Pelastusvene, riippumatto, hevonen, koti

Pyykit vetelevät pesukoneessa viimeisiään. Tiskit ovat valuttaneet pahimpansa jo. Raivasin ruokapöydän ja pyyhin sen. En ole nähnyt pöydän pintaa kunnolla pariin kolmeen viikkoon. Nyt oli pakko, sillä kynttilää ei voi laittaa aikakauslehtien, epämääräisten muistilappujen, saksien, sanomalehtien, vitamiinipurkkien ja muun vastaavan sekaan. Sytytin kynttilän, tein mukillisen pu'erhiä ja otin kirjoitusvihkon. Ihan väkiselläkin. Eikä ollenkaan sillä tarkoituksella, että siitä olisi mitään volvollista hyötyä. Hyöty pois, terveys tilalle. Neljä sivua raakatekstiä. Kyllä se rauhoitti. Rutiini on heti pinnan alla, kun sen vaan antaa tulla. Kun antaa sille mahdollisuuden. Juuri nyt tuntuu siltä, että kirjoittaminen kantaa vielä tänäkin syksynä. Minun pelastusveneeni. Se kantoi minua viime syyskuussa kun olin neljä viikkoa kirjoitusvapaalla ja kesän hautajaisille oli soitettu alkusoitto. Muistan kuinka makasin sängyllä ja itkin ääneen ja pitkään, kun kuulin huonot uutiset. Muistan, kuinka menin joka aamu kirjoituskahvilaan ja kirjoitin pari kolme tuntia. Sen jälkeen tulin kotiin, söin lounasta ja lounaan jälkeen kirjoitin pari kolme tuntia. Kirjoittaminen kantoi, vaikka ahdisti ja itketti. Niin se tekee nytkin, kunhan minä annan sen tehdä niin. Joskus on vain muka ylipääsemättömän raskasta tarttua kynään päivän päätteeksi. Onhan se. Mutta se on vähän samanlaista kuin liikunta: kun kuluttaa energiaa, saa energiaa. Tai jos ei aivan saa energiaa, niin ei kirjoittaminen ainakaan väsytä sillä tavalla kuin sen ennakkoaavistusten mukaan piti. Se väsyttää hyvällä tavalla. Se antaa hyvää energiaa. Kunpa minä vain jaksaisin laskea itseni sen varaan ihan kokonaan ja jaksaisin luottaa siihen, että se kantaa. Eikä ole mitään syytä epäillä etteikö kantaisi, sillä ei ole todisteita päinvastaisesta. Menen ripustamaan pyykit.