May the Force be with you

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Ei mitään mainitsemisen arvoista

Hyvin vähäistä liikettä päässä näin illan tullen. Olen maannut sohvalla ja ottanut päiväunia tänään. Hyvin tähdellistä tähän hetkeen ja tähän tautiin. Alan kyllä kyllästyä jo. Tätä on nyt jatkunut enemmän tai vähemmän aggressiviisella otteella kaksi viikkoa. No, antibiootti ajaa sen pois, jos kerran luomumenetelmät eivät.

Tukkoisessa päässäni virisi äsken ajatus. Vähältä piti, ettei se säikähtänyt yksinäisyyttään ja karannut heti pois. Mutta ei, se jäi, ujona seinän viereen, eikä ole varma onko se oikeassa paikassa. En moiti sitä siitä yhtään. Mutta siis. Pitäisikö alkaa kirjoittaa koneelle noita kirjoitusvihkojen syövereissä olevia. Sitä uutta juttua. Uskallanko vielä. En tiedä yhtään. Entä jos jotain menee pilalle? Mutta toisaalta, olisihan se kivaa. Katsoa, mitä on tullut, kirjoittaa puhtaaksi ja edelleen. Nautiskella hetkistä ja yksityiskohdista. Onko se liian aikaista?

Onneksi ei tarvitse tehdä mitään päätöksiä mihinkään suuntaan, sillä seuraavat yksitoista päivää tulevat olemaan kirjoittamatonta aikaa. Lomailuja ja kiireitä joka suuntaan ja laukun purkamista ja seuraavan pakkaamista ja nukkumista. Ehkä hyvä niin. Se yksinäinen ajatus saa seisoskella seinän vieressä ja päättää rauhassa, että jääkö vai lähteekö.

Nyt lauseiden tuottaminen alkaa tökkiä. Kirjoittaminen? En jaksa ajatella. Sohva, teekuppi, telkkarista jotain aivotonta. Missä kurkkupastillit ovat? Entä nenäliinat? Hyvää pääsiäistä.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Kaksi yksiötä

Huomenna hän tulee. Nimittäin antibiootti. Männäviikkoinen poskiontelovaivani ei todellakaan ole jättänyt minua. Ehkä se kiukustui kirjoitusviikonlopun hyisestä, mereltä puhaltavasta viimasta, ehkä se veti vain henkeä uutta hyökkäystä varten, ehkä sillä ei ollut aikomustakaan lähteä. Ehkä se vain rakastaa minun poskionteloitani! Ehkä ne ovat viihtyisät ja mukavat pikku yksiöt, joihin on hyvä asettautua suojaan kevään kirkkaalta valolta. Tai ehkä se oli jo menossa pois, mutta ärtyi uudelleen katupölystä. Kuka tietää, en ainakaan minä. Paitsi sen, että käsilaukussa odottelee jo resepti, jonka sain reilu viikko sitten ja huomenna lunastan sillä lääkkeitä ja sitten katsotaan, että kuka näissä onteloissa määrää. Tämän illan annan kuitenkin vielä olla, sillä en vain jaksa lähteä enää ulos hoippuroimaan. Lataan pesukoneen, lataan itseni sohvalle ja kirjan siihen vierelle ja otan rauhallisesti.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Autuus

Tämä on neljäs kirjoituspäivä putkeen. Perjantaina kirjoittaminen alkoi vasta illalla, mutta jatkui yöhön. Lauantai kirjoittamista, sunnuntai kirjoittamista ja kotiinpaluu viikonlopun neljän hengen kirjoitusleiriltä. En kirjoittanut viikonloppuna uuteen projektiini mitään, vaan paljon erilaisia harjoituksia ja paljon raakatekstiä kaikesta, mikä ympäröi. Sain raakatekstiltä lahjaksi kaksi novelliaihiota.

Tänään: oi mikä jumalainen päivä. Olen istunut koko aamupäivän kirjoituskahvilassa ja kirjoittanut, kirjoittanut, kirjoittanut. Olen ollut kotona. Kun istuin kahvilassa, olin rento, tyyni, luottavainen ja avoin kaikelle. Join kolme kuppia teetä (kaksi earl greytä ja niiden välissä hunajaiselta tuoksuvan assamin) ja rakastin. Tällaiset päivät ovat lahjoja.

Jos minulla olisi aikaa, kävisin aamupäivisin kirjoituskahvilassa kirjoittamassa uusia kohtauksia. Sitten tulisin kotiin, tekisin lounasta ja söisin, niin kuin tänäänkin. Laittaisin koneen pyörittämään pyykkiä. Puuhaisin jotain pientä: tiski, käsitöitä, imurointi, kirjojen lukemista. Sitten tietokone auki ja alkaisin kirjoittaa tekstejä puhtaaksi ja muokata niitä edelleen. Kirjoittamisen jälkeen lähtisin juoksulenkille ja jaksaisin juosta. Sitten kotiin ja ruokaa ja muuta elämää. Seuraavana päivänä uudestaan alusta: aamupäivä uutta tekstiä, iltapäivä vanhan puhtaaksikirjoittamista ja editointia.

Ei minulla tietenkään ole aikaa päiväkaupalla. On vain tämä päivä ja arkena illat.

Olen kirjoittanut uutta projektia käsin nyt koko alkuvuoden. Melkein kolme kuukautta. Raakatekstiä, kohtauksia, luonnostelmia, raakatekstiä. En ole kirjoittanut siitä mitään koneelle puhtaaksi, en sanaakaan. Raakatekstejä on hajallaan kolmessa kirjoitusvihossa, pätkien alkuun olen piirtänyt tähden, että erotan ne muusta raakatekstistä helpommin. Jossain vaiheessa tulee se hetki, kun pitää alkaa puhtaaksikirjoitus. En tiedä milloin. Niin kauan kuin pätkät ovat kynää paperilla, enkä ole lukenut niitä kertaakaan, voin kirjoittaa uuteen projektiin mitä tahansa. Olen vapaa kulkemaan ja poimimaan sellaisia hedelmiä, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Pelkään, että kun alan puhtaaksikirjoittamisen, kaikesta tulee aivan liian vakavaa ja rajattua, sivumäärän kyttäämistä, ja on vaikea sujahtaa yllättäviin suuntiin. Vähitellen alkaa kuitenkin tuntua siltä, että puhtaaksikirjoittaminen lähestyy. Ehkä se tekee lopultakin hyvää.

We are what we repeatedly do.
Aristoteles

torstai 21. maaliskuuta 2013

Kevyet siivet

Tänä iltana pakkaan ja huomenna iltapäivällä lennähdän karkuun. Edessä viikonloppumatka kanssakirjoittajien kanssa, pidämme ikioman kirjoitusleirin tiettömien taipaleiden takana ja olen tikahtua täpinääni. Kirjoittamista, ruokaa, kirjoittamisesta puhumista, ihan muista asioista puhumista, kirjoitusharjoituksia (jokainen tuo kaksi harjoitusta mukanaan, teemme niitä aina välillä, muuten jokainen edistää omia projektejaan), rajattomasti aurinkoa ja raitista ilmaa. En malta odottaa! Tätä reissua on suunniteltu koko alkuvuosi ja tässä se nyt on. Säät suosivat ja laukkuun pakkaantuu viiniä ja herkkuja, eikä tarvitse huolia muusta kuin kirjoittamisesta ja syömisestä. Ah!

Sitäpaitsi kävin kirjakaupassa ja tein niin hävyttömiä löytöjä, että vieläkin on huono omatunto: kirjat vaan eivät saisi maksaa näin vähän. Mukaan tarttui Janica Branderin Lihakuu, Philin Teirin Donner-ryhmä & muita novelleja sekä Mark Mallonin Aregemia. Yhteishinta vähän yli kympin, ruokotonta! Lukemattomien kirjojeni pino venyy taas ihan holtittomaksi, mutta ei se mitään: pääsiäisenä aion rentoutua, eli ulkoilla ja lukea, ja aion ottaa pääsiäislukemiset nimenomaan tuosta pinosta. (Jollen sitten lipsahda kirjastokirjojen puolelle, Alice Munron Sanansaattaja ja Siri Hustvedtin Lumous odottelevat tuossa kyynärpään tuntumassa. Ja huomautettakoon myös, että Diana Wynne Jonesin The Dalemark Quartetin osat 3 ja 4, jotka olen nyt lukenut, olivat niin hyviä, että ehkä pakko hankkia kirjastosta myös osat 1 ja 2 käsiini - ja yllättävää kyllä, kirjat eivät tunnu kärsivän lainkaan siitä, että luen niitä ihan missä järjestyksessä sattuu. Joka tapauksessa: suosittelen!)


