Päivät juoksevat käsistä. Valuvat ja tahmaavat kädet mennessään, mutta se onkin sitten ainoa, mitä jää. Kiirettä ja väsymistä kyllä, mutta tuntuu monen asian kohdalla, että ei ehdi. Tai että pitää odottaa ennen kuin ehtii ja saa. Ihmiset puhuvat kesästä ja minä herään siihen vain pätkittäin, silloin lähinnä, kun olen sellaisissa paikoissa, missä puut purskahtavat vihreää ja tuoksuu syreeni. Tuuli on kuitenkin kylmä ja napittaa takin kiinni.
Luen hiljakseen sängyssä iltaisin, muutama sivu kerrallaan. Ajattelen kirjoja, ajattelen kirjoittamista, ajattelen Volvoakin. En ehdi tarttua mihinkään, eikä olisi energiaakaan. Kirjoittamista olisi periaatteessa ikävä jo, mutta en jaksa, täytyy pitää taukoa. Nyt alkaa huomata, että takana on rankka talvi ja energiavarastot ovat vähissä. Nukkuisin ja söisin enemmän kuin nukun ja syön, mutta vaikka olo on nuupahtanut, olen silti tavallaan - oikeastaan - uskaltaako sitä sanoa ääneen ja saako sitä sanoa ääneen? Ainakin hetkittäin tyytyväisen lisäksi onnellinen. Olosuhteet huomioon ottaen, mutta olen, aina välillä. Kaikki ei ole hyvin, kaukana siitä, mutta on myös hyviä asioita ja niistä olen kiitollinen. Niin kuin siitä, että Volvo on olemassa ja alan uskoa siihen, että se on hyvä. Parasta, mitä olen kirjoittanut.
Nyt menen nukkumaan.
2 kommenttia:
Totta kai saa sanoa ääneen, että on onnellinen! Ei onni ole 100% täydellistä elämää, vaan sitä että arvostaa sitä mitä on, eikä sillä hetkellä kaipaa kaihertavasti mitään muuta. Esimerkiksi julkaisu-unelman näkee tulevaisuudessaan ja ymmärtää, miksei se ole juuri nyt heti käsillä. :)
Minullakin on hiukan sellainen olo, että kesä vaan ponnahti jostain esille. Tämä on yleensä kirjoittajakammiossa höpöröitymisen oire. Toivottavasti saat akut lataukseen!
Niinpä, Vaarna, tuo onnellisuudessa juuri on. Joskus vain tuntuu, että "kel onni on, se onnen kätkeköön", koska pelottaa, että jos sen sanoo ääneen, jotain kamalaa tapahtuu heti vastapainoksi :).
Akkujen latailua sinnekin - ja kesää :)!
Lähetä kommentti