Kun tulin kotiin toissailtana, kotona odotti postin tuoma tukeva kirjekuori ja sen sisällä kustannustoimittajan punakynäversio Volvosta. Korjaukset, joita ehdotetaan ja nyt ihan lausetasolla ja kieleen keskittyen ja pikkuvirheitä korjaten. Toissailtana vilkaisin punakynäversiota (oikeasti kustannustoimittaja on käyttänyt lyijykynää, mutta tuo sana punakynäversio on niin kuvaava) ja olin dundeellinen (oi ja voi, minun pikkuinen Volvoni jo tässä vaiheessa!). Eilen katsoin koko kässärin läpi. En keskittynyt yksittäisiin korjausehdotuksiin, vaan kävin kokonaisuuden läpi, jotta tietäisin, mitä minulla on edessä tänään. Huomasin, että monet kustannustoimittajan viilausehdotukset ovat sellaisia, että ensimmäinen ajatukseni on "hitto, miksi en tajunnut tuota itse". Etenkin silloin, jos on kyse turhien sanojen poistamisesta. Viime yön nukuin huonosti. Aamulla panikoin. Entä jos pilaan kaiken? Entä jos nimi, joka pitää päättää tänään, on väärä? Entä jos? Kymmeneen kertaan. Ja vielä uudestaan. Paniikki siitä, että teen jonkun kohtalokkaan, peruuttamattoman virheen.
Ja nyt. Totuuden hetki. Tunnelma on vähän kuin jostain vanhasta villin lännen elokuvasta: lännenkylän autio katu. Päähenkilö seisoo kadun päässä valmiina vetämään pistoolit vyöltä. Tuuli pyyhkii keltaista pölyä kadulta. On hiljaista. Mikään ei liiku. Hiljaisuus. Ja sitten.
Minulla: paperinen punakynäversio kässäristä. Hiljainen asunto. Harmaa päivä. Kuppi valkoista teetä. Tietokone, jonka ruudulla kässäri auki ensimmäiseltä sivulta. Totuuden hetki. Kuka vetää ensin?
2 kommenttia:
En millään malttais odottaa, että Volvo ilmestyy! Odotan tosi paljon myös sitä, että näen sen kirjaston hankintalistalla ja voin ostaa sen sinnekin.
Siina: Voi että :). Ja tosiaan, sitten Volvon voi lainata kirjastostakin ehkä. Hämmentävää.
Lähetä kommentti