May the Force be with you

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Alku

Aloitin kirjoittelemalla kuutisen sivua sekavaa raakatekstiä, joka muistuttaisi huonoja proosarunotyyppisiä tekstejä, jos ikinä kykenisin ajattelemaan että olisin edes kerran vuodessa sinne päin kallellaan. En ole, joten kirjoitin siis epämääräistä raakatekstiä kuutisen sivua. Sitten pari sivua Alfaa, joka on ollut viimeiset ajat piikki lihassa. Se loppu. Ei kykene! Ei osaa! Männä viikolla eräänä työaamuna ripsiväriä laittaessani ajattelin, että ehkä teenkin Alfan ratkaisukohtauksen näin ja tällä tavalla. Ajattelin siinä peilin edessä, että muista tämä ajatus, muista tämä ajatus, ja säntäsin niine hyvineni metroon ja töihin. Onneksi ajatus jäi muistiin, eikä hävinnyt arjen pyörteisiin.

Tässä viikkojen aikana olen aina silloin tällöin pohtinut Alfan ratkaisevaa kohtausta. Kirjoitinkin siihen jo lopun, joskus lokakuun alussa, mutta en ollut tyytyväinen. Tajusin ihan itse, ilman että kukaan sitä sanoi, että Alfassa en voi mennä siitä, missä aita on matalin (voiko sitä tehdä milloinkaan tekstien kanssa, hyvällä omallatunnolla siis?) ja jos jättäisin ratkaisukohtauksen tuollaiseksi mitä se nyt on, koko teksti olisi lässähdys, lattea. Samalla tavalla pettymys kuin Erottamattomat-elokuva, josta puuttui loppuhuipennus ja kehittyvät henkilöhahmot ja joka ei siksi hetkauttanut suuntaan eikä toiseen. Siispä Alfa tarvitsee sen jännitteet purkavan konfliktin, ettei se käyttäydy kuin ilmapallo, josta lasketaan hitaasti ilmat pihalle.

Takaisin nykyhetkeen. Kirjoitin pari sivua raakatekstiä sen viimeviikkoisen meikkauksen keskellä tulleen ajatuksen pohjalta. Seuraavaksi on tarkoitus siirtää teksti käytäntöön, eli toisin sanoen deletoida se olemassa oleva ratkaisu Alfasta ja kirjoittaa tuo uusi tilalle. Istuin jo tomerana koneen ääreen ja - avasin netin, niin kuin näette. Tajusin aika pian, että meilien tsekkaaminen ja toisten blogien lukeminen on vain sitä, että haluan lykätä Alfan kirjoittamista. En tahtoisi kirjoittaa sitä. Se hermostuttaa, pelottaa hiukan. Epämukavuusalue. Kaikkihan tietävät, mitä seuraa siitä, että tunnistaa epämukavuusalueensa? Jep, sinne täytyy mennä. Mieluiten pää edellä. Kerään juuri rohkeutta sitä varten, hengittelen syvään, tunnistan kaikki tarpeeni (janottaa, välipalattaa, tekee mieli neuloa villasukkaa, surffata netissä jne) sijaistoiminnoiksi, joita haluaisin tehdä mieluummin kuin kirjoittaa.

Miksi kierrän Alfaa ja pelkään tarttumista siihen? Pelkäänkö epäonnistuvani? Jep. Pelkäänkö, että kirjoittaminen on epämiellyttävää, koska aihe on jotenkin vaikea ja koska pidän henkilöhahmoistani, enkä tahtoisi heille käyvän niin kuin on tarkoitus? Jep. Pelkäänkö sitä, että joudun käyttämään paljon voimiani työntyäkseni epämukavuusalueelle? Jep.

Pakitan pari askelta ripustamalla pyykit (pesukone pysähtyi juuri äsken) ja sitten, voimakas ponnistus, kymmenkunta juoksuaskelta (tässä vaiheessa tunnen itseni pituushyppääjäksi ottamassa vauhtia), napakka ponnistus ja -

Ei kommentteja: