaisen pellon raivaamista varten pitäisi pystyä muuhunkin kuin karsimaan metsän puista oksia. Pitäisi kaataa ne puut, repiä kannot ylös, polttaa kannot, muokata maa, kylvää siemen. Ja tuntuu, että täällä sitä vain harvennetaan oksia. No, jostain se aika tulee, on aina ennenkin tullut, enkä minä vain halua sitä, minä tarvitsen sitä. Jostain se aika tulee. On palikoita, jotka pitää järjestää paikalleen ja niiden väleihin jää aikaa ja sitten pitää siirrellä niitä järjesteltyjä palikoita niin että monta pientä aikarakoa kasaantuu yhteen vähän suuremmaksi, sillä koko ajan jossain ohimon vieressä on se todellisuus, joka on olemassa vain kynän kautta.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Mielenrauhaa

Lintuhavainnot jatkuvat. Edellisen postauksen kajalia käyttävä varpunen ei ole selvinnyt vieläkään, mutta lauantaina sain kasan uusia bongauksia. Ehkä hienoin oli harmaahaikara. Sen lisäksi nähtiin joutsenia, västäräkki (nyt jo!), tiiroja ja kasa ei-tunnistettuja hanhilintuja. En ole oikea lintubongari, mutta tykkään linnuista ja tunnistan niitä jonkun verran. Lauantaisen retken piti olla enemmänkin kävelyretki kuin linturetki, mutta parasta oli kaikki. Oli hiljaisuutta, joka oli niin läpitunkevaa, että kaukainen linnunlaulu oli niin vaimeaa, että mietin hetken, sirkuttaako pääni, vai kuulenko oikeasti jotain. Ja seuraavassa hetkessä ylilentävien lintujen tiukka kirkuna ja sitten taas hiljaista, paitsi että mustarastas ja varis ja kaukainen moottorivene ja peipponen ja ties kuka. Oli aurinkoa ja eväät ja meren tuoksu ja yllättävän lämpimät rantakivet ja hienoa ja sielun lepoa.

Tänään en huojunut kaislojen ja linnunäänten tahdissa, mutta kävin Ateneumissa ja jotenkin molemmat näyttelyt, sekä klassikot uudessa valossa että Japanomania olivat tosi hyviä. Rodinia ei käyty katsomassa - minulla on aika huono kestävyys taidemuseoissa - aivot eivät jaksa ottaa vastaan hienouksia määräänsä enempää.

Kirjoittanut en ole - vielä. Kohta kirjoitan. Lukenut olen. Luin Enorannan Gisellen kuoleman loppuun ja jestas miten lohduton loppu. Enoranta on kyllä hyvä, ei voi muuta sanoa. Lanu-suosikkini Turtschaninoffin lisäksi. Runoja tekisi vieläkin mieli, mutta en tiedä mitä. Saatte mielellään vinkata hyväksi havaittuja nykyrunoilijoita minulle.

Lintujen, lukemisen ja taiteen lisäksi olen siivonnut ja laittanut ruokaa. Ja nyt, nyt minä otan kynän käteen ja annan itselleni vähän lisää mielenrauhaa.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

U(u)nilintu

Viime viikolla sain kirjoitettua kaiken seassa vähän kuin varkain aika monta kertaa. Tänään on keskiviikko, enkä ole saanut kynää käteen vielä kertaakaan tällä viikolla. Tänä iltana voisin yrittää sängyssä, edes kaksi sivua. Sekin on parempi kuin nolla.

Vaikka en ole kirjoittanut, olen sentään lukenut. Viikonloppuna meni Siiri Enorannan Painajaisten lintukoto, josta tykkäsin. Nyt on menossa Gisellen kuolema (edelleen Enorannalta) ja tähänastisen perusteella tykkään siitäkin.

Ajatukset ovat vähän repaleisia ja huojuvat sinne tänne. Välillä en ole kovin pitkään samaa mieltä itseni kanssa mistään. Aurinko kyllä keventää, ei sillä, ja keväiset iltakävelyt. Olen bongannut mustarastaan ja muiden tavallisten kevätlintujen lisäksi hippiäisiä, jotka eivät ole minulle peruskauraa. Niiden lisäksi näin myös pikkulinnun, jota en tunnistanut, ja se kiusaa. Jälkikäteistunnistus on vaikeaa, koska näin linnun hyvin lyhyen aikaa pensasaidassa ja sitten se pyrähti pois. Harmaa ja tyylikäs, sanoisin. Poskella musta viiru. Varpusen kokoinen. En tiedä mikä se oli ja luulen, etten saa koskaan tietääkään, vaikka selaisin lintukirjat ja netin läpi. Kuva linnusta alkaa haalistua ja tuntuu jo, että olen nähnyt unta siitä, että se on unilintu, harmaa ja kajalit poskilla ja pieni ja sievä ja lentää pois ennen kuin siitä saa otetta edes katseellaan.

Taidan mennä sänkyyn ja kirjoittaa pari sivua ja sitten nähdä unta pienistä harmaista ja pensasaidoista ja mustarastaan laulusta ja kevätmaan tuoksusta. Kunpa vain - en nimittäin kuulu niihin ihmisiin, jotka pystyvät muovailemaan uniaan ja jatkamaan unessa samaa ajatusta, johon valveilla jäivät. Minun uneni eivät paljon kysele, ne tulevat vain, ja nyt on sellainen jakso, etten myöskään muista niitä aamulla. Että toisaalta, ehkä näenkin unta siitä pienestä harmaasta tirpusta, mistä minä tiedän, kun en aamulla muista.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Sulan maan aika

Sunnuntaita! Viikonloppu on melkein loppu, mutta vielä olisi vähän hommia. Hommia on tehtykin, ei sen puoleen. Kirjoittamaan en päässyt vasta kun tänään muutaman raakatekstisivun verran, mutta muuten olen esimerkiksi hakannut halkoja ja heittänyt talviturkin ja saunonut ja kuunnellut lintuja. Ja lukenut! Lukutahtini on reipastunut viime aikoina ja viime viikolla sain loppuun Kähkösen Graniittimiehen ja tänään lopetin Enorannan Painajaisten lintukodon. Hyviä kirjoja. Seuraavana varmaan lisää Enorantaa tai sitten jotain keskeneräistä, joka kummittelee keskeneräisyydellään, mutta en tiedä, kummitteleeko tarpeeksi isosti - Enoranta vie todennäköisesti voiton seuraavan luettavan kisassa.

Viikonloppu oli aika kiva. Toivottavasti ensi viikostakin tulee. Tässä välissä aion kuitenkin nukkua tukevat yöunet ja koska minulla on vielä hommia tekemättä, on vissiin parasta tarttua töihin eikä näpytellä konetta, jotta pääsen joskus nukkumaankin.

Kun tulin tänä iltana viikonlopunvietosta kotiin, ulkona tuoksui kevät. Ihan oikea kevät. Keväällä on niin jännää, kun tuoksut alkavat taas - talvi tuoksuu paljon vähemmän kuin sulan maan aika.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Merinoa ja kaninkarvaa

Olen tehnyt tänään melkein kaikkea. Myös kirjoittanut raakatekstiä. Aina se tuntuu yhtä hyvältä, kun sanat alkavat elää kynän alla tai kynästä tai kynään. Viime yönä näin unta kustantamon katalogista. Kohta on aika.

Mustarastaan voi kuulla melkein joka päivä, jos pitää korvansa auki. Tänään oli aurinkoa ja sadetta ja sen jälkeen tuulista aurinkoa ja mustarastasta. On ollut kevyt ja onnellinen ja rauhallinen päivä.

En ole päässyt vielä aloittamaan tiistaina lainaamiani kirjastokirjoja, mutta kohta. Luen tänään tai huomenna loppuun Graniittimiehen, niin sen jälkeen. Jostain syystä tekee mieli myös neuloa. Minulla on ihania lankoja. En tiedä, mitä tekisin niistä, koska en ole erityisen hyvä käsitöissä. Lapaset saan aikaan, mutta niihin menee helposti pari vuotta, ja yksinkertaiseen kaulahuiviin vuosi. Patalapun teen nopeammin. Siksi en tiedä mitä tekisin ihanista kevättaivaan värisistä merinovillalangoistani, joita ei ole paljon, mutta kuitenkin riittävästi. Langat ovat sellaisia, ettei niistä raaski lapasia eikä patalappua. Kaulaliinan ehkä, mutta sekin tuntuu haaskuulta. Siksi nostin esille kaksi eri väristä kerää ihan tavallista seitsemää veljestä. Niistä on turvallisempaa aloittaa summamutikassa, jos vaikka niitä kirjoneulelapasia, ei ensi, mutta seuraavalle talvelle. On outoa, että haluan neuloa, kun on kevät. Yleensä siltä tuntuu talvella ja syksyllä. Ehkä se on tämä lisääntyvä valo.

Sänky ja kirja odottavat uskollisesti. Täytynee palkita niiden odotus ja mennä luokse. Unta ei tarvitse tänäänkään houkutella. Uni on suuri kaniini, jonka lämpöisiin, pehmeää pehmeämpiin vatsakarvoihin kaivaudun yöksi.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Jatkuvia asioita

Jatkan edelleen yrityksiäni kirjoitusruotuun palaamiseksi. Tai pitäisikö sanoa, että olen aloittanut toimenpiteet. Se kuulostaisi jämäkältä ja siltä, että onnistun taatusti. Sanoilla on vaikutusta, hyvin paljon. Ehkä alan aivopestä itseäni valitsemalla onnistuvankuuloiset sanat, kun puhun tästä aiheesta.

Mutta siis. Eilen aamulla kirjoitin kymmenen minuuttia ennen töihinlähtöä. Tänä aamuna oli vähän kiire ja kirjoitin viisi minuuttia. Ja nyt illalla kirjoitin parikymmentä minuuttia lisää. Kynästä punkee ulos henkilöitä ja kohtauksia. Täysin irrallisia henkilöitä ja irrallisia kohtauksia, mutta tärkeintä on se, että tulee jotakin. Jatkan aamuharjoituksia - en ehkä joka aamu, koska esimerkiksi huomenna on oltava töissä jo ennen kahdeksaa, eikä minulla ole mitään utopistisia harhakuvitelmia itsekurini laadusta aikaisin aamulla, mutta yritän nyt ainakin muutamana aamuna viikossa. Ja iltaisin myös. Rutiinia. Pääni tarvitsee sitä.

Kävin tänään muuten kirjastossa. En ole käynyt varmaan vuoteen. Te, jotka olette lukeneet blogiani pitempään, saatatte muistaa, että laitan itseni tasaisin väliajoin kirjastonkäyttökieltoon, koska en onnistu palauttamaan kirjoja ajoissa ja sitten tulee sakkoja. Kielto on (taas) kumottu (toistaiseksi), joten menin kirjastoon. Siellä oli kivaa. Kirjastoisaa ja rauhallista ja satoja mahdollisuuksia. Lainasin neljä kirjaa, joista kolme lanua, ja joita aion lukea ensi viikonloppuna. Kirjastosta tullessa satoi kevyesti ja keväisesti ja lauloi mustarastas. Se oli ihanaa.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Yritystä

Jatkan yrityksiäni palata kirjoitusruotuun. Olen sekä itse ymmärtänyt että saanut palautetta siitä, että minun pitäisi kirjoittaa, joten tänään kirjoitin. Siivosin kyllä ensin ja raivasin vaatekaappeja ja kävin kahvilassa ja tein välipalaa ja sen jälkeen totesin, että vitkuttelu saa loppua. Nyt pitäisi suunnistaa nukkumaan, mutta ajattelin kirjoittaa sängyssä vielä vähän raakatekstiä. Luulen, että se tekisi hyvää.

Linnut ovat alkaneet laulaa ihan kunnolla. Talitintit ja muut pikkutirput ja viime viikolla mustarastas. Lauantaina tuulessa oli oikeasti lämmin vivahdus, eikä pelkästään kylmä kulma. Kohta alkaa olla taas se vaihe vuodesta, kun ei tiedä, mitä pitäisi pukea päälle: aamuisin ja iltaisin voi olla pakkastakin ja päivällä ihan kunnolla lämmin. Huhtikuun valo on aika terävää, mutta toivon, että tänä vuonna huhtikuu ei ole ollenkaan julma. Ottaisin ihan mielelläni koko vuoden täyteen lempeitä kuukausia ja hyvää valoa.

Aloitin taas uuden kirjan, enkä tarttunut johonkin kesken jääneeseen, joka kaipaisi paikkauslukemista. Uusi jonon ohi lukenut on Sirpa Kähkösen Graniittimies. Kunhan pääsen kirjoitusvihkoni kanssa sänkyyn ja olen kirjoittanut pari sivua, otan kirjan käteen ja luen muutaman sivun. Ei huonompi suunnitelma. Sen jälkeen voisin yrittää ihmisten ajoissa nukkumaan. Siinä on joskus yrittämistä vähän enemmänkin.

torstai 31. maaliskuuta 2016

Iltainen olo

Lomat on lomailtu tältä erää. Kävin Lapissa ja oli ihanaa. Olisin viipynyt pidempäänkin, mutta naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä. Niin kuin töitä ja kirjoitustöitä ja pyykinpesua ja kaikenlaista pientä. Pyykkikone pyörii parhaillaan. Matkakassi on purettu, mutta en ole saanut sullottua sitä vielä takaisin kaappiin, pois keskilattialta. Kirjoitusvihko oli mukana reissussa, mutta sitä en ehtinyt edes ajatella. Enkä myöskään sitä novellinalkua, joka pyrki pintaan viime viikolla. Tiedän, että osaisin kirjoittaa sen, ja että siitä voisi tulla hyvä, mutta olen vähän laiska aloittamaan. Ehkä aloitan juuri siksi jo tänään. Saa nähdä.

Vieläkin tekee mieli lukea. Keskeneräisten kirjojen pinoa on vajutettu, mutta olen myös ostanut uusia, joten plusmiinus nolla tietyllä tapaa ja tietyllä tapaa taas iso plussa, ainakin kirjojen lukumäärän suhteen. Lukemattomia on taas/edelleen vähän liikaa, ja runoja tekisi mieli. Viimeksi luin loppuun Juuli Niemen Tuhat tytärtä. Saa nähdä mikä on seuraava.

Ei minulla mitään asiaa ole. Kunhan kirjoittelen. Kokeilen sormia näppäimistöllä ja ajatuksia pimeää iltaa vasten. Illat ovat kyllä valoisia pitkään, nyt kun kelloja siirrettiin. Ei sillä, valostuisivat ne ilman kellojen siirtelyäkin. Toukokuun kalvakat illat, kun valoa riittää vielä yhdeksään ja melkein kymmeneenkin asti, ovat jotenkin erikoisia ja erityisiä. Mutta tosiaan, vaikka kelloja ei olisi siirretty, toukokuun illat eivät olisi kärsineet siitä.

Väsyttää ja pitäisi mennä nukkumaan, mutta pesukone ei anna. Pitää odottaa se loppuun asti. Jaksaisinkohan kirjoittaa. En tiedä. Lomat ovat aika väsyttäviä ja eniten kiinnostaa nyt nukkumaanmeno.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Yksitoista minuuttia

Viimeisen vuoden aikana olen oppinut menemään aikaisemmin nukkumaan. Ainakin välillä. Olen myös tajunnut, miten tärkeää uni on ja olen alkanut arvostaa entistäkin enemmän sitä, että normaalioloissa nukahdan heti kun käyn nukkumaan ja nukun kuin tukki. Nukkuminen on hienoa. Sille vetää vertoja vain syöminen. Paitsi ei aamuisin. Vaikka muulloin laitan ruuan aina etusijalle, aamuisin en. Olen koko aikuisikäni mieluiten nukkunut joka aamu sen kymmenen minuuttia mikä menisi aamupalan syömiseen ja jättänyt aamupalan tuonnemmaksi tai kokonaan väliin. Aamuisin mikään ei voita nukkumista.

Eilen illalla menin ajoissa nukkumaan. Nukuin kuin tukki. Tänä aamuna heräsin kellon soittoon. Yritin torkuttaa, mutta olo oli kumman virkeä (johtui varmaan siitä, että nykyään ei ole enää kestounivelkaa, kun menen usein ajoissa nukkumaan). Selailin vähän kännykkää ja nautiskelin lämpimästä sängystä, kunnes tajusin, että voisin saman tien nousta ja käyttää aamuajan hyväkseni, sillä jos tekisin aamutoimet ripeästi, ehtisin vähän ekstraakin. Ja tähän olisi nyt luonteva jatko, että koska olin herännyt ajoissa ja virkeänä, keittelin puurot ja paistelin pekonit ja nautin täysipainoisen aamiaisen. Vielä mitä. Aamiaiseni oli tänäkin aamuna allergialääke ja vitamiineja vesilasillisen kera. Mutta. Kello oli vähän ja minä olin valmis. Ja sitten istuin pöydän ääreen, katsoin kellosta aikaa ja aloin kirjoittaa.

Kirjoitin raakatekstiä yksitoista minuuttia.

Sitten lähdin töihin niin kuin minä tahansa aamuna, mutta niin kuin en ole koskaan lähtenyt aamulla töihin. Minä nimittäin en kirjoita aamuisin. En. Piste. Olen aina kadehtinut niitä, jotka nousevat aamulla kirjoittamaan tunniksi pariksi ennen töihinlähtöä, mutta jos en saa itseäni ylös sängystä edes aamiaista varten, niin kirjoittamista varten herääminen on aina ollut aika absurdi ajatus. En tiedä mitä tänä aamuna tapahtui, mutta tänään kirjoitin. Enkä osaa sanoa tarpeeksi, sillä se aamuinen kirjoitushetki oli raakatekstin kirjoittamista parhaimmillaan ja siitä tuli ihan tosi hyvä olo. Työmatkalla jalat eivät koskettaneet maata, aamu oli kaunis ja helppo ja kevyt. Koko päivä sai hyvän alun ja se tuntui ja vaikutti. Ja niin vähällä: yksitoista minuuttia. Se on hirveän vähän, mutta varastettuna aamutuimaisena kirjoitushetkenä se on niin paljon. Miten kauas sitä ehtiikään yhdessätoista minuutissa ja miten syvälle ja miten hyvää se tekee. Ihmeellinen aamu. Toivottavasti näitä tulee joskus lisääkin.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Iltanen

Istun koneen ääressä. On väsynyt olo. Pesukone pyörittää pyykkiä, minä pyöritän ajatuksia niin kuin lankaa sormen ympärille. Tavallaan ei ole mitään, mitä pitäisi tehdä juuri nyt tai vielä tänään, mutta tavallaan on aika monta pikkujuttua, jotka pitäisi tehdä. Se, mitä oikeasti haluaisin tehdä, etenkin jos ilta olisi vielä nuori - kirjoittaisin. Aloittaisin kirjoneulelapaset. Katselisin kirjahyllyä. Lukisin. Olisin vain.

Ruuan kanssa luin runoja, Juuli Niemen Tuhat tytärtä edelleen. Romaaneja on kesken, mutta haluaisin aloittaa jotain uutta. Jospa saisin pääsiäisen aikaan luettua jonkun keskeneräisen vielä loppuun ennen kuin otan lukemattomien pinoista uutta.

Olo on yhtä aikaa väsynyt ja raukea ja levoton. Söin jo iltapalaa, mutta söisin mielelläni vielä jotain lisää. Sitä on ollut liikkeellä viime aikoina.

Taidan vetäytyä. Ripustamaan pyykkejä ja lukemaan sanoja. Siitä vähän ajan kuluttua sänkyyn peiton alle. Siitä vähän ajan kuluttua uniin, jotka vievät lintujen ja värien mukaan.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Kesken

Minulla on kesken viikonloppuna ostamani Juuli Niemen Tuhat tytärtä. Minulla on kesken koko maailma. Pilvet ovat kesken ja kuuset ja ilta on täysin kesken. Taivas on kesken ja halu ja kaiho ja kaípaus ja ikkunaverhot ovat kesken ja kevät on kesken.

Aamut ovat sellaisia, että tekee kipeää, kun ei saa kirjoittaa. Tekisi hirveästi mieli, ja illalla, kun kaikki on vielä kesken, on väsynyt olo, vaikka tekee mieli tehdä kaikenlaista, ja sitten ei jaksa, ja on ihan että naatti.

Lisääntyvä valo kasvattaa sanoja. Olen usein huonolla tuulella ja luulen, että se johtuu siitä, että mitään ei ole työn alla, ei mitään varsinaista. Haluaisin, että olisi. Kustannustoimittajalta tuli viestiä, että kässäri on jo hyvällä mallilla, ettei se vaadi suuria ponnisteluja enää. Nyt, minun sieluni sanoo, kirjoita kirjoita kirjoita. Ja sitten on päivä ja päivän puuhat ja riennot ja väsymykset ja sitten on ilta ja mitään ei ole tapahtunut ja sitten on aamu ja taas tekee mieli kirjoittaa.

Minulla on uusi paikka, jossa kirjoitan. Alan vähitellen saada tuntumaa huoneeseen ja ikkunoihin ja keittiön pöytään. Ja sitten kotona on taas ihanaa omassa tutussa paikassa. Ehkä joku päivä pääsen kirjoituskahvilaankin. Tänään ajattelin yrittää, mutta sitten oli niin kova nälkä, ettei siitä tullut mitään. Piti syödä ja sitten vasta miettiä sanoja.

Pilvet ovat kylmiä ja keväisiä. On pakkasta silloinkin kun en ajattele, että sitä on. Hukkasin jo piponi ja jouduin kaivamaan vanhan esille, vaikka luulin, että enää ei tarvitse.

Kirjoitin eilen raakatekstiä, kirjoitan tänään vähän. Toivon, että rauha versoo samaa tahtia kuin sanat.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Taivaalla voisi olla veriappelsiini mutta ei ole

Haluaisin olla reipas ja terve ja menevä, mutta olen vain nihkeä ja haluton ja vähän huonotuulinen. On lämpöä, taas tai edelleen ja se vetää sipiksi. No, jossain vaiheessa jompikumpi meistä voittaa, minä tai tämä tauti, ja se taas tarkoittaa sitä, että lopulta minä voitan, koska jos tauti voittaa, myönnyn antibioottikuuriin ja tauti saa mennä. Toivottavasti kuitenkin eroamme sovussa.

Luin toissapäivänä Kristiina Wallinin uuden runokokoelman Valon paino. Tai aloitin sen kai perjantaina ja lopetin sunnuntaina. Perjantaina en ollut hirveän vaikuttunut. Tykkäsin, mutta ei sen ihmeempää. Sitten kun sunnuntaina jatkoin lukemista, kohdalle osui juuri sellaisten runojen kohta, jotka osuivat suoraan suojausten alle. Nivusiin ja vatsaan ja kaulan sivuille. Itkin ihan solkenaan omia itkujani, koska Wallinin sanat osuivat juuri siihen, missä itkua oli varastossa. Luin Valon painon parkuen loppuun. Sen jälkeen vilkuilin vielä alkuosaa, että olinko vain missannut ensimmäistä pätkää lukiessani jotain olennaista, mutta ei näyttänyt siltä. Vajaassa puolivälissä alkoivat ne sanat, jotka oli osoitettu minuun. Itkuistani huolimatta tykkäsin Valon painosta. Ja oli ihana lukea runoja pitkästä aikaa. Mikään ei luo samanlaisia kuvia päähän kuin runot.

Söin muutaman kovan salmiakin. Äklöttää ja kielessä on reikä. Miksi pitää aina ahnehtia, vaikka tietää, että kirpeä salmiakkijauho (suuhun tulvii sylkeä kun vain ajattelenkin sitä) ja kovat karkit tarkoittavat sitä, että ihan väistämättä kieleen tulee vähintään haava ja todennäköisemmin reikä.

Ilta on veltto. Jätän asioita puolitiehen. Ajatuksia myös. Olen mennyt laskuissa sekaisin, että montako kiloa veriappelsiineja olen syönyt. Kaksi lisää sen jälkeen kun viimeksi laskin. Käsiä väsyttää ja ne painuvat maata kohti.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Kaikki on hyvin

Joskus on vaikea elää hetkessä, nauttia siitä mikä on ja olla läsnä. Eilen se oli helppoa, ulkoilmassa ja auringossa ja vauhdissa suksien päällä. Oli kirkasta ja näki kauas ja lähellä oli paljon, mitä halusi nähdä.

Perjantaina lopetin Sami Hilvon Rouva S:n. Se oli hyvä. Juuri sopiva kirja. Kaunis kieli, rauhallinen tunnelma, hiukan selittämättömyyttä.

Tänään oli tarkoitus mennä museoon, mutta koska aurinko paistoi, suunnitelmat muuttuivat. Olen kävellyt rantoja pitkin paikoissa, joissa en ole ennen kävellyt. Olen nähnyt Helsinkiä eri kulmasta, syönyt eri paikassa kuin tavallisesti, käynyt eri kahvilassa. Aurinko ei paista enää ja minulla on tiskit altaassa likoamassa. Saan pitkästä aikaa puhtaan keittiön. Tiskaaminen ei ole ollut viime aikoina kovin korkealla prioriteettilistallani.

Joskus väsyttää, vaikka on nukkunut, on levännyt ja kaikki on hyvin. Tämä on sellainen hetki. Väsyttää ja jossain taustalla maleksii pieni, epämääräinen tyytymättömyys itseen. Menen hukuttamaan sen tiskiveteen ja sen jälkeen istun sohvalle ja taputan itseäni olalle, sillä koti on siisti ja kaikki on hyvin.



Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Eeva Kilpi

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Viikon loppu

Tämä on ollut kaikenlainen viikko. Olen iloinnut, olen väsynyt, olen pelännyt, olen rohkaissut, olen työskennellyt, olen laiskotellut, olen nautiskellut, olen nolostellut, olen kiertänyt ja kaartanut ja olen mennyt suoraan asiaan. Ja nyt on perjantai. Päivällä paistoi ihanasti aurinko. Maaliskuisella tavalla, jossa ei ollut vielä huhtikuun raakuutta, vaan pelkkää maaliskuista iloa.

Toivon, että viikonloppu tarjoilee iloa ja onnea tämän viikon lopuksi. Tiedossa pitäisi olla ruokaa, juomaa, ulkoilua, lepäilyä, autoilua, juttelua, nukkumista, pyykkäämistä ja lukemista. Toivon, että saan kaksi keskeneräistä kirjaa loppuun ja sitten taas seuraavan keskeneräisen. Minulla on ihan liikaa kirjoja kesken tällä hetkellä, ja tekisi hyvää saada siirrettyä niitä luettujen pinoon. Normaalisti siirtäisin luetut kirjahyllyyn, mutta kun kirjahyllyssä ei ole tilaa, niin viimeisen vuoden verran luetut ovat nostaneet pinojaan lipaston päälle.

Taivaanranta on hennon punaoranssi ja taivasta peittää harmaa pilvipeitto. Minulla on sängyssä harmaat lakanat, illalla menen siis pilvipeiton alle nukkumaan. Kirjan kanssa. Kokoaikainen tarve lukea. Hyvä niin, koska nyt kun ei ole mitään isompaa tekstikokonaisuutta työn alla, on hyvä aika lukea kaikkea mahdollista. Ei sillä, en kyllä lue kaikkea mahdollista, en lue ollenkaan tarpeeksi, koska en ehdi, mutta hyvä että on halu ja lukeminen sujuu. Se tekee hyvää päälle ja omille sanoille.

Ne, joille ei ole sijaa kirjahyllyssä.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Veriappelsiineja

Minulla on jääkaapissa, siinä missä pitäisi olla kananmunia, minulla on pieniä avokadoja. Ikkunan takana valot puhkovat reikiä pimeään, mutta eivät kirkasta väsymystä pois. Polvissa ja säärissä on mustelmainen olo, vaikka ne ovat talvenvalkeat, eivät yhtään sinipunaiset tai edes vanhaa keltaista täynnä. Pesukone on rukki, joka pyörittää vedestä lankaa. Myöhemmin lyön pyykkejä ilmaa vasten yksi kerrallaan, pidän kaksin käsin helmoista kiinni ja sitten laitan ne roikkumaan telineeseen. En tiedä tartunko mihinkään, vaikka ojennan kättä ja haron. Tiskialtaassa lasit ja kipot ottavat vaahtokylpyä, mutta haarukat makaavat altaan pohjassa ja kuuntelevat altaan metallin kautta mitä tapahtuu muissa asunnoissa.

Minua väsyttää. En tajunnut, kuinka paljon, ennen kuin istuin alas. Nyt ei tee mieli enää nousta. Istun sohvalla ja luen runoja siitä, mikä tekee sydämen synkäksi.

Iltapalaksi aion syödä veriappelsiineja. Ne häviävät pian, enkä voi enää paljastaa keltaista, punatikkuista hedelmälihaa tuosta noin vain. Nämä ovat viimeiset, olen syönyt jo neljä kiloa, tämä on viides.


keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Pesä

Illat ovat meluisia ja hiljaisia. Minulla on lämpöä, mutta ei mitään muuta, ei (enää) kurkku kipeä, ei nenä vuoda, ei mitään, paitsi hiljaisella tulella kypsyvä Rooibos. Joinain iltoina jaksan tehdä kaikenlaista, siivota keittiötä ja tehdä iltapalaa. Tänään ei ole sellainen ilta. Olisin jaksanut, jos olisi pitänyt, mutta päätin, ettei pidä. Olen ollut sohvalla peiton alla ja lukenut kirjaa. Nyt istun sohvalla peiton alla ja bloggaan. Olo on punaposkinen ja väsynyt, ja huomenna pitää taas kaikenlaista. Eniten tässä lämpöilyssä ärsyttää se, että tätä voi kestää vaikka kuinka kauan, ja sitten se, että liikkuminen on tauolla. No, toivottavasti tämä taas tästä, ja menee itsellään pois, sillä arvaan kyllä, että joku hiirtä pienempi bakteeri on tehnyt mukavan pikku pesän poskionteloihin, sellaisen ihan huomaamattoman, ja en millään haluaisi häätää sitä kolostaan antibiooteilla, vaan haluaisin, että se lähtisi omin pikku jaloin.

On päiviä, joina en oikein tajua vieläkään kustannussopimusta ja Volvoa ja kaikkea, mutta niitä on vähemmän kuin aikaisemmin. En enää hämmästy, kun muistan. Tuntuu se silti hyvältä. Sekin tuntuu hyvältä, että voi puhua Volvon kansikuvasta tai käsikirjoituksen vaiheesta, ja se ei tunnu oudolta eikä niin absurdilta kuin voisi kuvitella. Tuntuu kivalta, että Volvon julkaisu ja julkaisuun liittyvät asiat - mikä olisi oikea sana? - arkipäiväistyvät, mutta siis hyvällä tavalla, tai siis - en osaa oikein selittää tätä. Tunne ei ole arkipäiväistymistä missään tylsistymismielessä tai millään negatiivisella painotuksella. Edelleenkin minusta on joka kerta jännää saada kustannustoimittajalta meiliä, mutta alan myös hyvällä tavalla tottua puhumaan näistä asioista ja hyvällä tavalla tottua siihen, että Volvosta tulee kirja ja se lähtee pois minun käsistäni.

Taidan mennä ajoissa nukkumaan. Jos tämä lämpöily menisi paremmin pois, kun saan nukuttua pitkät, hyvät ja syvät yöunet.

Lattialla on teekuppi ja siinä vielä vähän jäähtynyttä teetä. Juon sen pois ja kuuntelen hetken aikaa, miten talo puhuu.


tiistai 8. maaliskuuta 2016

Lempeitä käsiä

On taas pitäisi-pitäisi-ilta. Ja on myös en-varmaan-jos-ei-huvita-ilta. Nukuin viime yönä huonosti, vaikka oli kaikki edellytykset hyvään nukkumiseen, ja siinä kun makasin puolihorteessa ja muistin tekemättömiä asioita, muistan myös olleeni pettynyt itseeni, koska en saanut unta. Se ei auttanut yhtään nukahtamista. Vastapainoksi tein sitten tänään pitkän päivän töissä ja aion yrittää aikaisin nukkumaan, kaikesta pitäisi-pitäisistä välittämättä. Tiskaan vähän, ja mietin huomiset vaatteet valmiiksi ja sitten menen sänkyyn lukemaan. Hilvon Rouva S. on yhä kesken, mutta etenee. Pidän siitä, se on jotenkin hirveän miellyttävä kirja. Kesken on myös Emma Hooperin Etta, Otto, Russell ja James. Nuo ovat ne aktiiviluvussa olevat keskeneräiset. Niitä ei-niin-aktiiviluvussa olevia, keskeneräisiä kirjoja en ilkeä edes luetella, niitä on niin monta. Osa niistäkin edistyy aina välillä, mutta enimmäkseen ne ovat kirjoja, jotka tarvitsisivat paljon joutilasta aikaa tullakseen luetuksi. Niin kuin Thoreaun Walden tai Cattonin Valontuojat.

Jonkun pitäisi siivota kirjoituspöytäni lempeällä kädellä. Tasoittaa kirjapinot, pyyhkiä pölyt, järjestää tärkeät paperit johonkin muualle ja heittää tarpeettomat pois. Miettiä, mihin laitetaan Volvon printit, kaksi kappaletta. En raaski heittää niitä pois juuri nyt. Tai toisen voisin heittää, mutta tuo, joka on koristeltu kustannustoimittajan kommenteilla - en oikein raaski luopua siitä. On sellainen olo, että jos kävisin sitä vielä läpi ja kertaisin ne poistot, joita kustannustoimittaja on ehdottanut kässäriin, voisin oppia jotain vastaisen varalle. Joten ainakin se versio saa jäädä. Odottamaan toiveikkaana sitä, että taivaasta tippuu aikaa ja voin vielä kerran katsoa kommentit ja oppia niistä jotain.

Nyt taidan luovuttaa. Menen tiskaamaan vähän ja sitten sänkyyn. Se tekee hyvää ja ehkä huomennakin on pehmeä, sumuinen sää.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Sumuinen sunnuntai

Tämä minun bloggaamiseni on näköjään nykyään sellaista, että muutaman päivän ajan bloggaan tiiviisti ja sitten tulee viikon tai pidempikin tauko, ja sitten palaan taas blogin ääreen muutamaksi tiheäksi päiväksi.

Minun teki mieli blogata jo aiemmin viikolla, mutta ei ollut sopivaa hetkeä istahtaa alas. No, nyt on sopiva hetki. Sunnuntai. Pyykkikone juuri lopetti ja tämän jälkeen ripustan pyykit kuivumaan. Viikonloppu on ollut liesuamista, sillä kävin yön yli Turussa. Yleensä ostan Turusta aina kirjoja, useimmiten runoja jostain syystä, mutta tällä kertaa en shopannut yhtään kirjaa. Lähdin eilen aamulla ja tulin tänään iltapäivällä takaisin kotiin ja haluaisin ottaa päiväunet, jollei olisi ihan liian myöhäistä siihen, siis yöunien kannalta.

Kustannustoimittajalta tuli viime viikolla tieto, että kannen uusi versio tulee näytille ensi viikolla. Jännää. On mielenkiintoista nähdä pieni pala sitäkin prosessia. Kannen tekemistä siis. Näen kirjan ulkoasun tekemisestä tietenkin vain pienen siivun, mutta mielenkiintoista se on. Etenkin kun en oikein tajua, miten joku voi luoda kässärini pohjalta kirjalle kansikuvan. En osaisi. En ole sillä tavalla visuaalinen ihminen.

Olen alkanut huomata, että etäännyn Volvosta. Alan vähitellen ajatella sitä sen uudella, oikealla nimellä. Tai en ehkä vielä, tällä hetkellä olen kai vielä nimien välissä. Volvo alkaa kuitenkin ottaa etäisyyttä, luulen. Ehkä on sen aika.

On sumuinen sunnuntai ja sanat tulevat jotenkin kankeasti. Tänään lauseet eivät löydä rytmiä ja joudun korjaamaan kirjoittamaani koko ajan, mitä en yleensä tee blogikirjoitusten kohdalla melkein ollenkaan. Ehkä minun pitäisi ripustaa pyykit ja kirjoittaa sen jälkeen käsin, tai lukea Hilvon Rouva S:ää. Ehkä. Ehkä minun pitäisi siivota kirjoituspöytä ja tiskata ja silittää ja - - . Taidan ripustaa ne pyykit ja istua sohvalle ja ihan vain olla itseni kanssa vähän aikaa.

maanantai 29. helmikuuta 2016

Illan suu

Minun tekee mieli lukea runoja ääneen. Taivas on haalean oranssi ja vaaleanpunainen ja sinertävä ja savut nousevat pystysuoraan, mikä on harvinaista tässä kaupungissa. Haluaisin käpertyä leveälle sängylle pieneksi kiveksi ja lukea runoja ääneen.

Haluaisin istua selkä vasten seinää ja kirjoittaa sitä mitä kynä suuhun tuo.

Haluaisin nukkua laidasta laitaan ja ojentaa kättä ja katsoa kauas. Haluaisin nähdä jo pitemmälle ja haluaisin olla pelkästään tässä kohtaa, tässä hetkessä, sillä tässä on hyvä.

On ilta. Ei vielä keväinen ilta, sellainen joina taivas on korkea ja kaihoisa, mutta korkeaa taivasta on jo aavistus ilmassa ja tähdet minä pystyn kuvittelemaan. Kohta on taas pimeä, mutta minulla alkaa olla jo ikävä valoa, sellaista valoa, joka yltää pitemmälle iltaan, eikä jätä heti kun pääsen katsomaan sitä. Illan suu on viileä ja tuoksuu unelta.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Toipumisloma ja pelottavista ja jännistä asioista

On lomailtu. Oli ihanaa. Tuli tarpeeseen. Palauduin kotiin eilen ja sekin oli ihanaa: on ollut tänään aikaa purkaa laukkuja, pestä pyykkiä, järjestellä kotia ja siivota (en ehtinyt siivota ennen lomaa, koska väänsin Volvon uusinta versiota loppuun). Loman jälkeen pitäisi aina olla vähintään yksi toipumispäivä kotona, että ehtii rauhoittua matkustamisesta ja purkaa kamppeensa. Harvoin minulla kuitenkaan näin on - välillä sitä tulee reissuilta yöjunalla ja herää junassa, roijaa kamppeensa kotiin ja painelee melko suoraan töihin. Tällä kertaa kuitenkin tämä toipumispäivä ja hyvä sellainen. Aurinko paistoi päivällä ja oli ihanaa ja kirjoitinkin vähän. Lisäksi aloin eilen lukea Sami Hilvon Rouva S. -romaania ja vaikka olen vielä ihan alussa, olen jo ihan myyty. Ihana kirja. Sitä on jotenkin nautinto lukea.

Viime viikolla, kun olin lomailemassa muilla mailla, sain kustannustoimittajalta meiliä ja liitetiedostona Volvon kansiluonnoksen. Minulla ei ollut mitään visiota Volvon kannesta, että millaisen haluaisin siitä. Tiesin vain, millaista en halunnut. Oli tosi jännää avata liitetiedosto ja nähdä luonnos. Ensimmäinen reaktio oli, että vau. En osaa edes kuvailla sitä kunnolla. Oli outo tunne nähdä jonkun muun näkemys, visuaalinen näkemys Volvosta. Oli outo tunne tajuta, että kutakuinkin tuon näköisenä se on sitten kirjakaupoissa. Minun nimeni kannessa. Ihan oikea kirja. Ja noin uskottavan ja hienon näköinen. Kannesta tulee hieno. Piti miettiä toisenkin kerran, että vau.

Mitä pitemmälle Volvon kanssa edetään, sitä jännemmäksi käy. Kansiluonnos konkretisoi taas lisää sitä, että Volvosta tulee kirja ja että siitä tulee pienen piirin salaisuuden sijasta ihan julkinen, kaupasta ostettava kirja. Yhtä aikaa pelottava ja innostava ajatus. Pelottavaa ja innostavaa on myös se, että niin moni ihminen tekee töitä sen eteen, että Volvosta tulisi mahdollisimman hyvä kirja niin sisällöllisesti kuin ulkonäöllisestikin. Toivon sydämeni pohjasta, että kustantamo saa edes jotain takaisin vastineeksi kaikesta siitä panostuksesta, jonka se laittaa minuun ja Volvoon.

Pelottavasta ja innostavasta puheen ollen: kunhan kustantamon katalogi ensi syksyn kirjoista julkaistaan, tämä blogi siirtyy uuteen osoitteeseen ja olen siellä sitten ihan minä, enkä enää Rooibos-nimen taaksen kätkeytyvä anonyymi. Juu, hirvittää. Ja samalla tiedän, ettei se merkitse kenellekään muulle kuin minulle yhtään mitään. Te muut reagoitte lähinnä niin, että "aha", ja minulle se on iso kaapistatulo. Hassua. Omasta päästä ne korkeat muurit hajotetaan. Mutta kerron kyllä sitten, kun aika on kypsä, että mistä osoitteesta löydätte minut jatkossa.

Nyt pitää mennä nukkumaan. Loma on loppu ja tällä hetkellä on toteutumassa se vanha klassikko, että loman lopussa, ensimmäistä lomanjälkeistä työpäivää edeltävänä iltana ei pääse koskaan ajoissa nukkumaan (tai saa helposti unta). Yritän pelastaa tuosta klassikosta sen, mitä pelastettavissa on, ja menen pesemään hampaat ja sitten ryömin sänkyyn. Omaan sänkyyn. Se on aika iloinen asia.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Väliaikoja

Volvo on korjattu kustannustoimittajan punakynämerkintöjen pohjalta. Sen jälkeen annoin kässärin levätä hetken, ennen kuin kävin sen tällä viikolla uudestaan läpi. Äsken tein tuon toisen kierroksen poikimat korjaukset käsikirjoitukseen. Seuraavaksi lähetän kässärin takaisin kustannustoimittajalle ja jään odottelemaan. Huh. Jännää. Ja kiirettä on pitänyt. Oli paljon helpompaa hoitaa se punakynäversion läpikäynti ja sen vaatima editointi vapaapäivinä verrattuna tähän, että tällä viikolla tein hommat töiden jälkeen illalla. Tällä viimeisellä kierroksella oli toki paljon vähemmän tehtävää, mutta silti. No, nyt on taas yksi vaihe pulkassa. Ja seuraavaksi jännitän sitä, että millainen kansi Volvolle tulee. En osaa yhtään kuvitella. Ihan ensimmäiseksi kuitenkin lepään, sillä olen ansainnut pientä rentoutumista.


torstai 11. helmikuuta 2016

Jännyyksiä

Sain editoinnin loppuun maanantaina ja söin sen kunniaksi leivoksen. Neljän päivän tiivis kököttäminen koneella tuntui kropassa ja olenkin sen jälkeen yrittänyt irrotella lihaksia kokonaisjumista. Samaan aikaan, kun minä mietin pilkkujen paikkoja kässärissä, ja deletoin sitten-sanoja, kustantamossa tapahtuu koko ajan vääjäämättä jotain. Harva se päivä tulee viestiä - milloin saan kuulla, että kansiluonnoksia pyöritellään jo, tai saan luettavakseni kustantamon katalogiin tulevan esittelyn Volvosta, tai saan viestin, jossa pyydetään miettimään asiaa x tai y tai z ja jokainen viesti kouraisee aina hiukan mahanpohjasta ja jokaisen viestin myötä alan yhä enemmän tajuta, että Volvosta tulee kirja. Laskettu aika on elokuussa ja se lähestyy koko ajan. Kaikki julkaisuun liittyvä on uutta ja jännää ja hauskaa ja välillä olen ihan täpinöissäni, kun saan taas jonkun uuden tiedon prosessin etenemisestä. Siinä samalla on tietysti päivätyöt ja muu elämä ja luettavat kirjat ja viikonloppusuunnitelmat ja lakanapyykki ja uusien huonekasvien hankinta kuolleiden tilalle. Olen yhtä aikaa rauhallinen ja levoton ja tässä muutamana iltana taas aika kärttyisä ja kipakka ja puran sen tietenkin vääriin ihmisiin. En edes tiedä, mistä se kärttyisyys ja kiukkuisuus tulee, kun kaikki on niin hienosti, mutta ehkä se siksi purkautuukin nyt, kun liikkuvia paloja on vielä aika paljon ja uusia asioita myös.

Minulla on jyvänäkkäri uunissa paistumassa ja ikkunoiden takana raskas pimeä. Kunhan on aika, menen sänkyyn ja hetken aikaa olen vain, ennen kuin nukahdan.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Sitten ja sitten ja sitten ja... Editointia

Ennen kustannustoimittajan lähettämää punakynäversiota kässristäni en ollut tiennyt, että minulla on näin kamala sitten-tauti. Varmaan puolet kaikista kustannustoimittajan poistoehdotuksista koostuu yhdestä sanasta: sitten. Sitten sitä ja sitten tätä ja viimeistään sitten näin. No, onneksi on joku, joka osoittaa minulle sittenit. Ja ehkä, ehkä muistan tämän hetken joskus, kun editoin taas jotain tekstiä - ehkä silloin tajuan ihan itse deletoida 90% sitten-sanoista pois ennen kuin annan tekstiä kenellekään luettavaksi.

Delete-listalle ovat joutuneet sittenien lisäksi jotkut darlingit. Sellaiset, jotka menevät vähän yli. Muuten kivoja, mutta pikkasen övereitä. Juu, tiedetään, niistä pitää päästä eroon, vaikka ne ovatkin kivoja.

Vajaa kuusikymmentä sivua jäljellä. Tänään pitäisi vielä siivotakin. Ja syödä. On nälkä. Ehkä syön nyt seuraavaksi, koska nälkää ei saa päästää liian pitkälle. Ja ruuanlaitto toimii hyvänä breikkinä ja sitten jaksan taas editoida vähän lisää. Onneksi pahimmat uudelleenkirjoitukset ovat nyt ohi. Eivät ne kovin työläitä olleet, mutta sellaisissa kohdissa, joihin en omaa päätäni säästääkseni olisi halunnut upota kovin syvälle. No, nyt on upottu ja kahlattu poiskin. Ja sitä ruokaa seuraavaksi.

Päivä on niin sumuinen, että kun katsoo ikkunasta, voi kuvitella maiseman sellaiseksi kuin haluaa. Siitä tulee hassu olo.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Perusasiat kunnossa

Tällä hetkellä olen menossa editoinnissa sivulla 81. Satanen pitäisi saada täyteen tänään, jotta huomiselle ja maanantaille ei jää liikaa sivuja. Edelleenkin tuntuu siltä, että isoin homma on vielä edessä (niin kuin sivumäärällisesti onkin), koska tulossa on pari kohtausta, joita täytyy miettiä vähän enemmän. Etenen viidentoista sivun tuntivauhtia, noin niin kuin suunnilleen, ja kun pitää uudelleenkirjoittaa, tahti hidastuu. Enkä halua ryysätä maanantaina kässäriä loppuun hutiloiden. Tavoite on siis se, että saan tämän editointikierroksen maanantaina (vapaapäivä) loppuun. Sitten annan kässärin levätä hetken ja sitten käyn sen vielä uudelleen läpi, toivottavasti ajatuksen kanssa, ennen kuin lähetän sen helmikuun loppupuolella takaisin kustannustoimittajalle.

Olen käyttänyt vapaata, ohjelmoimatonta päivää hyväkseni paitsi kässärin kanssa, myös ruuanlaiton suhteen. Söin äsken. Maha on ihan täynnä. Lautasella oli karitsankyljyksiä, keitettyä perunaa & parsakaalia ja paistettua fenkolia. Kaiken päälle lusikoin liberaalilla otteella itse tekemääni yrttiöljyä ja jos saa sanoa, niin siitä yrttiöljystä tuli hyvää. Nyt en voi lakata miettimästä, mihin kaikkialle sitä voi laittaa ja mitä kaikkea sillä voi maustaa, koska sitä on jäljellä ihan reilusti ja koska se oli niin hyvää. Huomenna on tarjolla sama setti uudestaan. Ei haittaa yhtään, päinvastoin.

Mutta nyt. Ruoka on mahassa ja kässäri koneen vieressä katsoo minua sillä silmällä, että olisi syytä jatkaa hommia. Iltapalaksi syön veriappelsiineja. Ne ovat sesongissa ja ihania, nekin.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Päivän puuhat

Vaikka aamulla oli kaksintaisteluolo, niin päivä on ollut huomattavasti rauhaisampi kuin olisi voinut luulla. Olen korjannut kässäriä. Joidenkin kustannustoimittajan merkintöjen kohdalla ei ole miettinyt yhtään, vaan toteuttanut ne suorilta. Joitain olen miettinyt ja toteuttanut tai jättänyt toteuttamatta. Joitain asioita olen täsmentänyt ja tiettyihin kohtiin kirjoittanut rivin tai pari lisää. Olen double-checkannut yksityiskohtia ja kiittänyt sitä, että on netti ja sieltä voi tarkistaa, eikä tarvitse kävellä kilometrimääriä pienten faktatietojen perässä. Olen pitänyt taukoja ja sitten taas jatkanut. Olen menossa sivulla 39, mikä ei ole kauhean paljon, kun ottaa huomioon, että sivuja on 177 ja eniten korjausta vaativat kohdat ovat vielä edessäpäin. Aion edetä kässärin kanssa vielä tänään. Jos vauhtini olisi 40 sivua päivässä, en ehtisi hoitaa kässäriä loppuun viikonlopun ja vapaan maanantaini aikana. Ja kun edessä on niitä kohtia, joita pitää korjauskirjoittaa ja joihin pitää lisätä uusia yksityiskohtia, niin hommaa tosiaan on vielä. Onneksi on aikaakin. Tänään minulla ei ole ohjelmassa mitään, joten voin pitää taukoja ja jatkaa sitten taas vaikka iltamyöhään asti. Paitsi etten voi, koska nukuttaa hirveästi jo nyt, mutta noin niin kuin kuvaannollisesti.

Sitä paitsi. Ilmoitin aamulla ensi töikseni Volvon nimen kustannustoimittajalle. Se on nyt se kustannustoimittajan ehdotus, En ole 100% varma vieläkään, mutta tuolla mennään. Ja se on hyvä. Melkein tuntuu siltä, että liian hyvä pikku Volvolle. Ja sitten kun alan kirjoittaa seuraavaa kässäriä, niin muistuttakaa jo ensimmäisen version aikana, että sitä nimeä voisi alkaa miettiä sillä kertaa ihan ajoissa...

Tekee ihan hirveästi mieli nukkua päiväunet. Pelkään vaan, että jos nukun vielä tähän aikaan päivästä, niin en saa illalla unta. Takana on jo kaksi huonounista yötä ja haluan olla freesi Volvoa varten tänä viikonloppuna, joten päiväunien ottaminen nyt tuntuu aika riskipeliltä.

Hyvät, pahat ja rumat

Kun tulin kotiin toissailtana, kotona odotti postin tuoma tukeva kirjekuori ja sen sisällä kustannustoimittajan punakynäversio Volvosta. Korjaukset, joita ehdotetaan ja nyt ihan lausetasolla ja kieleen keskittyen ja pikkuvirheitä korjaten. Toissailtana vilkaisin punakynäversiota (oikeasti kustannustoimittaja on käyttänyt lyijykynää, mutta tuo sana punakynäversio on niin kuvaava) ja olin dundeellinen (oi ja voi, minun pikkuinen Volvoni jo tässä vaiheessa!). Eilen katsoin koko kässärin läpi. En keskittynyt yksittäisiin korjausehdotuksiin, vaan kävin kokonaisuuden läpi, jotta tietäisin, mitä minulla on edessä tänään. Huomasin, että monet kustannustoimittajan viilausehdotukset ovat sellaisia, että ensimmäinen ajatukseni on "hitto, miksi en tajunnut tuota itse". Etenkin silloin, jos on kyse turhien sanojen poistamisesta. Viime yön nukuin huonosti. Aamulla panikoin. Entä jos pilaan kaiken? Entä jos nimi, joka pitää päättää tänään, on väärä? Entä jos? Kymmeneen kertaan. Ja vielä uudestaan. Paniikki siitä, että teen jonkun kohtalokkaan, peruuttamattoman virheen.

Ja nyt. Totuuden hetki. Tunnelma on vähän kuin jostain vanhasta villin lännen elokuvasta: lännenkylän autio katu. Päähenkilö seisoo kadun päässä valmiina vetämään pistoolit vyöltä. Tuuli pyyhkii keltaista pölyä kadulta. On hiljaista. Mikään ei liiku. Hiljaisuus. Ja sitten.

Minulla: paperinen punakynäversio kässäristä. Hiljainen asunto. Harmaa päivä. Kuppi valkoista teetä. Tietokone, jonka ruudulla kässäri auki ensimmäiseltä sivulta. Totuuden hetki. Kuka vetää ensin?

tiistai 2. helmikuuta 2016

Ripustuksia

Appelsiinihimoni alkoi muutama viikko sitten ja jatkuu vaan. Tämänkään illan iltapalaa ei paljon tarvitse arvailla. Ainakin appelsiinia.

Tänä iltana olen ajatellut paljon Volvoa, monelta eri kantilta. Annan kustantamon nimiehdotuksen hautua vielä ja odottelen kustannustoimittajan postittamaa punakynäversiota kässäristä. Perjantaina ja maanantaina pidän vapaata: pitkä viikonloppu ja aikaa keskittyä käsikirjoituksen korjaamiseen.

Alan ehkä vähitellen ymmärtää, että minulla on kustannussopimus ja että Volvon käsikirjoituksesta ollaan leipomassa kirjaa. Kirjailijakuvat on otettu, nimeä mietitään ja minun pitää myös miettiä, mitä haluan kertoa itsestäni esittelyteksteissä. Kustantamohan ne kirjoittaa, mutta eivät he tiedä minusta kaikkea - tai oikeastaan kovinkaan paljon, joten pitää antaa vähän aineistoa, josta esittelyn saa kasaan.

Edelleen haluaisin lukea. Haluaisin niin paljon vapaata aikaa, että voisin lukea ne kirjat, jotka eivät huuda ja vaadi tulla luetuksi, vaan ovat tuossa lukemattomien pinossa niitä vähän hiljaisempia, mutta varmasti helmiä. Kun aika on kortilla, lukuvalinnat kuitenkin muuttuvat. Sitäpaitsi kirjahyllyssä ei ole tilaa. Uusille luetuille siis. En tiedä, mitä tekisin tuon tilanpuutteen suhteen, koska seuraava siirto taitaa olla uusi kirjahylly ja se taas vaatisi uuden kodin.

Tuntuu siltä kuin kaikki muuttuisi, vaikka kaikki ei muutu. Moni asia on muuttunut jo ja totuttelen niihin. Moni asia tulee muuttumaan. Vielä useampi pysyy paikallaan. Pyykit pitää ripustaa, aina. Se ei ainakaan muutu mihinkään.


maanantai 1. helmikuuta 2016

Business as usual

Olen ollut tänään hiukkasen sietämätön. Ihan vain itsekseni. Toivottavasti. Olen vanuttanut ja käännellyt ja väännellyt ajatuksia, joiden asioille en voi yhtään mitään. Sellaisesta tulee huonolle tuulelle. Ja sitten on vielä Volvo. Tai siis sen nimi. Kyllä minä tiesin, että jos Volvo ei saisi olla Volvo loppuun asti, niin vaikeaahan siitä tulisi. Vaikeaa joo, mutta että näin mieltävaivaavaa ja tuskastuttavaa, sitä en ihan odottanut. Volvo vaan ei ole tunnistanut vielä mitään nimeä täysin omakseen ja sitä minä vähän nikottelenkin. Tänään sain kustannustoimittajalta ilmoituksen, että saan Volvon kommentoidun (punakynän kanssa luetun) version vielä tällä viikolla takaisin. Sain myös yhden uuden ehdotuksen Volvon nimeksi. Ehdotus on aika hyvä. Ehkä. Tai ainakin se aiheuttaa tunnistamisen tunteita minussa. Ihan mahdollinen nimiehdotus siis. Paitsi että se on nimenä ihan erilainen kuin Volvo ja se ei ole yhdestä sanasta koostuva nimi. Ja vaikka minä tunnistan sen merkityksen intuitiivisesti, niin tunnistaako kukaan muu? Ja onko se liian - en tiedä mitä "liian", mutta jotain? Ja nyt pitää sitten miettiä sitäkin, että jos minulla on supertylsä yhden sanan nimiehdotus ja mielenkiintoisempi usean sanan sisältävä nimiehdotus, niin hei haloo, järki käteen. No, kunhan kässärin punakynäversio tulee minulle, pääsen lukemaan Volvoa taas ja saan ehkä jonkun kuningasidean tai sitten tuo kustannustoimittajan ehdotus kirkastuu ja tajuaan, että se se on oltava. Saahan sitä ainakin aina toivoa?

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Korjausompelua

Tämä alkuvuosi on ollut täynnä yhtä sun toista eksistentiaalishenkistä pohdintaa. Liittyy elämään yleensä ja Volvoon myös ja kirjoittamiseen ja kaikkeen. Että miksi asiat ovat niin kuin ovat. Miksi piti puolitoista vuotta sitten tapahtua iso paha asia, joka muutti kaiken elämässä ja sen taustavireissä. Miksi ja millä perusteella tapahtui sitten sen jälkeen kaksi isoa onnellista asiaa, joista toinen on Volvon kustannussopimus. Ja mitä tapahtuu, kun Volvosta tulee lopulta kirja. Mitä tapahtuu, kun kaksikymmentäviisi vuotta haikailtu haave ja tavoite toteutuu. Aika monet ovat sanoneet, että tapahtuu lässähdys. Ettei se julkaiseminen muuta mitään. Että se on antikliimaksi. Ja siihen minä aina sanon, että ei se varmaan jokapäiväistä elämää paljon hetkautakaan, mutta minun pääni sisustaa kyllä hetkauttaa. Että pelkoni ja kriisini muuttavat muotoa, jos ei muuta. Että vanhat väistyvät ja uusia tulee tilalle. Ja äsken, kun istuin kirkkaimman lamppuni alla kirjoituspöydän tuolilla ja mekko sylissäni ja neula ja lanka kädessä  ja vähän ompelin paria saumaa, mietin, että pelottaako minua. Siis Volvon julkaisu. Koska onhan se aika pelottavaa, että niin pitkään olen tavoitellut julkaisua ja syksyllä se tapahtuu. Onko pelottavaa, kun yksi osa unelmasta toteutuu? Niin pitkään niin keskeinen ja suuri osa minua on ollut se ajatus, että kyllä minä joskus vielä julkaisen, ja että haluan julkaista, tarvitsen sitä, on pakkokin. Nyt se ajatus lähtee pois. Siirtyy ehkä siihen, että pitää kirjoittaa ja julkaista lisää, mutta se, mitä olen kaksikymmentäviisi vuotta hinkunut, se on tapahtumassa. Pelottaako? En oikein tiedä. Kai vähän. Kaikenlaista pitää asemoida uudelleen omassa päässä. Ja kun tällainen oman haaveen toteutuminen ei kuitenkaan vaikuta maailman menoon mitenkään. Tietyt huolet pysyvät, tietyt sydämensärkevät faktat pysyvät. Kaksijakoista. Ei kai siinä voi muuta kuin toivoa, että may the force be with you. Eikun  with me. Ja kirjoittaa iltasivuja.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Yhtää ja toistaa, nyhtää ja poistaa

Tuntuu, että olen taas ajautumassa vähän sinne vuoristoradan suuntaan. Ajatuksissa ja tunnelmissa siis. Välillä häilähtää valtava riemu ja turvallisuudentunne siitä, että kaikki on niin hienosti. Silloin tekee mieli nauraa tai itkeä. Sitten taas välillä iskee olo, että kaikki on huonosti, vaikka oikeasti mikään ei ole. Ja ne väliajat? Sellaista tasaista, välillä vähän tympeää, välillä ei ehdi onneksi miettiä, että millaista, ja välillä sitten jotain muuta. Ikävöin monenlaisia asioita. Yksi niistä on aika. Että olisi sellaista aikaa, siis päiviä, ehkä jopa viikkoja, että olisi aikaa myös lukea ja ajatella. Nyt kun saan ylimääräisen ajanhetken, yritän kirjoittaa. Tai tiskata tai imuroida tai käydä salilla liikuttamassa itseäni. Mutta että aikaa olisi sen verran enemmän, että kun olisin tiskannut ja imuroinut ja käynyt liikkumassa ja kirjoittanut, niin voisin lukea rauhassa. Kirjoittaa taas vähän ja taas lukea rauhassa. Sellaisiakin kirjoja, jotka vaativat aikaa ja rauhaa ja tuntuvat ylellisyydeltä ja jotka eivät istu arjen tehokkuus-tuottavuusajatteluun. Sellaista lukuaikaa minulla on ikävä. Sunnuntai-iltana junassa, kun luin Virginia Woolfin esseitä, se jotenkin iski. Woolf on juuri sellaista lukemista, joka vaatii aikaa ja rauhallisuutta. Ja miten monta luettavaa kirjaa minulla onkaan! Sellaisia, joita pitää lukea aivoilla, eikä aivottomana. Monta hyvää ja viikonloppuna ostin vielä lisääkin. Niille pitäisi vain saada aikaa. Ja nyt vilkaisin kelloa ja totesin, että se on jo puoli kymmenen ja mitä kaikkea luulinkaan tekeväni vielä tänään ja en kyllä voi ehtiä niitä, koska on pakko päästä ajoissa nukkumaan, ihan pakko tänään, kun tämän viikon kaikki kaksi tähänastista iltaa ovat venyneet ihan liian myöhään ei-mistään-järkevästä-syystä ja aamut ovat olleet tikkuisia ja viiltäviä muutenkin, niin entä sitten liian lyhyiden unien takia.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Juna-ajatuksia

Istun junassa, luen Virginia Woolfin esseitä ja mietin, että onko Volvo tosiaan sen arvoinen, että se julkaistaan. Ovatko Volvon sanat sen väärti, että niistä painetaan kirja. Ovatko ajatukset sanojen takana niin painavia, että ne kannattaa sanoa maailmalle. Ajatukseni eivät ole itsesäälisiä tai paniikkisia tai valtavan epäileväisiä. Ne vain ovat. Minä vain mietin, että niistäkö sanoista tulee taas yksi kirja lisää tuhansien, miljoonien joukkoon, ja ovatko ne tosiaan sellaisia sanoja. Niin uskotaan. Niin olen ymmärtänyt. Toivon, että se on totta. Että ne ansaitsevat tulla luetuiksi.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Osittais-Lyyti

Nyt alkaa noiden omien nettisivujen kanssa lyyti kirjoitella. Vihdoin. Onneksi meillä ei lasketa, nimittäin sitä, että miten pitkään noiden kanssa pusatessa on mennyt ja kuinka monta tuntia kulutettu. Ja tähän sellainen pepsodent-hymyä irvistävä hymiö. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis ;). Ja enää pitäisi keksiä jotain sisältöä niille sivuille. Niin siis kaiken tämän ähellyksen jälkeen raamit ovat kunnossa, mutta sisältö puuttuu. Sitä ähellän sitten taas jossain toisessa vaiheessa.

Se asia, missä lyyti on ihan hiljaa eikä kirjoita yhtään mitään, on edelleen Volvon nimi. Voi jestas. Miten voi olla niin vaikeaa. Pää on kuin tyhjä tynnyri, kumina vain kuuluu. Tällä hetkellä parhaalta ehdotukselta tuntuu nimi, jossa on vain kahden päähenkilön nimet ja that's it. Ei kovin mielikuvituksekasta. Jotenkin epäilyttää, että onko Volvolle olemassa muuta hyvää nimeä kuin Volvo. Kyllähän sille joku nimi saadaan, siitä olen ihan varma, mutta onko se juuri oikea nimi, vai onko se vain nimi, siinäpä vasta kysymys.

Ai niin. Uhosin alkuvuodesta, että kirjoitan raakatekstiä, mieluummin joka päivä. Öö. Eilen en. Toissapäivänä kyllä. Tänään olisi vissiin syytä. On hiljainen ilta. Ihan hyvin voin kirjoittaa iltasivut. Se tekee hyvää. Vaikka yhtäkkiä alkoikin muka väsyttää hirveästi. Onhan kello tietysti jo kahdeksan. Krhm. Taidan ottaa iltapalaa ja kirjoitella sitten vähän. Jospa se avaisi jotain, tai sitten ei. Jospa se olisi vain sanoja, jotka tulevat ulos minusta, koska ne voivat tulla. Sellainen kirjoittaminen tekee hyvää. Ei vaatimuksia eikä oletuksia, vain pientä vihreää orasta, joka puskee hentona mustasta maasta ja kirjoo sen vihreällä langalla.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Osittain silenevää

Eilen kirjoitin hyvin lyhyen novellihkon. Tänään ratkaisin uusia koti- ja blogisivuja vaivanneen ongelman ja pääsin etenemään niiden fiksaamisessa. Sitten kun asioista tulee julkisia (eli sitten kun kustantamon katalogi ilmestyy, luulen, jollen jossain tilapäisessä mielenhäiriössä intoudu tulemaan kaapista aiemmin), Rooibos siirtyy kirjoittamaan uuteen osoitteeseen. Olen niin tottunut tähän bloggeriin ja blogin ulkonäköön kaikkine vihreine taustaviljoineen, että tiedän jo nyt, että on vaikea tottua uuteen ympäristöön, mutta eiköhän se siitä sitten kun on sen aika. Uuden blogisivun tausta ei ikävä kyllä ole vaaleanvihreä, vaikka sitä kyllä toivoin, jotta olisi tuntunut edes vähän kotoisammalta siellä uudessa, mutta koetan nyt sitten elää sen asian kanssa. Tai siis sitten joskus, kun se asia realisoituu.

On ollut hyvä viikonloppu. Rauhallinen ja kaunis. Kävin tänään kävelemässä ja olen silittänyt ja neulonut kaulaliinan loppuun. Olen katsellut kaunista valoa ja sitten kaunista valottomuutta. Olen syönyt appelsiinin ja kohta syön toisen. Minulla on appelsiinihimo. Haluan syödä appelsiineja koko ajan. En tiedä, mistä se johtuu, ainakaan raskaana en ole, mutta appelsiineja tekee mieli.

Tekisi mieli tehdä vaikka mitä vielä tälle päivälle, mutta aika on rajallista. Etenkin kun pesin pellavapöytäliinani, ja ne on ihan pakko silittää niin kauan kuin ne ovat vielä kosteita. Silitysrauta kutsuu.


ps. Volvolla ei ole vieläkään nimeä. Välillä olen toiveikas sen suhteen ja välillä kiukkuisen epätoivoinen. Enemmän jälkimmäistä kuin ensimmäistä. Miten voikin olla yhden kirjan nimen keksiminen niin halvatun vaikeaa?

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Yritystä

Eilen kirjoitin raakatekstiä. Tänään olen puuhannut yhtä sun toista ja vielä vähän on jäljelläkin, mutta sitten, kun menen sänkyyn, otan kirjoitusvihkon mukaan ja kirjoitan edes sivun tai kaksi. Edes sivun. Yritän nyt pysyä siinä, että viikon päivistä useampana kirjoitan raakatekstiä, edes sen pari kolme sivua, kuin en kirjoita.

Volvolla ei ole edelleenkään nimeä ja ollaan taas alkutekijöissä sen nimen suhteen. Lisäksi harkitsen toisen päähenkilön nimen vaihtamista. Kyllä, tässä vaiheessa... Onkohan minulla joku isompikin issue tai ongelma nimien kanssa :)? Tuntuu siltä, että pitäisi päästä pikku hiljaa Volvoon kiinni taas, mutta odottelen nyt rauhassa kustannustoimittajan seuraavia kommentteja ja otan sitten kunnon editointirutistuksen.

Ja seuraavaksi tai ainakin melkein seuraavaksi otan kunnon nukkumisrutistuksen. Kauniita unia teillekin!

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Lumienkeli

Onpa ihana keli! Taivaalta leijailee tiheään isoja lumihiutaleita ja kaupunki on valkoisen sumea. Pakkastakaan ei ole enää kuin kymmenen astetta, ja tekee mieli mennä ulos niin kuin lapsena: kontata ja möyriä lumessa, saalistaa lumihiutaleita, maata hangessa selällään niin että lumi sataa kasvoille ja inhottavasti kauluksesta sisään, tunnustella miten selkä alkaa kylmetä hangessa makaamisesta ja tehdä sitten lumienkeli ja yrittää pylleröidä seisaalleen niin, ettei sotke enkeliä. Tuli mieleen myös se syksyinen yö, monta vuotta sitten, kun tein enkelin puistoon, pudonneisiin vaahteranlehtiin. Seuraavana päivänä kävelin saman paikan ohi yhtä aikaa kuin eläkeläispariskunta, joka ihmetteli myllättyjä lehtiä ääneen, että "mitähän tuossa on tapahtunut".

Tykkään talvesta. Tykkään syksyn pimeydestä ja talven pimeydestä ja lumesta ja pakkasesta. En toivo talvelta muuta kuin kunnon talvea. Mieluummin metri lunta ja kolmekymmentä astetta pakkasta kuin plus kaksi, musta maa ja vesisade koko matkan marraskuusta huhtikuuhun.

Äsken laitoin sähköpostia kustannustoimittajalle ja kerroin uusimman nimiehdotukseni Volvoa varten. Seuraavaksi otan kirjoitusvihon ja kirjoitan vähän raakatekstiä. Myöhemmin menen ulos. Jossain välissä neulon vähän. Ripustan pyykit. Olen vain. Hiljaa ja huolella. Takana on huonosti nukuttu yö ja edessä lumisade.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Kirjoitusta ja nimeämistä

Nyt on lauantai ja maanantaina valitin, että enkö koskaan opi, että kirjoittaa pitää, ja kirjoittaa, ja kirjoittaa. Ihan sitä soopaakin, raakateksteistä raakateksteintä, mistä ei koskaan tule mitään "oikeaa", vaan joka jää vain kirjoitusvihkon sivuille ja jonka kirjoittamisessa tärkeintä on itse kirjoittamisen teko, ei niinkään syntyvän tekstin laatu. Mitenkä on sujunut? Maanantaina kirjoitin, tiistaina kirjoitin. Keskiviikkona? en tiedä. Torstaina en kirjoittanut. Perjantaina - mitä tein eilen? En muista. Tänään kirjoitin. Kuudesta päivästä kolme on jo paljon enemmän kuin nolla. Kyllä se siitä. Ja tänään kun kirjoitin, tuli iloinen olo. Toiveikas ja iloinen. Sanat tulivat itsellään ja yllättävinä yhdistelminä ja tuntui hyvältä. Tuntui niin hyvältä. Huomenna niiiiin kirjoitan lisää raakatekstiä. On se vaan kumma, miten hyvää se tekee ihmiselle. Yritän nyt pitää kiinni kirjoittamisesta, ihan vaan siksi, että voisin itse paremmin. Olisin paremmalla tuulella, kärsivällisempi, tyynempi, tyytyväisempi, onnellisempi, tasapainoisempi, maadoitetumpi, toiveikkaampi ja enemmän oma itseni. Ei siihen tarvita paljon. Muutama sivu. Huomenna ja ensi viikolla jatkuu.

Volvolle ollaan keksimässä nimeä. Minä sekä kustantamo. Minulla on ollut tähän asti vain huonoja ideoita. Paitsi että nyt saattaa olla yksi hyvä muhimassa. Toivon, että se osoittautuu pitkässä juoksussa vielä paremmaksi kuin miltä se vaikuttaa. On niin vaikea kuvitella Volvoa muuna kuin Volvona, mutta nyt tämä yksi idea on sentään kyennyt soittelemaan jotain kieliä minussa, eikä ole jättänyt ihan vaan pelkästään mykäksi. Olen toiveikas, että se oikea nimi löytyy vielä. Tosin olen myös ihan varma, että Volvo on minulle aina vain Volvo.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Enkö koskaan opi?

Otsikossa kysymys, tässä vastaus: en ilmeisesti. Nimittäin sitä, että pitää kirjoittaa. Mieluummin joka päivä. Vaikka sen vartin verran, sen verran ehtii joka päivä. Ja vartissa saa aikaan kolme sivua käsinkirjoitettua raakatekstiä kirjoitusvihkoon ja se taas on tarpeeksi edistääkseen tasapainoa, parempaa mieltä, elämänhallinnan tuntua, hyvää omaatuntoa ja pään pysymistä sanoille auki. Ja vaikka tiedän tämän kaiken, aina tulee silti se hetki, kun olen ensin viikkokaupalla vinkunut sitä, että ei tunnu hyvältä ja sitten, lopulta, vihdoin, tajuan, että niin, auttaisiko, jos kirjoittaisit vähän. Auttaisi. Mikähän auttaisi siihen, että muistaisin sen, ja että tuo pieni fakta pysyisi päässä arjen kiireiden keskellä. Että kirjoita. Kirjoita. Kirjoita.

Nyt muistan sen. Taas vähän aikaa. Siihen asti, kunnes tulee taas joku asia, joka sysää tiedon pois päästäni. Siihen asti taas muistan ja kirjoitan.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

En lupaa mitään

Hyvää tätä vuotta!

Ei mitään uudenvuodenlupauksia minulle, ei todellakaan. Uudenvuodenlupausten sijasta olen kyllä ajatellut tänään sitä, että mitä haluaisin alkavalta vuodelta. Olen ajatellut sitä ja puhunut siitä ja miettinyt aika paljon. Yhtä sun toista. Enimmäkseen sitä kolmatta.

Tänä vuonna Volvo ilmestyy. Tänä vuonna kässäristä tulee kirja. Salaisuudesta tulee julkinen asia. Epäsalaisuus. Varmasti pienessä mittakaavassa, mutta siinäkin on nielemistä. Tänä vuonna. Kaikkien niiden vuosien jälkeen. Ja juu, olen edelleen siinä vaiheessa, että hämmennyn melkein aina, kun ajattelen asiaa. Että voiko se olla ihan oikeasti totta. Totta tässä samassa maailmassa, jossa pesukone lopetti pyykkien pesemisen ja odottaa minua ripustamaan pyykit kuivumaan. Outoa. Tosi outoa. Hienoa myös. Tosi hienoa.

Tänä vuonna blogini muuttaa. Kunhan saan pienet tekniset ongelmat (tai siis öö epäteknisyydestäni johtuvat  hidasteet) ratkottua ja kunhan kustantamo julkaisee katalogin ensi syksyn kirjoista, Rooibos kirjoittaa toisaalla, mutta kirjoittaa edelleen. Laitan sitten tänne monivuotiseen ystävään ison ilmoituksen, mihin muutan ja milloin.

Mitäs muuta tänä vuonna tapahtuu? Luen toivottavasti paljon kirjoja. Epäilen, että en kovin paljoa, koska aika on tupannut olemaan vähän kortilla. Yritän tehdä sitä aikaa lisää. Priorisointia nääs. Jossain vaiheessa pitäisi saada kiinni taas tuoreesta kirjoittamisesta, eikä pelkästään Volvon viilauksista. Olisi hyvä olla edes jotain pientä työn alla sitten kun Volvo lähtee.

Ei mitään uudenvuodenlupauksia. Joitain tavoitteita minulla tietysti on, niin kuin liikunnan lisääminen järkevälle tasolle, mutta en lupaa sitä. Lupauksista tulee vain paineita ja huonoja omiatuntoja. Tavoitteita ja toiveita kyllä. Ne ovat paljon armollisempia.

Nyt menen ripustamaan pyykit.