Mitä kaikkea?

Mitä kaikkea tekee ihminen niiden kahden viikon aikana, kun kustannussopimus on varma, mutta ei vielä 100% varma? Välttelee bloggaamista, koska on niin vaikea olla paljastamatta mitään siinä taikauskoisessa pelossa, että jos paljastaa, niin se 1% voittaa ja luvattu jää tapahtumatta. Ostaa yhden lisäpullon oikeaa shampanjaa jääkaappiin. Itkee. Ihan tolkuttomasti. Oikeasti. Parkuu silmät päästään ensimmäiset kolme päivää ja senkin jälkeen on silmät kosteina kerran päivässä siksi, että oikeasti, kerran elämässä se taitaa tapahtua ensimmäistä kertaa. Kustannussopimus siis. Käy töissä. Ihan normaalisti. Ei tässä mitään. Tekee töitä, puuhastelee, tiskaa, siivoaa. Kirjoittaa vain muutaman sivun raakatekstiä, yllättävän kivuttomasti ja niin kuin mitään ei olisikaan. Syö. Paljon syö. Nukkuu. Paljon nukkuu. Sairastuu flunssaan. Todellakin. Ihan perinpohjaisesti. Nielee räkää. Sori. Mutta kun niin vain on, jos on flunssassa. Aika paljonkin, jos kerran on flunssassa. Luulee parantuneensa. Juhlii häitä. Sairastuu uudelleen. Itkee. Syö. On ihan normaalisti ja unohtaa välillä, enimmäiksi aikaa, että maailman suurin haave ja tavoite on ihan kädenhipaiseman päässä.

En meinaa uskoa vieläkään.

Ensimmäiset kolme päivää itkin. Ensimmäisen illan itkin ihan tosissani. Onneksi oli rakkaita pitelemässä minua pystyssä suurimman onnen hetkillä.

Onneksi on niin monta ihmistä, jotka tulevat onnelliseksi minun onnestani. Se onni on syheröinen ja mutkikas ja kaita ja leveä ja suora ja valoisa ja varjoisa myös. Se vain on. Ensimmäinen askel pitkässä portaikossa.

Miten on mahdollista, että kahdenkymmenenviiden vuoden äheltäminen, pään lyöminen seinään, epäonnistuminen, toivottoman toivon ylläpitäminen loppuu yhteen sähköpostiin. Uusi ajanlasku. Uusi aika. Uusi kaikki. Eikä mikään muutu, tietenkään, ei oikeasti muualla kuin minun pääni sisällä. Että astun elämänvaiheesta seuraavaan. Että voin tehdä tällä askeleella niin monen ihmisen niin iloiseksi. Että tulee uusia murheita, uusia stressattavia asioita, mutta että jotkut asiat, joita olen murehtinut ja stressannut kaksikymmentäviisi vuotta, loppuvat. Vaihtuvat toisiin ja se on hyvä niin. Uusi askel. Uusi elämänvaihe. Uutta. Muuttuvaa. Uusi asenne tästä lähtien. Uusi. Erilainen.

En ole ihan syyntakeellinen tänään, olen juonut  shampanjaa ja olen sairas. Ihan sama, vaikka alkaisinkin jo tottua ajatukseen, mutta jos tätä on odotettu koko aivollinen elämä, niin tätä myös juhlitaan. Sitä auttaisi flunssaton olotila. Ei sellaista ole. Juhlin sitten paremmalla volyymillä kun olen terve. Nyt on sekä flunssa että onni.