Juhannus oli ja meni. Nyt olen takaisin kaupungissa ja on vaikea tajuta, että se oli vasta eilen aamulla, kun heräsin jossain ihan muualla. Ja nyt olen ollut täällä kotona taas jo jotenkin vaikka kuinka pitkään. Juhannus oli kukkasia ja peipposten ja mustarastaiden laulua, ja jättirusakko ja palokärki ja kuikka ja tukkakoskeloita. Satoi vain vähän ja senkin sopivassa kohdassa ja nätisti.
Olen ajatellut Volvoa välillä ja kirjoittamista välillä. Mietin, että pitäisikö lukea Cameronia vähän, vai yrittää neuloa ihan vähän, vai lukea Parkkisen Galtbytä, joka on kesken. Vai pitäisikö vain olla. Pyykit pitää ainakin ripustaa. Kesä on kummallinen kaksiosainen ja tällä hetkellä en oikein tiedä, mitä ajattelisin tästä osasta. En mitään pahaa, mutta ehkä jotain pientä kuitenkin. En usko, että kovin suurta.
Aamun syksyyn verrattuna on taas kesä. Kaupunkikesä on vähän turhauttava. Ei pääse ovesta pihalle vaan rappukäytävään. Kesäisin olisi kiva asua matalammassa ja pienemmässä talossa. Niin että puiden latvat kohoavat korkeammalle kuin minä, koska oikeasti puiden latvat kohoavat korkeammalle kuin minä. Sillä tasolla avoimet ikkunat ovat haviseva siunaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti