Ei ole näkynyt tasaisia päiviä. Ihan hyviä päiviä nämä viimeiset, mutta eivät tosiaan tasaisia. Viime yönä luin sängyssä Sanna Karlströmin runokokoelman Saatesanat. Vähäeleisiä runoja siitä, mihin sanat eivät meinaa riittää. Olen miettinyt sitä, että tekstin kautta pystyy kyllä välittämään surua, ja kirjoittaja voi saada lukijan itkemään niin että lukijasta tuntuu, että pakahtuu, mutta jokainen suru on kuitenkin yksityinen ja teksti koskettaa ihmisessä hänen omaa suruaan. Ja että kun tietyissä tilanteissa, tietystä kohdasta sydän särkyy, sitä ei voi enää paikata ehjäksi. Ei kukaan. Jotkut asiat on kannettava aina yksin.
Olen kulkenut hameessa ja ohuessa puserossa, koska päätin, että tarkenen. Tarkenin. Vastaan tuli ihmisiä, joilla oli paksua sukkahousua, saapasta ja takkia leukaan asti napitettuna, tai pitkiä lahkeita ja hihoja. Heillä oli varmasti ihan sopivan lämmintä vaatteidensa sisällä. Niin oli minullakin omissani. Lämpö on suhteellista.
Näin tänään hyvää ystävää. Hän sanoi, että mitä tahansa voi vielä tapahtua. Totesimme, että toiveikkaana on paljon kivempi elää kuin toivonsa menettäneenä pessimistinä. Vaikka koskaan ei yltäisi sinne, mihin tavoittelee, on parempi elää tavoitellen kuin periksi antaneena. Pettymyksiä ehtii kokea ihan tarpeeksi, niissä ei tarvitse rypeä etukäteen. Ajattelin kirjoittamista. Tuntuu, että kovin moneen asiaan ei voi vaikuttaa, mutta kirjoittaa minä ainakin voin. Ja ajattelin Volvoa: yhdestäkään tärkeästä (minulle tärkeästä, minun mielestäni potentiaalisesta) kustantamosta ei ole tullut vielä hylsyä. Entä sitten, jos kaikista tulee ja Volvo ei kelpaa? Tiedän jo nyt, että Volvon kanssa totaalihylkäys tulee olemaan potku polvitaipeisiin. Jos sellainen tulee, niin itken aikani ja kirjoitan Volvon sitten uudestaan. Ja sitä ennen odotan toiveikkaana.
Sitäpaitsi kyssäkaali on parhaimmillaan juuri nyt. Ei voi olla kovin surkeana, jos on kyssäkaalikausi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti