May the Force be with you

perjantai 24. helmikuuta 2012

Ovet

Minulla ja ovilla on joku juttu. Se on yksi syy ainaisiin mustelmiini. Kaapinovet, ulko-ovet, väliovet, vessanovet. Joko kuvittelen olevani paljon kapeampi kuin olen tai sitten yliarvioin voimani. Kiskaisen jonkin julkisen rakennuksen ulkoa-ovea auki, se osoittautuu yllättävän raskaaksi - "mutta kyllähän minä tuosta ehdin" - en ehdi edes ajatella tuota, vaan tuuppaan itseni ovesta sisälle. Tai niin minä luulen, oikeasti tuuppaan itseni ovenrakoon ja jään väliin tai saan kolhun ovenpielestä, ovenkahvasta, mistä vain kulmasta tai ulokkeesta, joka oveen liittyy. Viimeksi törmäsin ovenkahvaan. Olkavarressani on mustelma. Sitä ennen heilautin kättä turhan rehvakkaasti tullessani kylppäristä ja osuin kahvaan - kyynärvarressani on mustelma. Sitä ennen suljin keittiökaapin päähäni. Siitä ei sentään jäänyt kuhmua tai mustelmaa, vähän vain kirpaisi.

Jatkuva ovien kanssa lähikontaktissa oleminen jatkuu vain. Se tapahtuu jotenkin puolihuomaamattomasti, en välttämättä edes huomaa liian likelle tulevia ovia. Eikä minusta tule sen varovaisempaa, vaikka saisin pikku kolhuja. Ja vaikka tietäisin, että kyseinen ovi, jonka kahvaan olen juuri tarttumassa, on yllättävän painava, suhtaudun siihen kuitenkin optimistisesti - "kyllä minä tuosta raosta ehdin". Kops.

Kirjoittamisessa on jotain samaa kuin ovissa.

torstai 23. helmikuuta 2012

Tänään on tänään

Viime yönä nukuin ensimmäiset järkevänpituiset yöunet tälle viikolle. Teki hyvää. Sängyssä luin Diana Wynne Jonesin Taikuuden taakkaa. Se on myös tämän illan ohjelmassa. Ainoa, mitä tästä illasta puuttuu, on herkut. Jostain syystä hingun ihan hirveästi lontoonraesuklaata, vaikken tykkää suklaasta mitenkään erityisen paljon ja syön sitä harvoin. Lontoonraesuklaassakin on tietysti parasta se, että sen suklaan voi imeskellä rakeiden ympäriltä pois ja sitten saa syödä ne rakeet. Yleisestä suklaavastaisuudestani huolimatta työpöydälläni on koko ajan tummaa suklaata, mutta ei sitä lasketa: sitä syödään max kaksi palaa ja siinä se.

Eilinen hylsy on tänään eilinen hylsy. Huomenna se on toissapäiväinen hylsy. En ole murehtinut hylsyä tänään. Valmistaudun lomailemaan ja lomailen edelleen myös kirjoittamisesta. Ja haaveilen siitä lontoonraesuklaasta. Elättelen myös toiveita siitä, että Kustantamo G kommentoisi Kreikkalaisia lähiviikkojen aikana - niinhän sieltä luvattiin silloin männäviikolla. Ei sieltä tietysti mitään varsinaista deadlinea luvattu, enkä tiedä, millaista kommenttia on luvassa, mutta on kiva tietää, että jotain on kuitenkin tulollaan jossain vaiheessa.

Koska olen ihan liian mukavuudenhaluinen lähteäkseni ulos sohjoon pelkän suklaanhimon perässä, taidan vetäytyä kirjoineni sohvannurkkaan. Jos vaikka keittäisi kupin rooibosta ja lukisi.

Ps. Ainiin, tämä ilahduttava uutinen meinasi unohtua: Kuinka kirjani ovat syntyneet -luentosarja  starttaa Helsingissä pian.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Lunta tupaan (ja muita samaa tarkoittavia kliseitä): tuoreet tunnelmat

Kierros numero kolme, hylsy numero yksi. Tai miten sen nyt ottaa: Kustantamo I sai Kreikkalaisten kakkosversion viime kesänä ja oli jossain vaiheessa onnistunut antamaan sen "luottolukijalle" luettavaksi. Juuri kun luottolukija oli palannut asiaan kirjoittamansa lausunnon kera, Kustantamo I oli saanut Kreikkalaisten kolmosversion pöydälleen (eli siis pari viikkoa sitten). Kolmosversiota Kustantamo I oli vain selaillut ja todennut, että kokoelma ei ole muuttunut juurikaan (okei?). Tämän ristiin rastiin postittelun tulos oli siis henkilökohtainen hylsykirje sekä luottolukijan lausunto.

Haastattelija: Mitä nyt tuntuu, Rooibos?
Minä: Jaa-a. Ensin ajattelin, ettei tunnu miltään, mutta kyllä se vähän tuntui silti. Kreikkalaisista saamani lausunto keskittyi lähinnä tyyliseikkoihin, ja niiden kritisointi uppoaa tietenkin otolliseen maaperään. En kuitenkaan yllättynyt; Kustantamo I ja minä emme ole tähän mennessä sopineet yhteen. Ja yritän pitää mielessä sen, että Kustantamo I ei kuitenkaan lukenut Kreikkalaisten uutta versiota, vaan vanhan, ja uutta vain selailtiin.
Haastattelija: No mutta eikö ole kuitenkin tosi hyvä, että sait käsikirjoituksesta lausunnon?
Minä: Joo, onhan se kiva.
Haastattelija: Kiva?
Minä: (kainosti) Kyllä minä mieluummin ottaisin sen kustannussopimuksen...
Haistattelija: Äläpä ole kranttu. Lausunnon avulla voit varmasti parannella käsikirjoitusta eteenpäin.
Minä: Enpä tiedä. Yhtä novellia ehkä, sitä, joka mainitaan nimeltä ja josta on kirjoitettu muutama rivi, mutta muuten lausunnossa on lähinnä esimerkkejä ontuvasta tyylistäni. Ei sillä, on sinne onnistuttu poimimaan muutama lause, jotka ovat tosi hävettäviä (enkä edes tunnista kaikkien kohdalla, että mistä novelleista on kyse), joten ne ovat delete-listalla heti kun vain paikallistan ne. Mutta noin niin kuin muuten - en tiedä. Jos tyylivirheet olisivat vähäisiä, ne voisi editoida pois pienellä vaivalla, mutta lausunnossa annetaan ymmärtää, että tyyli on todella suuri ongelma.

Haistattelija: Ehkä se on todella suuri ongelma?
Minä: En tiedä. Enkä myöskään luota sokeasti näihin "luottolukijoihin" - tässäkin lausunnossa parin novellin nimet on kirjoitettu väärin ja parissa kohtaa on myös pieniä asiavirheitä novelleista puhuttaessa. Mutta asiaan - tälle lukijalle ongelma on ollut se, että kokoelma on "liian särötön, liian kirjallinen ja liian tekninen".
Haastattelija: Oliko lausunnossa mitään yllätyksiä?
Minä: No, tuo tyyliasia tavallaan, että se on näköjään tämän vuoden kommenttien teema. Ja se, että Pii oli nostettu palautteessa keskiöön - tyyli mättää kuulemma siinäkin (no ei ihme, Pii on ylitsevuotavan patetian lempilapsi, ja ihan tarkoituksella), mutta novellin idea kuulemma toimii. Mukavaa vaihtelua siihen, että parissa edellisessä lausunnossa tai kustantamon kommenteissa Piitä on lyöty kuin vierasta sikaa.

Haastattelija: Kerro nyt, miltä se tuntuu? Kirjoittajanurasi noin kolmaskymmenes hylsy, pikaisesti arvioiden kolmaskymmenes, voi olla että niitä on enemmänkin. Pakkohan sen on joltain tuntua?
Minä: Ensin ei tuntunut miltään. Kun olin lukenut lausunnon, rintalastan alla tuntui hetken aikaa onnetonta ahdistusta (entä jos Kreikkalaiset ei oikeastikaan koskaan ylitä julkaisukynnystä? entä jos kirjoitustyylini on yksinkertaisesti paska? entä jos en ikinä julkaise?) ja sitten analyyttinen mieliala voitti. Nyt kun analyyttinen olo alkaa haihtua, jäljelle jää pieni turtumus. Että tällainen hylsy tällä kertaa. Tiedän kyllä, että lausunto ei ole kirjoitettu minua vaan kustantamoa varten ja siksi siinä ei ole kovin rakentavia kehitysehdotuksia - eihän kustantamo niitä tarvitse. Mutta - no joo. Vähän tympeä mieli. Ei minua se kitkeröitä, että Kustantamo I lähetti hylsyn (kuten sanoin, se oli odotettavissa tuon talon kohdalla), vaan tuo tyylin moittiminen.
Haastattelija: Jaa. No, kiitos nyt tästäkin vähästä.
Minä: Ole hyvä.

Mitäpä tuohon lisäämään? Eipä kai mitään. Sattumoisin hain tänään kirjastosta kasan kirjoja (monta Diana Wynne Jonesia, yhden Sari Peltoniemen ja yhden Anu Holopaisen), joten taidan upota loppuillaksi muihin maailmoihin ja viis veisata siitä, että Kreikkalaisten kolmannen kustantamokierroksen hylsyputki on nyt avattu (vaikka täytyy kyllä sanoa, että kun viimeisen puolen vuoden aikana kokoelman tyyliä ja kieltä on luonnehdittu sanoilla liian tekninen, liian vaikea, liian yksinkertainen, kliseinen, omaperäinen, maalaileva, maneerinen, liian kuvaileva, liian raskas, särötön, akateeminen, liian kunnianhimoinen ja poseeraava, niin vaikuttaisi siltä, että tykkääjät ovat vähissä - mikä on vähän huono juttu jatkoa ajatellen).

tiistai 21. helmikuuta 2012

Sekalainen seurakunta

Olen villiintynyt. Talven lomamatkani on vielä edessäpäin ja minä varasin juuri uuden reissun. Jestas. Jospa sitten seuraavaksi rauhoituttaisiin? Jospa ei reissattaisi kesäloman jälkeen mihinkään, vaan pysyttäisiin ihan kotosalla?

Sillä aikaa kun olen villiintynyt ja buukannut näppis rapisten hotellia ja lentoja, edellisen blogikirjoituksen keskustelu on vellonut eteenpäin hyökyaaltona. En olisi ikinä koskaan uskonut, että tuollainen aihe kuin kirjoittaminen omalla tai taiteilijanimellä kutsuu niin paljon puhetta ympärilleen! Hyvä vain, että kutsuu, mutta jäin pohtimaan myös sitä, että mikähän mahtaa olla suhdeluku jo julkaisseiden kirjailijoiden kohdalla: moniko kirjoittaa omalla nimellään ja monellako on taiteilijanimi? Sitä ei varmaan koskaan saada tietää.

Asiasta kolmanteen: nukkumaanmenoaikani oli jo. Tai ainakin ideaali sänkyynmenoaikani. En saa ensi yönäkään sitä vähintään kahdeksaa, mieluummin yhdeksää tuntia unta, jonka haluaisin ja tarvitsisin. Taidan siis sulkea koneen ja mennä sänkyyn makoilemaan ja tilaamaan kivoja unia tulevista lomareissuista. Tuumasta toimeen. Silppusäkki toivottaa hyvää yötä!

maanantai 20. helmikuuta 2012

Ei nimi naista pahenna, jos ei nainen nimeä

Muutamissa blogeissa on ollut viime päivinä juttua kirjailijanimistä tai -nimimerkeistä. Ainakin Vera A., J.S.Meresmaa ja B.N. ovat pohtineet asiaa ja kun nyt tuli puheeksi kerran, niin minäkin sohaisen kynäni (näppikseni?) tähän keskusteluun. Aika monet kirjoittavat bloggaajat ovat kertoneet, että aikovat käyttää salanimeä tai käyttäisivät sellaista kun/jos kustannussopimus napsahtaisi kohdalle ja kirjan julkaiseminen tulisi ajankohtaiseksi. Minä ymmärrän sen, tavallaan. Minulle ei kuitenkaan ole mitään muuta mahdollisuutta kuin se, että jos joskus julkaisen jotakin, niin se tapahtuu omalla nimelläni. Ei nimimerkkiä, ei salaista identiteettiä, ei komealta kalskahtavaa kirjailijanimeä. Minä vain. Hassua kyllä, en ole koskaan, edes lapsena, leikkinyt ajatuksella salanimellä julkaisemisesta. Ihan samalla tavalla kuin omakustanne ei ole minun juttuni, salanimi ei ole minun juttuni myöskään. Pohdin tuossa hiukan, että mitä se mahtaakaan kertoa minusta, mutta kertoo mitä kertoo - oma nimi sen olla pitää, kun minusta on kyse.

Itse asiassa minulle on tätä blogikeskustelua seuratessa ollut yllätys se, kuinka moni valitsee tai valitsisi salanimen oman nimensä sijasta. Jännää. En tosiaan tiedä mistä se tulee, mutta minulle julkaiseminen tarkoittaa ehdottomasti omaa nimeä. Jollain tasolla kai ajattelen niin, että kun joskus ylitän sen julkaisukynnyksen, niin siitä saa sitten koko maailma kuulla ;).

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Sunnuntai

Hesarissa oli tänään Leena Virtasen kirjoittama juttu Maria Peurasta ja hänen teoksestaan Antaumuksella keskeneräinen (Teos, 2012). Sitaatti Virtasen jutusta:
"Peura miettii usein, mistä kirjailija saa taistelutahtonsa. Palkinnon saa lopulta vain kirjoittamisesta ja sen tuomasta eheytymisen tunteesta. Kirjassaan hän tiivistää sen näin: "Jos kirjoittamisella ei olisi parantavaa vaikutusta, se ei olisi mielekästä.""
Niin. Ei tuohon ole ihan hirveästi lisäämistä. Ja ei, en ole kirjoittanut koko viikonloppuna sanaakaan ;). Sen sijaan olen ollut eilen koko päivän ulkona harrastamassa mäenlaskua ja tänään olen siivonnut vimmatusti ja kokannut tosi hyvää kanakeittoa (maha on täynnä). Aamulla luin Mansfieldin Kanarialinnun loppuun. Eilen päätin, että jos kirjakaupasta löytyy jotain kivaa ja viihdyttävää, niin saan ostaa itselleni lomalukemista (viikon päästä tähän aikaan olen jo muualla), vaikka kirjoituspöydällä on 12 lukemattoman kirjan pino. Tai oikeasti se on 13 kirjan pino, mutta en laske Smithin Kauneudesta mukaan tuohon lukuun, koska se on lähdössä pois kunhan ehdin etsiä sille hyvän (?) kodin. Itse asiassa saman kohtalon kokenee Anne Ricen Interview with the Vampire, koska yrityksistäni huolimatta en vain löydä kirjasta imua, ja yritetty on, joten taidan luovuttaa senkin kohdalla. Pitäisi varmaan viestittää kavereille, että minulta saa, jos joku on kiinnostunut ko. opuksista. Itse asiassa tuossa kirjoituspöydän kulman pinossa on muutama muukin kirja, joista voisin luopua, jos niikseen tulee. Hmm. Pitäisiköhän harkita jotain arvontaa tai huutoäänestystä tänne blogiin? Ihan vaikka huvin vuoksi ja kierrätyksen kannalta... Kiero tapa hankkiutua eroon niistä kirjoista, joita ei itse haluakaan pitää hyllyssään ;). Täytyypä laittaa asia vireille, kunhan lomat on lomailtu.

torstai 16. helmikuuta 2012

Väliaika

Tässä on ollut pienimuotoista kirjoitusbreikkiä. En ole tarttunut pahemmin kynään tällä viikolla. Väitän myös, että on tehnyt ihan hyvää tämä pieni hengähdystauko. Olen nähnyt kavereita ja jos viime viikolla innostunut poskiontelojuttu olisi sallinut, olisi ollut ihana päästä harrastamaan liikuntaa, mutta on tämä viikko kulunut näinkin ihan hyvin. Ja huomenna on perjantai!

Sänkylukemisessa olen kunnostautunut, Mansfieldin Kanarialintu etenee ja kohta saan palauttaa sen kirjastoon. Olen muuten tykännyt Kanarialinnusta. Jotkut novellit eivät ole jääneet kovin paljon mieleen, mutta jotkut kummittelevat ajatuksissa vielä monta päivää lukemisen jälkeenkin, niin kuin vaikka Pikkutyttö, Pikku kotiopettaja ja Je ne parle pas francais. Vaikka kokoelman novellit on kirjoitettu vuosina 1911-1922, ne toimivat yhä ja jotkut niistä ovat yllättävän ajattomia. Olen tyytyväinen, että lainasin Kanarialinnun - en ole pitkään aikaan lukenut mitään noin vanhaa ja lisäksi kuviossa on vielä tämä Mansfield-kokemus joten siksikin on kiva lukea häntä.

Huomenna vielä töitä ja sitten viikonloppu. Lauantai on buukattu, mutta saas nähdä mitä keksin sunnuntaiksi. Niin joo, sen verran olen nähnyt vaivaa tällä viikolla, että printtasin Kreikkalaiset ja lähetin Kustantamo I:hin. Ainoa paperikappale, joka lähti matkaan tällä kierroksella. Nyt vain odotellaan. Ja pidetään pienenpientä breikkiä kirjoittamisesta (ehkä sitten sunnuntaina taas?). Saa sitä joskus ajatella muutakin, niin jaksaa taas myöhemmin pohtia kirjoittamista niin paljon kuin sielu sietää.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Saman matkan kulkijoille

Kirjassaan Word Work Bruce Holland Rogers kirjoittaa siitä, miten useimmille kirjoittajille on hyväksi olla kosketuksissa toisiin kirjoittajiin (hyväntahtoisiin sellaisiin). Hän kuvailee kirjoittajaystäviä näin: "This means finding others with whom we can celebrate our successes, trade advice, and exchange inspiration. It means finding people who understand both our discouragement over the hundredth rejection and our commitment to keep sending the work out anyway." (Word Work, s.173) En voi muuta todeta, kuin että aivan totta. Kaiken kirjoittamiseen liittyvän henkisen draaman (jos sitä niin voi kutsua) keskellä on ihanaa, kun on ihmisiä, joiden tietää ymmärtävän. Hyvää ystävänpäivää teille kaikille!

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Tai sitten ei

Tänä aamuna olen ajatellut kirjoittamista. Tiskit likoavat ja pesukone pyörittää pyykkiä. Minä ajattelen kirjoittamista ja Kreikkalaisia, enkä tiedä. Kreikkalaiset ovat mitä ovat ja novelleja on vaikea saada julkaistua. Lisäksi tuntuu, että tällä hetkellä pitäisi kirjoittaa novelleja, joissa on todellisuudesta vinksahtaneita elementtejä, jotain oikein erikoista tai räväkkää, jotta olisi mahdollisuuksia päästä julkaisukynnyksen yli. Minun pienet Kreikkalaiseni eivät ole spekulatiivista fiktiota, eivät lainaa kauhuelokuvien kuvastoa, eivät näytä todellisuutta jonain aivan muuna kuin se on.  Paradoksaalista sinänsä, että juuri kun olen päässyt lähemmäs julkaisukynnystä kuin ikinä, olen kaikkein epävarmin novellieni suhteen. Kai se on pelkoa, että nyt löytyi se lasikatto, johon taon päätä koko loppuelämäni.

Jostain syystä ajatus siitä, että julkaisua joutuisi odottamaan seuraavaan kässäriin asti, on melko halvaannuttava. Jokainen kirjoittamani käsikirjoitus on ollut askel matkalla kohti parempaa kirjoittamista. Ajatus siitä, että Kreikkalaisten ei kuuluisikaan olla se käsikirjoitus, joka oikeasti nostaa minut uudelle tasolle, vaan että se olisi yksi näistä väliportaista, on kammottava. Miksikö? Uusi käsikirjoitus ja sen hiominen tarkoittaa vielä vuosien työtä. Vuosien! Ai että vielä pitäisi odottaa vuosia?! Kaikkien näiden vuosien jälkeen? Huh.

Viime aikoina minua on kutsuttu tarinankertojaksi. Minua. Melkein mikään ei voisi olla hämmentävämpi sana yhdistettäväksi minuun. Eihän minulla ole tarinoita. Ne ovat vain Kreikkalaisia. Koen novellini enemmän kuviksi kuin tarinoiksi. Ne alkavat minun päässäni kuvasta tai tunteesta. En tiedä kirjoittaessani, mitä seuraavassa lauseessa tulee tapahtumaan. En osaa kirjoittaa juoninovellia. Tarinankertoja kuulostaa pitkältä, runsaalta ja polveilevalta proosalta, sujuvalukuiselta, risteileviltä ihmiskohtaloilta, huolellisesti rakennetuilta juonikuvioilta, tiiliskiviromaaneilta, leirinuotioilta. En yhdistä sanaa itseeni lainkaan. Omituista, että minua on kutsuttu Kreikkalaisten kohdalla nimenomaan tarinankertojaksi. Olen onnettoman huono analysoimaan omia novellejani, mutta minulla on aina ollut vahva intuitio, että tarinallisuus on kaukana niistä. Ei kuulemma ole.

Kaiken ylläolevan lisäksi olen kyllin laskelmoiva ajatellakseni, että katsos Rooibos, jos sinä kerran olet nyt alamaissa ja epäilet Kreikkalaisia kovasti ja kaikkea kirjoittamistasi ja sitä tuletko ikinä yltämään mihinkään merkittävään, niin eikö nyt olisikin täydellinen sauma saada se kustannussopimus? Että voisit sitten jälkeenpäin todeta, että "siinä vaiheessa olin tosi allapäin, kuopassa ja suossa, ja uskoin, että Kreikkalaisista ei koskaan ole mihinkään, ja silloin sain vihdoin sen sopimuksen". Saahan näitä suunnitella. Yleensä mikään, mitä on toivonut näin kovasti ja jolle antaa ohjeita siitä, miten sen pitäisi tapahtua, ei tapahdu niin kuin on suunnitellut.

Tällä bloggauksella ei ole päätä eikä häntää. Kunhan ajattelin ääneen. Menen tiskaamaan. Aioin kirjoittaa, että menen tiskaamaan ja jatkan ajattelua, mutta sitten totesin, että niin, mitä se auttaa? Se on tietysti hyvästä, että yrittää selvittää itselleen, millaisia tekstejä on kirjoittanut, mutta sopimuksen haikailu ja Kreikkalaisten kelvollisuuden arvailu, se ei auta yhtään mitään, ei liikauta maailmaan mihinkään päin. Taidan siis mennä tiskaamaan.

lauantai 11. helmikuuta 2012

Optimisti

Olen ollut toisten kirjoittajien kanssa tekemisissä tänään. Puhuimme teksteistä, päivitimme kuulumisia, juttelimme siitä miten raivostuttavaa, rasittavaa, hermoja raastavaa on yrittää kirjoittaa jotain, mikä ylittäisi julkaisukynnyksen. Teki hyvää. Ja kun olin kertonut uusimmasta hylsystäni ja joku sanoi, että kirjoittaminen on onneksi tosi kivaa, vai mitä Rooibos, ja minä saatoin muljauttaa silmäni kattoon ja irvistää ja sanoa happamasti, että joo tosi kivaa ja sitten me nauroimme ja kaikki meistä tiesivät, mille tunteille siinä naurettiin, mille pään hakkaamiselle seinään. Joskus tekee tosi hyvää puhua kirjoittamisesta sellaisten ihmisten kanssa, jotka tietävät itse, miltä siihen liittyvät pettymykset tuntuvat.

Myöhemmin juttelin kahdestaan erään ihmisen kanssa ja tulin avautuneeksi kaikesta, mitä minulle on tapahtunut viimeisen vuoden aikana kustannusrintamalla. Tajusin vasta nyt, miten epätasapainoon tammikuinen hylsy minut tuuppasikaan. Onneksi kuuntelijana oli empaattinen ihminen, joka osasi kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että älä nyt. Että älä huoli. Että kokoelma on hyvä, ettei se kaipaa mitään perusteellista muutosta, että se on ehjä ja kokonainen. Että minun pitää nyt vain uskoa itseeni. Että kyllä se sopimus sieltä vielä tulee. Että ei saa luovuttaa, pitää uskoa itseensä. Ettei kaikkia voi mitenkään miellyttää. Että nyt vain hengittämistä syvään ja kyllä se siitä.

Keskustelumme jälkeen olen uskaltanut olla hetkittäin varovaisen tasainen. En ajattele tasaista tunnelmaa liikaa, ettei se mene pois. Yritän uskoa kaiken, mitä minulle sanottiin. Ajattelen välillä jotain ihan muuta ja katson poispäin, etten vahingossakaan häiritse optimistisuuden juurtumista minuun. Olo on vielä horjuva. En hengitä itseeni päin.

Kaikkea sitä. Vapaaehtoisesti ja halulla. Paksukalloisena. Hyvässä uskossa. Ei tässä voi itseään kovin fiksuna pitää, päätä seinään vuosikaudet.

Ehkä minä olen sittenkin optimisti.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Tylsyys

Tänään en ole yhtään luottavaisella tuulella Kreikkalaisten suhteen. Enkä minkään kirjoittamani. Ikinä kirjoittamani. Parempi olla ajattelematta ja kirjoittaa huomenna ja sunnuntaina lisää. Hioa vanhaa ja ehkä tökkiä jotain uutta hereille. Viime kuisen pahan hylsyn jälkeen olen ollut aina välillä salaa huolestunut, että en pysty mihinkään muuhun kuin Kreikkalaisiin ja niihinkin jotenkin vajaasti ja vajavaisesti, liian pienesti. Olen huolestunut siitä, että ehkä en löydä toista ääntä, vaikka järki sanookin, että kamoon, viiden vuoden aherruksen jälkeen tarvitaan tietenkin pientä orientoitumista uuteen ääneen. Silti. Entä jos se ei löydy. Entä jos toistan aina sitä samaa, samoilla sanoilla, eri järjestyksessä.

Jos kuuntelisin sitä järkiääntä, joka minussa asuu, kirjoittaisin taas listan sanoja, joista en halua kirjoittaa tai joiden en voi kuvitella löytävän kotia omasta tekstistäni, ja sitten kirjoittaisin niistä sanoista raakatekstiä, kirjoitusharjoituksia, limittäisin ja lomittaisin ne ja pakkonaittaisin ne sanat omaan kynänjälkeeni. Koska olen pienessä kuumeessa ja nahkea, en tee sitä, vaan vanun sängyssä ja sohvalla ja syön maksalaatikkoa ja ruisleipää ja ihan liian paljon porkkanoita ja ajattelen kaikkia niitä, jotka kirjoittavat paljon paremmin kuin minä.

Aloitin Mansfieldin Kanarialinnun joku päivä sitten, ja se on hyvä, novellit juuri sopivan mittaisia ja yritin lukiessani katsella tekstiä vähän kauempaakin - kuinka se tuon teki, miten tämä loppu on rakennettu - mutta nyt en jaksa sitäkään. Taidan ottaa vähän jäätelöä ja mennä sohvalle ja olla ajattelematta itseäni.

torstai 9. helmikuuta 2012

Kutsumaton vieras

 Joku pieni viruksenpoikanen on tullut vierailulle. En toivottanut sitä tervetulleeksi, vaan se tuli ihan omin avuin. Joskus näitä kutsumattomia vieraita on vaikea pitää poissa. Suurin ongelma on se, että on hiukan lämpöä ja olo tosi vetämätön. Ei siis perinteistä "kurkku tuhannen kipeä ja sitten niistän itseni kuoliaaksi ja sitten olen aivan tukossa ja sitten yskin keuhkoni pihalle"-kuviota. Ei ainakaan vielä! Toivottavasti ei tulekaan, vaan menisi pois tällä pienellä kurkkukivulla ja kuumeilulla. Nukuin tänään kolmen tunnin päiväunet. Toivottavasti ne paransivat, huomenna pitäisi kyetä takaisin töihin. Onneksi sitten on viikonloppu ja aikaa levätä ja ehkä kirjoittaakin hiukan verran.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Hyviä aikeita

Kerroin viime kuussa, että laitoin pariin kustantamoon kyselyn Kreikkalaisten kohtalosta siinä toivossa, että saisin hylsykokoelmani täydelliseksi. Toinen kustantamo vastasi silloin, että palaavat asiaan. Eilen laitoin Kreikkalaisten uuden version sinne ja tänään sain paluupostissa meiliä, jossa kerrottiin, että kommentteja saa odotella muutaman viikon kuluessa. Olipa positiivinen yllätys tuo tämänpäiväinen meili! Eihän se mitään vielä merkitse, mutta tosi mukavaa, että ilmoittivat ja vielä tuollaisen löyhän deadlinenkin. Että tietää, ettei heidän kohdallaan joudu odottamaan ehkä kuitenkaan ensi jouluun asti.

Sen lisäksi, että ilahduin tuosta meilistä, se rauhoitti jotenkin mieltä. Tuli sellainen olo, että kyllä tämä tästä. Jollain tapaa luotan siihen, että Kreikkalaiset pärjää maailmalla. Mitään takeitahan ei tietenkään ole, mutta silti. Tasainen olo vaihteeksi.

Tänään en ole kirjoittanut enkä kirjoita. Olen keskittynyt liikuttamaan itseäni ja seuraavaksi keskityn siihen, että menen ajoissa nukkumaan - sitä ei ole tapahtunut vähään aikaan ja wanna-be-kirjailijan silmäpusseista kyllä näkee sen. Voi olla, että lepuutan Kreikkalaisten kanssa jopa muutaman päivän ajan. Ehkä jopa viikonloppuun asti. Sitten voikin taas tarttua kynään uusin innoin.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Matkaan, veli Hopea!

Maailma muuttuu. Silloin kun lähetin ensimmäistä käsikirjoitustani 14-vuotiaana (vain ja ainoastaan) WSOY:lle, ei kukaan ollut kuullutkaan sähköpostista. Käsikirjoitus printattiin ja postitettiin juhlallisesti. Silloinkaan, kun lähetin Kreikkalaisia ensimmäiselle kustantamokierrokselleen, vain harvoihin paikkoihin pystyi laittamaan käsikirjoituksen sähköisenä. Nyt vain harvoihin kustantamoihin joutuu lähettämään paperiversion. Onneksi, sillä säälin kaikkia niitä puita, jotka on pitänyt kaataa siksi, että minä olen saanut paperia, jolle printata vuosien varrella yksi jos toinenkin kässäri. Vaikka toisaalta, suomalaista metsäteollisuutta pitää kai kannattaa, ei sillä turhan hyvin taida mennä.

Ei, en heittäydy keskustelemaan Suomen metsäteollisuuden tilasta ihan huvikseni. Kreikkalaiset on lähtenyt tänään sähköisenä kuuteen kustantamoon. Nyt oli sen aika. Työ jatkuu tietenkin edelleen, mutta tosiaan, nyt oli sen aika.

Kässärin lähettäminen kustantamokierrokselle saa minut aina jotenkin kovin optimistiseksi (ja myöhemmin tulee pieni paniikki). Kai se johtuu siitä, että on tehnyt pienen, mutta erittäin konkreettisen asian sen eteen, että unelma toteutuisi joskus. Nyt sitten vain toivon, että jossain kustantamossa joku näkee Kreikkalaisissa sen saman, mitä minäkin, ja innostuu tarpeeksi. Ei siihen tarvita kuin yksi ihminen yhdessä kustantamossa.

Vaikka olo onkin nyt hiukan optimistinen, en silti pidätä hengitystä odottaessani mahdollisia vastauksia. Nehän kestävät taas, se on ihan selvä. Mutta nyt on vähän aikaa vähän rauhallisempi olo. Joku muu saa miettiä, onko Kreikkalaisista mihinkään, minun ei tarvitse tehdä sitä hetkeen. Pariin päivään siis. Sen jälkeen varmaan alkaa taas se sama miettiminen ja ähellys.

Tänään kävin töiden jälkeen lähikuppilassa kirjoittamassa. Tein tyyliharjoituksia ihan vain huvikseni ja lämpimikseni ja verryttelyksi.

Seuraavaksi iskenee se perinteinen nyt-on-liian-myöhäistä-korjata-kamalia-virheitä-kässäristä-paniikki. En aio kuunnella sitä, vaan menen sohvalle, otan vähän naposteltavaa ja kääriydyn vilttiin. Kaukana kavala maailma. Tai ainakin siinä on viltti minun ja sen välissä.

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Perkele ja kiitos

Olen etsinyt tänään uutta ääntä vähän sellaisella perkele!-mentaliteetilla. Sain Kirjoittajakaverilta kommentteja Piin uudesta versiosta ja tuomio oli se, mitä vähän aavistelinkin. Tekstissä ei sinänsä mitään vikaa, mutta jos ajattelee kokoelmaa (jonka novelleista Kirjoittajakaveri on lukenut suurimman osan), niin liian samanlainen edelleen. Kirosin hiljaa mielessäni, että on se nyt kumma, etten pysty irtautumaan siitä tunnelmasta, avasin Wordin ja kirjoitin. Ihan jonkun uuden novellin, josta en tiedä yhtään, että onko se lintu vai kala. Mutta kirjoitin sen, tuosta noin vaan. Tai siis "tuosta noin vain" - ei se helppoa ollut, piti monta kertaa pysähtyä miettimään juonta ja kiroamaan ja pohtimaan, että mitäs sitten. Ähelsin. Kirjoitin. Ei mitään flowta vaan raakaa työtä. Luin novelliluonnoksen kertaalleen läpi, korjasin epäloogisuudet, lisäilin muutamia yksityiskohtia ja lähetin saman tien Kirjoittajakaverille saatteella, että vähät novellista sinänsä, mutta toimiiko tunnelma? Onko liikaa samaa kuin on jo olemassa? Onko mitään uutta? Odottelen nyt sitten Kirjoittajakaverin mielipidettä. Ja lähetän tekstin myös toiselle kirjoittajakaverille, joka lupasi kommentoida paria novellia ensi lauantaina kun tapaamme.

Nähtäväksi jää, mitä tapahtuu Piille ja mitä tapahtuu tälle uudelle tekstille. Se, mikä tämänpäiväisessä oli positiivista, oli sisuuntuminen ja se, että kerta kaikkiaan vain istuin alas ja kirjoitin pari tuntia ja tein töitä, enkä vain teeskennellyt töiden tekemistä. Yritin kovasti. Tuli aavistuksen verran sellainen olo, että saatan pystyä vaikuttamaan Kreikkalaisten kohtaloon vielä jotenkin. Sitä oloa onkin kaipailtu - on ollut enemmänkin niitä tunnelmia, että mitä tahansa teen, niin se ei vaikuta mihinkään.

Viime aikoina olen saanut kanssabloggaajilta ja lukijoilta paljon tsemppiviestejä ja etäenergiaa. Viimeisimpänä minua on buustannut Vera A ja sitä ennen hirveän iso joukko lukijoita. Te olette tsempanneet ja kannustaneet ja kiskoneet minua seisaalleni silloin kun olen ollut suossa kontallani. Olen sanonut sata kertaa ja sanon uudestaan: kun aloitin bloggaamaan vuonna 2007, en olisi ikinä uskonut, miten paljon voimaa ja energiaa ja hyvää mieltä saan kanssabloggaajilta ja miten kivoihin ihmisiin tutustun (vaikka naamakkain ei ole nähtykään). Kiitos teille!

lauantai 4. helmikuuta 2012

Pakkasta

Kreikkalaiset alkavat olla siinä kuosissa, että ne lähtevät pian taas kierrokselle. Minulla tosin alkaa olla jotenkin epätoivoinen olo niiden suhteen. Tai epätoivoinen on ehkä väärä sana. Sellainen olo, että olen tyhjä, etten tällä olemisella pysty enempään. Väsynyt olo.

Ulkona on kylmä ja se sama kylmä alkaa hiipiä luihin ja ytimiin ja talojen rakenteisiin ja minuun.