Yhtää ja toistaa, nyhtää ja poistaa

Tuntuu, että olen taas ajautumassa vähän sinne vuoristoradan suuntaan. Ajatuksissa ja tunnelmissa siis. Välillä häilähtää valtava riemu ja turvallisuudentunne siitä, että kaikki on niin hienosti. Silloin tekee mieli nauraa tai itkeä. Sitten taas välillä iskee olo, että kaikki on huonosti, vaikka oikeasti mikään ei ole. Ja ne väliajat? Sellaista tasaista, välillä vähän tympeää, välillä ei ehdi onneksi miettiä, että millaista, ja välillä sitten jotain muuta. Ikävöin monenlaisia asioita. Yksi niistä on aika. Että olisi sellaista aikaa, siis päiviä, ehkä jopa viikkoja, että olisi aikaa myös lukea ja ajatella. Nyt kun saan ylimääräisen ajanhetken, yritän kirjoittaa. Tai tiskata tai imuroida tai käydä salilla liikuttamassa itseäni. Mutta että aikaa olisi sen verran enemmän, että kun olisin tiskannut ja imuroinut ja käynyt liikkumassa ja kirjoittanut, niin voisin lukea rauhassa. Kirjoittaa taas vähän ja taas lukea rauhassa. Sellaisiakin kirjoja, jotka vaativat aikaa ja rauhaa ja tuntuvat ylellisyydeltä ja jotka eivät istu arjen tehokkuus-tuottavuusajatteluun. Sellaista lukuaikaa minulla on ikävä. Sunnuntai-iltana junassa, kun luin Virginia Woolfin esseitä, se jotenkin iski. Woolf on juuri sellaista lukemista, joka vaatii aikaa ja rauhallisuutta. Ja miten monta luettavaa kirjaa minulla onkaan! Sellaisia, joita pitää lukea aivoilla, eikä aivottomana. Monta hyvää ja viikonloppuna ostin vielä lisääkin. Niille pitäisi vain saada aikaa. Ja nyt vilkaisin kelloa ja totesin, että se on jo puoli kymmenen ja mitä kaikkea luulinkaan tekeväni vielä tänään ja en kyllä voi ehtiä niitä, koska on pakko päästä ajoissa nukkumaan, ihan pakko tänään, kun tämän viikon kaikki kaksi tähänastista iltaa ovat venyneet ihan liian myöhään ei-mistään-järkevästä-syystä ja aamut ovat olleet tikkuisia ja viiltäviä muutenkin, niin entä sitten liian lyhyiden unien takia.