Kirjojenostolakkoni elää ja voi hyvin. Sen vahvistukseksi ostin tänään vähän lisää kirjoja... Krhm. Mukaan tarttui kaksi Katariina Vuorisen runokokoelmaa: Kylmä rintama ja Rouvien ja lintujen talo. Minulla on selkeästi menossa runojenostokausi. Runojen lisäksi ostin Osuuskumman kustantaman ja J.S.Meresmaan ja Markus Harjun toimittaman novelliantologian Steampunk! Koneita ja korsetteja. Että niin hyvin kirjojenostolakkoni jakselee. Kohta saan sentään Pressfieldin The War of Artin luettua, että edes jotain lukemattomien kasoista siirtyy sinne luettujen puolelle. Oikeasti, minulle on kasautunut niin paljon lukemattomia kirjoja, että olisi syytä osallistua kirjablogien masinoimiin lukumaratoneihin heti kun niitä taas järjestetään, että saisin jotain rotia noihin alati kasvaviin kasoihin.
Näin tänään sattumalta yhden puolitutun. Hän kysyi, mitä kirjoittamiselleni kuuluu ja etenkin, että onko Kreikkalaisille, siis edelliselle kässärilleni, joka makaa telakalla, tullut vihreää tai edes vaaleanvihreää valoa mistään suunnasta. Kun vastasin, että Kreikkalaiset ovat telakalla, ja uusi kässäri työn alla, enkä yritäkään saada Kreikkalaisia julkaistua nyt, näin puhekumppanini kasvoilla ilmeen, jonka tunnistin. Sääliä siitä, että annan liian helposti periksi Kreikkalaisten kanssa. Säälinsekaista ylemmyyttä, että jaa-a, Rooibos on vielä tuossa juniorivaiheessa kirjoittajana, jossa käsikirjoitus hylätään ja uusi aloitetaan heti kun muutama hylsy on tullut, eikä ymmärretä, että hylsyt ovat vasta matkan alku, ja sitten se työ vasta alkaa. Tunnistin ilmeet ja vaikka teki mieli sanoa niille ilmeille oikein kipakasti vastaan, en sitten viitsinyt. Mitä se muille kuuluu. Kreikkalaiset, jotka paketoin lepäämään telakalle niin kitkerin ja surullisin tuntein vuosi sitten. Käsikirjoitus, joka ei koskaan tule saamaan hylkäyskirjeitä kaikista kustantamoista, joihin sen olen lähettänyt (viimeiseltä kierrokselta puuttuu kolme tai neljä hylsyä vielä, ja sitä edelliseltäkin muutama). Teki mieli sanoa sille puolitutulle, että nii-in, Kreikkalaiset ovat telakalla, mutta en kaipaa sääliäsi siitä, että annoin muka liian helposti periksi. Sinä et tiedä, mitä kaikkea se kokoelma on käynyt läpi, etkä sinä tiedä, miten monta kertaa minä ne novellit kirjoitin. Et tiedä, montako kertaa tiputin jonkun hienon novellin joukosta pois ja korvasin toisella, joka sopi kokonaisuuteen paremmin. Et tiedä, montako kertaa keskustelin kustantamojen kanssa julkaisemisesta ja sain lopulta vastaukseksi, että ei tämä kyllä meille mitenkään kelpaa, vaikka osaatkin kirjoittaa ihan ookoosti. Etkä tiedä sitä, että minä en voinut tehdä Kreikkalaisille enää mitään - parasta mitä voin niille tällä hetkellä antaa, on aika, jolloin en koske niihin enkä lue niitä.
Kiukusta ja mielenmyllerryksestä päätellen Kreikkalaiset on minulle vieläkin vähän piikki lihassa. No, uinukoot siellä rauhassa. Vielä ei ole niiden aika, enkä pysty tietämään, onko koskaan. Nyt on kuitenkin Volvon vuoro ja minä aion aloittaa päivän toisen editointisession. Eilen pääsin editoinnissa 25 sivua eteenpäin, tänään on mennyt 9 ja nyt siis jatkuu. Vaikka delete-nappula on viuhunut aiottua enemmänkin, sivumäärä on vajentunut silti yllättävän vähän. Ja kirjoitusvihossa on muutaman sivun verran lihotusta tiettyihin kohtauksiin. Kyllä se siitä, kyllä se siitä. Ja koska Kreikkalaisten kirjoittaminen on opettanut minua, olen nyt eri kirjoittaja kuin vuonna 2007 kun aloitin Kreikkalaisten kirjoittamisen ja vähän myöhemmin tämän blogin. Olen eri ja osaan enemmän.
Kupissa on pu'erh-teetä ja vieressä Volvon printti. Minä jatkan nyt töitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti