Ei ole ollut aikaa eikä tarvetta kirjoittaa blogia. Ei minun pitänyt tänäänkään, mutta näköjään nyt kuitenkin. Olen ajatellut huomisesta alkavaa viikkoa ja kirjoittamista. Sitä, millaisia tavoitteita minun kannattaa ja ei kannata asettaa. Tavoitteita ja joustavuutta ja armollisuutta ja kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä. Nykyhetkeä. Sitä, että pitää olla nyt ja tässä eikä murehtia huomista ja sitä onnistuuko huomenna kirjoittamaan niin hyvin ja hyvää ja paljon kuin teksti ansaitsisi.
"Luovaa tekemistä ei voinut erottaa muusta elämästä, vaan mielekäs elämä sisälsi kaiken yhtenä jakamattomana olemassaolona: työn, perheen, ystävät.", on Eliel Saarinen sanonut (Arkkitehdin pöydässä, Helkama&Blåfield-Aaltonen, s.42)
Minä sanon siihen, että jos railo noiden osa-alueiden välillä on suuri, jos luova tekeminen erottuu pois arjesta erilliseen lokeroonsa, ei jakamaton olemassaolo toteudu, vaan erillisyys aiheuttaa tulehduksen. Silloin rikotaan jotain, tai ainakin eristetään muusta elämästä jotain sellaista, jonka kuuluisi olla osa sitä, ja kun se ei ole, kun eristys saa sen tulehtumaan, jotain pitää tehdä tasapainon palauttamiseksi.
Yritän asettua tähän hetkeen, eikä se ole helppoa. Yritän rauhoittaa mieleni ja sieluni tähän samaan hetkeen ruumiini kanssa, jotta ne voisivat kaikki hengittää samaan tahtiin tätä mikä on nyt, eikä yksikään osa minusta haukkoisi sitä ohutta ilmaa, jota tuleva aika väistämättä on nykyhetkestä katsottuna, ja etten kärsisi hapenpuutteesta.
Menen tiskaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti