May the Force be with you

maanantai 28. kesäkuuta 2010

Riittääkö mikään?

En ajatellut juhannuksena juuri mitään, mutta ehkä sen takia ajatukset välillä tulivat ja sitten taas menivät, kävivät kylässä. Yksi ajatus, joka kävi kylässä, oli se, että entä jos se olisi tässä. Kirjoittaminen. Siitä tulee minulle hyvä olo, raakatekstin kirjoittamisesta. Miksei se riitä? Riittäisikö se?

Jos olisin tulevaisuudessa se hassu äiti (joo, ne lapset pitää hankkia ensin), joka vetäytyy aina välillä hetkeksi kirjoittamaan muutaman sivun. Nainen, jonka aviomies sanoo lapsille, että "annetaan äidin olla vähän aikaa rauhassa, äiti kirjoittaa nyt". Ja sitten kolostaan kömpisi hiukkasen kirjoittanut, siitä mielenrauhaa imenyt nainen, joka voisi jatkaa arkea niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nainen, joka kirjoittaisi välillä, samalla tavalla kuin miehet saattavat käydä kalassa, rassata autoa, nikkaroida vähän. Enkö voisi tyytyä siihen, että minusta tuntuisi hyvältä? Riittäisikö se?

Näen kyllä tuon kuvan sieluni silmin, mutta jotenkin se ei koske minua. Pystyn kuvittelemaan hiukkasen boheemiutta tavoittelevan äidin, jolle kirjoittaminen on oma pikku henkireikä, jotain ihan ikiomaa kaikenmaailman vaatimusten keskellä. Äidin, joka toivoo, että lahjakkuus on jalostunut tyttäressä paremmaksi; äidin, joka on muuten ihan tavallinen, mutta sen pitää saada kirjoittaa tasaisin väliajoin. Tarkka kuva, pystypäinen nainen. Se en vain ole minä.

Ei riitä, että minulle tulee hyvä mieli raakatekstin kirjoittamisesta. Haluan kirjoittaa sen saman paremmin ja vielä paremmin. Kirjoitan toki omaksi ilokseni, siksi, että se on hauskaa, mutta silti kirjoitan myös julkaistakseni. Oma ilo ei kuitenkaan riitä yksinään. Tavoittelen jotain muutakin. Sillä tavalla minut on rakennettu - citius, altius, fortius. Johan se näkyi viimeviikkoisessa purjehdusreissussakin: eniten innosti köysien käsittelyssä se, että sen saattoi tehdä aina paremmin kuin edellisellä yrittämällä, että saattoi aina yrittää teknisesti parempaa käännöstä, sulavampaa toimintaa. Ja olin siis ensi kertaa merillä.

Ei riitä. Ainoa suuri kysymysmerkki siis onkin, että riitänkö minä?

Juhannus

Minun juhannukseni oli saunomista joka päivä, kuumia löylyjä, raukeita löylyjä. Puhtaita hiuksia, kylmää järvivettä, se muka salpasi hengitystä ja seuraavalla uinnilla oli vain kylmää ja seuraavana päivänä taas vain kylmää. Minun juhannukseni oli lupiineja, tervakukkia, puna-ailakkia, valkolehdokin tuoksua, leinikkejä, kellokukkia ja päivänkakkaroita. Kesäkeittoa ja äidin tekemään spelttileipää.

Jokaisena neljänä iltana istuin kesäkammarin sängyllä, musta kynä kädessä, kirjoitin sivun raakatekstiä, unitekstiä, kaksi, kolmantena kolme, neljäntenä iltana taas kaksi. Olisin halunnut kirjoittaa ne kesäyön valossa, kesäkammarin portailla istuen, mutta en uskaltanut; itikoita, jollei jotain suurempaakin.

Nyt on hämmentynyt olo, jotenkin. Toisaalta tuntuu, että kaikki mahdollinen on avoinna, senkun ojennan ja otan. Toisaalta tuntuu, etten kykene muuhun kuin ryömimään sänkyyn ja nukkumaan työpäivän pois. Laukku on purkamatta, käsivarret painavat hirveästi, tekisi mieli käpertyä kyljelleen ja nukkua. Kun kävin äsken nojaamassa keittiön ikkunasta ulos, kesä kaupungin yllä oli pehmeä ja lämmin kuin rakkaan lämmittämä sänky.

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Kotimekossa neljän seinän sisällä

Yrittääkö kesä tulla? Ainakin täällä kotona on taas sellaiset lämpötilat päivän auringonpaisteen jäljiltä, että olen sonnustautunut trikoiseen kotimekkoon (liian kireä ja antava julkisille paikoille, mutta juuri hyvä kotioloihin) ja villasukkiin (ikkunat auki > vetoa > jalkoihin käy, koska olen ilmeisesti mummoutumassa).

Pitäisi tiskata ne, mitkä eivät mahtuneet kuivauskaappiin toissapäivänä ja sitten pakata juhannusta varten mökkikamppeet mukaan. Koneessa pyörii pyykkejä, joten nekin kaipaavat jossain vaiheessa ripustusta.

Eilen kävin Sammakon kirjakaupassa kesäalessa. Mukaan tarttui kaksi Riku Korhosta: Savumerkkejä lähtöä harkitseville sekä Kahden ja yhden yön tarinoita. Lisäksi nappasin mukaan Douglas Couplandin Eleanor Rigbyn. Kesälukemista, kun viimekesäisiäkään ei ole kaikkia luettu!

Olo on vähän väsynyt, kävin spinningissä. Ihana olisi ryömiä pikku päiväunille, mutta en kyllä harkitse sitä oikeasti. Kohta tormentaudun ja tiskaan ja sitten se pakkaus. Ulkona on ihana aurinkoinen ilta, mutta sisävelvollisuudet pitävät minut nyt neljän seinän sisällä.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Kaikki paitsi purjehdus on turhaa?

Otsikosta arvaa jo, mitä tein tänään. Olipa jännää olla purjeveneellä merellä! Hienoa! Parasta oli se, että veneen kippari neuvoi ja opasti ja pääsin rukkaamaan purjeita käännöksissä ja siis oikeasti purjehtimaan (tai yrittämään sitä), enkä vain makaamaan kannella. Ei tuullut paljoa, mutta reissu oli sitäkin rennompi. Ehdin kyllä makaamaan hetken siellä kannellakin, tuijotellen mastoa ja pilviä ja taivasta.

Ja ehdin hiukan istumaankin kannella, katselemaan merta, miten laineiden selät olivat välillä sinisellä maalattuja renkuloita täynnä, välillä ne olivat raidalliset kuin kuikan pää. Olisin halunnut istua ja kirjoittaa heti siinä, mutta ei ollut paperia ja kynää mukana, ja toisaalta, olin työkavereitten kanssa, joten tyydyin kirjoittamaan päässäni, etsimään sanoja merimetson tiheälle lennolle, tiirojen kapeudelle, veneen terävälle keulalle, purjeiden äänelle, tummien pilvien välistä pilkahtavan auringon lämmölle. Sille, miten lihakset nauttivat, kun saivat tehdä oikeaa työtä, kiskoa köysistä, vääntää kammesta sen sijaan, että olisivat työskennelleet salilla rautaa ylös-alas. Ja se raitis ilma, se teki hyvää. Nyt keinahtelen lempeästi maininkien tahdissa.

Oli siis todella onnistunut reissu, vaikka olikin työkavereiden kanssa. Yllätyin siitä, että se purjeiden kanssa pelaaminen oli niin kivaa, että aloin heti hakea siihen(kin) parempaa suoritusta, hakea toimintaa sujuvaksi, koittaa ymmärtää miksi ja missä vaiheessa. Tavallaan se suorituksen tekninen puoli ja sen kiinnostavuus tuli yllätyksenä.

Kirjoittamisen kannalta reissu oli myös hyvä. Uusia sanoja opin kilokaupalla (pitää vielä tarkistaa niitä huomenna työkaverilta, että muistan varmasti oikein), uusia faktoja asioista, josta en ennen tiennyt yhtään mitään. Niitä voi käyttää kirjoittamisessa, samoin kuin kuvia: miten horisonttiin ilmestyy sinivalkoinen spinnupurje kuin merimerkki, kuin animehahmo, kuin jotain ihan muuta. Miten vinossa purjeveneet kulkevat, miten vastaantulijoille heilautetaan, miten purje paketoidaan pressuun ja maissa tuoksuu kesäilta.

Rentouttava reissu. Ajatukset lepäsivät. Halu kirjoittaa alkaa tuntua jo kihelmöintinä lapaluiden välissä.

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Teetä ja sympatiaa

Tiskaan ja hyppään aina välissä koneella. Olin ajatellut tiskauskirjoittaa, mutta ei siitä näköjään mitään tule. Ajattelin tiskata niin paljon kuin kuivauskaappiin mahtuu, sitten lopetan ja jätän loput tiskit toiselle päivälle.

Join tänään milk oolongia. En ole maistanut sitä ennen. Puhuimme teestä. Puhuimme kahvila-aamiaisista ja brunsseista. Kävimme läpi teekaappiemme sisällön. Jäi hirveä hinku juoda iltasella kupillinen sitä ostamaani kamomilla-lehmuksenkukkateetä, tai kunnollista, irtona haudutettua rooibosta, sitruksilla maustettua. Kunhan olen tiskannut.

Tämä viikko ei näytä siltä, millaiseksi sen suunnittelin. En jaksa pullikoida vastaan, totean vain, että ai näinkö se meni. Yritän olla soimaamatta itseäni, kerään rauhallisuutta niin kuin sadevettä talon nurkalla seisovaan saaviin, lohduttelen, että tällaista on, ja sitten ensi viikolla, kun on ensin rentouduttu juhannus kukkivien kukkapenkkien joukossa (mitenhän tillipioni, joko se kukkii?), sitten taas, sitten jaksan, sitten on väljempi viikko.

Niin, se tiski. Menen. Sitten keitän teetä.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

K-kirjaimella

Kyyneliä
Itken jokaiselle lehtijutulle, jossa kerrotaan Victorian ja Danielin häistä. Itkin eilen katsoessani vihkimistä, tänään paruin jo ihan kunnolla selatessani iltapäivälehtien nettilehdistä kuvia ja kuvauksia häistä. Ne näyttävät niin kovin onnellisilta - vähemmästäkin sitä itkettää.

Kävelyllä
Olin kävelyllä. Talvipuutarha on remontissa, mutta pihan ruusupuutarha on auki. En ole koskaan välittänyt niistä ruusuista, mutta ne muut kukat. Uudistin tuttavuuteni erilaisten iiristen kanssa (myös vaaleanpunertavia, toivat mieleen hienostuneen ruumishuoneen), ihailin vaaleanpunaisia unikkoja, häikäistyin auringossa hehkuvista hopeahärkin kukista. Kangasajuruohot olivat pieniä, sieviä ja herttaisia. Kotona kukkii valtava kimppu liljoja, joiden seuraksi on päässyt gerbera - liljat ovat kauniita, taidan ruveta suosimaan niitä leikkokukkina.

Kulkue
Kävelyllä törmäsin myös karjalaisten kulkueeseen. Näin siitä vain hännän, mutta se sai minut hymyilemään yhtä paljon kuin kukat. Kansallispukuja, vanhoja lauluja.

Kirjoittaminen
Kävelyltä tultuani kirjoitin raakatekstiä. Lähinnä kukista. Olen huomannut jo aikaa sitten, että jos teksteissäni esiintyy kukkia, ne saavat ihan oman tasonsa. Ajattelin raakatekstin kirjoittamisen lomassa Khiitä, sitä, että pitäisikö sitä jatkaa ja miten. Luonnostelin päässäni mahdollisia jatkoja. Kirjoitin raakatekstiä. Kirjoitin kohtauksen kahden eronneen, keski-ikäisen henkilön parisuhteesta. Irtoaisikohan siitä enemmänkin, novelliksi asti? Pitää katsoa.

Keveys
Päivä on kevyt. Johtuu kukkasista ja kirjoittamisesta. Olen ajatellut kaikenlaista, elämääni liittyvää. Isoja asioita, mutta kevyellä otteella. Se on tehnyt hyvää. Kreikkalaiset pyörivät päässä, en ole vielä alkanut kirjoittaa niitä uudelleen. Odotan - odotan jotain, en tiedä mitä. Ajattelin, että juhannuksen jälkeen otan kynän käteen ja alan kirjoittaa niihin raakatekstiä. Tänään kirjoitan myöhemmin ehkä lisää, ehkä en. Tänään tehtäväni on nauttia sunnuntaipäivästä.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Nousen, vaikka putoan

Two down, five to go. Tänään Gummeruksen hylsykirje odotti minua eteisessä, kun tulin kotiin. Tällä kertaa hylsy oli ihan oikea hylsy, vakiomuotoinen "...emme voi tajoutua sitä julkaisemaan. - - - ...ei valitettavasti ole mahdollisuuksia antaa lausuntoja tai seikkaperäistä palautetta käsikirjoituksestanne." Ja tiedättekö mitä? Ei tunnu missään. Ei oikeasti. Päinvastoin, jotenkin hilpeydyin tuosta hylsystä vähän lisää. Juuri nyt elämä on ihan hyvän tuntuista; kirjoitin juuri ensimmäiset kolme sivua raakatekstiä sitten töiden alkamisen jälkeen. Rakastan raakatekstiä. Se saa minut tuntemaan itseni tasapainoisemmaksi ja pitämään itsestäni enemmän.

Hämmentävä, vaikkakin hyvä tunnelma. On ollut koko päivän. Kaikki alkoi kun heräsin aamulla. Väsytti jumalattomasti, torkutin monesti, mutta eiliset ahdistavat tunnelmat olivat poissa, oli uusi päivä, ja sen sijaan, että olisin sanonut itselleni sängystä noustessa, että hyi yööök, väsyttäääää, sanoinkin, että aurinko paistaa ja nyt kyllä väsyttää, mutta kyllä minä tästä pian herään kunnolla ja piristyn. Töiden jälkeinen tosi raskas spinning pyöräytti elimistön raukeaksi ja kun sen päälle söin hyvää ruokaa ja kirjoitin vähän, olo on aika jees. Syksylle on haastavia (?) suunnitelmia, jotka eivät liity kirjoittamiseen, Kreikkalaiset odottavat, että saan koottua ajatukseni ja pääsen niiden kimppuun.

Matalia päiviä tulee aivan taatusti, nopeammin kuin huomaankaan, mutta tämä päivä ei ole matala, tämä kelluu. Tänään minun henkiset vatsalihakseni pitävät korsetin kasassa ja minulla on henkisesti lujat keskivartalon lihakset.

Toivon ja uskon, että keskivartalo pysyy niin kuosissa, että olen pian valmis aloittamaan Kreikkalaisten kanssa. Siihen asti kirjoittelen raakatekstiä, hemmottelen sillä itseäni, rauhoitan itseäni, pidän itseäni kädestä ja vien kotiin, tarjoan hyvää ruokaa ja lehmuksenkukkateetä.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Aivotyötä

Ajattelin runsaasti tänään iltapäivällä ja ajattelin runsaasti tänään myöhään illalla. Nyt yritän olla ajattelematta ihan kauheasti, jotta aivot tyyntyisivät nukkumaanmenoa varten.

Luulen, että on aika. Tormentautuminen ei auta mitään, pitää kiiruhtaa hitaasti. Elämänmuutoksia, lähinnä pään sisälle. Vaikeaa, hankalaa, aikaavievää, tuskallista, osin pelottavaakin. Miten voi jättää asioita taakseen, miten järjestää eteensä jotain uutta? Hiukan ahdistaa, hiukan uskallan olla toiveikas. Uuden kynnyksellä, ehkä, eikä silti mitään kovin dramaattista muualle kuin pään sisälle. Asennonvaihdos.

Muutoksia on paljon helpompi katsoa rohkeasti silmästä silmään, ottaa vastuuta itsestään, jos on levännyt hyvin. Ensi yö on jo menetetty, kello on puoli kaksitoista, mutta silti huomenaamulla, kunhan herään, asiat saattavat näyttää paremmilta. Tai ehkä ainakin erotan niiden muodot ja värit, eivätkä ne kaikki näytä mustilta möhköiltä.

Tiettyjä asioita ei voi muuttaa, toisia voi. Joitain ei voi muuttaa nyt, mutta voi tehdä jotain, jotta voi muuttaa asioita myöhemmin.

Tiedän, että tämä on ehkä hiukan kryptinen blogikirjoitus, kun en kerro aihetta, maalaan vain ajatuksia sen ympäriltä. Pahoittelut siitä. Minä kuitenkin tarvitsin tätä bloggausta, vaikken kerro teille aivan kaikkea. Hyvää yötä ja hyvää huomispäivää kaikille.

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Tiramisua ja ajatuksia

Luin äsken seuraamiani blogeja ja kun syötteenlukijasta tarjoutui Tiramisua Milanossa, päässäni liikahti jotain. Tiramisua. Todella. Yhtäkkiä tiramisu tarkoitti kaikkea pientä ja kivaa, jota voi elämäänsä järjestää, on se sitten tiramisua tai pannacottaa tai leikkokukkia. Ei sen tiramisun tarvitse olla ylenpalttista, ei sitä tarvitse olla ämpärillistä. Mutta kaikkea pientä piristävää saa ja pitää olla elämässä. Niin kuin esimerkiksi eilen ostamani tee. Silkkaa tuhluuta, tietenkin, teetä löytyy kaapista vaikka ja kuinka, mutta kun ei tuollaista. Ei kauniissa paketissa olevaa lehmuksenkukka-kamomilla-teetä, joka kehottaa, että Open the window to the heart centre. Joten sitä oli pakko saada. Ja se oli hyvää. Tänään juodaan sitä siskon kanssa.

Meinasin kirjoittaa, että en ole edes ehtinyt ajatella kirjoittamista nyt kun työt ovat alkaneet, mutta se olisi silkkaa valetta. Viikonloppuna ajattelin kovastikin, kuten blogimerkinnöistä huomaa. Ja tänään olen myös ajatellut, pyöritellyt mielessä ajatusta Kreikkalaisista, kirjoittamisesta, miettinyt, milloin on aika tarttua työhön. Ei vielä, sen tiedän, mutta jossain vaiheessa. Ja ehkä jossain vaiheessa, suhteellisen pian, tulee aika kirjoittaa ihan ylipäätään. Palautella mieleen, että töiden ohella voi olla myös kirjoituselämää. Siihen asti keskityn tiramisuihin.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Peliä ei menetetä

Maha täynnä, liikunnan raukaisema kroppa, pyykit koneessa, keittiö siistinä. Ja sunnuntaipäivä. Mitä muuta ihminen voi toivoa? No joo, kustannussopimuksen, mutta jos pysytään nyt tässä hetkessä, niin just nyt on aika jees.

Viime viikolla kuulin vanhan totuuden siitä, että naiset jäävät märehtimään ikäviä asioita kun taas miehet tarttuvat ikävyyksiä kohdatessaan toimeen (ts. juovat kännit ja käyvät vetämässä jotakuta turpaan). Päätin jo viikolla, että voisin alkaa vähän miesmäisemmäksi tässä suhteessa (jätetään se känni+turpaanveto väliin) ja huomaamattani toteutin suunnitelmaani eilen. Postattuani tuosta ekasta saamastani hylsystä nousin koneen äärestä ja menin laittamaan ruokaa. En heittäytynyt sängylle märehtimään, kuinka surkeaa elämä onkaan. En, jo ihan siitä syystä, että koska tajusin, että hetken tai kahden kuluttua olen ihan ok, päätin olla sitä heti. Siispä kokkasin. Ja saavutin mielentyyneyden tunnissa. Ei ollenkaan huonoa.

Aina välillä ajatukset karkaavat tietenkin hylsyyn ja käsikirjoituksesta saamaani palautteeseen, mutta ensimmäiset tunnelmat ovat vaihtuneet jonkinlaiseksi suunnitelmalliseksi mielentilaksi. Jopa malttamattomuudeksi. Jopa kirjoitushaluksi. En ole kuitenkaan kirjoittanut; sydän sanoo, että ei ole sen aika nyt. Vielä en voi alkaa muokata Kreikkalaisia uuteen uskoon saamani palautteen perusteella, pitää antaa ajatusten kypsyä ensin. Kuitenkin tiedän jo, mihin suuntaan Tau lähtee, että Eetan loppua pitää rukata, ja niin edelleen.

Eilen kirjoitin, että hylsyt eivät yleensä tule hyvään saumaan. Että on muutenkin hankalaa, kun totuttelee työntekoon virkavapaan jäljiltä, ja sitten vielä tämä. Hetken kuluttua bloggauksestani tajusin, että palautekirje tuli ihan kreivin aikaan; saan jotain muuta ajateltavaa kuin työt. Kreikkalaisten ajattelu tasoittaa kummasti muuten niin työpainotteisia ajatuksia.

Vaikka välillä (nälkäisenä ja väsyneenä) olenkin sitä mieltä, että pidempi breikki Kreikkalaisista olisi tehnyt hyvää, että olisin ansainnut hiukan pidemmän toiveikkuuden hetken (kun kaikki on vielä mahdollista) kuin kuukauden ja mitä, puolitoista viikkoa päälle. Mutta sitten taas, kun on maha täynnä ruokaa ja pesukone jurraa, tuntuu siltä, että kyllä minä saatan jaksaakin aika pian, ja hetken kuluttua ihan varmasti.

En tiedä, onko tämä suht tasapainoinen olo denialia vai olenko oikeasti oppinut jotain tässä elämässä. Enkä minä mitenkään yltiöpositiivinen ole, enkä hyväntuulinen, mutta kuitenkin parempi kuin huonompi mieli. Breikkaan Kreikkalaisista vielä hetken, mutta ajattelen niitä jo. Totun työntekoon ja sitten käyn kiinni ja sukellan syvälle, silmät auki.

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Tuoreita tunnelmia: ensimmäinen hylsy

Ensimmäinen hylsy Kreikkalaisista oli tullut eilen meiliin, mutta koska oli kiire päivä eilen, luin meilit vasta nyt. Ensimmäinen kustantamo otti siis yhteyttä - toivoinkin, että joku ehtisi ennen juhannusta ja niin ehti. Toinen hyvä puoli: ei sanottu, että kiitos, mutta ei kiitos. Sen sijaan sain sekä kustannustoimittajan että toisen lukijan arvion kokoelmasta. Lopuksi sanottiin, että toivottavasti kommenteista on apua jatkotyöstämisessä ja että "Luemme mielellämme käsikirjoituksesi uuden version".

Niin, miltä se nyt sitten tuntuu? En tietenkään odottanut sitä, että joku olisi halunnut tarjota suorilta sopimusta. Eniten olen kuitenkin pettynyt siihen, että korjattavaa tuntuu olevan tämän kustantamon mukaan niin paljossa. Pinnalla on myös pelko siitä, etten tule koskaan onnistumaan. En halua kuolla epäonnistuneena, mutta on ihan todennäköistä, että niin käy. Suhteellisen lamauttava ajatus.

Ajatuksia tuntuu olevan sekä paljon että ei yhtään. Aika kärkeen nousi kysymys, että hukkasinko virkavapaatani? Olisinko voinut tehdä enemmän, paremmin? Olisin varmaan. Jollain tasolla tunteissa on mukana myös häpeä - että mainittiin tietyistä asioista, joista Kontakti on maininnut aikaisemmin ja jotka luulin korjanneeni. Olenko hukannut aikaa tuolla ensimmäisellä "korjaamisella"? Olisin voinut tehdä sen heti kuntoon. Enkä tehnyt. Häpeällistä.

Palautteissa oli kehuja, mutta tietenkin niissä alleviivattiin heikkouksia, siksihän ne on kirjoitettu ja lähetetty minulle, että korjaisin ne heikkoudet. Hankalalta tuntuu kuitenkin taas kerran se, että näiden kahden eri lukijan mielipiteet menevät hiukan ristiin eri novellien kohdalla. Toinen sanoo Khiistä, että parhaimmistoa, toinen ei pidä sitä lainkaan valmiina. Kokonaisuudesta ovat kyllä samaa mieltä, siihen pitänee keskittyä.

Yritän työntää pois sen tunteen, että minusta ei ikinä ole mihinkään.

Hienoa, että ottivat yhteyttä näin nopeasti, mutta hylsyissä on se vika, että useimmiten ne osuvat pahaan hetkeen: töiden aloittaminen on ollut raskasta, oma aika on kortilla ja koko viikko on ollut kaoottinen. Nyt vielä tähän töiden alun päälle tuo, että hierotaan naamaa vasten sitä, mikä kaikki Kreikkalaisissa on huonoa - ei tunnu varsinaisesti rohkaisevalta.

Luulen, että yritän olla ajattelematta hylsyä ja palautteita sen aikaa, että en horju enää "minusta ei ole koskaan mihinkään" -kuilun reunalla. Sitten kun olen vähän tasaantunut, rupean miettimään, mitä teen Kreikkalaisille seuraavaksi ja millä aikataululla. Voi olla, että ensin joudun käymään siellä kuilun pohjalla kyllä ensin...


ps. Ja kyllä, kyllä minusta tuntuu, että olen huono.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Äänimerkki

Viidessadasviideskymmenes postaus, eikä mitään kovin järkevää kerrottavaa. Tämä ensimmäinen työviikko on ollut suhteellisen rankka. Liian vähän unta ja sitten kun 3,5kk virkavapaan jälkeen menee takaisin työmaalle, niin se vie kummasti mehut muutenkin. Huh. Viikko on mennyt hirveää vauhtia ja vasta tänään ehdin ekaa kertaa salille - lämmittelin stepperissä ja tuli sellainen olo, että "nyt tämä viikko alkaa vaikuttaa siltä, että tässä hommassa on jotain järkeä". Oli siis aika jees käydä salilla...

Kyllä tämä työelämäkin tästä. Uskon vakaasti, että ensi viikko on jo paljon helpompi, koska olo on helpottunut hiukan joka päivä. En ole enää pihalla asioista, pystyn ottamaan entiseen tapaan kantaa ja kommentoimaan juttuja. Ensi viikolla pääsen varmaan jo arjen rutiineihinkin kiinni paremmin: kokkausta, liikuntaa, kenties hiukan kirjoittamistakin. Sitä odotan!

Koska kello on jo yli kymmenen, tämä postaus jää tähän. Menen iltapesulle ja sitten The High Lordin kanssa sänkyyn ;).

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Ei olla ravintoketjun huipulla

Minä olen väsynyt. Tired. Trött. Poikki ja pinoon. Kops. Läts. Jää vain se kuuluisa märkä läntti. Kasvojani väsyttää. Mahaani väsyttää. Silmiäni väsyttää, niskasta puhumattakaan. Puuuuuh.

Takana on ensimmäinen työpäivä. En tehnyt juuri muuta konkreettista kuin luin meilit, mutta kuuntelin muita sitäkin enemmän. Keräsin tietoa. Iltapäivän edetessä tajusin yhden asian. Kroppa muistaa.

Tämänpäiväisten tarkkailujeni perusteella sanoisin, että pakoon valmistautuvan eläimen elimistö reagoi seuraavasti: 1. Elintoiminnot nopeutuvat. Jos on juotu desi vettä, siitä pitää päästä äkkiä eroon, jottei se hölsky mahassa kun kirmaa karkuun. 2. Vatsalihakset ovat valmiustilassa. Koittakaa vaikka itse - pakoon pinkaisu toimii paljon paremmin silloin kun vatsalihakset ovat tiukkoina versus siihen, että pönötät maha rentona. Ja väitän, että mikä tahansa eläinten käyttäytymistieteellinen lähde vahvistaa väitteeni oikeiksi.

Ei, en ole sen enempää eläin kuin ennenkään, enkä ollut lähdössä töistä käpälämäkeen, mutta stressi, tuo vanha viholliseni, se muistutti itsestään. Kroppani on ilmeisesti oppinut tehokkaasti, että siinä ympäristössä minä stressaan, joten se aloitti kaikki stressin elkeet ennen kuin ehdin itse kissaa sanoa. Hiiteen kaikki tiedostamaton tässä kohtaa, vaikka kirjoittaessani alitajunta onkin korvaamaton. Miten ihmeessä saan kroppani tajuamaan, että hätää ei ole, stressiä ei ole, voidaan ottaa ihan rennosti? Tästä taitaa tulla haasteellinen kesä.

Kroppa reagoi, mutta niin reagoi mielikin. Joku taisi unohtaa pääni päiväksi linkoavaan pesukoneeseen. Niin paljon tunteita minun ympärilläni! Niin paljon latautuneita sanoja, stressin kiristämiä kasvoja! En minä ole tottunut siihen. En ole tottunut edes siihen, että omat mielialani säntäilevät tuolla tavalla, peilaavat aina keskustelukumppania, tai ottavat sen toisen ääripään. Väsyttää. Kello on vaille kahdeksan. Päiväunia ei uskalla nukkua enää, mutta jos menisin tosi aikaisin sänkyyn?

Tiedän, että kyllä se siitä, että alku aina hankalaa. Sen jälkeen kun on ollut virkavapaalla 3,5 kuukautta, ensimmäinen työpäivä tuntuu kyllä siltä kuin olisin jäänyt jyrän alle. Tottumiskysymys. Jollain tapaa pelkään sekä sitä, että en totu, ja sitä, että ehkä totunkin.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Totuus on tarua ihmeellisempää?

Bloggauspurskaus, näemmä pelkään, etten ehdi enää blogata kun menen töihin ;).

Satakieli pohtii postauksessaan hylkäyskirjeen saamista käsikirjoituksesta ja aihe on poikinut hyvää keskustelua. Keskustelun tuoksinassa Satakieli heitti minulle seuraavanlaisen pallon: "Olisikin mielenkiintoista kuulla miten paljon kreikkalaisissa on sinua."

Niin, paljonko omissa teksteissä on itseä ja mitä tarkoitetaan lopulta itsellä? Ovatko henkilöhahmot alter egojani? Ovatko tapahtumat tapahtuneet minulle? Onko teksteihin kätketty "itseys" vain sitä, että tekstit ovat läheisiä minulle, koska ne ovat omia luomuksiani? Paljonko teksteissäni on minua?

Juuret todellisuudessa


Siinä mielessä monilla teksteilläni on juuret todellisuudessa, että hyvin monet pienet yksityiskohdat ovat oikeita, ts. tapahtuneet minulle tai minä olen nähnyt ne. Kyse on siis sellaisista asioista kuin miten valo tulee puunoksien läpi, miltä afgaaninvinttikoira näyttää talviaamuna sillalla, miltä tuntuu kävellä paljasjaloin rappukäytävässä, miltä tuntuu kun joku lähtee pois. En kuitenkaan lisää näitä tällaisia juttuja tekstiini siksi, että ne olisivat erityisen tärkeitä minulle, vaan siksi, että ne sopivat paikalleen sisällön+tunnelman puolesta ja konkretisoivat tekstin, antavat minulle keinon sitoa tarina todellisuuteen. Tällaisesta todellisuuden käyttämisestä puhuvat mielestäni sekä Natalie Goldberg että Julia Cameron. Tekstin todellisuusjuuret saavat lukijankin mielestä tekstin olemaan todellista.

Goldberg sanoo todellisista yksityiskohdista mm. seuraavaa: "It creates a good solid foundation from which you can build." ja "This is what it is to be a writer: to be the carrier of details that make up history - - " (Writing down the bones). Olen samaa mieltä. Plus että on tosi paljon helpompaa kirjoittaa jostain, mitä ei ole itse kokenut, kun joukossa on myös niitä pieniä juttuja, jotka ovat itselle tuttuja.

Minä itse


Henkilöhahmot alter egojani? En tunnusta, en todellakaan. Entä kertojat? Kontakti varoitti minua joskus siitä, että lipsahdan helposti samantyyppiseen kertojaan, sellaiseen melankolisen kauniiseen kertojaan, joka kuulostaa minun alter egoltani. Hmph. En tunnusta tätäkään ;). Ja yritän päästä siitä eroon!

Jos kaikki tekstieni asiat olisivat tapahtuneet minulle...


... olisi minulla ollut helvetinmoinen elämä. Enkä paljon olisi ehtinyt kirjoitella romaani- ja novellikokoelmakässäreitä! Joten ei, tämäkään osa teksteistäni ei ole minua. Pari vuotta sitten sain palautetta, joka oletti, että kaikki, mitä Iotassa oli tapahtunut nuoremmalle päähenkilölle, oli tapahtunut minulle. Kauhistuin. Järkytyin. Ihan vaan siitä syystä, että henkilön, joka palautteen antoi, oli sen tason ihminen, jonka olisi pitänyt ymmärtää paremmin. Sääntö numero yksi, jonka opin kai jo herraties montako kymmentä vuotta sitten: kirjoittaja ei ole yhtä henkilöhahmojensa kanssa, eikä hänelle ole tapahtunut samoja asioita kuin henkilöhahmoille. Tämä on muuten tietyn kansanosan parissa vaikea läksy opittavaksi, sillä "kaikki, mikä on painettua, on totta."

Minua


Mutta kuitenkin, totta kai Kreikkalaissa ja kaikissa teksteissäni on paljon minua. Ne ovat tulleet minusta, tai ainakin minun kauttani. Minä olen niitä viilannut ja höylännyt päiväkaudet, pähkäillyt, kirjoittanut uusiksi. Niiden takia minä olen ollut epätoivoinen ja seitsemännessä taivaassa. Jollain tapaa ne ovat osa minua, eikä niinkään, että minä olisin osa niitä.

Viime hetken teksti

Kirjoitin viimeöisen raakatekstin puhtaaksi ja yllätyin. Siinä oli kuitenkin niitä kuvia, sitä tunnelmaa, jonka halusinkin, ja siihen oli helppo sujahtaa joukkoon, tarkentaa kuvia, kirjoittaa puhtaaksi, lisätä lauseita. Puolentoista rivivälillä neljättä sivua ja minulla on tunne, että kyllä se siitä, ehdottomasti. Aikaa ja kirjoittamista vain, niin kyllä se siitä.

Kello on jo yli kolmen ja minä en ole vieläkään imuroinut. Taitaa olla aika palata fyysiseen arkeen sanojen luota ja tarttua imuriin. Onneksi kirjoittamisesta tuli rauhallinen ja hyvä olo - nyt voi ihan hyvin ottaa palan tummaa suklaata ja antaa kyytiä villakoirille.

Aamunavaus

Viimeinen aamu. Olipa vaikea herätä, vaikka kello tulee jo kymmenen. Aamupala koneen ääressä. Ulkona kaunis kesäaamu, aurinko paistaa, näen pitkälle. Kaukomatkaajalta tuli kiva meili, sen luin ensin ja sitten avasin bloggerin.

Näin unia - epämääräisiä, mutta hauskoja, ja sitten unen töihinpaluusta. Epämääräinen, mutta ei näin jälkikäteen ajateltuna kauhean hauska. Ei se uni siis huono ollut, tunnelma siinä oli ihan hyvä, mutta enpä nyt tiedä olisiko sitä tarvinnut muistaa nyt aamulla :).

Saa muuten nähdä, miten pääsen ensi viikolla sängystä ylös, kun nyt teki tiukkaa puoli kymmenen aikaan nouseminen. Ei sillä, aamu-unisuudelleni on kyllä selitys. Toinen on tuo Canavanin The High Lord ja toinen on se, että viime yönä istuin puoli tuntia sängyssä kirjoittamassa, ennen kuin sain pään tyynyyn ja kirjan esille. Nuo kahdeksan sivua raakatekstiä pitäisi tänään sitten kirjoittaa puhtaaksi koneelle, novellinraakile. Pitää myös tehdä aivotyötä samalla: mitä lisää kieleen ja miten. Yhden asian nimittäin olen vielä oppinut virkavapaani aikana, eikä se tullut eilistä postausta kirjoittaessa mieleen. Asia on se, että pidän itse niistä novelleista eniten, jotka eivät ole aivan selviä minulle itsellenikään. Tarkoittaa sitä, että niihin jää jokin kielen taso, jonka tunnen intuitiivisesti olevan tärkeä, mutta jonka asioita en osaa täysin selittää, jos joku kysyy. Sanoja, jotka minulle merkitsevät lähinnä tunnelmaa, mutta jotka itse asiassa lähemmin tarkasteltuna tuovat mukaan vielä yhden merkitystason. Joskus Kontaktin kanssa jutellessa tämä selkeni minulle. Selkeni myös se, että yleensä tuo taso tulee teksteihin itsestään, alitajunnan kautta, kirjoittuu jo ensimmäisellä kirjoituskerralla. Olen vakaasti sitä mieltä, että aion harjoitella sitä, että saisin alitajuntani töihin samalla tavalla myös toisella tai kolmannella kirjoituskerralla. Siis että pystyisin saamaan tuon tason teksteihin "jälkikäteenkin" vaikka sitä ei raakatekstissä olisi. Siinä sitä haastetta ihan tarpeeksi!

Syön aamiaiseksi viiliä ja hapankorppuja sulatejuustolla. Viiliaamiaiset taitavat loppua tähän, tulee paluu työaamujen pussipuuroihin. No, ei kai siinä mitään, maha tykkää puurosta, ja onhan tätä viiliä nyt syöty, muutaman päivän poikkeusta lukuun ottamatta, kolme ja puoli kuukautta putkeen.

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Tilinpäätös

Virkavapaa 18.2. - 6.6.2010. Kuten huomaatte ja kuten olen valittanut jo monta päivää, viimeisiä viedään. Kolme ja puoli kuukautta. Mitä on tehty? Mitä on opittu?

Saavutetuista

Tavoitteenani oli saada novellikokoelma lähetyskuntoon. Se on tehty, Kreikkalaiset lähtivät maailmalle hiukan etuajassa, 3.5., vaikka olin jotenkin luullut, että vasta lähempänä kesäkuuta. Hyvä että lähtivät kotoa, oli aikakin. Niiden osalta tämänhetkinen olotila on odotus.

Toisena tavoitteenani oli liikkua. On liikuttu. Välillä enemmän, välillä vähemmän. On pyöräilty, on opittu menemään spinningiin iloisin tai ainakin neutraalein mielin (en varsinaisesti pidä pyöräilystä, siksi tämä on saavutus). Niin, ja olihan ihan virkavapaan alussa laskettelukeikka Alpeille, ja pääsiäisen aikaan toinen, Lappiin. Ratsastamassa olen käynyt yhden kerran, issikkamaastossa. Joka tapauksessa, tämäkin tavoite on saavutettu: kunto on parempi kuin ennen virkavapaata. Käsivarsissa on lihaksia (vatsassa ei).

Oppia ikä kaikki

Suurin yllätys ja oppiminen oli ehkä se, miten erilaista oli olla kirjoitusvapaalla tässä vaiheessa käsikirjoitusta verrattuna syksyn 2007 virkavapaaseen. Syksyn 2007 virkavapaalla aloin kirjoittaa kreikkalaisia, kirjoitin ensimmäiset novellit. Silloin kirjoitin päivät pitkät, olin ekstaasissa pelkästään siitä, että kirjoitin, mitä tahansa. Nyt osasin odottaa ekstaasia, kirjoittamista, päivärytmiä. Hämmennys oli suuri, kun kaikki tuntui erilaiselta. Ei ollut niitä aallon lailla yli lyöviä onnellisuudentunteita, en tuntunut saavan mitään aikaan, sillä kokoelman hiominen ja viilaaminen on ihan erilaista työtä kuin se luova vaihe. Päivärytmi huojui. Jännittävää, eikä aina kivaa tai mukavaa. Silti, päivääkään en vaihtaisi pois.

Opin myös sen, että kannattaa kuunnella itseään käsikirjoituksen suhteen. Hioin, viilasin, hioin, viilasin, kiukkusin, kiukkusin. Siinä vaiheessa tajusin, että Kreikkalaisten on aika muuttaa pois kotoa. En yhtään epäile etteikö seuraavan kässärin kanssa olisi täysin erilainen tunne, kun se on valmis, mutta Kreikkalaisten kanssa oli nyt tällainen, kiukku ja ärsytys siinä vaiheessa, kun homma oli jo paketissa.

Ilmeisesti olin myös kerännyt jotain stressinpoikasta Kreikkalaisiin liittyen. Kun kahden ja puolen vuoden pakerrus taukosi siihen, että teksti lähti kustantamoihin, minä sain pientä lämpöä ja vetämättömän olon.

Opin myös, että pitkän rupeaman jälkeen on ihan terveellistä antaa itsensä lomailla hetkisen verran, kirjoittamisesta, jos siltä tuntuu, niin epäilyttävältä kuin se minusta aluksi vaikuttikin.

Kirjoittamisen suhteen olen oppinut itsevarmuutta. Kiitos Kontakti, kiitos Eräs! Olen alkanut tavallaan uskoa, että olen hyvä kirjoittaja (ja siis muidenkin mielestä kuin omastani). Se, olenko tarpeeksi hyvä tai voinko tulla sellaiseksi, on vielä hämärän peitossa. Mutta silti, olen oppinut luottamaan hiukan verran omaan intuitioon siitä, milloin tekstini on oikeasti hyvää.

Olen tiennyt jo vuosikaudet, että mahani vaatii tasaisen ateriarytmin. Virkavapaalla en ole kärsinyt stressimahasta (no joo, pari kertaa närästi, mutta mitäs menin juomaan liikaa viinaa), mutta tutustuin mahani sielunelämään siinä määrin, että totesin, että tasainen ateriarytmi on todellakin kaiken aa ja oo. Huomasin myös sen, että mitä vähemmän syön lisäaineita ja muuta epämääräistä, sitä paremmin maha voi. Yllätys yllätys... Yritän pysyä hyvälaatuisessa ruuassa myös jatkossa. Harmi vaan, että salmiakeissa tuppaa olemaan ties mitä E-merkinnöin varustettuja aineita...

Taaksepäin


Kun nyt katson taaksepäin tätä virkavapaata, on vaikea muistaa mitään erityistä. Päivät ovat yksi suuri vyyhti, sieltä täältä pilkottaa joitain päiviä tai hetkiä, jotka tulevat mieleen kun kaivelen yksityiskohtia. Aika on mennyt nopeasti ja siltikin voin myöntää, että olen ollut itse asiassa aika pitkään pois töistä. Vuodenajat ovat vaihtuneet: talvi, kevät, kesä. Ihmissuhteet ovat ajatteluttaneet, vaikkei mikään sinänsä ole muuttunutkaan, ainakaan pinnalta katsottuna. Minä ehkä olen. Oppimista sekin.

Petyin ehkä vähän siihen, että olin niin vähän "aktiivisesti onnellinen" tämän virkavapaan jäljellä. Ei tosiaan enää niitä ensimmäisen virkavapaan kuristavia onnentunteita. Toisaalta, kirjoittaminen on työtä. Ja toisaalta, ei kaduta pätkääkään, että laitoin kaikki säästöni tähän. Ja toisaalta, aika aikaa kutakin.

Eteenpäin


On olemassa kolme novellia. Raakileita. En ole pitänyt kiirettä. Niiden aika tulee vielä. Muitakin tulee. Kesä ei ole minulle hyvää kirjoitusaikaa, ei ole koskaan ollut, joten annan itselleni vähän löysempää narua nyt.

Töitä varten on suunnitelma, vaikka olenkin aktiivisesti yrittänyt olla ajattelematta töitä vapaalla ollessani. Tavoite on hyvä, action plan puuttuu. Tavoitteena on olla stressaamatta liikoja, etenkään työajan ulkopuolella. Katsotaan, miten onnistuu. Hartaasti toivon, että edes jotenkuten.

Huominen on vielä vapaata, mutta tuntuu jo välitilalta. Ei siellä eikä täällä. Luen fantasiaa, karkaan ajasta ja paikasta.

Tyytyväinen


Olen tyytyväinen siihen, että Kreikkalaiset, jotka alkoivat virkavapaalla, loppuivat virkavapaalla. Siihen, että tein tämän. Lähetän matkaan toivomuksen, että seuraava kirjoitusvapaa rahoittuisi apurahalla ;).

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Jälkeen ajanlaskun alun

Viimeinen perjantai, tosiaan. Olen lukenut, olen tehnyt ruokaa. Korkkareissa on uudet kantalaput, kyllä nyt kelpaa taas kopistella pitkin työpaikan käytäviä.

Luin The Novicen loppuun. Mietin, hakisinko siskolta trilogian viimeisen osan nyt vai ehkä huomenna. Ehkä huomenna. Hartiat ovat menneet ihan jumiin kaikesta lukemisesta (huonoja asentoja sängyllä ja sohvalla). Jospa annan niiden levätä tänä iltana.

On sellainen olo, että olisi kiva tehdä jotain, jutella jonkun kanssa, mutta en tiedä kenen. Välillä optimismi lehahtaa yli kuin peitto, sanoo, että hyvä tästä tulee ja kyllä sinä selviät, Rooibos. Välillä on vain iso tyhjä kohta mielessä, sillä kieltäydyn parhaani mukaan ajattelemasta maanantaita. Ennen virkavapaata vitsailin aina, että se aika oli ennen ajanlaskun alkua ja virkavapaan alun jälkeen tuli aika jälkeen ajanlaskun alun. Ja että virkavapaan loppumisen jälkeen tulee musta aukko. Niin. Mitä tulee, kun jälkeen ajanlaskun alun tuleva aika on kulutettu loppuun? Alkaa tietysti uusi aika, erilainen. Erilainen, tosiaan.

Seuraavaksi alan puuhata jotain. Jotain käsillä. Ihan vain puuhaamisen vuoksi. Ehkä neulon, ehkä puuhaan jotain muuta. Huomenna käyn torilla. Toivon, että huomenna päiväni on täynnä jotakin, joka estää minua ajattelemasta sitä, mikä tulee koko ajan lähemmäs.

Viimeinen perjantai

Ihana tekstari Kaukomatkaajalta ihan yllättäen. Tekstari kertoi, että olen tärkeä. Kiitos! Se tuli juuri oikeaan kohtaan :).

Tänään olen käynyt spinningissä+salilla+venytellyt ja syönyt lounaan. Seuraavaksi pitäisi lähteä hakemaan korkkareita suutarilta ja apteekista lisää allergialääkettä. Kaupassakin pitää kai käydä hankkimassa ruokaa. Imurointi ei tekisi pahaa. The Novice on vielä kesken. En ole kirjoittanut tänään, en tiedä, kirjoitanko. Olo on sellainen kuin nyt voi kuvitella, kun on viimeinen perjantai kolmen ja puolen kuukauden virkavapaasta ja maanantaina töihin.

Yritän pysytellä hyväntuulisena. Valikoin lehdestä elokuvan, jota menen katsomaan tänään tai huomenna tai sunnuntaina. Mietin, mitä kaikkea voin vielä tehdä.

torstai 3. kesäkuuta 2010

Päivän saldo

1. Raakatekstiä x sivua. Jotain viiden luokkaa, luulen. Ei ihan sitä, mitä olin ajatellut, mutta pikkuhiljaa, kai.

2. Luettua raakatekstiä. Olen lukenut viime kesäistä kirjoitusvihkoa, katsellut löytyykö sieltä ja mitä löytyy. En päässyt kovin pitkälle; käsiala on sotkuista ja sivut tiiviisti kirjoitettuja. Pari hyvää kuvaa tai lausahdusta on löytynyt. Toivon, että löytyy enemmän, kun luen eteenpäin. Lukiessa yritän häiritsevyyteen asti miettiä, missä paikassa olen sivut kirjoittanut, ja muistanko mitään ko. päivästä. En tietenkään muista, mutta paikasta löytyy yleensä joku vihje, jos teksti on yhtään minä-tajunnanvirtaa. En tiedä, miksi se on olevinaan niin tärkeää.

3. Pesemättömiä ikkunoita. Pesin keittiön ikkunan. Siirryin olohuoneen puolelle. Sisimmäinen ikkuna aukesi nätisti ja luulin, että ulommainenkin aukeaisi. Kissinpissit. Taisteltuani aikani sain ongelmakohdan irti huomatakseni vain, että poka on juuttunut tosi tiukasti kiinni karmeihin keskeltä ylhäältä. Ei irtoa, ei edes uskottele heiluvansa yhtään. Tarkasteltuani tilannetta syytän muutama vuosi sitten tehtyä julkisivuremppaa (olen ihan varma, että siellä on kittiä/laastia/silikonia/täpettä/tiivistettä/kuivettunutta mömmöä/purukumia/liimaa/pieniä miehiä), jotka toimivat niin vahvana sidoksena pokan ja karmin välissä, ettei ikkunaa saa auki. Ainakaan rikkomatta sitä. Päivän saldoon lisättäköön muutama kirosana... Totesin myös, että a) ikkunanpesuhinkuni loppui siihen ja b) en voi pestä viereistäkään ikkunaa ulkopuolelta, vaikka se sattuisi aukeamaan, koska sitten minulla olisi 5cm etäisyydellä toisistaan pesty ja pesemätön ikkuna, ja niiden ero olisi kuin, kuin, no, kuin! Joten ei onnistu. Makkarin puolen ikkunat jätän seuraavaan innostuksenhetkeen, vaikkakin olen ihan varma, etteivät ne aukea myöskään. Miksi aukeaisivat, kun aurinko on vääntänyt jo lasien välissä olevat listatkin kiemuralle ja katki, joten miksi pokatkaan olisivat enää suorat ja siistit ja aukeaisivat suosiolla. Plus että sielläkin voi olla jotain kuivanutta liimamömmöä välissä. Tai jotain.

4. Puistoistuskelua ja lueskelua. Koska ikkunanpesusta ei tullut hittojakaan, menin puistoon istumaan aurinkoon ja lukemaan.

5. Nyt on levoton olo. Huomenna pääsee salille, onneksi, purkamaan tätä levottomuutta johonkin.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Alku ja loppu

Minulla on alku ja loppu novellille. En tiedä, mitä niiden välissä tapahtuu, se pitää kirjoittaa vielä. Sydän lyö rauhallisesti. Ulos katsoessa häikäisee vähän, vaikka aurinko ei periaattessa paista, paitsi vähän. Alku ja loppu. Kirjoitan niiden väliin tarinan vielä kun on vapaata. Sydän lyö. Rauhallinen olo. Keskeneräinen, mutta rauhallinen. Siunattu melkein. Kädet lepäävät näppäimistöllä. Ajattelen alkua loppua ja sitä, miten menen huomenna vakiokuppilaan kirjoittamaan niille keskikohdan.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Pieni mietintä

Jossain pinnan alla pyörteilee sanoja. Eivät tule ulos, mutta en ahdista, en pakota, en koita kaivaa väkisin. Saavat olla siellä, kunnes haluavat ulos. Se voi olla kahden minuutin tai kahden päivän päässä, se haluaminen, katsotaan nyt.

Lauantaina juttelin muutaman kirjoittavan tutun kanssa. Oli mukavaa. Kirjoittaminen on niin kovin erilaista meille kaikille. Vaikka kirjoitammekin. Harvalle kirjoittajalle kirjoittaminen on samaa, jo siitäkin syystä, että olemme eri vaiheissa. En sano, että toinen pitemmällä kuin toinen, vaan eri vaiheissa. Kaikki eivät käy kaikissa vaiheissa koskaan, toisille yksi vaihe on tarpeeksi. Minusta on kuitenkin tärkeää tietää se, mikä on sitä oman kirjoittamisen ydintä ja minkälainen vaihe on menossa. Että tunnistaa oman kirjoittamisensa lainalaisuudet, joihin voi nojata ja joita voi yrittää avoimin mielin muuttaa. Eihän kirjoittaessa sitä ajatella, että miten minä kirjoitan, minkälaisessa vaiheessa kirjoittamiseni on, silloin vain kirjoitetaan, mutta mielestäni on silti hyvä olla tietoinen itsestään, omasta laadustaan, omista tavoistaan. Jos ei muuta, niin se antaa työkaluja toimia itsensä kanssa silloin kun ei suju, tai silloin kun sujuu.

Aurinko paistaa taas. Tänään söin sushia. Tänään minulla on ikävä kirjoittamista, sitä omintani. Taidan ottaa kynän käteen.