Vähän vaille kahdeksan

Olen ollut tänään töiden jälkeen niin aikaisessa liikkeellä, että minulle kello on nyt jo puoli kymmenen, ainakin, eikä vasta vaille kahdeksan. Olisi harvinaisen hyvää aikaa kirjoittaa. Ottaa vihko käteen ja istua alas ja kutsua luokseen se uusi kohtaus Volvoon, joka on tulollaan, mutta josta en tiedä enempää kuin raamit. Olisi hyvää aikaa katsoa, mitä raamien sisälle ilmestyy. En ole kuitenkaan ihan varma, jaksanko. Väsyttää. Kello on vasta vaille kahdeksan. En tiedä mitä tekisin niin pitkään, että tulee nukkumaanmenoaika, mutta en silti oikein jaksaisi tehdä mitään. Tekemistä kyllä olisi. Tiskaus, siivoaminen, pari päälimmäistä mainitakseni. Olisi käsitöitäkin kesken. Olisi suruja surtavana. Olisi kirjoja luettavana. Telkkarinkin voisi avata. Pyykkiä silittää. Järjestää. Kirjoittaa päiväkirjaa, jota en ole kirjoittanut vuosiin. Olisi runoja luettavana ja itkuja itkettävänä, olisi pölyjä pyyhittävänä ja puheluita soitettavana. Olisi unta nukuttavana, sillä tuntuu ettei mikään määrä unta riitä. Olisi Volvo kirjoitettavana. Volvo. Pitäisikö minun kuitenkin yrittää laskeutua sen kannettavaksi, vaikka olen niin väsynyt, etten jaksaisi. Katsotaan. Kello ei ole vieläkään kahdeksaa.