tiistai 19. maaliskuuta 2013

Spinningiä

Tänään junamatkustin hiukan. Tänään junakirjoitin hiukan. Olin hiukan ja enemmänkin onnellinen kun kirjoitin. Arjessa on joskus kaikenlaista sellaista, mikä ei ole kovin onnellista, vaan hankalaa tai ärsyttävää tai muuten vaan epämukavaa. Kirjoittaminen onnellistuttaa. Mutta se myös aiheuttaa vuoristorataa; se, että on keskellä tavanomaista kuraista päivää hetken ihan tosi täpinöissään, samaan aikaan tyyni ja intopiukea ja onnellinen ja luottaa tulevaan kuin mihin tahansa erityisen luotettavaan, ja sitten paluu siihen tavalliseen, jossa on tietenkin pieniä huolia ja joitain kivoja juttuja ja joitain ihan tavallisia juttuja. Ja lopulta huomaa menneensä ylös alas tasamaata ylös vielä ylemmäs tasamaata alas alas tasamaata ja niin edelleen. Ihan kuin spinningtunnilla. Joskus vuoristorata saa olon energiseksi, joskus väsyttää. Ihan niin kuin spinningtunti.

(Päivä on tänään tasaisimmillaan ja alkaa taas se aika vuodesta, kun päivät kuluvat huomaamatta, koska pimeä karkaa käsistä. Valoisuus ihmetyttää ja ihastuttaa joka vuosi, ja joka vuosi on tiedossa sama vaikea: missä ilta? se jäi välistä, kun siirryttiin päivästä suoraan siihen kellonaikaan, joka käskee nukkumaan. Vielä se ei ole täällä, mutta tulossa on.)



maanantai 18. maaliskuuta 2013

Pettymys

En ole ihan varma kirjoitanko tänään enää mitään. Ehkä luen vain sen ikivanhan Lambdan ja haudutan sitä huomiseen. Nimittäin. Etsin äsken Lambdasta sen viimeisimmän version. Keväältä 2010. Sitä etsiessäni jouduin käymään muutamankin version kässäristä läpi, että löysin varmasti uusimman version Lambdasta. Samalla kun selasin kässäriversioita, Kreikkalaiset tulivat silmille. Lause sieltä, toinen täältä, kokonainen kohtaus ja tuokin novelli, joka ei ollut pariin vuoteen kokoelmassa mukana. Minun Kreikkalaiseni. Lauseita. Kirkkaita ja sileitä ja kauniita. Unohdettuja. Miten paha mieli tulikaan. Ihan oikeasti, se olisi ollut hyvä kokoelma. Hyviä novelleja. Kokonaisia, eläviä, keltaisia. Taloudellisia, sujuvia, kauniita, kevyitä, jäänpainoisia. Eikä mitään muuta.

Yritän sanoa itselleni, että ne ovat telakalla, eivätkä haudassa. Että ne ovat hyviä ja juuri siksi telakalla eikä haudassa. Ja että kyllä, minäkin pidän niistä, haluaisin lukea ne kaikki ja ilahtua niistä. Mutta että ei nyt. Että ihan salaa tällä viikolla katson Lambdaa, joka ei ole kuulunut joukkoon pariin vuoteen, vaikka kuuluukin. Että ne muut odottavat ja nukkuvat talviunta, ovat koteloituneita ja että ehkä ne tulevat joskus esiin ja niille on kasvanut siivet. Että juuri nyt minä en voi tehdä niille mitään, niin kuin tiedän. Pitää odottaa. Ja että kyllä, minunkin mielestäni ne olisivat ansainneet tulla kustannetuiksi. Ne olisivat ansainneet, eikä nyt ole kyse siitä, että minä tahdon.

Menen ripustamaan pyykit. Sitten luen Lambdan ja sitten otan salmiakkia ja istun sohvalla ja olen ihan vähän väsynyt ja raihnainen, enkä kirjoita tänään enää yhtään. Vedän viltin syliin ja se on lämmin ja lohduttava.


Kierää jäätä

Tänään pää on kirjoittanut niin etten ole meinannut perässä pysyä. Kirjaimellisesti. Ja kaikessa en ole pysynyt perässä - pää on kirjoittanut kohtauksen puhki niin, että kun olen päässyt kynän varteen, en ole enää päässyt sanojen matkaan, en minkään päälle, vaan jäänyt polvia myöten seisovaan veteen ja se muu, se meni jo. Olen kuitenkin kirjoittanut. Töiden jälkeen kirjoitustöitä. Onko se työtä? On se, ja samalla etuoikeus. Kirjoitin kirjastossa, kaikkien niiden sanojen ja kirjanselkien lähellä. Tunnin, päätellen sivumäärästä. Ajan kulun voi mitata sivuissa. Sitten kotiin ja pakkanen ja tuuli ja pientä lunta päin näköä ja päästä läpi ja kulman jälkeen onneksi sivusta ja selän takaa. Kuljin huppu päässä enkä nähnyt mitään, piti kääntää koko vartaloa kun halusi ylittää tien ja katsoa, ettei jää kenenkään alle. Alamäki oli liukas ja siinä tuli lisää sanoja. Pitelin niitä hellästi niin kuin lintua, yritin pitää mielessä ne sanat, joiden tiesin avaavan muita perässään ja samalla yritin olla ajattelematta niitä, ettei pääni rynnistäisi kirjoittamaan niitä puhki mieleen ja jäätikköön ja tuuleen ja tavoittamattomiin ja onneksi ehdin kotiin ennen kuin mikään kului reiälliseksi. Kirjoitin kaksi sivua ja sain käkikellon (!). Laitoin pyykit koneeseen, laitoin ruuan lämpenemään, tein salaatin, söin ja Hesarin, ja sanat tökkivät hiukan takaraivoa, ujostelevat vähän, mutta melkein tulevat. En tiedä miksi ja mistä, ja väsyttääkin jo.

Ajattelin katsoa vielä yhtä vanhaa novellia, vanhanvanhaa Lambdaa, yhtä Kreikkalaisista. Se ei ole ollut mukana kokoelmassa ainakaan vuoteen, ehkä kahteen, ja ajattelin käyttää sitä nyt ihan muuhun, jos vain jostain irtoaa aikaa ja jolleivät tämänpäiväiset sanat pyyhi minua mukanaan. Olisi ihan mukava istua sohvalla ja viltti jaloille ja telkkari olla vanha ja raihnainen tai ainakin päivän työt tehnyt ihan hetken vain, salmiakkien äärellä, mutta ei tässä voi valita, tai siis pelkkää valintaa tämä on: että valitsee sanat ja kirjoittamisen ja sen, että sitä on tehtävä.

Syvä huokaus. Sellainen, jolla ei ole painolastia hyvään tai huonoon, vaan se on mitä se on: syvä huokaus.

May you live all the days of your life.
Jonathan Swift

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Paradoksi

Kirjoittaminen on syvästi sisäinen asia ja silti se on minun reittini ulkomaailmaan. Se, että istun yksin kotona umpioituna ja ilman ihmiskontaktia, loppuu, kun otan kynän käteen. Miten kirjoittaminen onkin kommunikaatiokanava, yhteys ulkomaailmaan, vaikka raakatekstin sanoja ei lue kukaan muu kuin minä, jos minäkään. Miten sanat ovat minun keinoni tulla kuulluksi, vaikka tietäisin kirjoittaessani, että ne jäävät lukematta kaikilta. Sanat ovat minun merkitykseni ja minun merkityksellistäjäni, niiden kautta minä saan huomiota ja ne tekevät minut näkyväksi, vaikkei ole ketään katsojaa tai kelle näkyä. Miten se voikin olla niin, ja se on, joinain päivinä oikein lujasti ja väkevästi, niin että minä itsekin pysähdyn katsomaan itseäni kynä kädessä.

Kirjahyllyn kirjanselissä on kokonaisia maailmoja. Niissä on myös kirjoittajien riemu ja toinen maailma, se jossa on onnistuttu vihdoin tai ties monettako kertaa. Se kohta elämässä, kun ei tarvitse kantaa lähimpänä sitä tietoa, ettei onnistu. Eikä julkaiseminen siltikään muuttaisi mitään. Jokainen sana on kirjoitettava itse ja uudestaan ja uudestaan, eikä sillä, mitä on kirjoittanut joskus, ole mitään tekoa sen kanssa, osaako kirjoittaa nyt, ja kuitenkin on tieto, että todistettavasti on onnistunut joskus. Kirjahyllyn kirjanselissä on helpotusta ja naurua ja itkua. Siltä se ainakin tuntuu kun itse pitää edelleenkin opettaa itselleen lempeällä kädellä, ettei kuulu siihen joukkoon, eikä tule kuulumaankaan aikoihin. Että mahdollisuudet täytyy rakentaa uudestaan ja sanat pitää kaivertaa uudestaan ja heittää tuuleen.

Kirjoittaminen tekee minut näkyväksi, kuuluvaksi ja ääriviivallistaa minut. Minulle. Ehkä vielä joskus joku muukin näkee sen. Ei kuitenkaan ihan heti, opi siihen ja nauti.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Pieni päivänsäde

Ottaa pattiin ja jurppii. Ei mitenkään kamalan pahasti, mutta sellainen perinteinen murjotus. Tekee mieli sipsiä ja että joku muu tekisi minulle ruokaa. Poskionteloistahan tämä johtuu, ja siitä, että alkaa mennä hermot niihin. Tulin töistä puolen päivän jälkeen pois ja nukuin sitten 2,5h (jotain sinnepäin) päiväunet, joilta herätyskello minut raastoi ylös. Olisin nukkunut enemmänkin, mutta kun haluan nukkua myös yöllä, niin piti herätä. Eivätkä poskiontelot tunnu merkittävästi (tai lainkaan) paremmilta, niin kuin niiden minun mielestäni pitäisi tuntua kun niitä on kärsinyt mojovasti kolme päivää. Ärr. Inhottavaa, kun naamaan sattuu ja väsyttää. Ei huvita enää. Mene jo pois tyhmä poskiontelotulehdus! Ja kiukuttaa myös siksi, että alkaa näyttää siltä, että pitää hakea antibiootit. Ja jos joudun ne hakemaan, eli jos tämä ei paranekaan ilman, niin kuin olin suunnitellut, niin ihan hyvin olisin voinut hakea ne lääkkeet heti keskiviikkona ja olisi jo paljon kivempaa. Grrr.


keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

1 X 2

Yksi: Heräsin aamulla siihen, että naamaani koski. Olihan se poskiontelotulehdus vähän vihjaillut jo pari päivää, mutta ajattelin, että se vain pelottelee. Juuei. Koko päivän olen kulkenut kuin ämpäri päässä. Piti mennä töiden jälkeen kahvilakirjoittamaan, mutta siitäkään tullut sitten mitään. En jaksanut edes tehdä ruokaa, söin vain leipää (mikä kostautuu siinä vaiheessa, kun makaan sängyssä ja kuuntelen unilauluksi vatsani murinaa). Tylsä olo. Naamaan koskee edelleen. Mikään ei huvita.

Risti: En ole ihan varma, mitä mieltä olen siitä, että sain Tammelta arvostelukappaleen uuden kotimaisen rikossarjan avauskirjasta. En ole siis pyytänyt arvostelukappaletta, vaan sain sen ihan yllätyksenä. Kannessa (joka on ennakkopainoksen kansi), sanotaan, että "uusi kotimainen rikossarja alkaa 19.3." Kuulostaa enemmän tv-ohjelman kuin kirjan mainostekstiltä. Eikä tv-ohjelmavertailu tähän lopu: kirjan on kirjoittanut "ammattikirjoittajien työryhmä, joka käyttää yhteistä nimimerkkiä". Nimimerkki on J.K.Johansson, jos ketä kiinnostaa. Ymmärrän kyllä, että kirjaa on helpompi myydä, jos kannessa on yhden kirjoittajan nimi verrattuna siihen, että kannessa olisi kolmen, neljän tai viiden kirjoittajan nimet, jotka kenties vaihtelisivat sarjan eri osien kansissa sen mukaan, ketkä kirjoittajat olisivat sattuneet olemaan kirjoittamassa kutakin osaa. Jostain syystä pystyn heti sanomaan, että minua ei yhtään arveluttaisi, jos kyseisen kirjan olisi oikeasti kirjoittanut yksi ihminen. Ei haittaisi yhtään tällainen markkinointikoneiston vaivannäkö, että lähetetään kirjaa etukäteen jne. Mutta kun kirjoittajana onkin ryhmä, niin jotenkin en tykkää tästä mainoskampanjasta. Ja ainoastaan siis siitä syystä, että tiedän kirjoittajia olevan enemmän kuin mitä kirjan kannessa mainitaan. Mitä se kertoo minusta? Suhtaudun uutuuteen penseäsi vain ja ainoastaan siitä syystä, että kirjoittajia on monia. Ei kai se ole pois keneltäkään, että kokeilevat tuollaista kirjasarjaa? Tai sitten on, kaikilta taitavilta dekkarikässärin lähettäneiltä ihmisiltä, jotka ovat saaneet hylsyn siksi, että "ei mahdu kustannusohjelmaamme", koska siellä on jo tämä työryhmän kirjoittama kirja. Hmm? Tai sitten olen vain ahdasmielinen. En tiedä, mitä tekisin tuolla kirjalla. Ainakin se menee pohjimmaiseksi luettavien pinoon. En tiedä, ehdinkö koskaan niin pohjalle siinä pinossa.

Kaksi: Olin ajatellut, että voisin tehdä tänä iltana kaikenlaista. Yhtä sun toista. Sitä sun tätä. Mitä mieleen pälähtää. Olin ajatellut mennä taas huomenna harrastamaan liikuntaa. Hankkimaan hengästystä ja hikeä, puuskuttamaan tyytyväisenä. Sen sijaan tiedän lojuvani tämän illan sohvalla ja huomisella on luultavasti sama kohtalo. Kauhean tylsää. Lojua sohvalla, syödä buranaa ja liikuttaa päätä varovaisesti, ettei poskiin satu. Onneksi tämä tauti ei ole kaatanut (vielä! kop kop puuta!) ihmistä sängynpohjalle ihan vetämättömänä. Haaveilen siitä, että niin ei käy, vaan poskiontelot tokenevat yhtä iloisesti kuin tulehtuivatkin. Yhyy silti.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Viisi minua

Helmi-Maaria haastoi minut, kiitos siitä, ja tässä tullaan!

Viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin
Saako tähän vastata niitä asioita, joita tarvitsisi, mutta ei välttämättä saa? Vastaan näin: ruokaa, liikuntaa (tämä kuuluu tuohon konditionaalijoukkoon), hammasharjan, unta, tekemistä. Kamala kun olin tylsä, mutta oikeasti, teetä ei ole ihan pakko saada päivittäin, eikä salmiakkia todellakaan vaikka mieli tekisi ja kirjoittaminen olisi hyvä vastaus, mutta kun töissä pitää käydä ja liikkua ja levätä, niin ei tule kirjoitustakaan aina.

Viisi kirjaa, joita suosittelen muille
Diana Wynne Jones: Tuli ja myrkkykatko. Koska se kosketti ja heilautti minua kerran paljon.
Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien. Koska se on paksu kokoelma hienoja runoja ja antaa ajatuksia.
Essi Kummu: Karhun kuolema. Koska se on suuri.
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Koska se oli huolellinen ja hieno ja Itärannasta kuullaan vielä.
Lasse J. Laine: Suomalainen lintuopas. Koska linnut ovat kivoja ja ihmisen on hyvä tunnistaa ympäristöään.

Viisi materiaalista (joulu)lahjatoivetta
Isompi keittiö, String-kirjahylly (suuri), uusi sänky, kauniita lakanoita, uudet telemarksukset.

Viisi paikkaa, joihin haluan matkustaa
Wales, Skotlanti, Uusi-Seelanti, Suomen ulkosaaristo, Irlanti. Osassa olen ollut, osassa en. On paikkoja, joihin haluaa uudestaan.

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua
Kirjoittava, tyyni, temperamenttinen, sosiaalinen, lyhyehkö.

Viisi lempiruokaani
Karitsan paahtopaisti paahdetuilla palsternakoilla, kaikki ilmakuivattu liha, raaka porkkana, pihvi, äidin tekemä mikä vaan.

Viisi elämänohjetta, jotka haluan jakaa kanssasi


Asioilla on tapana järjestyä.
Kärsimisestä ei saa sitä kirkkaampaa kruunua, ikinä. 
Pidä puoliasi, ei sitä kukaan muukaan tee.
Huolehdi tärkeistä ihmissuhteista.
Syö tasaisin väliajoin mieluiten hyvää ruokaa ja harrasta liikuntaa, niin pysyt tyytyväisempänä.

Ja minä haastan edelleen J.S.Meresmaan, Villasukan kirjahyllyssä, Rinan, Leijonan ja  Lilan.


sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Sunnuntai-ilta

Olin tänään paljon ulkona. Aurinko- ja maisematankkausta ja liikuntaa. Nyt iltasella olen ajatellut laiskasti ohimeneviä asioita. Hetken esimerkiksi sitä, kuinka se, että minulla oli vuosia kustantamoissa kiertänyt ja vuosia muokattu kässäri, joka voisi ylittää kustannuskynnyksen milloin vain, oli aika iso asia. Sellainen, että sen poistuminen on ollut paitsi haikeaa, myös vaatinut jonkun verran ajatusten muuttamista. Niin kuin olen monesti jo kertonut.

Mitä muuta olen ajatellut? Ohimenevästi asioita, joita minulla ei ole. Välillä asioita, joita minulla on. Maisemia, joita näin tänään. Kirjoittamista, tiskaamista, pyykkäämistä, pakkasen ja auringon kirjavoittamia poskia. Nukkumista.

Kaikenlainen viikonloppu. Paljon kaikkea. Lopulta sunnuntai-ilta ja ajaudutaan siihen samaan sunnuntai-iltaan jossa ollaan oltu jo niin monesti tätä ennenkin. Siinä sunnuntai-illassa on silitystä ja hiljaisuutta ja hitaita ajatuksia.

Laskeskelen ensi viikkoa. Milloin ehdin kirjoittaa. En huomenna, en tiistaina. Keskiviikkona on pakko. Liikuntaakin pitää ehtiä harrastamaan, mutta se ei sovi kovin hyvin samaan päivään kahvilakirjoittamisen kanssa. Kirjoittaa pitää kuitenkin. Kirjoittaa. Niin. Hmm. Kaikenlaista sitä ihmiset tekevät.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Avattu samppanjapullo

Eilen korkattiin se samppanjapullo, joka oli ollut puolitoista vuotta kylmässä. Siitä asti se oli  jääkaapissa, kun alkoi näyttää, että kustannussopimus oli realistinen tavoite, eikä utopiaa. Joimme sen eilen pois. Oli hyvää. Vielä on kaksi pulloa jemmassa, samaa tarkoitusta varten. Pitäisikö nekin juoda pois, että uusi aika todella alkaisi? En tiedä, katsotaan nyt, mikä on tunnelma. Hyvä että tuo yksi tuli juotua - juotavaksi se oli tehtykin. Ja kun hyvän juoman jakaa hyvien ihmisten kanssa, niin jo valmiiksi mukava ilta muuttuu vielä vähän erityisemmäksi. Ajatuksissani sanoin Kreikkalaisille heihei ja toivotin uuden projektin taipaleen kevyeksi ja kauniiksi.

Aurinko on laskenut ja taivas on kaunis ja puhdas.Pilviä ei ole juuri lainkaan, taivaanrannassa vain satunnaisia purppuraisia hattaroita. Olen siivonnut ja pessyt lakanapyykkiä ja syönyt ruokaa joka kypsyi imuroinnin aikana. Olen virkannut ja ajatellut kirjoittamista. Sanoja, jotka ovat vielä tulollansa, niitä joista tiedän jo, niitä, jotka aavistan, ja niitä, joista minulla ei ole vielä mitään tietoa.

Olen ajatellut kirjoittamista tänään. Silloinkin kun odotin pihalla seuraa, tuijotin lunta ja jäätä ja hiekoitussepeliä ja edessä olevaa aikaa. Ajattelin, että tästä eteenpäin taas kirjoittamista, edelleen sitä. Ja ajattelin sitä, miltä elämäni näyttää ulkopuolelta katsottuna. Kirjoittamista, vähemmän rentoutumista ja sosiaalista elämää, enemmän yksinoloa ja keskittymistä kuviteltuihin ihmisiin. Ja varsinkin ulkopuolelta katsottuna: aikaa, joka käytetään siihen että - . Että. Aikaa, joka käytetään konditionaaliin ja futuuriin, joilla ei ole mitään takeita. Ja sitten juodaan samppanja, kun ei ole mitään juhlimisen syytä, koska konditionaali ja futuuri eivät ole toteutuneet.

Niin.

Tänään tai huomenna tai viimeistään ylihuomenna minä otan kynän käteen ja kirjoitan taas. Nyt minä pesen eteisen lattian, että on puhdasta tulla.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Mens sana in corpore sano

Kävin kahvilassa kirjoittamassa töiden jälkeen. Ei se nyt varsinaista sanojen ilotulitusta ollut, mutta sain taas jotain aikaan. Mietiskelin vähän, että jos keskittyisin vielä tämän kuun ajan käsin kirjoittamiseen ja sitten jatkaisin uutta käsin ja sen lisäksi noita raakatekstinä olevia pätkiä koneelle. Eli siis ainakin tämä kuukausi loppuun vielä käsinkirjoittamista. Ehkä pitempäänkin. Riippuu siitä, miltä tuntuu. Tällä hetkellä käsin kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Taisin jo aikaisemmin sanoa, että se on jotenkin vähemmän vakavaa. Voi kirjoitella mitä lystää, eikä ole sitä vaatimusta, että pitäisi jotenkin sopia jo aiemmin kirjoitettuihin - tyylillisesti tai muuten. Ja koska kirjoitan vielä käsin, enkä ole joutunut nimeämään tietokoneelle yhtään tiedostoa uuteen juttuun liittyen, niin uusi juttu on nimeltään vain uusi juttu. Voi olla, että kutsun sitä jatkossa täällä blogissa Volvoksi, mutta saa nyt nähdä. Minulla on paljon ajatuksia sen suhteen, ja tietenkin ihan hirveän kunnianhimoisia, mutta mutta. Saa nyt nähdä. Saihan novellikokoelmakässärinikin (siis Kreikkalaiset) alkunsa niin, että aloin kirjoittaa massiivista romaanikäsikirjoitusta. Hehheh. Ei tullut romaania, tuli novellikokoelma. Ei tullut takkia, tuli liivit. Katsotaan, mitä tulee nyt. Kuten eilen sanoin, en ole kauhean harjaantunut käsityöihminen. Voi tulla lapasten sijaan sukat tai patalapun sijasta baskeri. Pidän muuten taukoa neulomisesta tänään. Pelkään, että kädet rasittuvat äkkiseltään liikaa. Ei tunnu vielä siltä, mutta ei vara venettä kaada. Kädet saavat töissä ihan tarpeeksi kiusaa, kun pitää käyttää konetta päivät pitkät, joten ei ärsytetä niitä, sillä tarvitsen käsiäni kirjoittamiseen. Mistä palaamme taas tuohon käsinkirjoittamisasiaan: vaikka kärsin hiirikädestä, käsin kirjoittaminen ei pahenna sitä. Päinvastoin, joskus tuntuu, että käsin kirjoittaminen pitää ranteen ja kyynärvarren kunnossa. Erilaista liikettä kuin hiiren ja näppäimistön kanssa. Joten voi varmaan todeta, että raakatekstin kirjoittaminen käsin tekee hyvää sielulle ja ruumiille.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Kirjailua

Eilinen oli hyvä kirjoituspäivä. Niin hyvä, että unohdin kertoa, että sain kotiin kirjeen jossa Kustantamo H ilmoitti tutuin sanakääntein, että ei kiitos. Kreikkalaiset ovat sisällä enää kahdessa talossa, D:ssä ja E:ssä, ja jahka ne reipastuvat, lähettävät minulle pari hylsyä lisää. Kreikkalaiset makaa pöytälaatikossa (kirjoituspöydässäni ei ole laatikoita, kylläkään) ja vetää vilttiä leukaan ja ottaa prinsessa ruususen nokkaunet.

Minullekin kävisi kyllä nokkaunet, ei sillä. Harmaata ja väsyvää. Katolta tippuva vesi napsahtelee ikkunapelteihin ja tekee mieli mennä sohvalle ja kietoutua peittoon. Muuten aion suunnitelman kyllä toteuttaa, mutta ilman peittoa - jos neuloisi taas. En ole mikään harjaantunut käsityöihminen, mutta pienellä äheltämisellä jonkunasteinen käsitöitseminen onnistuu. Kun tuossa mietin neulomista, niin tajusin, että viimeksi olen neulonut syksyllä, kun kirjoitin Kreikkalaisia uusiksi. Silloin en hetkeen tehnyt töiden lisäksi muuta kuin kirjoitin ja neuloin. Ja huomasin, että ihan samalla tavalla kuin tiskaaminen, neulominenkin on juuri sellaista käsillä tehtävää, joka herättää sanat ja tekstin ja pää kirjoittaa, vaikkei ole kynää kädessä.


maanantai 4. maaliskuuta 2013

Kotikahvila

Tänään en sitten mennytkään kirjoittamaan kahvilaan. Tulin kotiin, purin kauppakassin, keitin pannullisen teetä. Sitä samaa teetä, prikulleen samaa merkkiä, mitä olisin juonut kirjoituskahvilassakin. Sitten raivasin ruokapöydälle tilaa ja hain vesilasillisen, otin lempikupin, kaadoin teetä ja otin kynän käteen ja kirjoitin. Kymmenen sivua raakatekstiä (siis käsin) ja kello oli 50 minuuttia enemmän ja minä laitoin vihkon kiinni ja menin keittiöön tekemään ruokaa. Mikä parasta, tiedän, mitä kirjoitan seuraavan kerran, kun tartun kynään. En kirjoita sitä tänään, koska annan kohtauksen hautua ja alan sen sijaan neuloa. Ulkona tuulee ja tulee lunta, pesukone purisee ja toista silmäluomea kutittaa, siinä on äkillinen ja äkäinen ihottumaläikkä, joka tarvitsisi hiukan ylimääräistä huomiota.

Eilen luin P.D. Jamesin Syystanssiaiset. Se oli hyvä, mutta jäin kaipaamaan hiukan lisää sitä austenmaista kipakkaa, humoristista sanailua, jota Ylpeys ja ennakkoluulo on pullollaan. Ei sillä, Mr Bennet täytti kyllä odotukseni, hän oli juuri niin kuin pitikin. Syystanssiaisten jälkeen mieli on palannut Pemberleyhin ja Elizabethiin ja Mr Darcyyn pitkin päivää. Ihanaa oli, että Syystanssiaiset ei ollut epäuskottava jatko Ylpeydelle ja ennakkoluulolle, vaan aika passeli. Ja kovasti täynnä hyveellisiä ihmisiä. Se oli oikeastaan tosi virkistävää. Hyveellisyys ei ole juuri muodissa tätä nykyä.