Hollantilainen sipulikukkakatalogi, josta en ymmärrä sanaakaan

Olen tehnyt viimeisen viikon aikana monta asiaa, joita en ole tehnyt koskaan ennen. Olen tyhjä ja täysi yhtä aikaa ja valmis astumaan askeleen, puhaltamaan voikukan hahtuvat ilmaan, ojentamaan käden, heittäytymään uimasille, ojentamaan kynän, katsomaan eteenpäin, kirjoittamaan. Kirjoittamaan erityisesti. On asioita, jotka kiskovat aikaani eri suuntiin ja on suuntia, jotka kutsuvat enemmän kuin toiset. On sanoja, joita on ikävä niin että itkettää, ja on ikävä niin että itkettää. On paloja kurkussa, on varpaillaan huojumista, on ojennuksia, on möyhennettyjä peittoja ja kaipausta. Itkua, joka kiristää leukapieliä ja rintaa ja tuntuu äkillisenä viiltona kurkussa. On tähtikirkkaita öitä, vaikkei oikeasti ole, on lempeää sumua ja asioita, jotka eivät enää koskaan ole niin kuin ne olivat. On ruokia, jotka odottavat syöjäänsä ja pölyjä, jotka pyyhkijäänsä, sanoja, katseita, nöyrtymisiä ja iloja. On odotuksia, jotka lopulta puhkeavat ja purskahtavat ja kirjoja, joista tulee surulliseksi ja punaisia kenkiä, asioita jotka pitää tehdä ennen kuin niiden pitää olla valmiita. Unia, jotka pitää nukkua, eikä kirjoitella tällaisia tyhjäpäisiä listoja, joten nyt menen nukkumaan ja katson unia silmät ympyriäisinä. Sängyssä luen hollantilaista kukkasipulikatalogia, josta en ymmärrä sanaakaan.