Kaipuu

Kirjoitin raakatekstiä ja kurkotin itseäni kohti. Sanoja on, kun niille antaa tilaa ja aikaa ja kynän. On myös kuvia, jotka nousevat pintaan, kun levä ja kuihtuvat ulpukanlehdet ja pinnalla kelluva roska siivotaan ensin pois. On kuvia, jotka ovat tummia kuin syvä vesi, kun sinne katsoo silloin, kun taivaassa on vielä himmeä valo. On satuja, joita lukiessa sydän pakahtuu ja niitä, joiden sielussa asuu synkkyys ja niitä, joilla on kumisaappaat jalassa poutasäälläkin ja niissä hikiset jalat.

Kaipaan kirjoittamista ja aikaa sille. Kaipaan sitä tunnetta kun voi antaa syvyyksistä nousta mitä tahansa. Häpeää, polkupyöränraatoja ja uppotukkeja ja heijastuksia.

Omat sanat ja omat kuvat ovat lepoa. Niissä on omat lakinsa ja oma logiikkansa eikä minun tarvitse selittää kumpaakaan kenellekään. Ne ymmärtävät, jotka ymmärtävät, ja muut näkevät niissä eri kuvioita kuin minä ja he ymmärtävät myös.

Minulla on ikävä sitä, että onnistun ja että käsikirjoitus hyväksytään ja otetaan minulta lopulta pois, pois minun käsistäni ja otetaan pois mahdollisuus palata vielä kerran ja koettaa vuosien kuluttua uudestaan. Kaipaan sitä, että en enää epäonnistu. Ikävöin uutta vaihetta, vaikka tiedän, että se ei ole helppo vaihe, sillä hyvätkin elämänmuutokset ovat elämänmuutoksia, eikä niitäkään opi hyväksymään hetkessä.