May the Force be with you

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Sekalainen sunnuntai

Ei, en ole pyhittänyt lepopäivää tänään. Minulle eilinen oli se lepopäivä ja tänään täyttä touhua. No, aamun aloitin hitaahkosti, mutta silti. Pyykki, tiskaus, imurointi, pölyjen pyyhintä, kokkaus. Siinä jossain välissä kirjoitin raakatekstiä useamman sivun ja raakatekstistä koneelle talteen yhden sivun verran pätkää, jota voi ehkä joskus käyttää jossain.

Sain tänään myös yllätysvieraita, Hillokuningatar tuli jälkikasvuineen ilahduttamaan (on käsittämätöntä, miten nopeasti pieni ihminen löytää sanat ja tulee ihmiseksi, joka puhuu). Kun Hillokuningatar ja jälkikasvu lähtivät kotiin, minä kirjoitin velvollisuuskirjoituksena yhden asiallisen tekstin loppuun (huraa!) ja sen jälkeen keskityin taas hetken ajan Omegaan. Lähinnä lisäilin lauseita. Luulen, että Omega alkaa hengittää pikku hiljaa, vaikkakin olen myös sullonut siihen hiukan lisää merkityksiä, enkä vain ilmaa, niin kuin oli tarkoitus. Uskon kuitenkin, että uudet jutut eivät ahdista kokonaisuutta, vaan avaavat siihen uuden ikkunan.

Tekstin säröjä pitäisi ajatella taas pitkästä aikaa, mutta nyt olen keskittynyt tosiaan vasta Omegaan. Luulen, että torstain lomapäivä on hyvä päivä kerätä säröjä talteen ja istuttaa niitä multaan.

Tänään tuntuu taas, että kirjoittamisessa olisi niin monta puolta, joita pitäisi osata ajatella, että yksi päivä ei riitä mihinkään. No, ei kai sen tarvitsekaan riittää. Vaikka lomapäiviä on vain yksi, voin kirjoittaa ensi viikolla silti joka päivä. Joka päivä jotain. Raakatekstiä, jos en Kreikkalaisia.

Tänään kun aloitin raaktekstin kirjoittamisen, kirjoitin ensin kaksi, kolme sivua siitä, miksi en millään olisi halunnut kirjoittaa. Onneksi kirjoittaminen auttaa - kun minua ei huvita kirjoittaa, voin kutsua huvituksen luokseni kirjoittamalla. Ja vaikka alkuunsa välttelin aloittamista, kirjoittaminen teki tosi hyvää taas kerran.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Kirjamessuantia

Vaikka bloggaankin enemmän kirjoittamisesta (tai kirjoittamattomuudesta) kuin kirjoista, olin saanut kutsun kirjamessuille Avaimen järjestämään kirjabloggaritapaamiseen. Oli mielenkiintoista kuulla Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin ajatuksia kirjoittamisesta ja heidän uudesta, yhteisestä kirjastaan Sata sivua - tekstintekijän harjoituskirja. Kiva, että saadaan taas yksi kirjoittamiskirja lisää ja nimenomaan kotimainen sellainen. Kunhan saan hankittua Sata sivua käsiini ja luettua sen, ilmoittelen teille mielipiteeni :).

Oli mielenkiintoista kuulla kirjabloggaamisesta enemmän ja etenkin kirjabloggareiden näkökulmasta. Kanssabloggaajat eivät olleet kaikki edes uppo-outoja minulle, Tuuren bongasin heti pöydän toisesta päästä ihan vain blogissa olevan kuvan perusteella. Vaikka minulla ei ollutkaan keskusteluihin kovin paljon annettavaa, oli tosi mielenkiintoista kuunnella toisia. Päässä sinkoili ajatuksentynkiä, jotka eivät ole vieläkään kaikki oikein muotoutuneet.

Siinä neuvotteluhuoneen pöydän ympärillä istuessani mietin myös sitä, että Avain on käsittääkseni ainoa suomalainen kustantamo, joka ottaa huomioon bloggarit noin hienosti. Olen aina tykännyt Avaimen imagosta kustantajana, mutta tänään vain vahvistui se tunne, että Avain on innovatiivinen ja nuorekas kustantamo. Tuollaiseen taloon menisin kirjailijaksi innosta kiljuen. Ei sillä, menisin innosta kiljuen melkein mihin vaan, mutta jos saisin valita, niin hienointa minusta olisi päästä Avaimen, Teoksen, Atenan tai Siltalan kirjailijaksi. Niin, tiedetään, tiedetään, mutta kai sitä saa leikkiä ajatuksella :)?

Olen taas kerran viime aikoina huomannut, että tällaiset ”oikeaa” elämää sivuavat tapahtumat (niin kuin edellinen Prosak, josta kirjoitinkin täällä, tai nyt tuo bloggaritapaaminen) virkistävät ihan hirveästi. Ne muistuttavat jollain tavalla siitä, mikä onkaan tärkeää ja myös siitä, että on ihanaa, että on oikeasti joku asia, josta on tosi innostunut.

Kaikenkaikkiaan siis kiva kirjamessukeikka, vaikken itse messuosastoja kiertänyt kuin puolen tunnin verran. Tuntuu silti, että omaisuus karttui, vaikka mitään en ostanutkaan.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Lempivaate

Minulla on ikävä aktiivista kirjoittamista, ikävä Kreikkalaisia. Niin, niitäkin, vaikka välillä tässä kirjoittamattomuuden suossa ne ovat tuntuneet tylsiltä ja vierailta, vanhoilta ja epämiellyttäviltä. Sen siitä saa, kun ei pidä itsestään huolta. Tänään luin Omegan, eilen Taun. Eivät ne olleet epämiellyttäviä, eivät vieraita vaikka aika onkin etäännyttänyt ja jotkut ongelmat näkyvät selvemmin kuin ennen. Eivät, eivät ole epämiellyttäviä, ovat tuttuja ja niihin on helppo pujahtaa. Vähän niin kuin lempivaate.

Kirjoittamattomuuden ajat ovat sellaisia, että niiden aikana eksyy usein ajattelemaan ajatuksia, jotka tekevät kipeää: kustannussopimusta, kirjan julkaisua, julkkareita. Kipeää se tekee siksi, että kirjoittamattomuudessa ne tuntuvat vielä kaukaisemmilta kuin tavallisesti. Ei se mitään, tuntuvat miltä tuntuvat, tällä kertaa en jää vellomaan, ei siitä ole hyötyä. Sen sijaan voin ajatella Kreikkalaisia hellyydellä, himolla ja kunnianhimolla. Kyllä minä tästä, tervehdyn kaikin puolin, löydän taas tekstin luokse ja jään sinne. Eikä se koskaan ole oikeastaan minusta poissa, vähän vain piilossa, horrostaa ehkä hiukkasen, mutta lämpenee heti kun kosketan.

Lauantaina menen kirjamessuille - tulen kateelliseksi kaikille esikoiskirjailijoille, pungen tungoksessa, tapaan ihmisiä, toivottavasti myös tuttuja. Yritän uskoa, ettei ole ihan absurdi ajatus, että minäkin siellä, joskus, jonain muuna kuin yhtenä tuhansista.

Olen alkanut toivoa, että jäljellä olevat kustantamot, tai edes yksi niistä, reagoisivat Kreikkalaisiin. Kuusi kuukautta - tiedän kyllä, että voi mennä kaksikin vuotta, ennen kuin viitsivät printata sen "kiitos ei"-kirjeen, mutta jospa joku silti aktivoituisi vielä tämän vuoden puolella. Ja ei, jouluni ei mene pilalle siitä, jos saan joulun alla hylsykirjeen, joten antaa tulla vaan. Tietysti lausunnon kera, kiitos!

maanantai 25. lokakuuta 2010

Kissa ja puuro

Luin tänään kokonaan Snellmanin Parvekejumalat. Olin kuullut suosituksia puolesta ja vastaan ja oma ennakko-odotus oli varovaisen pessimistinen, mutta ilahduin sentään. Toinen kirjan päähenkilöistä, Anis, oli sellainen johon pystyin samaistumaan ja tykkäsin etenkin siitä millaiseen kertojaratkaisuun Snellman oli päätynyt nimenomaan Aniksen kohdalla. Välillä oltiin pään sisällä ja välillä kertoja saattoi heittää väliin jotain sellaista, joka etäännytti tilannetta, alleviivasi sitä, että tässä on nyt Aniksen tarina, jota ollaan nyt kertomassa. Tosin mummilleni en kirjaa suosittelisi, hänelle tulisi siitä paha mieli - kirjassa kun tulee varsin hyvin esille ihmisten raadollisuus. Mutta että, positiivinen yllätys.

Aihehan Parvekejumalissa on tärkeä, maahanmuuttajia kaipaisin suomalaiseen kirjallisuuteen enemmänkin. Tuon kirjan lisäksi ei tule mieleen kuin Hakalahden Uimataito, jossa olisi maahanmuuttajahenkilöhahmoja. Siis positiivisesti tai neutraalisti kuvattuna, oikeina henkilöinä eikä karikatyyrinä. Kaipa niitä muitakin on, mutta ei tule juuri nyt mieleen.

En nähnyt Kreikkalaisista unta kuten edellisessä postauksessa toivoin, enkä ole ajatellut niitä muutenkaan. Ehkä sitten huomenna, tai myöhemmin tänä iltana. Voisin itse asiassa aloittaa tänä iltana lukemalla Taun ja katsomalla, miltä aiemmin syksyllä tekemäni korjaukset ja lisäykset näyttävät. Joo, näin teen, enkä kierrä kuin kissa kuumaa puuroa. Taun jälkeen voin hyvin lukea Omegan ja hahmotella vähän, että minkä sorttista lihaa se tarvitsee luittensa päälle, kun kerran tiedän, että tarvitsee. Eikä minun tarvitse kirjoittaa, jos en jaksa, ajatustyö on ihan yhtä tärkeää.

Lainattuja sanoja

Pieni puolikuntoisuus vaihtui sairaslomaksi ja syksyn kolmanneksi antibioottikuuriksi. Ei minun syksyni, sen voi varmaan jo todeta. Tänä aamuna olen lääkärissä käynnin lisäksi makoillut sängyllä ja lukenut Anja Snellmanin Parvekejumalia. Se ei ole uusi palkkapäiväkirja, sillä palkka ei ole vielä tullut; sain lainaan äidiltä, joten ei vaatinut omia sijoituksia.

Tänä syksynä olen lukenut uusia, vasta julkaistuja kirjoja enemmän kuin aikoihin ja siitä kyllä kiitos palkkapäiväkirja-systeemille. En tietysti ole ehtinyt ostaa vielä kuin pari palkkapäiväkirjaa, ja nyt sitten tuo Snellman lainassa, mutta on tämäkin enemmän kuin aikoihin. Ja ensi viikonloppuna saa taas ostaa uuden palkkapäiväkirjan. Olen jopa saanut hyvin luettua nuo palkkapäiväkirjat, mutta muuten luettavien kirjojen pino kirjoituspöydän kulmalla vain kasvaa: yhdeksän lukematonta. Ehkä se pino vajenee siitä jossain vaiheessa - tosin ensin taidan lukea siskolta lainaamani Margaret Atwoodin The Year of the Floodin.

Kunhan olen syönyt jotain lounaan tapaista, otan ehkä päiväunet. Tilaan päiväuniin unia kirjoittamisesta ja kreikkalaisista ja kun herään, mietiskelen kirjoittamista ja kreikkalaisia. Kuulostaa suunnitelmalta? Toivotaan, että se toteutuu.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Laitaa vasten

Olenko tosiaan blogannut viimeksi tiistaina? Niin kauan aikaa sitten? Siltä tuo vähän näyttää. Kiireinen viikko, kovin kiireinen, mutta nyt pitäisi helpottaa. Mikä on aika ihanaa. Olen ollut reipas ja hoitanut koko viikon velvollisuuksiani otsa hiessä ja puolijuoksua, mutta aika aikaa kutakin, aika raskasta on ollut. Jospa nyt vihdoin alkaisi helpottaa hiukan ja minulla olisi jossain välissä aikaa kirjoittakin. Töissä olen merkinnyt kalenteriin pari lomapäivää, ensimmäiseen niistä on pari viikkoa: torstain 4.11. aion pyhittää kokonaan kirjoittamiselle ja odotan sitä jo kuin lapsi joulua. Malttamattomana ja epäillen ettei se koskaan tule.

Olo on hiukan raihnainen, mutta jospa kunnon yöunet auttaisivat. Jospa osaisin myös kääntää aivoni ja kroppani pois suorittamismoodista - nyt tuntuu, että aloilleen asettuminen on vaikeaa, vaikka väsyttää niin että otsa kipunoi ja luut särkevät.

Viikonloppu on loistava keksintö. Seuraavaksi menen sänkyyn ja yritän muistella sitä, miksi olenkaan olemassa. En töitä enkä velvollisuuksia, vaan jotain ihan muuta varten - väsyneessä päässä omat tärkeät asiat tuntuvat vain niin pelottavan kaukaisilta. Toivottavasti uni tuo minut takaisin, sillä juuri nyt minulla ei ole voimaa eksyä.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Prosakia Dubrovnikissa, kuitenkin

Sittenkin, sittenkin menin Prosakiin vaikka velvollisuudet tappelivat haluani vastaan, ja hyvä että menin. Riikka Ala-Harja oli hyvä, Jyrki Vainonen oli ihana (sori tällaisen adjektiivin käyttö - ihailen Vainosta kovasti ja tuntuu, että tämä adjektiivi ei ole kyllin kunnioittava, mutta kun tuolta minusta tuntuu!) ja minä väsynyt, mutta onnellinen. Kaiken työnteon, epäkirjoittamisen, ahdistumisen, pitäisi-elämän ja muun sälän ja sählän keskellä yhtäkkiä piti pakostikin istua alas ja rauhoittua kuuntelemaan kun ihmiset puhuivat kirjoittamisesta. Eivätkä pelkästään Ala-Harja ja Vainonen, vaan myös tutuista ja tuntemattomista koostuva pöytäseurue, jonka kanssa käytiin keskusteluja kirjoittamisesta ja sen vierestä. Vaikka olen ihan tuhannen poikki, niin silti tuntuu siltä kuin joku olisi avannut päässäni ikkunan ja raitis ilma olisi puhaltanut hetken ajan sisään. Kuin olisin kaivanut toisen (oikean) minäni naftaliinista ja antanut sen verrytellä jäseniään. Kuin olisin ollut tätä ennen vain puolikas Rooibos, ja palannut nyt hetkeksi toisen puolikkaani luokse.

Vainonen käytti taas niitä sanoja, jotka osuivat ja upposivat minuun hermoja myöten. Ihan normaaleista asioista hän puhui, mutta tiedättehän, kun joku kuvaa sinulle läheistä asiaa niillä sanoilla, jotka osuvat juuri eikä melkein? Pateettista ja nolottaa myöntää, mutta itketti. Esimerkiksi se, kun Vainonen vastasi juontajan kysymykseen, että miksi hän kirjoittaa. En saanut sanatarkkaa sitaattia, mutta melkein, kun Vainonen sanoi kirjoittavansa siksi, että hänen sielussaan on kohta tai täplä, joka ei saa ilmaisua/täyttymystä/tule ilmaistuksi silloin kun hän puhuu tai laulaa tai kääntää kirjallisuutta tai laittaa ruokaa tai hoitaa puutarhaa. Se osa hänen sielustaan saa ilmaisunsa (jota se siis kaipaa) vain silloin, kun hän kirjoittaa. - - - Miten yksinkertainen asia, miten yksinkertaisesti sanottu, mutta upposi. Itse en ole osannut sanoa tuota kummemmin kuin niin, että en saa mistään sellaisia kiksejä kuin kirjoittamisesta, mutta tuo Vainosen selitys tuntui niin tutulta, niin tutulta, että ihan kipeää teki.

Muutenkin ilta tuntui siltä, että joku yritti puhua minulle - sanoa jotain. Edellinen kerta kun olen ollut Dubrovnikissa, oli minulle monella tapaa merkityksellinen, ja tämäniltaisessa Prosakissa sekä Ala-Harja että Vainonen toistivat niitä motiiveja, jotka jo muutenkin liitän kyseiseen paikkaan. Hämmentävää ja koskettavaa.

Voi olla, ettei tässä blogikirjoituksessa ole päätä eikä häntää kun luen tämän huomenna, mutta ei se mitään. Ehkä olen sekava tänään - ei se mitään. Tärkeintä on se, että olen tuntenut tänään tunteita ja ajatellut ajatuksia, joita en ole saanut tuntea ja ajatella pitkään aikaan. Se tekee hyvää tämän rankan viikon keskellä.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Pc dinner is back

Jos en ehdi kahta asiaa peräkkäin, voin hyvin tehdä ne yhtä aikaa? Pitää vain varoa, ettei siskonmakkarakeittoa joudu näppikselle tai vesilasi kaadu koneen päälle. Muistan aikaa sitten bloganneeni otsikolla "Pc dinner", siitä otsikko. Se bloggaus tapahtui kyllä entisessä asunnossa, joten aikaa siitä on, vähintään puolitoista vuotta.

Joku voisi kysyä (ja ihan syystä), että miksi ihmeessä syön siskonmakkarasoppaa yhdeksän jälkeen illalla, ja vastaus on, että olosuhteiden pakosta. Ikävä kyllä olosuhteet eivät ole aina samaa mieltä kanssani siitä, mikä on sovelias ruokailuväli ja joskus sitkeinkään sissi ei mahda olosuhteille mitään. Joten eteläeurooppalaistyylinen illallinen siis. Ajankohdan puolesta. Tuskin ne siellä syövät siskonmakkarakeittoa ja etenkään tietokoneen ääressä. Tämä järjen riemuvoitto ruokailun muodossa kuvastaa myös melko hyvin joskus vallalle pääsevää "mitenniin joko-tai, minä haluan sekä-että" -ajattelutapaani, joka ei aina johda parhaisiin mahdollisiin lopputuloksiin. Tai no, johtaa se ihan hyviin lopputuloksiin ainakin joskus, mutta toisinaan hintakin on aika kova...

Tänään on ollut sen verran raju päivä, että kirjoittamiselle ei jää aikaa - kohta pitää mennä jo nukkumaan, jotta kykenee huomisen - aika paljon puuhaa tiedossa huomiseksikin. Eilen ja toissapäivänä olen kuitenkin kirjoittanut sängyssä yhden unisivun ja sitä aion jatkaa vastakin. Vaikkei mitään muuta, niin sivun verran jotain, ihan mitä hyvänsä, nukkumaan käydessä. Jos se ei muuta tee, niin muistuttaa ainakin siitä, miten kynää pidetään kädessä.

Ulkona tuulee hurjan kovaa, kunnon syysmyräkkä. Lehtiä lentää puista ja karkaa seuraavaan lääniin. Alan jo kallistua sängyn puoleen, ah! maata lämpimässä peiton alla ja kuunnella kuinka tuuli viuhuu ulkona. Toivottavasti saan vain unta - eilisilta meni sängyssä pyöriessä ja tänäänkin on tapahtunut niin monenlaista asiaa, alkaen siitä, että olen suututtanut yhden ihmisen pidettyäni puoliani, että ajatuksilla riittää kyllä nakerreltavaa. Ja siis mainittakoon, että normaalisti nukahdan kahden minuutin kuluttua siitä, kun laitan kirjan pois käsistä, joten parin tunnin pyöriminen sängyssä ja heräily keskellä yötä on minulle jotain todella radikaalia. No, ehkäpä olen niin väsyksissä, että unta ei tarvitse houkutella sen enempää kuin normaalistikaan.

Tajunnan tason huomaa tästä bloggauksestakin: ei mitään asiaa, ja silti tämä teksti jatkuu ja jatkuu ja jatkuu vailla määränpäätä, loputtomiin... Jaarin jaarin jaarin. Armahdan teitä ja itseäni ja toivotan tähän kohtaan hyvää yötä!

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Saldo

Tänä viikonloppuna olen ehkä ymmärtänyt osan siitä voimasta, mitä ajatuksilla on minuun. Yritän käyttää sitä hyväkseni.

Tänään uhmasin jälkitautien jälkitauteja ja päätin, että ihmisen on pakko saada tehdä välillä jotain, mistä nauttii ilman minkäänlaista stressaamista. Pitkästä aikaa ratsastamassa siis. Kunnon maastoreissu pienen, karvaisen Gunnar-nimisen islanninhevosen selässä teki ihan tosi hyvää. Haavanlehdet valaisevat maiseman vielä maahan pudottuaankin ja laukkakiihdytykset toisten ohi saavat naurun purkautumaan tuuleen. Kiitos. Sitä minä tarvitsin.

Ensi viikko näyttää pelottavalta, mutta sen jälkeen helpottaa. Sen jälkeen kiireet ovat omasta ajankäytöstäni kiinni, ei siitä, miten joku muu on päättänyt aikatauluttaa elämäni. Ensi viikkoon tarvitaan kuitenkin voimia ja hyvää onnea. Ja terveyttä. Viisi päivää - kai sen kestää vaikka päällään seisten?

Takapuoli on kipeä ja jalkoja pakottaa, mutta sellaisella autuaalla tavalla, joka kertoo, että olo johtuu vain siitä, että kropalla on tehnyt jotain muutakin kuin maannut toipumassa sängyn pohjalla. Väsymys silittää selkää ja painaa päätä.

Tiistaina olisi Prosakissa Riikka Ala-Harja ja ihana Jyrki Vainonen - menkää kaikki kuulemaan, sillä vaikuttaa siltä, että minä en pääse (halvatun velvollisuudet!). Varsinkin tuon Jyrki Vainosen missaaminen harmittaa, sillä hänen ajatuksiaan kirjoittamisesta haluaisin kovasti kuulla. Olen kuullut häntä aikaisemminkin ja sillä tiedän odottaa jotain mielenkiintoista nytkin.

Uuteen viikkoon siis - jotain oppineena, jotain kokeneena, aika väsyneenä - . Uuteen viikkoon.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Kukka

Rintani alla kukkii punaisenaan raskaskukkainen amaryllis. Sen siitepöly kantautuu yskän mukana ylös; minulla on keltaiset suupielet niin kuin olisin juuri niellyt talitiaisen. Kukka aukeaa yhä kypsemmäksi, kurottautuu keuhkojen laidasta laitaan uinuttuaan kesän ja kevään sipulinsa sisällä hämärissä. Syksy on taivaasta valuvaa vettä ja valkoisista, luisista pattereista uhoavaa lämpöä ja niillä minun amaryllikseni on itänyt, kasvanut vartta, avannut kukkaa, verrannut punaansa kateellisena minun keuhkojeni punaan.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Väärinymmärretyt hedelmät

Olen huomannut, että minulle väärinlukeminen ja -kuuleminen ovat tosi hyviä lähtökohtia kirjoittamiselle. Väärinlukemisia voi löytää päivän sanomalehdestä tai silloin, kun kirjoittaa puhtaaksi raakatekstiä koneelle.

Mitä innostuneemmin olen kirjoittanut raakatekstiä vihkoon ja mitä enemmän teksti on vienyt (siis en minä), sitä sekavampaa on käsiala. Saan siitä aina selvän, mutta joidenkin sanojen kohdalla vasta toisella kerralla. Joskus, kun kirjoitan tekstiä koneelle, hämmennyn - mitä tuo tarkoittaa? Miksi tuollainen adjektiivi? Sitten kun luen uudestaan, tajuan, että luin ensin väärin, että sana onkin ihan tuttu ja tavallinen, mutta usein totean, että itse asiassa se ensin oudolta tai absurdilta tuntunut väärinluettu sana onkin paljon parempi siihen yhteyteen.

Aluksi suhtauduin väärinluentojen käyttämiseen ristiriitaisesti. Ne tuntuivat hyviltä, mutta niiden käyttminen tuntui epäeettiseltä. Tuntui, että ei ole oikein olla uutta luova ja naseva sanavalinnoissaan, jos ne tulevat vahingon kautta. Jo vuosia sitten tajusin kuitenkin, ettei väärinluentojen hyväksikäyttämisessä ole mitään epäeettistä. Kaikkihan täällä on yhtä onnekasta sattumaa - tai sitten ei mikään, sillä minustahan se väärinluentakin tulee.

Väärinkuulemat ovat jotenkin vielä hedelmällisempiä kuin väärinluennat. Yleensä väärinluentani koskevat vain yhtä sanaa kerrallaan, mutta väärin kuullusta lauseesta saattaa poikia vaikka mitä, on väärinkuulema sitten napattu telkkarista tai salakuunteluna ruuhkabussin kanssamatkustajalta tai joltain kaverilta.

Viimeisin, tosi hyvä väärinkuulema minulle kävi viime torstaina. Väärinkuulin telkkarista yhden englanninkielisen lauseen. Lauantaiaamuna se ei enää jättänyt rauhaan, vaan otin kynän ja kirjoitusvihon ja suolsin kuusi sivua.

Hämmentävää oli, että ensimmäiset pari kolme sivua kirjoitin englanniksi - ihan vain, koska väärinkuulemani lause oli englantia, eikä suomennetusta versiosta päässyt niin hyvin samaan tunnelmaan. Muutaman englanninkielisen sivun jälkeen vaihdoin suomeksi ja se oli kieltämättä tuhat kertaa helpompaa. Ikinä aikaisemmin ei ole käynyt noin, että raakatekstiin tulisi jotain muuta kieltä kuin suomea ja se oli kyllä outo kokemus. Englanninkielisestä raakatekstistä löytyy sanoja, joita en osaa suomentaa, mutta jotka kuulostivat siltä, että ne sopivat kyseiseen tilanteeseen. Pitää tarkistaa joskus sanakirjasta, että osaanko alitajuisesti paljon enemmän kieliä kuin luulen, vai sävelsinkö ihan omiani.

Pitäisi muuten kirjoittaa ne kuusi sivua raakateksiä puhtaaksi koneelle. Saa nähdä, millaisia väärinluentoja puhtaaksikirjoittaminen poikii.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Mitä miähe mustuurest ja makkara vääryyrest ko leipä vaa on valkost

Viime aikoina on kirjoitettu kirjoittamisesta ja sillä ansaitsemisesta versus päivätyöstä monissa blogeissa monelta kantilta. Esimerkkejä voi lueskella vaikkapa täältä tai täältä. Kyllä niitä esimerkkejä löytyisi enemmänkin, mutta kun en jaksa etsiä juuri nyt, sori. Sen sijaan ajattelin pyöritellä töitä, rahaa ja kirjoittamista vähän omalta kantiltani.

Monet tämän blogin lukijoista tietävät, että suhtaudun päivätyöhön kirjoittamisen vastinparina - välttämättömänä pahana, joka häiritsee oikeaa elämää. Lukeehan tuolla sivupalkissakin, että "Rooibos käy päivätöissä ja kirjoittaa silti" (vaikkakin se on ollut viime aikoina aika vähäistä, se kirjoittaminen). Niin, työt. Eihän se nyt pelkkää ihankamaluutta kyllä ole, pakko myöntää. Jos olisi, niin en kävisi töissä, sillä en minä sentään tyhmä ole (?). Siis: töissä on hyvät puolensa.

Ensinnäkin: töistä saa palkkaa. Töistä saadulla palkalla olen mahdollistanut itselleni monta asiaa. Kaksi virkavapaata kirjoittamista varten. Kivoja lomamatkoja, joista seuraava suuntautuu Uuteen-Seelantiin Kaukomatkaajan luo. Kivan asunnon. Kuukausittaisen jumppakortin. Ja jos nyt ihan perusasioihin mennään, niin ruokaa myös. Vakautta elämään.

Toisekseen: töissä on sosiaalisia kontakteja. Minulle on suotu pari tosi kivaa työkaveria, joiden kanssa on mukavaa jakaa arki. En ole sanottavammin kärsinyt virkavapaiden aikana sosiaalisen elämän puutteesta, mutta tunnistan silti, että yksi töiden hyvä puoli on se, että siellä on seuraa.

Kirjoitettuani ylläolevat olen pohdiskellut, että tuoko on minun hintani. Se summa, jolla olen valmis hellittämään siitä, mitä oikeasti haluan tehdä. Ei, ei voi ajatella noin yksinkertaisesti. Harrastuskirjoittamisesta (inhoan tuota sanaa kun se liitetään minuun) ei makseta, joten ei ole relevanttia verrata sitä, kumpi painaa vaakakupissa enemmän, kirjoittaminen vai töiden hyvät puolet.

Olen ollut kahdella omakustanteisella virkavapaalla töistä (2007 2kk ja 2010 3,5kk) ja vaikka minulla on ollut oikein mukavaa molemmilla kerroilla, tosin ihan eri tavoilla, en silti sano, että haluaisin olla loppuelämäni tekemättä töitä. Kuitenkin, jos olisi mahdollista, jättäisin päivätyöni aika helposti. Tältä erää. Mikä ei ole mahdollista.

On siis pakko myöntää, että työt ovat tuoneet paljon hyviä asioita elämääni. Aika moni niistä hyvistä asioista liittyy rahaan. Jos taas Kreikkalaiset julkaistaisiin, saisin hätineen pari tonnia. Sillä ei eläisi kovin pitkään. Voisin kuitenkin kirjan julkaistuani hakea apurahoja - joita en todennäköisesti saisi. En siis pystyisi jättämään päivätöitäni, sillä ihan heti tuskin pääsisin siihen kauniiseen tilanteeseen, että kirjoittaisin kirjoja ja nyppisin henkeni pitimiksi rahaa muutaman kuukauden pätkä- tai osa-aikatöistä, ehkä kirjoittamisen opettamisesta (uskaltaako sitä toivoakaan?) ja satunnaisista lehtijutuista. Heh. Mikä mukava kuva, mutta taidan olla eläkeiässä, ennen kuin tuo toteutuu edes puoliksi. Ja silti haluan kirjoittaa ja julkaista - vaikka siitä ei saa kuin nimellisen korvauksen, vaikka se ei muuttaisi mitään (sillä se muuttaisi aika paljon, minussa itsessäni, minulle itselleni).

Nii-in. "Jos et pysty elättämään itseäsi kirjoittamalla, lopeta kirjoittaminen ja hanki muita töitä". "Tämän kässärin pohjalta on pakko sanoa, että älä vaan irtisanoudu päivätöistäsi". Olen ihan samaa mieltä. Tasan niin kauan, kun kyseisiä lauseita ei ole osoitettu minulle.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Tämä sunnuntai

Olen palannut kustannuspaikalle - tässä kohtaa se tarkoittaa sekä kotia, että jossain määrin omaa elämää. Kävin sairastamassa kotopuolessa. Antibiootit jatkuvat vielä pitkälle ensi viikkoon, yskä on siinä vaiheessa, että keuhkoihin tuntuu tulevan pieniä, polttavia repeämiä ja hengästyn pelkästä ajattelusta, mutta ei se mitään. Kyllä se tästä. Ehkä jo ensi viikolla. Oikeasti. Ja kunhan antibiootit loppuvat ja pääsen siinä mielessä takaisin arkeen kiinni, niin keskityn kyllä ihan täysillä maitohappobakteereihin ja vitamiineihin ja monipuoliseen ruokaan. Jostain se vastustuskyky pitää rakentaa (ja mahd pian) etten nyykähdä taas parin viikon terveen jakson jälkeen sängyn pohjalle.

Sen lisäksi, että pitää rakentaa vastustuskyky, pitäisi rakentaa myös aikaa. Tiedän, että minulla on juttuja, joita stressaan ja jotka pitää hoitaa kuntoon, kävi miten kävi, mutta niiden lisäksi on muita velvollisuuksia - niitä, joista olen tilivelvollinen itselleni. Niin kuin Kreikkalaiset. Totesin edellisen postauksen kommenttilootaan, että tuntuu, ettei ole edes aikaa innostua niistä, ja se taitaa olla ihan totta. Kyllähän sitä kirjoittaa töiden jälkeenkin, jos on sen verran aikaa, että saa itsensä innostuneeksi ja sisälle tekstiin. Huomisen to do -listalla onkin, että tarkastelen kalenteriani kriittisesti ja realistisesti ja plaseeraan sinne pari ylimääräistä lomapäivää. Lomaa töistä, aikaa kirjoittamiselle.

Nyt menen nukkumaan. Aikaisin sänkyyn, jotta kykenen huomenna töihin. Aikaisin sänkyyn, jotta yön pituus kompensoi huonoa unenlaatua (lasken sen varaan, että herään yskimään). Aikaisin nukkumaan; väsyttää ihan kamalasti.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Kreikkalaisista, pitkästä aikaa

Lueskelin läpi sen meilin, jonka sain Kustantamo Ykköseltä heti toukokuussa Kreikkalaisten lähettämisen jälkeen. Palaute muodostuu kahdesta palautteesta, itse kustannustoimittajan sekä talon harjoittelijan antamasta. Joitain novelleja molemmat nostavat esille, mutta hiukan eri tarkoituksessa. Molemmat tykkäsivät Tausta, mutta siinä, missä kustannustoimittajan mielestä se jää vajaaksi, eikä aiheesta oteta kaikkea mahdollista irti, harjoittelijan mielestä se on valmis. Kustannustoimittajan mielestä myös Rho jää vähän kesken, vaikka onkin muuten valmiinoloinen, mutta harjoittelijan mielestä se on aivan raakile. Eli vähän samaa suuntaa, mutta kuitenkin hiukan eri mielipidettä.

Kieltä molemmat kiittävät kauniiksi ja luontevaksi, vaikkakin kustannustoimittaja varoittaa Pii-novellin patetian vaaroista. Myönnän - Pii on tarkoitettukin pateettiseksi, mutta hyvällä tavalla ;). Harjoittelijan mielestä Piin kieli ei lipsahda liian pateettiseksi sentään.

No, pikkuasioista viis, molemmat ovat sitä mieltä, että kaikki tekstit eivät toimi yksittäisinä novelleina tarpeeksi hyvin. Kustannustoimittaja toivoo jotain, joka johdattaisi hiukan samanlaiset novellit paremmin eri urille. Hän mainitsee, että tuntuu kuin tekstit olisivat valmiit karkaamaan omille teilleen, ja että sinne ne pitäisi päästääkin, vaikka sitten kokonaisuus hiukan säröilisikin.

Siinä se tuli: särö. Sitä ovat monet palautteenantajat minulta pyytäneet teksteihin. Ettei ole liian sievää, sisäsiistiä. Minulle särön saaminen Kreikkalaisiin on iso haaste, joka vaatisi sen, että saisin sukellettua syvemmälle kirjoittamisen veteen kuin missä nyt liikun. Jos nyt sukellan 30 metrissä, niin minun pitäisi päästä 40 metriin löytääkseni ne tarpeelliset säröt. Ja kun sukeltaa, on vaikea mennä vielä syvemmälle, sillä ei ole mitään, mitä vasten ponnistaa. Siltä se tuntuu.

Ja Kreikkalaiset, minun kreikkalaiseni. Tulee paha mieli, kun ajattelen, kuinka vähän minulla on ollut niille aikaa tänä syksynä; ei yhtään. Ja kun ajattelee sitä, että uudelleenkirjoittaminen ei oikeasti veisi kovin paljon aikaa, jos siihen vain pääsisi käsiksi. Ja sen sijaan, että järjestäisin itselleni aikaa, jotenkin, minä makaan sohvalla, mittaan kuumetta ja voin huonosti, päässä pumpulia. Ei, elämässä ei saa aina sitä, mitä haluaa.

Taas

Olen suosittu tänä syksynä. Tai tarkemmin ilmeisesti poskionteloni ovat. Niihin on hyvinkin kokoontunut joukko bakteereja pitämään seminaaria, jossa keskustellaan virusten ja bakteerien ikuisesta kilpailusta, seminaaritilojen saniteettiosaston puutteellisuudesta sekä kilpaillaan parhaasta omenapiirakan reseptistä.

Voin kertoa, etten ole juuri nyt kauhean vastaanottavainen millekään asialle, mitä maa päällään kantaa. Tai no, jos joku soittaisi ja tarjoaisi kustannussopimusta tai haluaisi keskustella käsikirjoituksestani, niin todennäköisesti olisin äärimmäisen vastaanottavainen. Em. asiat eivät kuitenkaan kuulu normielämään, ja sanotaan sitten niin, etten ole vastaanottavainen normielämän asioille. En tiedä, onko tämä tauti jäänne siitä kaikkien aikojen ultimatetaudista, jota podin elo-syyskuussa nelisen viikkoa, vai olenko kenties saanut ihka uuden taudin taas vaihteeksi. No, oli miten oli, en oikein jaksa nyt repiä huumoria aiheesta. Fakta kuitenkin on, että olen kipeä taas. Piste. Tai siis ei pistettä - sehän antaa ymmärtää, että asialle laitettaisiin piste, mikä ei näköjään onnistu millään.

Apatosauruksen maan
luin eilen toissapäivänä loppuun. Eniten pidin Vaari-aiheisista novelleista ja kokoelman niminovellista. Nyt on sen verran kurttuinen olo, etten kykene syvempään analyysiin.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Tårta på tårta ja muita leivoksia

Kolme perunaa, neljä silakkarullaa, keitetty kananmuna, pätkä kurkkua, hieman juustoa ja neljännes omenaa myöhemmin aloin yllättäen tuntea itseni jälleen 2000-luvun homo sapiensiksi herneen nenäänsä vetäneen neandertaalilaisen sijaan ja pohdiskelin laiskasti viimeistä juustopalaa pureskellen, kuinka pystyinkään hetki sitten vaahtoamaan niin antaumuksella, kun otetaan huomioon se, että ruoanpuutteen vuoksi aivoissani ei liikkunut mitään.

Edellä oleva on taatusti blogini pisin lause ja fakta, että tuotin sen aivan itse juuri äsken hämmentäisi kaikkia teitä, jos näkisitte minut nyt.

Elämä on täynnä turhanaikaisia ja mittakaavaltaan pieniä pettymyksiä. Malja niille! (Olipa muuten yllättävän hyvänmakuinen kurkku. Sellainen ilahduttaa aina, vaikkei olisi ansainnutkaan sitä.)

Tänään - no, olen sentään pelastanut hengen.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Herkkuja

Ensin se ei päivitä ikinä ja sitten se päivittää samana päivänä kolme kertaa. Mikä sitä oikein vaivaa? Ei, ei vaivaa mikään kuin joskus kiire ja tänään aika sekä se, että Oman huoneen Päivi antoi minulle palkinnon, jonka perustelut saivat posket punastumaan. Kiitos paljon sekä palkinnosta että kauniista sanoista :)! Hienoon seuraan olen päässyt :).

Palkinnon ehdot ovat seuraavat:
* Jaa palkinto eteenpäin viidelle inspiroivalle bloggaajalle
* Kerro kolme asiaa, joita rakastat
* Näytä jokin kuva, jota rakastat ja kerro siitä
joten eiköhän ruveta hommiin!

Minua inspiroivat etenkin Kirjavan Katja ja Vaivanpalkka. Näiden naisten kanssa on sinnitelty kirjoitusolojen ja epäkirjoitusolojen kanssa jo pitkään ja heiltä olen aina saanut ihanaa vertaistukea.

Omalla tavallaan inspiroi myös Juliana, jonka blogia lukiessa muistan, miksi ratsastus (ja ratsastuksen analysoiminen!) oli vuosia minulle rakas harrastus - ja miksi haluan vielä jonain päivänä palata ratsastuksen pariin jälleen kerran.

Myös Narratiivien Ee ja nyt hiukan taukoileva Tosikko ovat niin pitkäaikaisia tuttavuuksia, että inspiroivat pelkällä olemassaolollaan.

Asiat joita rakastan? Tai siis kolme niistä? Millä tavalla tässä pitäisi suhtautua sanaan "rakastaa"? Onko se englannin "oh, I love muffins!"-tyyppisessä tarkoituksessa vai suomen kielen "minä rakastan sinua"-tyyppisessä merkityksessä? Kysymyksiä, kysymyksiä. Katsotaanpa, mitä keksin.

1. Minä rakastan kirjoittamista. (Tätä ei tarvinnut miettiä, tuli aika helposti.) Oikeasti rakastan. En tiedä mikä siinä on tai mikä osa päässäni on vinossa tai pois paikaltaan, mutta minulle kirjoittaminen luo sellaisia kiksejä ja sellaista mielenrauhaa, etten tiedä mitään vastaavaa.

2. Rakastan myös halkojen hakkaamista. Siinä saa keskittyä yhteen ainoaan asiaan - siinä on pakko keskittyä yhteen ainoaan asiaan, taikka kirves löytyy sääriluusta. Halkojen hakkaamisessa on jokin alkukantainen juttu: minä, kirves ja puupölli. Tämä hakkuupölli on liian pieni meille kolmelle. Ja kun ihan omin lihaksin saa pöllistä saunapuita, kun hiki valuu, käsivarret tekevät töitä ja ulkoilma täyttää keuhkot - kyllä, tykkään.

3. Tämä on ehkä vähän hävettävääkin, mutta rakastan joitain rutiineja. Rutiinit eivät ole muodikkaita, pitäisi olla dynaaminen ja menevä ja spontaani, mutta etenkin lauantaisin minulla on muutamia rutiineja, joita yksinkertaisesti rakastan. Rutiinit ankkuroivat minut paikalleni arkeen. Niiden ympärille voi sitten rakentaa sitä spontaaniutta. Enkä toki ole niin vaativa, etten osaisi olla ilman rutiinejani, jos tarve vaatii, mutta silloin kun arki on tavallista, siitä tavallisuudestakin saa voimaa.

Sitten pitäisi vielä valita kuva, jota rakastan. Katsokaa sivupalkkiini: sananjalkoja, tähtiputkia ja varjolilja. Mökki, kesä, äidin puutarha. En perustele enempää.

Viikonalkua kaikille! Yritän taas ehtiä päivittää jossain välissä - harmi vaan, että seuraava päivitys tuskin käsittelee kirjoittamista, ennemmin sen puutetta...

Yritystä

En kirjoittanut mitään uutta. Kirjoitin kuitenkin puhtaaksi kaksi aihiota. Toisen, käsin kirjoitettuna viisisivuisen, kirjoitin muistiin perjantai-iltana ennen nukkumaanmenoa. Siihen tuli kimmoke eräältä kaverilta, joka kertoi sattumuksestaan. Toisen kirjoitin raakatekstinä eilen, kun varastin itselleni 45 minuuttia kirjoitusaikaa keskellä päivää lähikuppilassa. Se eilinen oli lyhyempi, puhtaaksikirjoitettuna puolitoista sivua, vähän vajaa. Kummastakin tekstistä saattaa olla vielä joksikin, varsinkin siitä perjantaisesta, pitää vain kirjoittaa edelleen, lisäillä väleihin tavaraa ja lihottaa. Ei siis kovinkaan luovaa touhua tälle päivälle, mutta sainpahan nyt edes jotain aikaiseksi. Ja tosiaan, huomenna töissä katselen kalenteria sillä silmällä, että jos löytyisi pari päivää, joille ei ole buukattu palavereja, niin merkitsen ne lomapäiviksi. En sovi niille päiville mitään, vaan pyhitän ne kirjoittamiselle ja nimenomaan Kreikkalaisille. Olen yksin ja kirjoitan.

En ole päässyt Kreikkalaisista edelleenkään käsiksi vielä muihin kuin Tauhin, vaikka siitä Omegasta jo totesinkin, että pitää väljentää. Pitäisi lukea ajatuksella se palaute (joka on itse asiassa kaksi palautetta), jonka sain jo toukokuussa sieltä ensimmäisestä kustantamosta. Sen mukaan alan nyt muokata Kreikkalaisia. Toivottavasti vain saan jostain aikaa siihen. Joo, lomapäivästä kyllä, mutta muualtakin, jotain koloja, joiden aikana keskittyä olennaiseen.

Tajusin juuri, että tämän päivän pääateria on vielä syömättä. Laitan pyykit koneeseen ja perunat kiehumaan ja syön. Sitten pitää viilata muutamaa asiallista ja tylsää, mutta välttämätöntä dokumenttia ja jos vaikka ehtisi lukemaan jotain noista kirjoista, jotka ovat kesken. Onkohan liian kunnianhimoinen suunnitelma?

Asap

Ahdistuspaniikki. Sunnuntai kallistuu jo hämärän rajamaille, aurinkoa edustaa oranssi viiru taivaanrannassa pilvien reunan takana ja minä olen marhannut silakkamarkkinat ja Akateemiset ja Stokkat, mutta yhtään sanaa en, yhtään sanaa en ole kirjoittanut, en pyykkiä pessyt en tiskannut en yhtään sanaa kirjoittanut, lukenut kyllä. Olen kireä ja kimmastun kaikesta, riitelin isosti siskon kanssa pienestä asiasta, olen kirjoittamattomuuttani temperamenttisempi kuin tavallisesti ja koko ajan olo, että pitäisi olla toisaalla.

Kirjapinoa kasvatin Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät -romaanilla, koska palkkapäivä oli ja ja oli aika ostaa järjestyksessään toinen Palkkapäiväkirja. Entisiä lukemattomia on kymmenen, yksitoista pinossa, kolme-neljä niistä kesken ja nyt lopetan tämän ja kirjoitan omaa, ostan mielenrauhaa, rukoilen sitä, haluan kirjoittaa nämä piikit ihon alta pois, huomenna töissä valitsen päivän ja otan sen lomaksi, tarvitsen kirjoituspäivää enemmän kuin juuri nyt mitään.