Vapaapäivä, kirjoituspäivä. Sinänsä huono juttu, koska flunssa ei ole vieläkään poissa ja vaikka tänä aamuna oli selvästi parempi olo kuin eilisaamuna, ei olo ole koko ajan kovin kaksinen. Juuri nyt kiinnostaa eniten päiväunet, eikä pyykin ripustaminen tai Volvo. Haluaisin vain ryömiä peiton alle ja nukkua.
Olen kirjoittanut Volvoa pitkästä aikaa. Ja muutakin, ihan puutaheinää raakatekstiä. Mutta Volvoa olen kirjoittanut ja ajatellut. Sain pari viikkoa sitten kustannustoimittajan kommentit, joiden perusteella pitäisi miettiä Volvon seuraava versio edellistä paremmaksi. Tähän asti olin antanut kommenttien muhia. Kävin ne läpi aina välillä, mutta en tehnyt asialle mitään, en edes ajatellut Volvoa. Olen huomannut jo aikaa sitten, että jos saan kunnollista palautetta tekstistä, teen aina näin. Luen palautteen, annan ajan kulua, luen palautteen, annan ajan kulua. Ja sitten vasta, kun palaute on muhinut aikansa, rupean hommiin. Tänään oli se päivä. Ihan vain siitä syystä, että tänään minulla on vapaapäivä ja jossain vaiheessahan hommiin pitää ruveta.
Vaikka en ole katsonutkaan Volvoa toukokuun lopun jälkeen, olen ihan yhtä suossa sen kanssa kuin aiemminkin, luulen. Olin ajatellut, että aika tekisi tehtävänsä ja etäisyys ja kun avaisin Volvon tiedoston, näkisin sen jotenkin etäämpää ja olisi helpompi nähdä, mikä mättää ja mikä ei. Ööö, joo ei. Melkein sanoisin, että kissinpissit. Okei, on siellä joitain kohtia, joista huomaan, että ne ovat turhia, pelkkää tilkettä ja täytettä, mutta muuten olen ihan yhtä kaulaani myöten Volvossa kuin aina ennenkin. Ei auta, pitää vain luottaa intuitioon (joka puhuu useimmiten ihan liian hennolla äänellä) ja kirjoittaa.
Olen miettinyt kirjoittamista paljon viime päivinä. Sitä, miten paljon olen tehnyt töitä tämän tilanteen eteen. Että vihdoin on kustannussopimus ja mitä kaikkea se on vaatinut. Aika kultaa muistot ja mikään määrä kirjoittamista ei tunnu enää liialliselta. No okei, Kreikkalaisten kanssa olisi voinut olla helpompaa, mutta kai minä tarvitsin ne nokkakolarilta tuntuvat hylsytkin. Vai tarvitsinko? Mihin niitä tarvittiin? En tiedä. Sen minä kuitenkin tiedän, että kaikkien niiden hylsyjen keskellä ja kaiken sen tylsääkin tylsemmän arkisen puurtamisen keskellä on ollut ihan hirveän iso ilo tästä blogista ja kanssabloggaajista ja lukijoista. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta en tosiaankaan silloin vuosia sitten, kun aloitin bloggaamisen, olisi mitenkään uskonut, miten paljon tulen saamaan tästä. Pelkästään se, että olen voinut kirjoittaa kirjoittamisesta, mutta myös kaikki te ihanat, jotka olette potkineet minuun tarmoa ja lohduttaneet hylsyjen kohdalla ja tsempanneet ja olleet vertaistukena. Kiitos! Ja kyllä, jatkan bloggaamista. En tule edes ihan vielä kaapista ulos sen suhteen, että mikä kustantamo ja kenen nimi kirjan kannessa sitten kun se ilmestyy. Vielä vähän aikaa nautiskelen tästä, että olen suurimmalle osalle lukijoista anonyymi ja kuka tahansa. Olen nimittäin huomannut, että ajatuksena se kaapista ulostulo on kaikkein hankalin siinä kokonaisuudessa, että se, mitä olen aina halunnut, toteutuu. Ei se, että joku ventovieras huomaa, että jaa, tuonniminen ihminen on kirjoittanut tuonnimisen kirjan, vaan se, että tutut (blogitutut, työkaverit, sukulaiset etc) tietävät sitten lopulta kuka olen ja mitä olen kirjoittanut.
Onneksi siihen on aikaa, ennen kuin pitää tulla ihan lopullisesti kaapista. Eikä sillä, haluan tulla, mutta kyllä se silti tuntuu nyt arveluttavalta. Asia, joka on kaksikymmentäviisi vuotta ollut yksityisasia, ei kohta olekaan sitä enää. Tiedän, ettei se merkitse kenellekään muulle kuin minulle itselleni yhtään mitään, eikä ole kovin big deal (suurinta osaa hyvänpäiväntutuista se ei taatusti kiinnosta pätkääkään), mutta minä olenkin minun pääni sisällä ja tämän pään sisällä kaapista ulostulo on uutta ja outoa.
Jaaha. Pitäisikö tehdä sitten jotain järkevää. Joko nukkua ne päiväunet tai jatkaa Volvon kanssa. Vaikuttaa vähän siltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti