Minä näen jo huomisen ja ylihuomisen vapaapäivät taivaanrantaan asti ulottuvana villavanharmaana jatkumona: päivänvalon, sanat jotka valuvat minusta, valkoisen teen kupissa. Että on päivänvaloa ja aikaa valkoiselle teelle. Että on päivänvaloa ja aikaa sille, että voi antaa sanojen tulla. Oijoi. Ja kaksi päivää. Miten lyhyt aika. Kuvittelen ne pitkäksi ajaksi, että tuntuisi paremmalta ja koska pitää olla tyytyväinen siihen mitä on. Kaksi päivää, silloin kun haluaisi ja tarvitsisi kaksi kuukautta. Kaksi päivää silloin kun se voisi olla kaksi minuuttia. Mutta se, että voi olla kotona päivänvalolla ja kirjoittaa. Että voi olla kotona päivänvalolla ja katsella kuppiin, jossa valkoisen teen neulaset nousevat pystyyn ja neste on hillittyä kuin valo tällaiseen vuodenaikaan.
Toivottavasti sanoja tulee ulos, etteivät ne jää tulematta. En oikein uskalla kuvitellakaan sitä vaihtoehtoa. Ajattelen mieluummin sitä, että saan ainakin ajatella kirjoittamista ja olla hetken aikaa sen kanssa kahden. Ja jottei huomenna tuhraannu aikaa epäolennaisuuksiin, niin nyt on ruvettava hommiin: pitää tiskata ja raivata ja syödä ja kaivata.
4 kommenttia:
Luin taas vanhaa blogitekstiäsi ja huomasin tulleeni keveäksi, melkein lensin. Jatka vain kirjoittamista, ostan sitten kirjasi. Erityisesti rakastan rumia runoja.
-
Kiitos anonyymi :). Sait minut hymyilemään :).
Minäkin ostan kirjasi jahka voin. Muistahan se. Harmaatahan tämä elämä monesti on, mutta onneksi on kirjoittaminen ja tee.
milkousha~: Tosiaankin, onneksi on kirjoittaminen ja tee :). Mutta potentiaalisia kirjanostajia alkaa olla jo niin paljon, että pitäisiköhän sitä ruveta kirjailijaksi ;)? ;D
Lähetä kommentti