Törmäsin tänään sattumalta kadulla kirjoitustuttuun, jonka kanssa ehdittiin vaihtaa korttelin matkalla kuulumisia. Hän on lukenut Kreikkalaiset, joten oli helppo referoida muutaman viime kuukauden tapahtumat kirjoittamisen suhteen, kun ei tarvinnut aloittaa alusta, että "novellikokoelma on tekeillä". Vaihdettiin muutama sana siis. Hän kommentoi sitä, mitä kerroin Kreikkalaisista, ja ihan fiksusti ja kivasti kommentoikin, mutta sanoi yhden lauseen, joka alkoi elää päässäni omaa elämäänsä. Ja nyt ihan yhtäkkiä, ihan hervoton epävarmuus. Entä jos olen tehnyt kaiken ihan väärin? Entä jos Kreikkalaiset on nyt liian vähän ja liian kapea ja ihan huono? Entä jos tässä menee nyt mahdollisuus kustannussopimukseen, koska olen tehnyt Kreikkalaisista vääränlaisen paketin? Miksi en laittanut Alfaa mukaan? Entä jos uusi versio on Virhe? Entä jos vain taannun kehittymisen sijasta? Ja niin edelleen, loputtomiin. Voi jestas.
Jestas. Taidan mennä hammaspesulle ja sitten sänkyyn lukemaan Mifongin perintöä. Jospa se vie minut mukanaan johonkin kauas ja muualle ja pois näistä epäilyksistä ja sitten sen jälkeen tulee uni, joka on syvä ja villava kuin lampaan vatsa.
6 kommenttia:
Höpsistä.
(Minulle itselleni on helpompaa, että jossain vaiheessa lakkaan puhumasta käsikirjoituksesta muiden kanssa. Vaikka tuntisivat minut ja tekstini kuinka hyvin. Siinä yksi syy, miksi edellinen blogi loppui: tarvitsin rauhan tekstille ja itselleni. Myös sen rauhan, etten käynyt asiaa itse läpi edes blogissa. Se oli samalla aika surullista. Luopua.)
no nyt!
Epävarmuuden tunteet ovat ihan normaaleja, ehkä jopa osa kirjoittajan arkea, mutta niiden ei pidä antaa turruttaa itseään. Kanavoit sen kirjoittamiseen ja suljet mielesi kaikelta ulkopuoliselta. Vain sinä ja teksti.
Kiitos, arvon leidit :). En ymmärrä mikä minuun iski tuossa kohtaa. Onneksi Mifongin perintö vei sen pois, ja yöunet. Huh.
Kananlihalla: Minulle taas on tyypillistä se, etten halua kertoa uusista teksteistä mitään. En välttämättä edes halua kertoa, että jotain uutta on tekeillä ennen kuin se on hyvän matkaa voiton puolella. Uudesta, tuoreesta tekstistä puhuminen tuntuu kohtalon uhmaamiselta... niin kuin voisi menettää tekstin, jos puhuu siitä liian aikaisin. Ja ei sillä, niin voi käydä, on käynyt pari kertaa.
Calendula: Joo, epävarmuutta joutuu sietämään ja varmaan sietääkin jo paremmin, mutta on se jännä, miten se aina joskus onnistuu yllättämään ihan puun takaa. Ja pidettyäni kirjoitustaukoa viimeisimmän version valmistumisen jälkeen, niin nyt tuntuu siltä, että pitää päästä taas tekstin ääreen :). Ehkä se auttaa noihin epävarmuuksiinkin :).
Hmm, älä sitä nyt mieti. :-)
Olen itsekin menossa siihen suuntaan, että en puhu työn alla olevasta tekstistä oikein mitään - paitsi harvoille ja valituille, hyvin harvoille oikeastaan. Jos rehellisiä ollaan niin en kenellekään.
Oon muuten kans lukenut Mifongin perintöä, kiinnostaisi kuulla mitä mieltä siitä olet?
Outi: Hei kiva, toivottavasti sinäkin kerrot lukukokemuksistasi Mifongin suhteen, minä kerron oman mieleni seuraavassa bloggauksessa :).
Ja vielä: On muuten kumma asia tuo tuoreen tekstin vaatima tila - ettei siitä voi puhua kenellekään tai juuri kenellekään. Hauras taimi ilmeisesti.
Lähetä kommentti