Olen laittanut käsikirjoituksia matkaan jo niin monta kertaa, että tunnistan nämä vaiheet, joita lähettämisen jälkeen tulee. Nyt on menossa häpeävaihe. Tuntuu siltä, että miten ihmeessä olen a) voinut lähettää niin keskeneräisen käsikirjoituksen yhtään mihinkään ja b) voinut kuvitella, että siitä on johonkin ja että se olisi hyvä. Nyt ne optimismin hetket, kun olen ollut varma Volvon hyvästä laadusta ja hienoista mahdollisuuksista, tuntuvat lähinnä poskia kuumottavan noloilta. Ettäkö kuvittelin, että niin kapea, valoton, tylsä, vaatimaton, tyhjä, naiivi ja vajaa käsikirjoitus kelpaisi mihinkään? Mitä tyhmyyttä! Mitä typeryyttä! Mikä lapsellisuuden huipentuma! Enkö ole oppinut mitään näinä vuosina? Enkö ole oppinut mitään editoimisesta, juonesta, yhtään mistään? Että sellaista.
Tiesin jo silloin, kun olin ihan varma, että Volvo se on, minun esikoiseni, se käsikirjoitus, joka oikeasti saa kustannussopimuksen, että tämä vaihe tulisi vielä. Kaiken sen optimismin keskellä tiedostin, että jossain vaiheessa tämäkin tulee, mutta olin kyllin optimistinen myös ajatellakseni, että ehkä ei tulekaan. Että ehkä Volvo vain on niin hyvä, että ei tarvitse tuntea alemmuutta ja huonommuutta ja olla onnettoman huono. Ja optimismismini läpi tiesin, että tuo se vasta optimismia olikin.
Niin että here we go again. Hetkittäin nolottaa, että ne henkilöt, jotka lukivat kustantamoissa Kreikkalaiset ja innostuivat siitä tarpeeksi ottaakseen minuun yhteyttä, lukevat nyt Volvoa ja toteavat, että "jaa, se novellikokoelma, joka ei ollut kuitenkaan niin kovin hyvä, oli tältä kirjoittajalta kyllä ihan onnenkantamoinen ja tämä romaanintekele on ihan surkea".
Enkä kuitenkaan ole koko ajan tuolla alhossa. Suurimman osan aikaa en ajattele Volvoa lainkaan, tietenkään. Välillä sitten kolahtaa koko voimalla ja ne hetket, kun tajuan Volvon huonouden, tuntuvat niin vakuuttavilta, että puistattaa. Ja osan ajasta ajattelen, että eihän se täydellinen ole, onhan siinä vielä tekemistä, mutta ei se nyt ihan totaalihuonokaan ole. Paha vain, että semihyvä tai aika hyvä ei riitä, jos aikoo näinä päivinä allekirjoittaa sen paperin, jonka on halunnut allekirjoittaa ehkä aina.
Perussettiä siis. Ei mitään suureellista. Ei mitään yllättävää. Näin tämä menee ja varmaan kuuluukin mennä. Ja kyllä se siitä sitten taas ajallaan, kun on seuraavan vaiheen vuoro. Että eipä tässä mitään.
5 kommenttia:
Voi näitä luovan työn vaiheita, innostuksen ja häpeänsekaisen epävarmuuden vuoristoratoja... Mutta kuten sanoit: tämäkin on vain vaihe. Koettakaamme kestää <3
Voih. Älä turhaan häpeile. Tai no, tiedän tunteen. Mutta ohi se menee :) Toivottavasti tärppää!
Kiitos, Katja ja Helmi-Maaria. Koitetaan kestää, ja ohi se menee. Olisi kivaa vaihtelua kun tätä vaihetta ei joskus tulisikaan ;).
Tuttuja tunteita, aina vain. Tuo iljettävä häpeä! Ehkä näitä kaikkia tunteita ei olisi, jos kirjoittamista ei kokisi tärkeäksi.
Katja, ehkä se on juuri sitä tärkeyttä, että näitä tunnelmia tulee. Ja kai ne pitää käydä läpi, että voi siirtyä seuraavaan vaiheeseen ja sitä seuraavaan ja sitten siihen vaiheeseen, että voi taas alkaa työstää kässäriä uusin silmin. Mutta kyllä ne pahimmat häpeähetket voisi jättää väliinkin ;).
Lähetä kommentti