Korjausompelua

Tämä alkuvuosi on ollut täynnä yhtä sun toista eksistentiaalishenkistä pohdintaa. Liittyy elämään yleensä ja Volvoon myös ja kirjoittamiseen ja kaikkeen. Että miksi asiat ovat niin kuin ovat. Miksi piti puolitoista vuotta sitten tapahtua iso paha asia, joka muutti kaiken elämässä ja sen taustavireissä. Miksi ja millä perusteella tapahtui sitten sen jälkeen kaksi isoa onnellista asiaa, joista toinen on Volvon kustannussopimus. Ja mitä tapahtuu, kun Volvosta tulee lopulta kirja. Mitä tapahtuu, kun kaksikymmentäviisi vuotta haikailtu haave ja tavoite toteutuu. Aika monet ovat sanoneet, että tapahtuu lässähdys. Ettei se julkaiseminen muuta mitään. Että se on antikliimaksi. Ja siihen minä aina sanon, että ei se varmaan jokapäiväistä elämää paljon hetkautakaan, mutta minun pääni sisustaa kyllä hetkauttaa. Että pelkoni ja kriisini muuttavat muotoa, jos ei muuta. Että vanhat väistyvät ja uusia tulee tilalle. Ja äsken, kun istuin kirkkaimman lamppuni alla kirjoituspöydän tuolilla ja mekko sylissäni ja neula ja lanka kädessä  ja vähän ompelin paria saumaa, mietin, että pelottaako minua. Siis Volvon julkaisu. Koska onhan se aika pelottavaa, että niin pitkään olen tavoitellut julkaisua ja syksyllä se tapahtuu. Onko pelottavaa, kun yksi osa unelmasta toteutuu? Niin pitkään niin keskeinen ja suuri osa minua on ollut se ajatus, että kyllä minä joskus vielä julkaisen, ja että haluan julkaista, tarvitsen sitä, on pakkokin. Nyt se ajatus lähtee pois. Siirtyy ehkä siihen, että pitää kirjoittaa ja julkaista lisää, mutta se, mitä olen kaksikymmentäviisi vuotta hinkunut, se on tapahtumassa. Pelottaako? En oikein tiedä. Kai vähän. Kaikenlaista pitää asemoida uudelleen omassa päässä. Ja kun tällainen oman haaveen toteutuminen ei kuitenkaan vaikuta maailman menoon mitenkään. Tietyt huolet pysyvät, tietyt sydämensärkevät faktat pysyvät. Kaksijakoista. Ei kai siinä voi muuta kuin toivoa, että may the force be with you. Eikun  with me. Ja kirjoittaa iltasivuja.