Välillä kun katson ikkunasta, puissa on niin paljon lehtiä ja vihreää ylipäätään, että säikähdän. Maisema tuntuu ahtaalta, kun ehti talven aikana tottua siihen, että puista näkee läpi, ja kun lehdet kasvoivat isoiksi niin äkkiä.
Vihreää on muuallakin kuin puissa. Aloitin uuden neulehuivin, vaaleanvihreän, sellaisen keväänvihreän. Vaaleanpunainen alpakkainen on yhä kesken, ja tulee olemaankin aika pitkään, sen verran hidasta se on, mutta aloitin silti toisen. Voi neuloa fiiliksen mukaan. Värifiiliksen ja kärsivällisyysfiiliksen. Vieläkin olen hämmentynyt siitä, että neulon, ja että lopputulema näyttää ihan uskottavalta. Kolmanteenkin huiviin on langat jo ostettuna, mutta kunhan nyt noista kahdesta pääsee eroon.
Muuta järkevää tänään ei ole tullut tehtyä, kiitos eilisen hurvitteluillan. Menoa ja meininkiä tuntuu riittävän joka viikonlopulle, mikä ei ole pelkästään kiva asia. Välillä tuntuu siltä, että olisi ihan kiva viettää rauhallisempikin viikonloppu, tervehenkisempi. No, toisaalta, heti kun loppuu virkavapaa, loppuvat myös viikonloppumerkinnän kalenterista, ihan sattumalta. Että kai sitä pitää mennä, kun kerran voi.
Huomenna yritän kirjoittaa taas. Juuri nyt en tiedä, miltä ajatus kirjoittamiselta tuntuu, yritän saada keskiviikkoisesta tunnelmasta kiinni huomiseksi. Kunnon yöunet varmaan auttavat. Viikkoja on jäljellä enää kaksi ja sen ajatteleminen on aika kipeää. Yritän olla ajattelematta, mutta varmaan arvaatte, kuinka hyvin se onnistuu. Välillä kyllä ja välillä ei. Toivon hirveästi, että osaan nauttia tästä jäljelläolevasta ajasta niin täysipainoisesti kun se vain on mahdollista, enkä turhaan murehdi sitä, mitä tapahtuu, kun vapaa loppuu, sitä kun ehtii murehtia myöhemminkin. Yritän olla positiivinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti