En ajatellut juhannuksena juuri mitään, mutta ehkä sen takia ajatukset välillä tulivat ja sitten taas menivät, kävivät kylässä. Yksi ajatus, joka kävi kylässä, oli se, että entä jos se olisi tässä. Kirjoittaminen. Siitä tulee minulle hyvä olo, raakatekstin kirjoittamisesta. Miksei se riitä? Riittäisikö se?
Jos olisin tulevaisuudessa se hassu äiti (joo, ne lapset pitää hankkia ensin), joka vetäytyy aina välillä hetkeksi kirjoittamaan muutaman sivun. Nainen, jonka aviomies sanoo lapsille, että "annetaan äidin olla vähän aikaa rauhassa, äiti kirjoittaa nyt". Ja sitten kolostaan kömpisi hiukkasen kirjoittanut, siitä mielenrauhaa imenyt nainen, joka voisi jatkaa arkea niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nainen, joka kirjoittaisi välillä, samalla tavalla kuin miehet saattavat käydä kalassa, rassata autoa, nikkaroida vähän. Enkö voisi tyytyä siihen, että minusta tuntuisi hyvältä? Riittäisikö se?
Näen kyllä tuon kuvan sieluni silmin, mutta jotenkin se ei koske minua. Pystyn kuvittelemaan hiukkasen boheemiutta tavoittelevan äidin, jolle kirjoittaminen on oma pikku henkireikä, jotain ihan ikiomaa kaikenmaailman vaatimusten keskellä. Äidin, joka toivoo, että lahjakkuus on jalostunut tyttäressä paremmaksi; äidin, joka on muuten ihan tavallinen, mutta sen pitää saada kirjoittaa tasaisin väliajoin. Tarkka kuva, pystypäinen nainen. Se en vain ole minä.
Ei riitä, että minulle tulee hyvä mieli raakatekstin kirjoittamisesta. Haluan kirjoittaa sen saman paremmin ja vielä paremmin. Kirjoitan toki omaksi ilokseni, siksi, että se on hauskaa, mutta silti kirjoitan myös julkaistakseni. Oma ilo ei kuitenkaan riitä yksinään. Tavoittelen jotain muutakin. Sillä tavalla minut on rakennettu - citius, altius, fortius. Johan se näkyi viimeviikkoisessa purjehdusreissussakin: eniten innosti köysien käsittelyssä se, että sen saattoi tehdä aina paremmin kuin edellisellä yrittämällä, että saattoi aina yrittää teknisesti parempaa käännöstä, sulavampaa toimintaa. Ja olin siis ensi kertaa merillä.
Ei riitä. Ainoa suuri kysymysmerkki siis onkin, että riitänkö minä?
4 kommenttia:
Mielenkiintoista pohdintaa. Sinulla on intohimo tai palo kirjoittamiseen ja se on hienoa.
Itsestäni olen ajatellut, että kirjoittaminen on intohimoni. Olen kuitenkin huomannut, että se häviää milloin millekin asialle, tällä hetkellä puutarhanhoidolle. Säännölliset aamu- tai iltasivut ovat jääneet aloittamatta, mitään suurempaa ei synny ja julkaisemisestakin on turha haaveilla. Voisin olla tuo esimerkkisi hassu äiti - paitsi etten kirjoita säännöllisesti eikä aviomieheni ymmärrä sanoa, että annetaan äidin nyt vähän aikaa kirjoittaa...
Pidän peukkua koko ajan... olisi kiva päästä lukemaan kreikkalaisiasi kirjasta. :)
jl - Niin, miltä intohimo kirjoittamiseen tuntuu? En tiedä, ja tasaisin väliajoin ihmettelen, että miksei riitä se, että tekee itselleen hyvää kirjoittamalla. Ja kirjoittaminen häviää tässä elämässä tosi monelle asialle - tällä hetkellä töille, kesälle, saamattomuudelle...
En oikein tiedä, onko kirjoittaminen intohimoni, mutta jotain omituista suhteessani siihen on. Siis sillä tavalla, ettei pelkkä "omaksi ilokseen" riitä. Hmm.
Rooibos
Moi,
olen lueskellut kiinnostava blogiasi aina silloin tällöin. Minä olen juuri tuollainen kirjoittava äiti, joka vetäytyy säännöllisesti tekstinsä ääreen.
Älä anna periksi kässärisi kanssa. Jo se, että kustantaja toivoo näkevänsä uuden version, on hyvä merkki!
Mila, kiitos kommentista! En anna periksi, mutta joskus kyllä mietityttää, että onko tässä kirjoittamisessa mitään järkeä :). Onneksi kaikessa ei tarvitsekaan olla järkeä!
Lähetä kommentti