Kyllähän te tiedätte, mitä tyhjäkäynnillä tapahtuu? On käynnissä, kuluttaa virtaa, mutta mihinkään ei etene. Pitäisi kai mennä sänkyyn ja sammuttaa virta ja ladata akkuja.
Tänään olisi ollut ratsastuspäivä, mutta kerran elämässä (oikeasti) olin järkevä ja älysin kuunnella kroppaa, joka sanoi, että on tahmea olo, kurkku kevyesti omituinen, lihakset kaikesta maitohapoilla, pää pöhnäinen jne. Periaatteessa mikään ei vialla, mutta saamaton kokonaisolo. Soitin ratsastuksenopettajalle, että jään pois tunnilta. Kävin nopean joulushoppauksen ja tulin kotiin ja heureka! kuumemittari näytti pientä lämpöä ja onnittelin itseäni siitä, että kerrankin tunnistin oireet ajoissa, enkä lähtenyt riehumaan ympäri kyliä. Toiveissa ja suunnitelmissa siis on, että tämä tauti torpattaisiin heti kättelyssä.
Ratsastuksen jättäminen väliin tarkoittaa ns. vapaailtaa. Yllättävää sellaista. Tiskasin. Pesin koneellisen pyykkiä. Totesin, että mikä oiva tilaisuus kirjoittaa. Totesin, että mikä oiva tilaisuus jättää kirjoittamatta, kun silmät lupattavat puolitangossa jo ennen kahdeksaa. Ehkä sitä voi nyt tosiaan levätä ja parannella alkavan taudin rauhassa. Vai voiko?
Elämässäni on ollut vain pari asiaa, joiden eteen tunnen tehneeni kaikkeni. Ne muut asiat, joiden eteen en ole mielestäni antanut kaikkeani, ovat piikki lihassa. Niin kuin kirjoittaminen. Kun alan ajatella kirjoittamista, saatan tuntea aika isoakin ahdistusta siksi, että tälläkään hetkellä en muka tee kaikkea, mitä voisin. En yritä tarpeeksi. En kirjoita kaikkia valveillaolohetkiäni - siis niitä, mitkä eivät kulu töissä. En venytä itseäni niille äärirajoille, joille tiedän venyväni. En venytä itseäni äärirajojeni yli. Tämä ajatusketju johtaa siihen, että koska en yritä kaikkeani, olen a) tuomittu epäonnistumaan, b) pysyvä pöytälaatikkokirjoittajana ja yhteenvetona c) epäonnistuva elämässäni. Tämä ajatusketju puolestaan johtaa epätoivoon, hätääntymiseen, valtaviin syyllisyydentunteisiin ja niin edelleen. Kuinka rakentavaa!
Luin eräästä ratsastusoppaasta ajatuksen, joka meni kutakuinkin näin: "Jos ratsastat tänään huonosti, se ei tee sinusta huonoa ihmistä. Jos aiot edistyä, sinun on opittava ymmärtämään se, että ratsastuksen onnistuminen ei vaikuta ihmisarvoosi." Ajatus oli minulle mullistava. Vapauttava. Onnistuminen ei siis määritä sitä, olenko hyvä vai huono ihminen, sen määrittävät muut asiat. Ihanaa. Voin olla tyytyväinen itseeni ihmisenä, vaikka viikon ratsastustunnilla kevyet ohjasotteet olivatkin unta vain ja avotaivutuksesta tuli suoraanjuoksua? Hieno homma! Entäs jos kyse on kirjoittamisesta?
Yllämainittua ajatusta voi soveltaa myös kirjoittamiseen, vapauttaa itsensä epäonnistumisen ikeen alta ja saada vapautta kirjoittaa mitä vain miten vain. Olen lähestynytkin tätä ajattelutapaa, mutta en ole niellyt sitä kokonaan. Aina pohjalla on se pieni ääni, joka on tietävinään, että nimenomaan se, julkaisenko ja tuleeko minusta kirjailija, vaikuttaa siihen, olenko onnistunut ihmisenä. Eipä sen kai pitäisi mennä niin, ei kai kirjoittaminen ole minä ja minun ihmisarvoni? Eikö? Eikö vain olekin? Kuinka olla itselleen armollinen asiassa, joka lävistää minut ja olemiseni tällä tavalla? Onko armollisuus tässä kohtaa edes tavoiteltavaa? Vai olisiko parempi olla armoton, piiskata itseään eteenpäin, venyä sinne äärirajoille niin kuin viime talvena kun uudelleenkirjoitin Gammaa ja töissä oli ihan kamalaa, oleminen pelkkää vereslihaa? Entä jos "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" pitää tässä kohtaa paikkansa, vaikka muuten se on ihan bullshitiä?
Olen aina ollut sitä mieltä, että minusta on eniten hyötyä terveenä ja levänneenä - oli sitten kyse matematiikankokeista, yliopiston tentistä tai työpäivästä. Miksi sitten joskus tulee olo, että sairaus tai armoton väsymys on vain tekosyy? Miksi tulee huono omatunto ja ajatus, että jos oikeasti haluaisin ja olisin sitkeä, niin kirjoittaisin nekin hetket kun kynä ei pysy kädessä? Ajatus siitä, että on velvollisuuteni olla vereslihalla joka hetki, jotta minut palkittaisiin. Oikeasti palkittaisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti