Pesä

Illat ovat meluisia ja hiljaisia. Minulla on lämpöä, mutta ei mitään muuta, ei (enää) kurkku kipeä, ei nenä vuoda, ei mitään, paitsi hiljaisella tulella kypsyvä Rooibos. Joinain iltoina jaksan tehdä kaikenlaista, siivota keittiötä ja tehdä iltapalaa. Tänään ei ole sellainen ilta. Olisin jaksanut, jos olisi pitänyt, mutta päätin, ettei pidä. Olen ollut sohvalla peiton alla ja lukenut kirjaa. Nyt istun sohvalla peiton alla ja bloggaan. Olo on punaposkinen ja väsynyt, ja huomenna pitää taas kaikenlaista. Eniten tässä lämpöilyssä ärsyttää se, että tätä voi kestää vaikka kuinka kauan, ja sitten se, että liikkuminen on tauolla. No, toivottavasti tämä taas tästä, ja menee itsellään pois, sillä arvaan kyllä, että joku hiirtä pienempi bakteeri on tehnyt mukavan pikku pesän poskionteloihin, sellaisen ihan huomaamattoman, ja en millään haluaisi häätää sitä kolostaan antibiooteilla, vaan haluaisin, että se lähtisi omin pikku jaloin.

On päiviä, joina en oikein tajua vieläkään kustannussopimusta ja Volvoa ja kaikkea, mutta niitä on vähemmän kuin aikaisemmin. En enää hämmästy, kun muistan. Tuntuu se silti hyvältä. Sekin tuntuu hyvältä, että voi puhua Volvon kansikuvasta tai käsikirjoituksen vaiheesta, ja se ei tunnu oudolta eikä niin absurdilta kuin voisi kuvitella. Tuntuu kivalta, että Volvon julkaisu ja julkaisuun liittyvät asiat - mikä olisi oikea sana? - arkipäiväistyvät, mutta siis hyvällä tavalla, tai siis - en osaa oikein selittää tätä. Tunne ei ole arkipäiväistymistä missään tylsistymismielessä tai millään negatiivisella painotuksella. Edelleenkin minusta on joka kerta jännää saada kustannustoimittajalta meiliä, mutta alan myös hyvällä tavalla tottua puhumaan näistä asioista ja hyvällä tavalla tottua siihen, että Volvosta tulee kirja ja se lähtee pois minun käsistäni.

Taidan mennä ajoissa nukkumaan. Jos tämä lämpöily menisi paremmin pois, kun saan nukuttua pitkät, hyvät ja syvät yöunet.

Lattialla on teekuppi ja siinä vielä vähän jäähtynyttä teetä. Juon sen pois ja kuuntelen hetken aikaa, miten talo puhuu.