Olen askarrellut tänään paperitähtiä ja ostanut valkoisen hyasintin, joka on aivan nupulla vielä. Päätin myös antaa itselleni joululahjan etukäteen ja kaikista välttely-yrityksistä huolimatta onnistuin vahingossa avaamaan Sigman. Skrollasin sen läpi ääntä nopeammin ja sitten kirjoitusvihko ja raakatekstiä. Raakatekstiä Sigmaan, eikä siis mitä tahansa sinne-tänne-sohimis-raakatekstiä. Sigma sai uuden lopun, kuului kustantamon palautteessa siihen joukkioon, jonka sanottiin loppuvan kesken (samaa sarjaa Rhon ja Taun kanssa siis). Kirjoitin uuden lopun. En yhtään tiedä, onko tuo uusi hahmotelma hyvä vai huono. Tajusin kirjoittaessani, että talk about syklinen rakenne ja tuo huomio saa minut epäröimään. Pitää kypsytellä nyt hiukan, etenkin kun en ole vielä ollenkaan varma lopun tapahtumista. Ne voisivat olla ehkä yhtä hyvin jotain ihan muuta. Vai voisivatko? Aika näyttää, kelpaako tuo hahmotelma vai pitääkö se lyödä vielä kovastikin säröille vai peräti kompostiin.
Kirjoittaminen on joskus niin hirveän vaikeaa. Tietää, että jotain pitää tehdä, mutta ei tiedä että mitä. Tai jos tietää, niin sitten ei onnistu siinä millään, edes kahdeksannella kerralla. Ja joskus joku teksti vain yksinkertaisesti tökkii ihan hirveästi, eikä siitä saa millään kiinni. Onneksi mm. Jyrki Vainonen on sanonut, että sillä, miten teksti syntyy (helposti, vaikeasti, kevyesti, tuskallisesti, epätoivoisesti) ei ole mitään vaikutusta syntyvän tekstin laatuun. Ettei tökkiminen ja palapelin palojen epätoivoinen sovittelu toistensa muotoihin kerro vielä mitään. Että sellaisestakin tekstistä, jonka kirjoittaminen on yhtä itkua ja hammasten kiristystä, voi tulla ihan mahtava. Se lohduttaa minua hirveästi. Että ihan sama, millainen prosessi on, niin silti voi tulla hyvää jälkeä.
Seuraavaksi aion askarrella lisää joulutähtiä. Käsillä on hyvä näprätä. Pidän kirjoitusvihon lähellä; jospa tähtien tekeminen vapauttaa päässä jotain ja saan vielä täsmennystä Sigmaan.
* * *
Olen tosi tyytyväinen siitä, että sain kirjoitettua. Paitsi että se edisti Kreikkalaisia taas pienen himpun verran, niin yhtäkkiä tämä arki alkoi tuntua sellaista kuin pitääkin.
2 kommenttia:
Voi, ihan samojen asioiden kanssa olen painiskellut: pitäisi korjata, mutta en tiedä, miten. Eikä osaa ammattilukijakaan sanoa, antaa vain suuntaviivoja, missä kaartaa liiaksi syrjään. Sitten vain luottaa, että teksti lähtee itse viemään. Joskus selkenee, joskus ei. Nyt odottaa kädet hikisinä, kelpasiko. (Ja samalla yrittää muistaa, että niin kauhean subjektiivista on liki kaikki kirjoittamiseen liittyvä. Jonkun hyvänä kokema ratkaisu voi olla toisen mielestä ihan älytön ja päinvastoin.)
Näprääminen on hyvää pään tuuletusta - ja heti näkee, missä meni pieleen ja mikä onnistui! Minä sain tähdistä nyt tarpeekseni, mutta aloin värkätä suklaakakkua, lahjaksi. Päivällä hyppäsin ihan toisen tekstin pariin, sekin oli virkistävää.
Kukaan ei ole vähään aikaan lukenut tekstejäni - olisipa ihanaa kun olisi vieläkin mahdollisuus siihen, että saa ammattilaispalautetta melkein aina kun tahtoo... Yksin kirjoittaessa sitä on niin sokea. Ja kun tuntuu, että joo, sokea kanakin voi löytää jyvän, mutta sitä ennen se nokkii aika paljon hiekkaa - ja tunnistaako sitä jyvää edes jyväksi, kun se on siinä? Kirjoittaminen on niin kauhean vaikeaa. Syvä huokaus.
Tsemppiä Vuorovesi sinulle!
Lähetä kommentti